Joonatan Tolan romaani isänsä elinkaaresta ja omasta varhaislapsuudestaan herätti ennen lukemista minussa epäröiviä kysymyksiä. Kiinnostaako minua omaelämäkerrallinen kirjallisuus, siis taas kerran? Käykö kuormittavaksi juuri usean samanmoisen aiheen kirjan jälkeen möyriä kirjallisesti mielenterveysongelmien syövereissä?
Ohitin kysymykseni kynnyksen, tartuin virtuaalikirjapiirin valitsemaan Tolan Punaiseen planeettaan (Otava 2021) ja annoin tekstivirran viedä. Olen lukemisen jälkeen – no, jonkin verran tolaltani. Ei tähän tapaan moni muu ole perhepiinaa käsitellyt.
•
Kirjailijan Mikko-isä lapsuudenperheineen ei ole tavallisimmasta päästä. Mikon lapsuusperheen poikkeustila juontaa touhukkaan aivokirurgi-isän poliovammautumisesta ja Hurtta-äidin persoudesta likööriin sekä vanhempien avioerosta. Kaikilla on kovin vahvoja mielipiteitä, ja etenkin äidin ja Mikko-pojan suhde on myrskyisä ja myrkyllinen.
Mikon tasapaino järkkyy jo teininä, ja omasta mielestään hänellä on sittemmin itsemurhayritysten ennätys. Hän on elämäntaiteilija, joka ei niinkään häikäise tuotannollaan. Mikon boheemitoilailuja tukeva vaimo löytyy noin kaksivitosena, ja levottomalle parille syntyy neljä lasta, Punaisen planeetan kirjoittaja toiseksi nuorimmaisena.
•
”Hän oli kuin mielenterveyskuntoutujien puuhapajassa kasattu linnunpelätin.” Tuo sitaatti isän olemuksesta johdatelkoon Tolan tapaan kertoa. Aiheena on mielenterveys- ja päihdeongelmainen köyhä taiteilijaperhe, jonka elämä etenee kaaoksesta toiseen. Jollain oudolla tavalla kerronnan rehevyys, terävyys ja yksityiskohtien kuvailu tekee kepeää siinä kuin kipeääkin.
”Luoja ties mitä isän päässä liikkui – tai tietäähän sen; nämä asiat kulkevat sukuperintönä. Isä kuului siihen ihmistyyppiin, joka omasta älykkyydestään lumoutuneena oli koko elämänsä ajan kohdistanut kaiken ajattelutehonsa omien murheidensa kanssa piehtaroimiseen, ja tämä neroutta lähentelevä itsereflektiokyky oli sairastuttanut hänet niin, että joka kerta kun hän hetkeksikään pysähtyi ajattelemaan elämää, hänen katseensa kääntyi hänen surkeaan kohtaloonsa: hän muisti kaikki kokemansa pettymykset ja vääryydet, itkunaiheet ja itsesäälin lahot, paniikit ja loputtomat ristiriidat, jotka pakolla aina ohjasivat hänet samaan lopputulemaan – kaikesta tästä oli vain yksi ulospääsytie, vain yksi ratkaisu. Kuolema.”
•
Kolmen hengen virtuaalikirjapiirissä Punainen planeetta herätti vilkasta keskustelua autofiktiosta ja ongelmallisten perheiden kuvauksesta. Vammautuneenakin joka paikkaan ehtivän aivokirurgin ja arvioituksellisen Hurtta-rouvan persoonat jäivät askarruttamaan, samoin kerronnassa varjoon jäänyt Joonatanin äiti. Keskustelimme myös tunteista, joita kauheuksille nauraminen tuotti. Tiivistän kirjapiiriläisten lopputulemat.
Taru: Minulle tuli kirjasta vahva mielleyhtymä teatteriesityssuosikkiini Skavabölen pojat. Kummassakin on vakavaa asiaa mutta samaan aikaan lukijalle/katsojalle tulee fiilis, että viihtyy siinä kaikessa hulluudessa. Sillä tavalla kestää vaikeat asiat, paremmin kuin teos yrittäisi herättää vain vakavuudella tai naurattaa farssina.
Johanna: Tykkäsin Tolan kirjasta hirveästi. On totta, että komiikan ja karnevalismin keinoin vakavan ottaa vastaan. Kirja antaa järkyttävän kuvan rakenteista, joiden pitäisi tukea perhettä. Vaikka se on ulkokirjallinen asia, kiinnitin siihen kirjassa huomiota. Kirja on hyvin kerrottu, se imaisi mukaansa.
Tiivistän näin: Ällistelen Tolan taitoa kuvailla tilanteita ja keskusteluja kuin hän olisi ollut läsnä ja tallentanut niitä autenttisesti mutta lisäten kuvauksiin kirjallista taikapölyä. Kielenkäytön liukkaus vie eteenpäin; tarinallistumisen ja tyylittelyn johdosta lasten kokemat kauheudet kestää lukea. Etenkin koskettavat kuvaukset Joonatanista itsestään ja sisarusten rooleista perhepainajaisessa.
•
Joonatan Tola
Punainen planeetta
Otava 2021
romaani
220 sivua.
Luin BookBeatissa eKirjana.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Osin hirtehishumoristinen – liekö tarkoitus näin etäännyttää iholta kipeitä muistoja, sillä huumorinhan voidaan ajatella olevan tietynlainen coping-keino jahka on annettu ajan vieriä – , mutta samalla myös viiltävä autofiktiivinen kertomus lähinnä isästä ja perheestä sekä pojasta. Lukijana tuli kaksijakoinen tunnetila kerronnan koko mitaltaan, – ihastuttaen. Erikoinen ja mielenkiintoinen, immersiivinen kokemus…
Kuten toteat, yhdellä sanalla: taikapölyä:)
Heiluvan, ristiriitaisen olon tosiaan kirja synnyttää, ja ristiriita koskee sisällön ja ilmaisun keikuntaa, ei sitä, etteikö kieli ja kerronta sujuisi mallikkaasti. Kouraisee se, saako ja voiko nauraa synkälle perhetragedialle, ja kuitenkin: tragedian osallinen päästää mukaan tapahtumiin ja antaa luvan.
Skavabölen pojat – todellakin. Tämä oli hyvä huomio.
Tola osaa irtautua hyvin tarkastelemaan kokemaansa ulkoapäin. Nautin tästä kirjasta kovasti ja odotan jatkoa. Tola on luvannut kirjoittaa trilogian.
Kirjapiirimme keskusteli myös jatko-osasta ja odottamme sitä – ilmeisesti siinä pääsee äiti esille. Tolan irtautuminen ja kuvaamistapa asioista, joissa ei ole ollut läsnä tempaa tosiaan mukaansa. Kiitos kommentistasi!
Skavabölen pojat! Totta, en tullut ajatelleeksi, kun tämän kirjan luin. Se on minunkin lempinäytelmiäni, ja tästäkin kirjasta pidin paljon. Raskas aihe, kerrottuna niin, että lukija voi ottaa sen vastaan. Vaikutuin.
Arja, vaikuuttava kirja on. Taru kävi katsomassa Skavaböle-esityksen kolme kertaa. Minä en sitä nähnyt, leffan kyllä, mikä on ihan eri asia.
Paluuviite: Joonatan Tola: Hullut ihanat linnut | Tuijata. Kulttuuripohdintoja