Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

Marianna Kurtto virittelee monitulkintaisuuteen romaanissa Seitsemäs piste (WSOY 2021). Olen hieman hämmennyksissäni heti lukemani jälkeen. Ehkä tunne vertautuu heräämiseen unesta: en ole ihan vielä irtautunut unen logiikasta.

Romaanissa kerrotaan perheestä maalta: isä, äiti, isosisko ja pikkusisko. Tytöt muuttavat nuorina kaupunkiin ja elävät omaa elämäänsä. Isosisko ei saa elämästä otetta, pikkusisko perustaa perheen ja saa lapsen. Vanhemmat kuolevat, siskokset eivät pidä toisiinsa yhteyttä. Tapahtuu katastrofi, leppäkerttujen hyökkäys – se on merkki. 

Juonen kiskon kirjasta yhtä väkivaltaisesti kuin tempaisisin leppäkertuilta siivet. Seitsemäs piste ei nojaa juoneen tai henkilöihin, vaan se luottaa kieleen, metaforiseen kerrontaan ja symboleihin. Kielen symbolisävykkyys vaikuttaa lukutapaani: on pakko hidastaa ja pysähtyä kielinyansseihin. Runolliseksikin voi kielenkäyttöä kutsua.

Proosassaan Kurtto liukuu Tristanian tyylistä piirun verran Sinikka Vuolan Replikan suuntaan. Seitsemäs piste pakottaa irtoamaan realismista, antautumaan sadunomaiselle tyylittelylle ja spefi-elementtien arvaamattomuudelle. Hellitän lukutottumuksistani: minun ei tarvitse määritellä tai arvioida, saan kellua vapaasti vaikutelmissa. Realismille huutia, selkeydelle viisveisaus, tunnekokemukselle peukutus.

Yksi romaanin keinoista on toisto: pikkusisko pelastaa lapsuudessa isosiskon ja päinvastoin, äidin kangaspuut kolskaavat, pikkusiskon liaanimaiset sääret heiluvat ikkunasta jne. Toisto naulaa ydinkokemuksia, sellaisia, joihin perheenjäsenet jumittavat.

Kerronnan kaikkitietävyys katkeaa välillä isosiskon minämuotoon, ja hetkellisesti äitivainaa jostakin taivaankolkasta katselee jälkeläisiään puhutellen nuorimmaistaan: ”Hän kääntää kaiken sisäänpäin, sinä loistat ulos.” Lopussa leppäkertullakin on asiaa: ”Ja pitkään on pimeää ja on ja on, ja sitten tulee valo kuin keltainen räjähdys.” Toivoa siis on!

Kirkkaus, loisto säteily ja värit merkitsevät. Pikkusisko hehkuu sinisenä, isosiskon väri ei ole selkeä. Entä mikä merkitys on nimillä? Romaanin perhe ja moni muukin säilyy kirjassa nimettömänä, mutta yhtäkkiä perheen ulkopuoliset miehet nimetään – ja saavatkin jämäkät suomalaisnimet: Eero ja Jussi.

Entä pisteet leppäkerttujen panssarissa? Niistä syntyvät romaanin luvut. Mutta mitä ovat taivaalta tuhoksi tai herättäjiksi lennätetyt ötökät? Ne samat elukat, joilla unilaulussa pitäisi olla lapsille turvaa lisäävä vaikutus? Miksi tämä perhe – tai ne, jotka ovat siitä jäljellä – tarvitsee havahtumiseen pistepirkkojen iskun? Miksi työläinen taigalla maalasi kerttuihin pisteet ja sotkeutuu pikkusiskon elämään? Leppäkertuilla on myös melkoinen symboliarvo isosiskon ulkopuolisuudelle ja poissulkemiselle.

Tämä merkillinen kirja kertoo minulle perhesuhteista. Sisaruussuhde osattomuuden ja kateuden tunteineen jäytää samoin kuin perheenjäsenten lähtökohtainen erilaisuus. Mietin, mitä yhteistä voi odottaa saman perheen jäseniltä, kaikilta omanlaisiltaan. Jokainen jää tavalla huomiotta tai kokee saavansa huomiota toisin kuin toiset. Jokainen on tehnyt tulkintansa samoista ydinkokemuksista, jokainen kantaa syyllisyyttä. Äidin sisäistä puhetta pikkusiskolle:

”Silloin ymmärsin, etten voi nähdä sinua kokonaan, olet eläin, jota en voi purkaa osiin. Eihän nuottiviivastoakaan paljasta laulun salaisuutta: vasta kuulijassa se herää eloon.”

Oleellisimmaksi minulle nousee nähdyksi tulemisen tarve. Mitä seuraa, kun perheenjäsenenä kokee osattomuutta ja näkymättömyyttä? Riipaisevin henkilö romaanissa on lapsi, tytöltä näyttävä poika, joka joutuu ottamaan vastuun, kun vanhemmat eivät pysty: ”Ja silloin lapsi oli oppinut että koko on vain yksi suure muiden joukossa.”

Seitsemäs piste on minulle outo uni, eikä syyttä, koska unia, näkyjä romaani itsessäänkin sisältää. Ja taidan jakaa kirjassa mainitun tunteen: ”Hän tuntee itsensä murtovarkaaksi, hän on käynyt tuntemattoman unessa.” Eli romaanissa on jotain sellaista yksityistä ja salattua, joka ei minulle kuuluisi eikä siksi aina avaudu. Anastan siitä silti hienoja lauseita. Ja vaikkapa ihan sanoman: ”Ehjää ei ole, sen kanssa on naisen elettävä.”

(Ja liikutun, sillä minun esikoiseni ja kuopukseni ovat romaanin siskosten tapaan niin eriväriset ja kaukana toisistaan. Voin vain toivoa romaanin äidin tavoin, että he joskus vielä istuvat [pellon ja metsän välissä isovanhempiensa talon] kuistilla kädet toistensa harteilla.)

Marianna Kurtto

Seitsemäs piste

WSOY 2021

romaani

140 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

One response to “Marianna Kurtto: Seitsemäs piste

  1. Paluuviite: Marianna Kurtto: Hellä leijona | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s