Kuukausittainen arkisto:maaliskuu 2021

Joonatan Tola: Punainen planeetta & kirjapiirikokemukset

Joonatan Tolan romaani isänsä elinkaaresta ja omasta varhaislapsuudestaan herätti ennen lukemista minussa epäröiviä kysymyksiä. Kiinnostaako minua omaelämäkerrallinen kirjallisuus, siis taas kerran? Käykö kuormittavaksi juuri usean samanmoisen aiheen kirjan jälkeen möyriä kirjallisesti mielenterveysongelmien syövereissä?

Ohitin kysymykseni kynnyksen, tartuin virtuaalikirjapiirin valitsemaan Tolan Punaiseen planeettaan (Otava 2021) ja annoin tekstivirran viedä. Olen lukemisen jälkeen – no, jonkin verran tolaltani. Ei tähän tapaan moni muu ole perhepiinaa käsitellyt.

Kirjailijan Mikko-isä lapsuudenperheineen ei ole tavallisimmasta päästä. Mikon lapsuusperheen poikkeustila juontaa touhukkaan aivokirurgi-isän poliovammautumisesta ja Hurtta-äidin persoudesta likööriin sekä vanhempien avioerosta. Kaikilla on kovin vahvoja mielipiteitä, ja etenkin äidin ja Mikko-pojan suhde on myrskyisä ja myrkyllinen.

Mikon tasapaino järkkyy jo teininä, ja omasta mielestään hänellä on sittemmin itsemurhayritysten ennätys. Hän on elämäntaiteilija, joka ei niinkään häikäise tuotannollaan. Mikon boheemitoilailuja tukeva vaimo löytyy noin kaksivitosena, ja levottomalle parille syntyy neljä lasta, Punaisen planeetan kirjoittaja toiseksi nuorimmaisena.

”Hän oli kuin mielenterveyskuntoutujien puuhapajassa kasattu linnunpelätin.” Tuo sitaatti isän olemuksesta johdatelkoon Tolan tapaan kertoa. Aiheena on mielenterveys- ja päihdeongelmainen köyhä taiteilijaperhe, jonka elämä etenee kaaoksesta toiseen. Jollain oudolla tavalla kerronnan rehevyys, terävyys ja yksityiskohtien kuvailu tekee kepeää siinä kuin kipeääkin.

”Luoja ties mitä isän päässä liikkui – tai tietäähän sen; nämä asiat kulkevat sukuperintönä. Isä kuului siihen ihmistyyppiin, joka omasta älykkyydestään lumoutuneena oli koko elämänsä ajan kohdistanut kaiken ajattelutehonsa omien murheidensa kanssa piehtaroimiseen, ja tämä neroutta lähentelevä itsereflektiokyky oli sairastuttanut hänet niin, että joka kerta kun hän hetkeksikään pysähtyi ajattelemaan elämää, hänen katseensa kääntyi hänen surkeaan kohtaloonsa: hän muisti kaikki kokemansa pettymykset ja vääryydet, itkunaiheet ja itsesäälin lahot, paniikit ja loputtomat ristiriidat, jotka pakolla aina ohjasivat hänet samaan lopputulemaan – kaikesta tästä oli vain yksi ulospääsytie, vain yksi ratkaisu. Kuolema.”

Kolmen hengen virtuaalikirjapiirissä Punainen planeetta herätti vilkasta keskustelua autofiktiosta ja ongelmallisten perheiden kuvauksesta. Vammautuneenakin joka paikkaan ehtivän aivokirurgin ja arvioituksellisen Hurtta-rouvan persoonat jäivät askarruttamaan, samoin kerronnassa varjoon jäänyt Joonatanin äiti. Keskustelimme myös tunteista, joita kauheuksille nauraminen tuotti. Tiivistän kirjapiiriläisten lopputulemat.

Taru: Minulle tuli kirjasta vahva mielleyhtymä teatteriesityssuosikkiini Skavabölen pojat. Kummassakin on vakavaa asiaa mutta samaan aikaan lukijalle/katsojalle tulee fiilis, että viihtyy siinä kaikessa hulluudessa. Sillä tavalla kestää vaikeat asiat, paremmin kuin teos yrittäisi herättää vain vakavuudella tai naurattaa farssina.

Johanna: Tykkäsin Tolan kirjasta hirveästi. On totta, että komiikan ja karnevalismin keinoin vakavan ottaa vastaan. Kirja antaa järkyttävän kuvan rakenteista, joiden pitäisi tukea perhettä. Vaikka se on ulkokirjallinen asia, kiinnitin siihen kirjassa huomiota. Kirja on hyvin kerrottu, se imaisi mukaansa.

Tiivistän näin: Ällistelen Tolan taitoa kuvailla tilanteita ja keskusteluja kuin hän olisi ollut läsnä ja tallentanut niitä autenttisesti mutta lisäten kuvauksiin kirjallista taikapölyä. Kielenkäytön liukkaus vie eteenpäin; tarinallistumisen ja tyylittelyn johdosta lasten kokemat kauheudet kestää lukea. Etenkin koskettavat kuvaukset Joonatanista itsestään ja sisarusten rooleista perhepainajaisessa.

Joonatan Tola

Punainen planeetta

Otava 2021

romaani

220 sivua.

Luin BookBeatissa eKirjana.

6 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Tuukka Pietarinen: Lukematon

Tuukka Pietarisen esikoiskokoelma Yksin ja toisin jo tutustutti suoraan mutta tiheään runokieleen. Siitä nautin myös uutuuskokoelmassa Lukematon (WSOY 2021). Etenkin kokoelman ensimmäisen osan runot hivelevät kielimieltä.

Huomaan, että miellyn runoihin, jotka ovat lyhyitä, sanojen asettelultaan nasevia ja silti avaria ajatella sanojen taa. Ja on paljon mahdollista, että harpon niiden yli, valitsen niille omat merkitykseni. Mielestäni runot sallivuudessaan kestävät sen: ”Luettu luku, kirjoitettu kirjain / ei tyhjä niin kuin taulu, vaan niin kuin ikkuna / – -.”

Ja nyt lainaan koko runon, kyseenalaistahan se on mutta selitän kohta. ”Iltapäivän viileydessä hän käveli paratiisissa / hän kumartui poimimaan jotain / ja löysi kätensä maasta

Tällaiset runot hyrisevät minussa, sillä niiden vähissä sanoissa tulkitsen itselleni isoja asioita. Siinä on ns. päällä tilanne, havainnon (sää, ympäristö) herättämä iholle jäävä mielikuva, joka luo tunnelman, sekä käänne, jossa konkreettinen itsestäänselvyys (käsi, maa) laajenee eksistentiaaliseksi metaforaksi, mitä on etsiä merkitystä ulkopuolelta.

Runokirja alaotsikko kuuluu kolme lukua. Ja kyllähän niin on. Jo mainitsin, ensimmäisen luvun tai osan sytyttävän ajatuksia. Toisessa luvussa melankolia ja kaipuu kasvavat. Esimerkiksi runo mustarastaasta ja puusta (s. 57) pysäyttää kauniina ja oivaltavana.

Voin olla väärässä, mutta runot kysyvät minulta, mitä on runo JA mitä tämä kaikki meissä on. Siksi muutamalla sivulla lukee runoilijasta pintafaktatietoja, jotka voisivat olla kirjan liepeissä. Kun ne sotketaan runokirjan sivuille, halutaanko uskotella ne runoiksi vai minut kyseenalaistamaan runot, runous, todellisuuden representaatiot? Kirjan kolmas luku tahi osa jatkaa samaa: minulle tarjotaan tyhjiä sivuja, ”Viimeistä lukua ei ole”. Ja miksi osa runoista on lihavoitu, osa ei?

Saan kysyä, enkä odota vastauksia. Ehkä hieman ahdistun, sellainen tunne osittain siirtyy värssyistä minuun, tyhjyyden kokemus ja miten sitä kukin välttelee, täyttää, kestää tai ymmärtää. ” – – jaettu todellisuus ja tapa, jolla se on jaettu / mikä tahansa lukijaa (1) suurempi luku”

Tuukka Pietarinen

Lukematon. kolme lukua

WSOY 2021

runoja

67 sivua (en laskenut tyhjiä mukaan).

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?

”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”

Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.

Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.

”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”

Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.

En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.

”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”

”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”

Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.

Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”

Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.



Hanna Hauru
Viimeinen vuosi
Like 2021
romaani
85 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani, Taiteilijaromaani

Sari Pöyliö: Rakkauden ja tulehduksen oireita

Tarvitsin juuri nyt tällaisen kirjan! Olen lyhyessä ajassa lukenut liudan autofiktioita tai omaelämäkerrallisia kirjoja masennuksen ja mielenterveyden tasapainon järkkymisen aihelmista. Joten ihan silkka fiktiolta vaikuttava perhetarina tuulettaa tervetulleesti. Perheromaaneitahan piisaa, mutta harvoin kohtaan näin hilpeän irroittelevaa kerrontaa perheenjäsenistä, joiden odotukset eivät koskaan toteudu toivotusti tai suhteet suju sulavasti.

Sari Pöyliön romaani Rakkaudesta ja tulehduksen oireista (Atena 2021) alkaa vuodesta 1972 ja päättyy vuoteen 2019 seuraten leski-isä-Hemmingin luotsaaman kaksilapsisen perheen äiditöntä rämpimistä iästä ja sukupolvesta toiseen. Tytär Anni tempoilee tunteissa, joita ei opi tunnistamaan tai uskomaan, ja isä yrittää tehdä parhaansa, mitä ikinä se onkaan. Annin isoveli Isko pyrkii pitämään elämää vakailla urilla. Ei onnistu. Mutta romaani onnistuu.

Romaanin alkupuolella nauran ääneen useita kertoja. Loppua kohti pyrskintä harvenee, romaani siis vakavoituu vaan ei tosikoidu. Nostan hattua taidolle kuvata repaleista ihmiseloa, ihmisten tragikoomista pyristelyä kaikin sävyin. Mieleeni jäävät kutittamaan Uinun perheen kaoottinen Lapin loma, Hemmingin pinteet lapsenlapsen hoitajana, Annin avioliittoon ajautuminen huippujuoksijan kanssa, Iskon keski-iän kriisi. Ja paljon muuta.

Osansa komiikasta ottaa sanailu. Sanoilla leikittely on ominaista Aijalle, vaikka muutkin sen taitavat. Esimerkiksi isä-Hemminki on Hämminki, lapsen kuulema kangasmateriaali on Pöly-Esteri ja niin edelleen.

”Äiti sanoi mummille, että sen teki mieli lyödä isää kirveellä päähän. Mummi sanoi, että sen teki mieli ostaa äidille kirves. Äiti sanoi puhuneensa kuvainnollisesti. Mummi sanoi puhuneensa kirjaimellisesti.”

Pidän siitä, miten kirjassa hypitään vuodesta ja henkilöstä toiseen selittelemättä. Näkökulma vaihtuu, joten Annin, Hemmingin ja Iskon sekä lopussa vielä Annin pojan Onnin ajatukset ja toiminta tulevat liki. Henkilökuvaus on sitä luokkaa, että empatiseeraan kaikkea kaaosta ja päätöntä, mitä Uinun perheen jäsenet ymmärtämättömyydessään ja tohkeissaan touhuavat. Ja miten he rakastavat. Rakastettavaa!

Sari Pöyliö

Rakkauden ja tulehduksen oireita

Atena 2021

romaani

247 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Muualla mm. Kirjojen kuisketta ja Marjatan kirjat.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Venla Hiidensalo: Suruttomat

”Lopputulos on faktoista innoituksensa saanutta fiktiota.” Noin Venla Hiidensalo tiivistää jälkisanoissa lähtökohdan taiteilijaromaaniin Suruttomat (Otava 2021). Kirja kertoo Tyko Sallisen ensimmäisestä vaimosta Helmistä, Kööpenhaminaan adoptoidusta Tirsu-tyttärestä ja Sallisen kasvattamasta Taju-tyttärestä.

Näkökulma on Sallisen naisissa muttei miestä voi ohittaa, sillä hänen tekonsa määräävät naisten elämän suunnan. Mustasilmäinen mies pimentää mieli- ja väkivallallaan sekä manipuloinneillaan naisten potentiaaliset väripaletit.

Kerronta rakentuu Helmin, Evan (Tirsun) ja Tajun osuuksista, jotka kattavat kolmisenkymmentä vuotta. Helmin tuhoava rakkaus Tykoon muodostaa kehyksen. Romaanissa aikuinen Taju (Irja Salla) yrittää toipua lapsensa menetyksestä ja samalla aukeaa haava äidin hylkäämänä, joskin lukija tietää, että Helmi-äiti menetti lapsensa vasten tahtoaan. Aikuisen Evan osuutta voi pohtia myös siitä vinkkelistä, mitä herättää totuus alkuperästä: eno onkin isä, mammaksi luultu täti, oikea äiti jo kauan sitten kuollut Helmi.

Nyt kuuluu Sallisen naisten ääni, joten Tykon psykologisointi ei ole tarpeen, vain hänen jättämänsä jäljet merkitsevät. Kyllä tytärten uhriasema tuntuu sekin tärkeältä, mutta minulle onnistuneinta romaanissa on Helmin ajatusmaailman tavoittaminen.

Helmin taiteilijuushaave ja värienkäyttönäkemys välittyvät hienosti, samoin rakastumisen kohtalokkuus. Todenoloisesti Hiidensalo kuvaa Helmiä maalaamassa mieheltään salaa, elättelemässä toivetta omanlaisesta taiteilijaelämästä. Ristiriita unelmien ja jatkuvien luopumisten kesken riipii. Helmi on lisäksi yksi nainen monien lailla, jota ei kukaan ulkopuolinen pääse pelastamaan, koska ihminen itse ei näe ahdingostaan ulospääsyä.

Vahvasti kirjassa kuvataan Helmin toistuvat kuvitelmat, miten elämä voisi edetä, mitä se voisi olla – loppuun asti: ”Kun en saa unta, ajattelen elämää jonka olisin voinut elää.” Minuun suurimman vaikutuksen tekee se, miten Helmi alkaa hajota ja nähdä itsessään miehensä maalausten tyhjäsilmäisen Mirrin, naiskuvan, joka ei kuvaa todellista malliaan vaan kuvaajansa mielikuvaa ja saa kuvauskohteen kadottamaan omakuvansa.

”Mirri elää sisälläni, vaikka olen yrittänyt kätkeä sen itseltänikin. Olen kömpelö, tahmea, ärsytän Tykoa tahallani ja ajan hänet raivon partaalle. Tyko näkee perimmäisen avuttomuuteni ja sysimustan pimeyden, jota kannan sisälläni. Se on samaa pimeyttä, jonka takia äitini käski minut nurkkaan häpeämään.”

Todellisuus on usein tarua ihmeellisempää, eli Sallisen lähipiirin tragiikka on sitä luokkaa, että keksittynä se voisi tuntua epäuskottavalta. Hiidensalon toteutuksen totisuus toimii siksi elävöittämässä taidehistoriikkeja, sillä se antaa yhden mahdollisen tulkinnan kirjan taiteilijoista kokemustasolla.

Venla Hiidensalo

Suruttomat

Otava 2021

romaani

180 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Tasa-arvon päivänä 2021: #minullaoncanthia

Minna Canthin ja tasa-arvon päivänä ilmestyy haastepostauksia, haastajana Yöpöydän kirjat (tässä). Amman lukuhetki ja Kulttuuri kukoistaa -blogit julkaisivat lisäksi jutut (tässä ja tässä), joissa muistutetaan Canthin kulttuuriperinnöstä:

Minna Canth oli kirjailija, toimittaja, liikenainen, suurperheen yksinhuoltajaäiti ja vahva yhteiskunnallinen vaikuttaja, jonka elämäntyöllä on ollut suuri merkitys Suomen kehittymisessä koulutuksen ja tasa-arvon edelläkävijäksi. Nyt Canthin kotitalo Kanttila Kuopiossa on vaarassa. Kirjasome kunnioittaa Minna Canthin elämäntyötä ja perintöä ja tukee Kanttilan säilyttämistä. #kirjasome #minullaoncanthia

Minulla on ollut kanttia

Olen mukauttanut selkokielelle kaksi Canthia, joten kanttia on tarvittu tarttua klassikkotuotantoon. Mukauttaminen tarkoittaa sitä, että alkuteksti muokkautuu sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta helpoksi suomeksi. Tunnelman, sävyn, ytimen ja sanoman täytyy säilyä, mutta teksti taipuu nykylukijalle ymmärrettäväksi. Silloin helpottuvat vanha sanasto ja virkerakenne, ja sisällöstä karsiutuvat sivupolut, mutta pääjuoni pysyy.

Kumpikin mukautus ilmestyi Canthin juhlavuotena 2019. Hanna oli itseoikeutettu mukautusvalinta, sillä kasvukertomus on säilyttänyt voimansa. Canth kuvaa Hannaansa elävästi suhteessa kasvatukseen ja perhetilanteeseen. Nuoren naisen tahdon nujertava isänvalta vie Hannan traagiseen yksinäisyyteen. Sukupuolten epätasa-arvo, seksuaalimoraali ja tyttöjen koulutus saavat osakseen kritiikkiä yksilötarinan rinnalla. Hannan selkoversion on julkaissut Avain äänikirjana.

Agneksen julkaisin vapaasti netissä luettavaksi, sillä niukista selkokirjallisuuden valtiontuista ei liiennyt roposia kustantajalle eikä minulle toiseen teokseen, koska Hanna sai jo tukea. Selkokeskus myönsi käsikirjoitukselle selkotunnuksen, joten se oli siten mallikkaana selkona julkaistavissa. Kauppias-Canth ehkä ihmettelisi: että siis ihan ilmaiseksi teit ja julkaisit!

Agneksen kahden naisen tarinassa riittää purtavaa tänäkin päivänä. Kotihiiren ja maailmannaisen kohtaaminen kästtelee naisen asemaa avioliitossa ja vapaissa suhteissa, eikä Canth moralisoi asetelmaa yksioikoisesti. Olen saanut kiinnostavia lukijapalautteita niin suomenkielisiltä kuin maahanmuuttajataustailtakin naislukijoilta tunteista, joita novellin naiset ovat heissä herättäneet. Yli sata vuotta pienoisromaanin (tai novellin) ilmestymisestä ovat lukijoita hämmästyttäneet, sillä tarinassa on yhä tunnistettavaa ja samastuttavaa.

Canthin kantilta 

Kyllä mukauttaminen rohkeutta vaatii ja uskoa, että kunnioitan valinnoillani kirjailijan teosten henkeä. Minun on uskottava kielivaistooni valitessani ilmaisutavan, joka ei muuta oleellista mutta helpottaa lukemista. Myös pitää luottaa siihen, että työni johdosta klassikko jatkaa elämäänsä ja saavuttaa uusia lukijoita. Sillä sen Canth ansaitsee.

Onko pöyhkeätä väittää, että Canth hyväksyisi tekstiensä peukaloinnin? Minna Canth seurasi tarkkaan ajan ilmiöitä ja kehityskulkuja sekä tuki moninaisia tasa-arvoajatuksia, joten uskon saavani jonkinlaisen myönteisen nyökkäyksen selkotavoitteilleni.

Canthin viitoittamalla tasa-arvoisuustiellä olen taivutellut kieltä helpotettuun muotoon, sillä kaikilla on oikeus lukea. Canth ajoi koulutusta köyhille ja tytöille. Ne mahdollisuudet nyky-Suomessa ovat, mutta lukutaito ei ole silti itsestäänselvyys. Eikä lukuhalu. Siksi pidän tärkeänä tarjota lukemista, joka voi tuoda valikoimaan lisää, rinnakkaisia tai vaihtoehtoja. (Minun ja muiden selkotuotannosta löydät juttuja blogini kategoriasta selkokirja.)

Ja muuten olen tukenut Kanttila-hanketta. Siispä #minullaoncanthia. Entä sinulla?

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Saara Turunen: Järjettömiä asioita

Käy järkeen tämä Saara Turusen kirjallinen tyyli. Järjettömiä asioita (Tammi 2021) on mutkatonta luettavaa, vaikka kertojalla on mielenmutkia. Suora kerrontatapa – nakuttavan pelkistetty virketyyli, päiväkirjaomainen tapahtuma- ja ajattelukuvaus – on aika pitkälti riisuttu kielellisistä krumeluureista.

Teen sellaisen ratkaisun, etten ala erityisesti tulkita kirjaa. Aluksi huokailen hohhoijaa tätä minä-auto-leikkiä, mutta annas olla, teksti vetää vääjäämättä mukaansa ”minän” mietintöihin ja matkoihin. En lähde pöyhimään tätä autotällaista, antaa minäkertojan kertoa vain. Olkoon kirja minulle romaani: taidokkaan järjellistä kerrontaa järjettömistä asioista kuten tunteista. Lupasin olla tulkitsematta, mutta kyllä ruukkukasvit ja linnut pintaa syvemmälle sujahtavat.

Juoni on sellainen, että dramaturgiopiskelija ja sittemmin valmis teatterin tekijä ja kirjoittaja rakastuu Barcelonassa ja jatkaa suhdetta etänä. Vuosia vierii, ero käy mielessä, mutta suhde vain jatkuu. Kallonkutistajaakin tarvitaan, jotta kuvio kertojalle selkiytyisi. Rakkauden lisäksi tarinointi käsittelee elämän jatkumista, sen haurautta, hetkellisyyttä, rajallisuutta ja kuolemaa. Ja sitä, miten rakkaus pakenee määrittelyä ja mitä sitoutuminen tarkoittaa.

”Ajattelen, että kirjoittaisin jotakin, mutta en ole varma, mistä aloittaisin. Kirjoitan pienen kappaleen, joka käsittelee miestäni, sitä miten olimme hankkineet imurin, ja sitten mietin, onko sellainen kiinnostavaa. Muistan taidekoulun, Cherbourgin sateenvarjot ja luokkatovereitteni sanat ja huomaan itsekin oppineeni ajattelemaan, että rakkaudesta kirjoittaminen on typerää ja pinnallista. Että pitäisi kirjoittaa jotakin yhteiskunnallisesta ja poliittisesta, erityisesti jos haluaisi olla uskottava taiteilija eikä mikään typerä tytönheitukka, joka haaskaa elämänsä romantiikan alttarilla. Ja niinpä olen vältellyt rakkautta aiheena. Olen opetellut kiertämään sen kaukaa. Mutta nyt mietin, onko asenteessani sittenkin jotain tunkkaista tai muiden sanelemaa. Sillä vuosien myötä olen havainnut, että taiteilija voi tehdä kulloinkin vain sen teoksen, mihin hän juuri tuona nimenomaisena hetkenä kykenee.”

Turunen ravistelee rakkauden irti romantiikasta. Samoin hän tekee seksille, tai tapahtuu niin, että siitä riisutaan hehkutettu hekuma. Seksi erikoisen raikkaasti palautuu siihen, miten kokemukset ovat yksityisiä ja erilaisia. 

Ja kylläpä kirjassa käsitellään paljon kaikenlaista. On yksinäisyyttä, taiteilijuutta, perhettä, naiseuden käytösmalleja, Katalonian kuohuntaa, kulttuurien tapoja ja tapojen erilaisuutta. Olenpa Turusen edellisetkin kirjat lukenut, mutta tämä yllättää iloisesti tyylin tinkimättömyyden ja käsittelytavan vuoksi: Järjettömiä asioita, elämän- ja kuolemanvakavia asioita – vaan ei tosikkomaisesti.

Saara Turunen

Järjettömiä asioita

Tammi 2021

romaani

232 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anneli Kanto: Rottien pyhimys

Kesällä 2020 kävin kaksi kertaa Hattulan Pyhän Ristin kirkossa. Sinne vetivät toistuvasti maalaukset, jotka peittävät Hämeen vanhimman kirkon seinät ja katon. Pohdin, ketkä ovat ne maalanneet, millaista elämää maalarit ovat 1500-luvun alussa viettäneet ja mitä ovat maalatessaan miettineet. Joten aivan kuin tilaustyönä on Anneli Kanto kirjoittanut romaanin Rottien pyhimys (Gummerus 2021), jossa puetaan kirkkokäyntieni aatokset sanoiksi:

”Olin siirtänyt oikeat ihmiset viivoiksi väreiksi kuviksi pylväisiin ja siinä ne pysyisivät kauemmin kuin minä tai miehet itse ja se minua huimasi.”

Noin kertoo Pelliina, sattuman oikusta kirkkoa maalaamaan päätynyt paikallinen nuori nainen. Tarinasta poimin päällimmäiseksi Kannon ratkaisun nostaa yhteisön eristämä, lapsenomainen Pelliina-tyttönainen oleelliseksi osaseksi yhden kesän kirkkomaalausprojektia. Kanto tavoittaa Pelliinan äänen, ajatusten ja tunteiden rytmin, jossa kaikuvat tausta, kasvuolot ja elinehdot sekä kirjanmittainen kasvu.

Pelliina kertoo minämuodossa, muita henkilöitä kirja seuraa kolmannen persoonan kerronnalla, mutta kyllä sekin keino auttaa tunkeutumaan yksilöihin aatoksineen, käytöksineen ja toimineen. Tärkeää väkeä kirjassa ovat maalarit Martinus ja Andreas, heidän apupoikansa Vilppu, kirkkoisäntä Klementti ja kirkkoherra Herckepaeus. Myös läheisen Hämeen linnan valtias rouvineen liittyvät tapahtumiin.

Tästä joukosta irtoaa ainesta täyteläiseen historialliseen fiktioon. Faktoja Kanto käyttää vakuuttavana ajankuvataustana. Historiankirjoissa ei ole säilynyt kirkkomaalaireiden henkilöllisyys, joten fiktiolle avautuvat ihmisenmentävät aukot.

Olen jo Kannon romaaneissa Piru, kreivi, noita ja näyttelijä ja Pyöveli ihastunut siihen, miten henkilökuvaus joustaa koskettavuudesta komiikkaan. Etenkin onnistuneena pidän kerrontatapaa, jossa välkkyvät moninaiset sävyt inhimillisistä heikkouksista. Usein henkilö itse ei ymmärrä omaa ominaislaatuaan, mutta lukija saa hykerrellä havaintoja ja tehdä tulkintoja. Rottien pyhimyksessä esimerkiksi seuraan herkullista Hattulan kirkon hallintohenkilöiden valtataistelua ja maalareiden keskinäistä kilpailua. Joiltain henkilöiltä löytyvät kaikki perisynnit, toisilta vähemmän.

Houkutus olisi noukkia juonikoukkuja, henkilökuvaussävyjä, näytteitä maalaisyhteisön nokkimisjärjestyksestä sekä sukupuoliroolien ansoja ja murtumia. Hillitsen itseni. Lukijalle jääköön siten herkkupaloja napsittavaksi. Kerronnan runsaus ja sanomisen tavan mehevyys takaavat maisteltavaa.

Kannon romaani kertoo taiteen tekemisestä sekä sen merkityksestä tekijälle ja vastaanottajalle. Taiteen tekeminen tilaustyönä sisältää ristiriidan: taiteilija toteuttaa omaa näkemystään samalla, kun hän yrittää täyttää tilaajan vaateet. Kanto sivuaa myös taitelijoiden tapoja suhtautua kritiikkiin. Nämä kuuluvat romaanin ajattomaan tematiikkaan.

Kuvataiteen ominaislaatu kiteytyy: ”Kuvasta lukee hetkessä sen, mitä sanoilla pitäisi selittää monta kirjoitettua sivua ja lukea hitaasti.” Ja katsojan kokemukseen: ”Isäntä Klementti mietti mielessään, miten kummassa maalarit osasivat muuttaa maailman kuviksi ja siirtää ne kirkon seiniin.”

Siirryn siten 1500-luvun ajankuvaan, jossa kuvallisuus ei kuulu todellisuuteen. Romaanissa upeasti kerrotaan siitä, miten kirkkomaalauksiin yhdistetään Raamatun ja pyhimyslegendojen kuvastoa lähikylän ihmisten arkielämästä tuttuun kuten vihdat peittämään Aatamin ja Eevan alapäätä tai Aatami lapioimassa. Lisäksi poimin kirjasta hienoja hetkiä tilanteista, joissa taiteilijat ovat kuvatessaan sellaista, mitä he eivät ole koskaan nähneet. Tai katsojat katsomassa ennenäkemätöntä.

”Hyvä kuva on sellainen, että katsoja löytää siitä uusia asioita ja oikein hyvä kuva on niin tehty, että vasta tarpeeksi kauan tarkasteltuaan katsoja ymmärtää, mikä on sen syvällisempi merkitys ensimmäisen merkityksen takana.”

Edellisen sitaatin ”kuva”-sanan tilalle voi mallata myös sanan ”teksti”. Ainakin Kanto taitaa vetävän pinnan ja sen alaiset tasot. Komeimmillaan Rottien pyhimys näyttäytyy minulle kohdissa, joissa kuvaillaan maalarien työtä ja heidän ajatuksiaan työstään. Se syvenee koko ajan romaanin edetessä.

”Toinen maalarimies tuli perääni ja sanoi ettei tarvitse pelätä sillä suuret ihmiset ovat seinään maalattuja kuvia ja he ovat maailman ensimmäiset ihmiset Aatami ja Eeva. Haukoin henkeäni mutta mies sanoi tule katsomaan ne on katsottaviksi tehty ja pysyvät seinässä eivät ne sieltä hyppää eivätkä elä.”
”Viimeiseksi piti maalata oviaukon yläpuolelle punaisella värillä vertauskuva joka kertoo että hyvä ja paha taistelevat sielussamme joka hetki. – – Niskalenkin vetoa hän [Andreas] puhahteli se oli hänen mielestään kaukaa haettu kevytmielinen vertauskuva eikä kukaan käsitä että siinä hyvä ja paha kilpaa vetävät.”
”- – Martinus opetti Pelliinalle yksisarvisen tarinaa ja selitti, että kuvaan tulevat miehet olivat metsästäjiä ja edustivat pahuutta, mutta neitsyt oli hyvyyden ja puhtauden vertauskuva. – – Pelliina kiipesi telineille ja luonnosteli hiilellä kattoon sulavalinjaisen koiran ja peuraa muistuttavan yksisarvisen sekä neitsyen, joka ojentaa molemmat kätensä suojelemaan syliinsä loikkaavaa yksisarvista.”
”Sillä hetkellä iski auringonsäde lasi-ikkunan läpi ja koko kirkko syttyi sädehtimään, loistamaan ja häikäisemään. Seinät, pylväät ja katto olivat täynnä kuvien kirjoitusta, joka kertoi maailman alkamisen ja miten se oli päättyvä. Kuvissa ihmiset kärsivät, kiduttivat ja tappoivat toisiaan, mutta myös rakastivat, antoivat toisilleen leipää ja söivät yhdessä, saivat lapsia, iloitsivat ja tunsivat onnea.”

Mistä kirja on saanut nimensä? Pelliina päätyy maalaamaan jyrsijöiden ympäröimän Pyhän Kalkukylan, joka vastaa hänen mielentilaansa ja maailmankuvaansa: ”Rotat ovat vertauskuva kaikelle pahuudelle, nihdeille ja kirkkoherran hirveille sanoille ja elävältä hautaamiselle ja linnan kellarityrmille. Rotat ovat asioita, jotka järsivät ja syövät minut elävältä.” Yksi romaanin tärkeimpiä teemoja on hyvän ja pahan taistelu jokaisessa.

Rottien pyhimys alkaa pohjustellen ja saa vauhtia, kun kirkon maalaustyö toden teolla käynnistyy. Samalla kun kirkkokuvien maalien hehkuvia värejä sekoitetaan ja levitetään kalkkiseiniin, pääsee myös Kannon kerronta loistamaan. Nautin, siirryn vuosisatoja taaksepäin, elän mukana luomistyössä ja ihmisten perisynneissä. Koen henkilöiden nahoissa onnettomuuksia ja ohimeneviä onnenhetkiä. Haistan, maistan ja näen.

Hätkähdän, miten hienosti loppu sitoo alun – ajan sekä yhden ihmisen katseen ja kokemuksen suhteellisuuden. Vaikutun.

Anneli Kanto

Rottien pyhimys

Gummerus 2021

romaani

257 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa (, koska en malttanut odottaa kovakantista kirjaa).

P. S. Anneli Kanto kertoo Hattulan kirkon maalauksista bloginsa videossa: tässä.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Alex Schulman: Eloonjääneet

En tiedä lainkaan, miten minuun vaikuttaisi Alex Schulmanin romaani Eloonjääneet (Nemo 2020), jos en olisi lukenut kirjoja Unohda minut ja Polta nämä kirjeet. Kaksi aiempaa kirjailijan perhettä kuvaavaa kirjaa heijastuvat oletuksiin ja odotuksiin.

Joten oletan, että Eloonjääneet kertoo Schulmanin lapsuusperheen kaltaisesta kolmen pojan, isän ja äidin porukasta ja että totuutta romaanissa on toinen puoli. Toinen puoli on taitavan kertojan elämyksellistä kuvausta, mielikuvien läikehdintää tilanteista, ajatuksista ja tunteista, jotka voisivat olla totta. Eli kaunokirjallisuutta. Odotan romaanikokemusta, joka liikauttaa. Sen saan.

”Mitä heille tapahtui?”

Romaanissa kerrotaan perheen sisäisestä hajaannuksesta ja kyvyttömyydestä puhua. Veljekset Nils, Benjamin ja Pierre eivät aikuisina pidä toisiinsa yhteyttä. Romaanissa heidät vie yhteen äidin kuolema ja hautajaisjärjestelyt, sitä ennen hetkellisesti isän kuolema.

Romaani kiertyy lapsuuden viimeisen kesän mökkitapahtumien ympärille. Tapahtuu sellaista, ettei perhe enää palaa mökille. Sitä ennenkin tunnelma väreilee vähintään jännittyneenä, sillä äidin mielialanvaihtelut, vanhempien tempoilevuus ja vapaa-ajan tissuttelu herättävät levottomuutta. Kullakin kolmesta pojasta on omat tapansa reagoida siihen ja toisiinsa.

”Hän näkee itsensä nopeasti, takapenkin keskellä istuva poika vilahtaa näkyviin.”

Romaanin kolmannen persoonan kerronta antaa tilaa tarkastella henkilöitä ja tilanteita etäännyttäen, ja keino toimii erinomaisesti. Benjaminin näkökulma on keskiössä, siihen hän sopii monesta syystä: keskimmäinen veljeksistä, välittäjähahmo, tunneilmapuntari: ”Poika valvoo tapahtumia autossa ja sen ulkopuolella valppain ja surullisin silmin.”

Aikuisessa Benjaminissa myllertävät lapsuuden, kohtalokkaan kesän ja aikuistumisen torjutut muistot ja tunteet. Tunne-elämän varjelu sekä tarkkailu etäännyttää muista, ja yksinäisyyttä korostaa se, että kerronta sulkee pois muun elämän, vain etäiset perhesuhteet saavat huomion. Se tehostaa fokusta.

”Sinä päivänä, kun se tapahtui…”

Romaanin rakenne käänteistää yhdenpäivänromaanin, sillä äidin hautajaispäivän tilanteet paljastuvat lopusta alkuun. Päivän tapahtumien väliin palastellaan veljesten viimeistä lapsuuden kesää ja sen käännekohta:

”Heidän on palattava onnettomuuspaikalle, kuljettava askel kerrallaan takaperin menneisyyteen, jotta he jäisivät vielä viimeisen kerran eloon.”

Ihastelen rakennetta, joka säilyttää jännitteen loppusivuille. Juoni yllättää minut lopun yksityiskohdalla, jota en osannut ennakoida. 

Tunneilmaston tarkkavireinen aistinta leviää Benjaminista kaikkeen, mitä romaanissa kuvataan. Hienosti välittyy lisäksi se, ettei voi aina erottaa, mikä on Benjaminin mielen irtautumista, mikä muidenkin havaitsemaa todellisuutta, mikä Benjaminin psyykkisen selviytymisen rakennusainetta.

”Hän yrittää heti karkottaa kuvat mielestään ja ehkä onnistuukin vaikka tietää, että ne tulevat takaisin.”

Schulman saa minut taas taikapiiriinsä, eivätkä hänen (ja suomentajan) kielellä loihditut kuvat tilanteista, henkilöistä, miljöistä ja tunnelmista noin vain katoa. Kielen tarkkuus vie kirjan sisään, ja poimin tilanteesta jos toisestakin symboleita. Kuvaus ei kuitenkaan tukahdu metaforahämäryyteen vaan selkeänä se vain korostaa tavallisenkin taipumista mielentilailmaisuksi. Esimerkiksi säväyttää tällainen arkitilanne, jonka voi lukea myös kuvaavan Benjaminin kokemusta viisihenkisessä perheessä:

”Kadut ovat vielä autiot, kun hän lähtee keskustasta ja ajaa kaupungin yläpuolella, kaksikymmentä metriä korkealla betonirampilla, missä on yksin viisikaistaisella tiellä.”

Romaanin surumielisyys leviää minuun. Kirjasta välittyy myös myötätuntoa ja lämpöä. Lohtua luovat tuokiot, joissa yhteys veljesten välillä ailahtaa: joitain lapsuuden yhteisiä, pelastavia kokemuksia; elämyksiä isän kanssa kuten kesäillan koivujen hopeisten lehtien välke. 

Eloonjääneet pyörii ehkäpä kliseisen teeman ympärillä – kohtaa menneisyytesi, avaudu, hyväksy – vaan ei tee sitä kuluneesti. Repaleisen elämän, onnettomuuksien ja onnettomuuden hyväksyminen on elämää sekin ja eloon jääneet eläkööt. Toivoa on. Vaikutun.

Alex Schulman

Eloonjääneet. Romaani

suomentanut Jaana Nikula

Nemo 2021

288 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Tuijata 10 vuotta – osallistu kirja-arvontaan!

Blogini täyttää tänään 10 vuotta. Harrastus on jatkunut vuosikymmenen, sillä koen omakseni yhdistää kirjat ja muut kulttuurikokemukset kirjoittamiseen. Yhä vain. Tuntuu, että viime vuoden aikana kirjallisuuskokemukset ja niistä postaaminen ovat jopa valaisseet etävuoden eristyneisyyshämärää.

Bloggaaminen alkoi sattumalta täydennyskoulutuksen sivutuotteena. Jonkinlainen onnenkantamoinen, kai, koska raskaat perheasiat ovat kuormittaneet näiden vuosien aikana, eikä palkkatyökään ole päästänyt helpolla. Kirjat ja kirjoittaminen ovat tarjonneet vastapainoa. Olen luvannut itselleni, että bloggaaminen jatkuu niin kauan, kun en koe sitä suorittamiseksi.

Kymmenessä vuodessa olen julkaissut 1565 blogijuttua ja kirjoittanut kymmenkunta kirjaa sekä lukenut kutakuinkin 1500 kirjaa.

Miksi julkaista juttuja, voisinhan kirjoittaa lukupäiväkirjaa vain omiin tarpeisiin? Blogi-muoto sopii minulle. Täällähän pääsen näppärästi tallentamaan, kertaamaankin omia kulttuurikokemuksiani ja muut halutessaan selailemaan tuumailuja.

Minulla ei ole laumoittain seuraajia eikä etenkään kommentoijia, mutta aina ilahduttaa suuresti ja vähän ihmetyttääkin, kun huomaan blogitilastoista, että juttujani luetaan. Bloggaaminen on tuonut mukanaan myös yhteyksiä muihin bloggaajiin ja kirjasomettajiin, ja se on ollut suuri ilo. Toivottavasti ajat muuttuvat ja tapaamiset taas mahdollistuvat.

Silläkin uhalla, ettei kukaan halua osallistua, järjestän kirja-arpajaiset. Juttuuni kommentoijien kesken arvon juhlan kunniaksi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021) ja Vivian Gornickin muistelmaklassikon Toisissamme kiinni (Gummerus 2021). Arvonta päättyy 20.3.

Suuri kiitos, että luet juttujani!

71 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja, Sekalaista

Naistenviikko 2021: haaste

Hyvää naistenpäivää 2021! On aika julistaa seitsemännen kerran naistenviikkohaaste. Jää siis hyvin aikaa suunnitella luettavaa ja postattavaa naistenpäivästä naistenviikkoon.

Vapaa haaste

Haasteviikon aikana 18.–24.7.2021 luetaan ja/tai postataan naisnäkökulmasta. Aihe ja tyyli on vapaa:

– Voit lukea naisten kirjoittamaa kirjallisuutta.
– Voit kirjoittaa havaintojasi naiskuvista.
– Voit valita luettavaksi tai postattavaksi kirjallisuutta, jonka on kirjoittanut viikon nimipäiväjuhlittu.
– Voit postata kirjallisuudesta, jonka henkilöissä on viikon nimipäiväsankarittaria.
– Voit valita naisviikkotulokulmasi mielesi mukaan.

Jos postaat, ilmoittaudu tähän postaukseen ja/tai lisää linkki koontiini 25.7.2021. Jos vain luet: koe ja kommentoi naistenviikolla teemapostauksia ja koontia.

Naistenviikon nimipävät

Kirjavalintojen avuksi voit katsastaa naistenviikon nimipäivät:

Naistenviikon nimipäivät:
18. heinäkuuta – Riikka
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita
23. heinäkuuta – Olga, Oili
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja

Myös Kielikellossa on haastetta tukeva nimijuttu, ja kotimaisia naisnimikirjallisuusvinkkejä löytyy kirjasta Naisia nimittäin (SKS 2019).

P.S. Linkit naistenviikkokoonteihin 2015, 2016, 2017, 2018 ja 2019 löytyvät vuoden 2020 koontijutun lopusta: tässä.

12 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Vivian Gornick: Toisissamme kiinni

Takakansiteksti vakuuttaa: tämä on muistelmaklassikko 1980-luvulta. Kirjailija Vivian Gornickin kasvutarinan Toisissamme kiinni (Gummerus 2021) punainen lanka vie tytär-äiti-suhteeseen.

Gornickin elämästä saa rakennettua kronologisen kaaren lapsuudesta keski-ikään, mutta sen saa askarrella lukija itse. Pidän kovasti kirjan rakenteesta, joka ei kulje junaraidemaisesti vaan pikemminkin muistuttaa haarautuvaa metrokarttaa, sen pohjalta yksilöllisiä reittivalintoja ja junanvaihtoja eri asemilla.

Kehyksenä toimivat keski-ikäisen tyttären ja äidin kävelyretket eri vuosina pitkin Manhattania. Niissä kalisee kulloinenkin nykyhetki äidin ja tyttären suhteessa. Keskusteluista irtoaa läheisyyttä, etäisyyttä, ärtymystä, kilpailua ja raivoa. Välittäminen on isolta osin vastentahtoista – ainakaan naiset eivät voi millään muotoa toisiaan ohittaa. Kuohahtelevaisuus, tunnetiloilla alistaminen ja monimutkainen riippuvuussuhde on tuonut mieleen Elena Ferranten, niitä huomioita ovat tehneet Kirjaluotsi ja Kulttuuri kukoistaa.

Tarkkoja ovat Gornickin kuvaukset lapsuudesta ja talosta, jossa perhe asui, etenkin tärkeistä naapureista. Vivianin vartuttua muistumia seuraa rakkaussuhteista ja niiden kuihtumisesta. Ydinkokemus on kuitenkin lapsuusaika ja äidin musertava suru isän kuoleman jälkeen.

”Kun äiti ei saanut elämältä haluamaansa, sitä mitä hän omasta mielestään tarvitsi ja tunsi ansaitsevansa, hän katosi oman murheellisuutensa pilven alle. Tämän pilven alla hän tunsi olevansa avuton, hauras, myötätunnon tarpeessa. Kun hän sai kuulla, että hänen hellittämätön melankoliansa oli painostavaa niille, jotka joutuivat sen todistajiksi, hän yllättyi.”

Kirja on kulttuuri- ja miljöötietoinen. Juutalaisuus määrittää elämää siinä kuin New York erilaisine asuinaluieneen, etenkin Bronx ja Manhattan. Gornickista mainitaan lievetekstissä toisen aallon feminismi. Sitä tai muuta on näkökulma, josta kirjoittaja pääosin kertoo: naisen roolit sekä niiden syiden ja seurausten käsittely. Lapsuus- ja nuoruusmuisteloissa korostuvat kotirouvien problematiikka vailla ns. omaa huonetta ja itsellisiä totuttamismahdollisuuksia kodin ulkopuolella. Niihin liittyviä omia valintojaan Gornick myös ruotii.

Siispä muistelmien rakenne pitää kiinnostustani yllä, samoin perhedynamiikan kuvaus, riipivä riippuvuussuhde ja kirjailijan terävä tyyli. Välistä tunnen olevani mukana tyttären ja äidin kävelyllä kaupunkimaisemissa, joissa en ole itse koskaan käynyt.

Vivian Gornick

Toisissamme kiinni. Muistelma

suomentanut Arto Schroderus

Gummerus 2021 (alunperin 1987)

228 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Silvia Hosseini: Tie, totuus ja kuolema

Väsähtäneenä työpäivän jälkeen huomaan, että Silvia Hosseinin esseekokoelma Tie, totuus ja kuolema (Gummerus 2020) on ilmestynyt. Virkistyn, ja tunne vahvistuu sitä mukaan, kun kuuntelen kirjan esseitä kirjailijan lukemana. Välillä on palattava sanottuun tekstin muodossa. Esseistillä on nimittäin sana ja sanottava hallussa.

”Ajatukset eivät ole valmiita silloinkaan, kun ne esittävät olevansa.”

Kokoelman kantavina teemoina ovat vastakohdat ja kuolema. Muitakin löytyy ja etenkin monimuotoisuutta. Hosseinin esseitä kuvastaa liike ja vapaa virtaus, niitä leimaa kielen tarkkuus sekä ajatuksen linjakkuus ja kirkkaus. Motoksi asettuu: näinkin voi ajatella.

Kokoelmasta kuulen kokeilun ääniä. Identiteettiä käsittelevä essee rakentuu luettelosta, jonka muoto vaikuttaa sisältöön, ainakin sisällön haltuunottoon. Teheranin matkan mietteet puolestaan asettuvat kirjemuotoon. Kirjeissä kirjoittaja on vastaanottajan sekä kirjoituspaikan, ajan ja kulttuurin välissä. Taidan silti villiintyä etenkin lyhytlukuisista esseistä, jossa aihe, tutkimukset, kaunokirjallisuus, taide ja henkilökohtainen kietoutuvat yhteen.

”Esseistille minuus on työkalu, havainnollistamisen väline. Avautumisella ei ole merkitystä sinänsä.”

Päätösessee Aurinkokuningatar pullauttaa kakkakikkareiden kulttuuri- ja henkilöhistoriaa. Ulostetabusta Hosseini esittelee runoja sekä yhteiskunnallisia ja ympäristökriisin ulottuvuuksia. Aurinkokuninkaan peräpään sairaus satojen vuosien takaa Ranskan hovista koskettaa kirjoittajaa läheltä, joten mukana kulkee Hosseinin sairauskertomus. Juuri tällaista on taitava esseistiikka: aihe kieputtaa ympärilleen monenlaista, yksityistäkin, ja avaa ajattelua henkilökohtaisesta yleiseen.

Esseissä matkaillaan paljon, ja yksi essee on pyhitetty matkustamisen ongelmatiikalle. Hosseinin voima on avata aiheeseen kuin aiheeseen uusia näkökulmia, se näkyy monessa, mutta minä riemastun raikkaista tulkinnoista: Montalbano-dekkarit saavat kontekstikseen Sisilian ja Euroopan vanhan islamilaiskulttuurin ja Ylpeys ja ennakkoluulo talousvinkkelin. Ja miten hienoja havaintoja irtoaa Racel Cuskin tuotannosta!

”Totuudenjälkeisen ajan yleisö etsii totuutta väärästä paikasta: ei teoksen sanomasta, vaan siitä, mitä tekijän katsotaan edustavan.”

Essee Miesten tarinoita saa nyökyttelemään ja mutisemaan: juuri noin, kylläpä osuu ytimeen, jopas ilmaisu ja sisältö natsaavat. Ja kysehän ei ole siitä, että minun täytyisi olla tavan takaa samaa mieltä kuin esseekirjailija. Minuun jysähtävät myös esseet tai niiden osat, jotka hämmentävät, joita epäilen tai kiistän.

Hosseini ei yleensäkään hymistele vaan kyseenalaistaa. Miesten tarinoita -esseessä hän terävästi iskee kirjallisuuden lukutapoihin, joita rajoittaa lukijan usko tai aate tai: ”Feminismi ei ole älykkyyden tai kiinnostavuuden synonyymi, eikä se ole maailmanselitysmalli.” Myötäilen Husseinin ajattelutapaa, koska perusteluissa piisaa – vaikka feministinä itseäni pidänkin. Lukutavan feministisyys ja feministiset työkalut ovat eri asia kuin sokeutua tai etsiä kirjoista vain aatteeseen sopivaa tai yhtäläisyyksiä luetun ja lukijan oman elämän välillä. Tai olla lukematta miesten kirjoja tai kirjoja miehistä.

”Tunnistan merkittävän kaunokirjallisuuden siitä, että se nousee reaalimaailmaa kuvaavanakin sanojen ilmeisen merkityksen yli taajuudelle, joka on syvempi, selittämättömämpi, hellyttävämpi kuin elämä sellaisenaan.”

Tie, totuus ja kuolema on kiinni reaalimaailmassa, se on täyteläinen, sen sanoilla on ilmeiset merkitykset ja paljon enemmän. Se virkistää, naurattaa, yllättää, koskettaa, sopivasti ärsyttää ja herättää ihailua. Nautittavaa proosaa, pohdituttavaa, tyhjentymätöntä.

(Välitosikot ovat sitaatteja esseestä Kuka minä olen?)

Silvia Hosseini

Tie, totuus ja kuolema

Gummerus 2021

esseitä

6 tuntia 31 minuuttia äänikirjana, lukijana Silvia Hosseini

137 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Istanbul ja Venetsia: oppaina romaanit Elif Safakilta ja Donna Leonilta

Matkailu on viime aikoina sattuneesta syystä rajoittunut mielikuvitukseen. Matkustamattomuutta ovat helpottaneet kirjat, ja etenkin kaksi romaania veivät minut kaupunkireissuille, joilla saatoin samalla fiilistellä omia matkamuistojani. 

Helmikuussa 2009 reissasin Istanbuliin, jonka historia ja nykyisyys huumasivat: roomalaisaikojen maanalaisista vesisäiliöistä Hagia Sofian mosaiikkeihin, sulttaanien palatsialueiden loistosta Galata-tornin näköaloihin, eksyttävistä basareista aamuyön pimeyden rukoushuutoihin, hamamihöyryistä katuvilinään. Maaliskuussa 2011 vaeltelin Venetsiassa kiemurtelevilla kujilla, silloilla yli kanavien, pitkospuilla San Marcon aukiolla kanavavesien vyöryessä kaupunkiin, maalausten täyttämissä kirkoissa, Vivaldi-konserteissa, palazzoissa ja taidemuseoissa.

Ja nyt: reissaan kirjoilla.

Istanbul – Elif Safak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa

Elif Shafakin romaaneihin tartun mielenkiinnolla, sillä olen jo aiemminkin vaikuttunut hänen tavastaan kuvata islamilaista ja turkkilaista kulttuuria sekä etenkin Istanbulia. Uutuussuomennoksessa 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa (Gummerus 2021) aiheena on konservatiivisen islamilaisuuden törmäys erilaisiin elämäntapoihin.

Kirjan päähenkilö prostituoitu Leila kuolee väkivaltaisesti romaanin alussa. Kirja kertoo Leilan elämästä alusta loppuun ja lisäksi hänen viidestä ystävästään. Rakenne rikkoo kronologiaa. Oleellisinta on se, miten kirja kuvaa suhtautumista vähemmistöihin ja uskosta poikkeaviin. Hienosti Shafak kuvaa myös uskon ja taikauskon kietoutumista.

Ystävyyden avarakatseisuus on romaanin suola ja sokeri, ja se maustaa ympäröivän väkivaltaisen patriarkaattikulttuurin. Sen lisäksi kuvauksesta nousee yhdeksi päähenkilöksi hehkuva Istanbul, alati liikkeessä oleva kaupunki, kaiken sisältävä olento.

”Istanbul oli nestemäinen kaupunki. Mikään ei ollut pysyvää täällä. Mikään ei tuntunut asettuneelta. Se kaikki oli varmasti alkanut tuhansia vuosia sitten, kun jäätiköt sulivat, merenpinta kohosi, tulvavedet hyökyivät ja kaikki elämänmuodot tuhoutuivat. Pessimistit luultavasti pakenivat alueelta ensimmäisinä. Optimistit olisivat päättäneet odottaa ja katsoa, kuinka tilanne kehittyisi. Nalanin mielestä yksi ihmiskunnan historian päättymättömistä tragedioista oli se, että pessimistit selvisivät hengissä optimisteja paremmin, mikä tarkoitti, että johdonmukaisesti ajatellen ihmiskunta kantoi niiden ihmisten geenejä, jotka eivät uskoneet ihmiskuntaan.”

Elif Shafak: 10 minuuttia 38 sekuntia tässä oudossa maailmassa, suomentanut Maria Erämaja, Gummerus 2021, 359 sivua.

Venetsia – Donna Leon: Perintöprinssi

Aina se on luettava, uusin Donna Leon -dekkari. Tai nyt kuuntelin puolet ja luin loput: Perintöprinssi (Otava 2021). Tällä kertaa rikosjuoni on entistä vaatimattomampi, painotus on perheessä ja rakkaudessa.

Brunetti lupaa auttaa appiukkoa selvittämään perheystävän tilannetta, sillä apen vanha homoystävä aikoo adoptoida nuoren miehen, onnenonkijaksi ounastellun. Juonessa on tuttua venetsialainen suhteilla ja korruptiolla pelaaminen, gesturan ihmissuhteet, ilmiömäinen sihteeri Elettra ja etenkin Brunettin perhe. Taas nautitaan yhteisiä aterioita, ja Bruntti tuumailee perhesuhteitaan ja lukee antiikin teoksia suhteessa nykyilmiöihin.

En tiedä, mikä minuun meni, mutta hidas jaarittelu vetosi pysähtyneeseen mielentilaani. Tuttuus ja turvallisuus takasivat minulle lepposteluhetken. Ja Venetsia. Leon kuvailee Brunettin reittejä, näköaloja ja kaupunkitunnelmia. Ne riittivät minulle – ja romaanin keskushenkilöiden melankolinen rakkaudentäyteisyys, joka on ja pysyy vaikkei sanotuksi saa. Ja niin pysyn reitillä:

”Brunetti käveli kotiin tavallista reittiään Campi SS, Giovanni e Paolon ja Santa Marinan kautta, sitten Rialton sillan yli. Sillan päässä hän kääntyi vaistomaisesti Rival del Vinille ja oikaisi San Silvestron läpi. Jalat tunsivat reitin eikä mieli puuttunut niiden kulkuun, sillä se tieisi, että ne veisivät hänet kotiin.”

Donna Leon: Perintöprinssi, Otava 2021, suomentanut Markku Päkkilä & Kaijamari Sivill, 187 sivua eKirjana; 8 tuntia 32 minuuttia äänikirjana, lukijana Jarkko Pajunen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Romaani