Avainsana-arkisto: Virpi Hämeen-Anttila

29 heinäkuun, 2022 · 7:44 am

Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

•

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: , , ,

20 helmikuun, 2018 · 6:03 am

Markus Falk: Profeetan soturit

Markus Falkin esikoisromaani Profeetan soturit (Otava 2018) tuntuu kevyttrilleriltä. Kyllä siinä on jännittävyyttä ja terrorismiuhkaa, mutta tunnelma ja toiminta tuntuvat hienoisen kotikutoiselta, vaikka siinä vain piipahdetaan Suomessa.

Aihepiiri on omintakeinen, ja se tuo kirjaan spesialiteettia. Arabialaisen kulttuurin tutkija Tuomas Pyy matkaa työasioissa Beirutiin ja yhyttää siellä tutkijatutun Carla Contin. Conti on saanut käsiinsä varsinaisen käsikirjoituspommin, piilossa pidetyn suuran. Suuran perässä on islamistiterroristeilta vaikuttavaa väkeä mutta myös muuta porukkaa. Tämä valkenee tutkijaparivaljakolle vähitellen. Suuran sisältö iskee kiilaa nykykäsityksiin väkivaltaisesta islamista – mikä mainio, ajantasainen lähtökohta.

– Mutta tällaista suuraa ei löydy Koraanista. Panen pääni siitä pantiksi. Sisältökin on kummallinen. Ei saa lietsoa vihaa, tässä sanotaan. Jos uskoisimme esipuhetta, teksti on profeetan viimeisiltä vuosilta. Profeetan myöhäisen kauden suurat eivät ole näin lauhkeita. Niissä kehotetaan taistelemaan vääräuskoisia vastaan, ja sellaisia tuntuu olevan vähän joka puolella.

No, onhan ennenkin tutkija toiminut menestyksellisesti suurten kulttuurisalaisuuksien selvittäjänä. Tietysti viittaan Dan Brownin kirjoihin. En muista aiemmin lukeneeni trillerissä vakuuttavaa islamilaista taustatarinaa. Se on kirjassa parasta. Pidän myös pienistä poikkeamista historiaan vuodesta 656 alkaen. Itse asiassa suurasta ja sen historiallisista seikkailuista olisin halunnut tietään paljon, paljon enemmän.

Profeetan soturit

Tuomasta ja Carlaa seuraavat väkivaltaa kaihtamattomat suuran havittelijat tuovat kirjaan lajityyppiin kuuluvaa räiskintää. Väkivaltatilanteisiin tottumattomista tutkijoista sukeutuu selviytyjiä, mutta huojennuksekseni kirjassa kuvataan, ettei se ihan tuosta vain tapahdu. Järkytys saa näkyä ja tuntua. Valitettavasti monet taisteluihin ja poliisioperaatioihin liittyvät juonenkäänteet tuntuvat jollain lailla kevyiltä, vaikkei uhreilta vältytä.

Henkilökuvaus jää aika pinnalliseksi. Tutkijoiden välinen suhde pidetään avoimena, mutta kyllä se kehittyy. Tuomaksen vähittäinen ujo ihastuminen on hellyttävää, sen sijaan Carlasta ei oikein ota naishahmona selvyyttä. Hän on ikään kuin tutkijakammioiden jääkuningattaren ja femme fatalen sekoitus. Ei ole ehkä kirjalle eduksi, että minua monissa kohdissa naurattaa ääneen, kun ne muistuttavat aikuisten Viisikoita. Niin tunnollisesti tallennetaan Carlan ja Tuomaksen aterioinnit. Vaan eikös tämä olekin tarkoitettu viihdyttämään? Ja viihdynhän minä. Kevyt välipala, sopiva annos, ei-niin-tosissaan-otettava suupala.

Voisin kuvitella, että Tuomas ja Carla jatkavat seikkailujaan. Voisiko henkilöitä saada hitusen moniulotteisimmiksi, rosoisemmiksi, vaikkei se trilleri-genressä ole yleistä? Ja jos saa toivoa vielä lisää, haaveilen syventymistä tarinan historiatasoon (vähän niin kuin Elif Shafakin Rakkauden aikakirjassa – ai niin, se ei ole trilleri). Kirjailijan tietopohja ei ainakaan tule esteeksi, sillä Markus Falkin takaa löytyy tutkija-kirjalijapari Jaakko ja Virpi Hämeen-Anttila.

– –

Markus Falk
Profeetan soturit
Otava 2018
trilleri
345 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Avainsanat: , ,

16 kesäkuun, 2015 · 3:09 pm

Virpi Hämeen-Anttila: Käärmeitten kesä

Yön sydän on jäätä aloitti sarjan, jota Käärmeitten kesä (Otava 2015) jatkaa.Virpi Hämeen-Anttila on perehtynyt 1921-vuoden Helsinkiin ja ajanjakson poliisityötapoihin, politiikkaan, tyyliin ja kieleen. Aikamatka on vakuuttava.

Oliko Käärme Merthen vai joku herroista Rimala, Laakkonen ja Boman-Roselius, joita he olivat pitäneet apureinaan? Jos Merthen ei ollut Käärme, oliko Käärme kuitenkin saanut vallan Merthenin yli ja käyttänyt tätä hyväkseen? Puhuiko Malmsten totta? Minne Rimala, Laakkonen ja Boman-Rosenius olivat kadonneet? Kenellä oli hallussaan Alina Jegoroffin kaulakoru ja Eliassonin aarre?

Siinä se: Hämeen-Anttilan dekkarissa on runsaasti henkilöitä ja juoniaineksia. Olen tippua tämän tarina-automobiilin kyydistä, vaikka henkilöistä on monisivuinen luettelo sekä tiivistelmät vakoilu- ja rodunjalostustaustoista. Lisäksi romaanissa on tarjolla teosofisia oppiriitoja ja valkoiset-punaiset-problematiikkaa sekä kaksoisagentti. Ja jos joku kirjan lukija haluaisi raivata väkeä luonnonkasvimyrkyin, siihenkin dekkari antaa näppäriä vinkkejä.

Yksityisetsivä Björk selvittää epäilyttävää kuolemaa ja jalokivivarkautta, mikä ryöpsähtää monihaaraiseksi – vertauskuvaksi ei riitä käärmeen kaksihaarainen kieli. Minua dekkari ei jännityttänyt, vaikka monenlaista uhkaa tuppaa. Jännäriainekset ovat raami, jossa porukka pysyy ajassa ja paikassa. Runsaus vie terän, silti tunnelmassa ja kerronnassa on viehkoa perinteiden kunnioitusta tyyliin Agatha Christie.

Ensimmäisessä osassa kaipasin päähenkilön, virkamies-yksityisetsivä Björkin hahmon syventämistä. Siinä sarjan toinen osa astuu askeleen eteenpäin. Yhä miekkonen keikaroi ja ihailee huoliteltuja naisia, myös mielenmyllerrykset tihkuvat hiotusta ulkokuoresta. Björk ehtii: hän jakaa aikaansa virkatyön, väitöskirjan ja rikoslaboratorioharrasteen kesken sekä sukkuloi monenmoisten sukulaisten ja tuttavien parissa. Nelisen neitoa luo häneen silmäyksiä, kohtalokkaimmin Mata Hari -tyyppinen lumoaja. Romanssiosuus jää lupaavasti auki. Koska sukuperintö, salainen addiktio ja yleneminen virassa ovat taitekohdassa, jatkoa seurannee.Käärmeitten kesä

Björkin rinnalla on kiinnostavia henkilöitä, jotka jäävät haljuiksi. Esimerkiksi Martti-poliisissa kollegoineen voisi olla potentiaalia. Björkin uusi apuri on oiva lisä. Poika on kyllä hämmentävä: 13-vuotias kengänkiillottaja, joka kirjoittaa hienoja yleiskielisiä raportteja mutta puhuu värikästä stadin slangia. Naiskuvat jäävät aika pinnallisiksi, muutaman ominaisuuden tyypeiksi.

Ymmärrän hyvin 1920-luvun ihailijana, että ajan tarjoomukset ovat niin kiehtovia, että on vaikea rajata. Silti kannattaisi. Hämeen-Anttila on osoittanut, että hän todella hallitsee taustatyön ja päähenkilöhahmotuksen. Miten olisi fokusointi päähenkilön sieluntuskan kehityskaareen ja johonkin kiinnittävään, ajanhengen ytimeen natsaavaan juonenkulkuun?

_ _ _

Virpi Hämeen-Anttila
Käärmeitten kesä
Otava 2015
351 sivua
dekkari
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat:

14 syyskuun, 2014 · 10:27 am

Jännitys-Helsinki 1920-luvulla

Itsenäistymisen ja traumaattisen sisällissodan jäljiltä ilmapiiri ja kulttuuri olivat 1920-luvulla jännitteisiä. Uudenlaista kaupunki- ja seuraelämäilmapiiriä haettiin, kieltolaki poiki lieveilmiöitä, poltiiset asetelmat olivat sodan jäljiltä kärjistyneitä, herras- ja työväki kyräilivät, ruotsin- ja suomenkielisten välillä oli kulttuurihankausta sekä kaupunki- ja maaseututavat elivät kaukana toisistaan. Tästä taustasta ponnistavat Virpi Hämeen-Anttilan ja Nina Hurman uutuusdekkarit.

Virpi Hämeen-Anttila esikoisdekkari Yön sydän on jäätä (Otava 2014) on sijoitettu vuoteen 1921. Hämeen-Anttila kuljettaa lukijaa ydin-Helsingin kaasuvaloisilla kaduilla. Kirjailijan miljöötaustatyö on ollut ilmeisen tarkkaa. Myös sanasto ja tapakulttuurikuvaukset henkivät ajan patinaa. Vapautuvaa kaupunkikulttuuria värittävät muoti, jatsi ja elokuvat. Niistä luen mielikseni.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

Romaanilla on todella hieno nimi, mutta en kunnolla löytänyt sen yhteyttä kerrottuun.

 

Murha ja toinenkin tapahtuu, on salaliiton tapaista, mahdollisia vakoiluvehkeilyjäkin. Hitailla kierroksilla rikostapahtumia selvitellään, ja vaikka ajan tutkintatavat kerrotaan tarkasti, itse poliisitoiminta jää puuhasteluksi. Päähuomio on sisäministeriön nuoressa virkamiehessä Karl Axel Björkissä, joka ajankulukseen auttelee poliisi- ja journalistikavereitaan Marttia ja Anttoa rikosselvitystöissä.

Martti uskoi, että jos saadaan vain järjestys ja ennen muuta laillisuus juurrutetuksi kansalaisten sydämeen sekasorron ja laittomuuden ajan jälkeen, palaisi myös kapinaa edeltänyt luottamus ja ihmisen arvoinen elämä. Lapsen uskoa, ajatteli Björk, ikävuosiltaan nuorempi, sielultaan vanha ja rispaantunut. Mutta parempi oli silti uskoa ihmissuvun perimmäiseen kunnollisuuteen kuin antaa vihan ja veren hurmion sokaista, tai hellittää otteensa ja vaipua lamaannukseen epätoivon takia.

Ensimmäisessä Karl Axel Björk -romaanissa on vielä hakemisen makua. Kallen salaperäisyyttä raotetaan hieman paheita paljastaen. Moraalisessa tyypissä olisi ainesta naistenmieheksi, mutta vielä on jarru päällä. Persoonallisin piirre Kallessa on keikarimainen kauneudenjano ja tyyliseikkoihin takertuminen, on sitten kyse ulkonäöstä, pukeutumisesta tai sisustuksesta. Tällaiset estetiikkataipumukset yhdistettynä salapoliisiominaisuuksiin voisivat synnyttää jännittävän hahmon, vaikkei juoni niin säväyttäisikään. Ehkä seuraavasssa osassa sivistyspinta rakoilee eläväksi, kun ajankuva on jo tarkasti tallessa ja mahdollisuudet syventää henkilöitä vahvistuvat.

 

Nina Hurman toinen dekkari Hatuntekijän kuolema (Gummerus 2014) jatkaa Rougen ja Korpelan suhten virittelyä ja Kobra-ravintolaympäristön kuvausta, jatkoa siis viimevuotiseseen romaaniin Yönpunainen höyhden. Rougen ystävä Sirkka kuolee, vankilakundi Frisk vaanii tullitöihin siirtynyttä poliisimies-Korpelaa, Rouge-Saimia ja Saimin ravintoloitsijaveljeä Toivoa – eikä siinä vielä kaikki. Romaanissa viritellään hiljakseen kaikkiin henkilöihin lonkeroitaan ulottavia juoniulokkeita. Juoniviritykset kuroutuvat yhteen ymmärrettävästi, eivätkä yhteensattumat häiritse. Sekä poliittinen taustakireys vakoiluineen että henkilökohtaiset kosto- ja painetekijät ovat osallisina tapahtumiin. Isoa juopaa ei ole virkavallan ja pikkurikollisten välillä, ja muut sotketaan sattumuksiin.Hatuntekijän kuolema

Tapahtumatahti on hidasteleva, mutta Hurman jännärin ydin onkin tunnelman luonnissa. 20-lukulaisen Helsingin kesän hämärtyvät yöt, kapakoiden savuinen humu, puistonurmien kaste, merenrantojen yöutu ja kallioiden neulaset näkyvät ja tuntuvat. Ihmiset liikkuvat kaduilla varjoihin sulautuen, ja jokaista varjostaa joku joko konkreettisesti tai varjostajana on menneisyys tai pelko tulevasta. Tummanpuhuvan ilmapiirin Hurma luo taitavasti, siinä on kahmalokaupalla kohtalokkuutta. Myös sisarussuhde on poikkeuksellisen tiivisti viritetty. Ihmissuhteissa on pakahduttavia latauksia, joita pidätellään ja hetkittäin pursakutetaan valloilleen. Eroottistakin virettä herutellaan. Keskeishenkilöt ovat kiinnostavia, etenkin Korpela kunniallisen avioimiehen ruostuvassa haarniskassaan ja Saimi-Rouge aikakauden modernina, mondeenina kapakkaruusuna.

Uida pitkin kuunsiltaa, Rouge ajatteli ja keräsi vettä kämmeniinsä, antoi sen valua sormiensa välistä kuin rahakirstun aarteen. Hän lähti uimaan pitkin vedoin, sukelsi välillä ja ravisti päätä. Ajatuksia irtoili, painoja, koukkuja, kuorta, ja hän ui eteenpäin, keuhkot ja lihakset ja veri ja kaikki yhteistyössä. Hän kääntyi selälleen kellumaan, antoi polvien ja rintojen nousta veden pinnalle, korvien painua sen alle. Simpukat kohisivat. Mitkä kaikki olennot vaelsivat samassa meressä kuin hän, mitättömät ja kirkkaanväriset, kuinka monista keuhkoista se vesi oli puristanut viimeisen henkäyksen, kuinka monelta iholta valunut uudelleen mereen.

Hurma hurmaa etenkin kielellään. Dialogi ja tunnelmakuvaukset ovat luistavaa tekstiä, joka koristelee kerrottua synkänromanttisesti. Loppua kohti tämä tyylikeino välillä lipsuu patetian puolelle, mutta sallin sen. Näin syntyy nautittavaa menneen maailman rikosviihdettä nykykertojan keinoin. ”Noirina” kirjaa markkinoidaan – mikä ettei. Odotan sarjalle jatkoa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Avainsanat: ,