Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

2 responses to “Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

  1. Anki

    Kunpa dekkarikirjailijat eivät tekisi niin paljon sarjoja! Niitä tulvii joka paikasta. Helpompi olisi lukea yksittäisiä kirjoja kuin ”sitoutua” sarjaan.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s