Kuukausittainen arkisto:elokuu 2022

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko & elokuun kirjapiiri

Sovimme kolmihenkisen lukupiirimme kesäkirjaksi Kazuo Ishiguron Klara ja aurinko (Tammi 2021). Olemme lukeneet tätä ennen tahoillamme erinäisen määrän Nobel-voittajan kirjoja tai katsonut kirjailijan tuotannosta tehtyjä elokuvia, joten tiedämme, että monissa niissä on spekulatiivisen fiktion tyyliä ja unenomaisuutta.

Klara ja aurinko kertoo hamasta tulevaisuudesta jossain päin Pohjois-Amerikkaa. Teknologia on kehittynyt siten, että eliitillä on mahdollisuudet geeniparannella jälkeläisiään ja varmistaa lasten etenemisen elämässä. Ne, jotka ovat pudonneet yhteiskunnalliselta asemaltaan alaspäin, menettävät laadukkaan koulutuksen ja menestyksen mahdollisuudet.

Ishiguro sohii siten eriarvoistumista. Romaani näyttää varjopuolia kuten sen, ettei geeniparantelu takaa lapsille tervettä, pitkää elämää tai sosiaalista hyvinvointia. Nuorisolle täytyy varta vasten järjestää vuorovaikutusharjaantumista, ja yksinäisyyttä paikkaillaan keinoystävillä (KY) eli tekoälyn huipputuotteilla, ystäväroboteilla.

Ishiguron romaanin tekoälyrobotti Klara päätyy sairaalloisen Josien KY:ksi. Romaani kerrotaan Klaran näkökulmasta. Hän on onnistunut yksilö robottien tuotesarjassa, joka on vanhentumassa – uudet mallit pukkaavat jo markkinoille. Romaani kuvaa Klaran myymäläaikoja sekä aikaa Josien kotona ja kodin jännitteitä.

Meillä kirjapiiriläisillä – Johannalla, Tarulla ja minulla – oli kaikilla sama kokemus: romaani käynnistyi hitaasti, ja sekä kuuntelu- että lukukokemus tuntui laahaavalta, kirjan jatkaminen jopa pakotetulta. Hämmästelimme, että jälkitunnelmat muuttuivat meillä kaikilla: romaanin hienous ja monitasoisuus alkoi aueta pikkuhiljaa kirjan lukemisen jälkeen. Päädyimme yhteisymmärryksessä siihen, että kerronnan tarkkuus ja tarinoinnin taito jättivät hyvän jälkimaun.

Pidimme siitä, miten robottimainen yksioikoisuus ja toisaalta inhimillinen tunnepuoli yhdistyvät Klarassa. Oman sävynsä tuo se, miten Klara puhuttelee kaikkia kolmannessa persoonassa kuin korostaen koneen ja ihmisen eroa ja tarkkailevaa etäisyyttä. Silti monesti Klaran inhimillisyys ohittaa ihmisten käyttäytymisen. KY saa meidän sympatiamme ja empatiamme puolelleen. 

Romaani pistää miettimään tietoisuutta ja sitä, miten kukin sitä käyttää. Keskustelimme myös siitä, miten nöyräksi palvelijaksi ohjelmoitu Klara on romaanin ”hyvis”, eikä romaani perusdystopian tapaan hekumoi uhkakuvilla vaan keskittyy henkilöiden (ja robotin) tunnepuoleen. Huomasimme, että tässä Ishiguron tieteisdystopiassa on kohteliaan palvelijan kuvauksessa oudosti yhteyksiä ehkäpä kirjailijan realistisimpaan kirjaan (ja elokuvaan) Pitkän päivän ilta.

Romaanin isoja teemoja ovat yksinäisyys, ystävyys, rakkaus ja kuolema. Romaani käsittelee esimerkiksi äidinrakkautta ja teinien ensirakkautta. Ishiguro valitsee keskiöön ihmisen välitilan, murrosiän, jossa Josie ja hänen ihmisystävänsä Rick elävät. Teinien tunne-elämässä vaappuvat ehdottomuus ja hauraus, ja niitä voimistaa kuoleman tai hiipumisen läsnäolo. Aika muuttaa romaanin henkilöiden sitoumuksia ja tunteita, ja kaikkien täytyy sopeutua muutokseen, myös ystäväksi ohjelmoidun robotin.

Ishiguron romaanissa auringon merkitys energialähteenä ja mystisenä ihmeenä ihastutti meitä. Sen sijaan kuu nimeltä Wilson jakoi rajusti mielipiteitä – kas kun Kari Enqvistin romaani Wilson oli toinen kesäkirjamme. Taru ei syttynyt kosmologin esikoisromaanista lainkaan, mutta Johanna löysi etenkin romaanin loppupuolelta kömpelyyden lisäksi joitain kiinnostavia puolia. Minä viihdyin Wilsonin seurassa parhaiten.

Kazuo Ishiguro: Klara ja aurinko, suomentanut Helene Bützow, Tammi 2021, 232 sivua, 11 t 33 min äänikirjana, lukija Krista Kosonen.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjapiiri, Romaani

Riitta Jalonen: Omat kuvat

Riitta Jalosen romaanissa Omat kuvat (Otava 2022) minäkertoja matkustaa muun muassa Thomas Mannin Taikavuoren maisemissa. Nykyhetkeen liukuu muistoja tärkeistä ihmisistä ja tilanteista. Muistoina yhtä merkittäviä ovat sekä pienet, tarkat yksityiskohdat, vaikkapa lapsuuden lumilinnan sisustus, että elämää mullistavat suuret kohtalonkysymykset. Tärkeimpinä jälkimmäisistä erottuvat isän kuolema, pakkoluopuminen pikkuveljestä ja omat sairaudet. Kertoja liukuu mietteistä toisiin: ”Näin muistot pysyvät; mieli vain siirtelee niitä paikasta toiseen.”

Vaikka edellisessä kappaleessa jo tiivistin kirjan aineksia, tähdennän tätä: oleellista sisältöä on kirjailijuus ja sanojen mahti. Voisin poimia lukuisia upeita kohtia, joilla Jalonen ilmaisee kielen valtaa ja sanojen tallentamista. Hänelle sanat ovat juuria, joista on versonut elämää ja jotka ovat tunkeutuneet syvälle:

”Yksi sana, mitättömältä näyttävä, voi nostaa painavan kiven kuopan suulta, sitä tottelemalla voi syntyä jotakin tärkeää. Olen oppinut luottamaan pieniin vihjeisiin ja uskomaan, että sisältäni syntyy niiden kautta uutta.”

Omat kuvat peilaa kertojaansa ja on paljaampi kuin muu Riitta Jalosen tuotanto, joten teoksen voimakas tunnelataus saa välillä ihoni kananlihalle. Omakohtaisuus välittyy herkkänä, varmana ja voimakkaana kaunokirjallisuutena. Vaikka minäkertoja ohentaa fiktion suojaa, ei hän kutsu tirkistelemään vaan jakamaan nyt kokemuksensa suoremmin kuin yleensä.

”Fiktio on suoja, mutta kirjoittaminen voi olla myös peittämistä ja jonkin oleellisen väistämistä. Joskus on ollut vaikeaa synnyttää toden päälle peitetarinaa, jonka läpi lukijalla olisi mahdollista nähdä.”

Jalosen romaanissa – siis kallistun fiktioon, en takerru autofiktioaineksiin, leijun kaunokirjallisuusansioissa – sisältöä riittää sanoja enemmän: aforistinen kiteyttämisen taito ihastuttaa minua. Hiottu kieli pysyy kaikin puolin tuoreena ja lähestyttävänä: se läpäisee lukijan.

Jään pohtimaan sitä, miten kertoja tutkii preesensin olemusta muistumien lomassa. Se liittyy sekä kieleen että identiteettiin, myös kokonaisvaltaisesti ajatuksiin elämän elämisestä. Ehkä ylipäätään on tarkoitus etsiä presenssiä ja preesensiä.

Kirjailija muistelee tuotantoaan ja romaaneittensa naispäähenkilöitä. Hän näkee kirjoittamansa henkilöt jatkumona, joiden avulla hän itse on tullut näkyväksi, ja piilossa vaikuttaneet tunteet ja kokemukset ovat saaneet muotonsa. Niin on silloinkin, kun romaani on pohjautunut todelliseen henkilöön, uusseelantilaiseen kirjailijaan Janet Frameen.

”Ehkä fiktiossa on paikka, jossa poispyyhkiytyneet muistot, ihmiset, tunteet ja tapahtumat hakevat uuden elämän ja hitaasti kirkastavat kohdat, joita ei ole kestänyt katsoa paljain silmin.

Tämän kirjan jälkeen kynä harjoittelee pysähtymistä, elämä ei.”

Tuo sitaatin viimeinen virke hätkähdyttää. Riitta Jalonen on ilmoittanut, että Omat kuvat on hänen viimeinen kirjansa. Kirjailija haluaa poistaa fiktion suojan, elää ilman sitä. Jalosen punnittua päätöstä täytyy kunnioittaa, vaikka ilmoitus herättää lukijana haikeutta: eikö enää uusia elämyksiä näiden 14 kirkkaiden, herkkien, sävykkäiden kaunokirjallisen teosten jatkoksi? 

En osaa kuvitella vaikuttavampaa tapaa irrottautua elämäntyöstä – tai peilata sitä – kuin Omat kuvat. Nöyrä kiitos kaunokirjallisista elämyksistä.

Riitta Jalonen: Omat kuvat, Tammi 2022, 164 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in

Löydän Vilja-Tuulia Huotarisen romaanin Drive-in (Siltala 2022) ytimeksi tämän: ”Rakkaus, joka perustuu kaipaamiseen.” Ytimen ympärille kietoutuu paljon tunteita, tunnelmia ja henkilöitä. Ja ollaanhan tässä perusasioiden äärellä, rakkauden ja kuoleman.

Keskiössä liikkuu kivitutkija Ella – vai pitäisikö kuitenkin valita verbiksi jähmettyy. Olisikohan hän islantilaisen laavan jymähtänyt kaipuukokkare? Ella on asunut jo vuosia Reykjavikissa, jossa hän toimii tutkijana, mutta kivitutkimus on jumissa siinä kuin Ellakin. Hän on juuri eronnut Kjartanista, sillä epäonninen nuoruusromanssi kultakutriseen islantilaisurhoon ei ole mielen pohjilla haalistunut. Ellaa hiertävät myös muistot juuri kuolleesta ennustajaisästä ja vaikea viestinvaihto perintöasioista äidin ja siskon kanssa.

Ellan jumi vaatii fiktion toimivuuden kannalta ympärilleen eloa, ja sitä synnyttää siskontyttären saapuminen Suomesta järjestämään rahoitusta drive-in-elokuvaesitykseen. Myös Ellan ex-avomiehen täti ja isä sekä paikalliset ystävättäret vilkastuttavat ympäristöä.

Kyllä juonen osalta sattuu ja tapahtuu, mutta olennaista on kerronnan joustavuus tunnelmasta ja tilanteesta toiseen, etenkin Ellan mielleyhtymiin, muistoihin ja menneisyyden kytköksiin. Kerronta availee aukkoja perhesuhteisiin, etenkin Ellan, vähän myös exän mutta suhteessa Ellaan. Muuten henkilökuvaus ei ole erityisesti romaanin pointti.

Saattaisin loksauttaa Drive-in-romaanin kehityskertomukseksi. Tavallaan tarinan tavoite on simppeli: havahtuminen menneisyyden tunnejumista, eräänlaisesta mentaalista kivenkolosta kömpimisestä aiempaa avarampaan elämiseen. Hyvä niin.

Huotarisen runoilijan kieli elää ja hengittää, ja kivisymboliikka leviää laajalle kuin marraskuiseen vuonoon heitetty laavamurikka. Ja onhan Islanti ympäristönä aina niin kiehtova – mikähän siinäkin on. Niin vain on.

”Ella ei ole enää pitkään aikaan ajatellut Islantia valintana. Valo tekee viillon tummaan taivaaseen, leikkaa sadepilven kahtia ja vilauttaa mehunsa vuonoon. Ella sanoo puhelimeen, siis äidilleen, vaikka katselee valoa ja vettä:

Minun kiveni on täällä.”

Vilja-Tuulia Huotarinen: Drive-in, Siltala 2022, 182 sivua. Lainasin kirjastosta.

1 kommentti

Kategoria(t): Romaani

Kolme kertaa Annie Ernaux

Luin keskikesällä Annie Ernauxin Vuodet (Gummerus 2021) kovakantisena kirjana ja nyt elokuun kuumuutta tihkuvina iltoina verkkojulkaisuina muistelmat Äidistä ja Isästä. Kirjamuodossa jälkimmäiset ovat juuri ilmestyneet yhteisniteenä (Gummerus 2022).

Ernauxin vuosikymmenten takaiset tekstit ovat kenties alkaneet meillä kiinnostaa, koska suosittu ranskalainen nykykirjailija Édouard Louis pitää Ernauxia esikuvanaan. Muutenkin vanhat omelämäkerralliset kirjat vetävät nyt puoleensa kuten tanskalaisen Tove Ditlevensenin upea trilogia. Näitä kaikkia mainittuja yhdistää työläistausta ja perhetodellisuus, jossa kultturellit harrastukset tai ammatinvalinnat eivät ole asettuneet arvomaailman kärkisijoille.

”Hän aikoo, ja ahdistuu ja syyllistyy projektin viivästyessä, kirjoittaa naisesta joka on elänyt vuodesta 1940 tähän päivään, ja hän haluaisi, kaiketi Proustin vaikutuksesta, että tuo kokemus huokuisi tekstistä alusta alkaen, koska hän haluaa perustaa hankkeensa oikeasti koettuihin asioihin.”

Vuodet-kirjassa kertoja etäännyttää itseään siten, että kerronta kolmannessa persoonassa tarjoaa vaikutelman kaikkitietävästä kertojasta, joka tiirailee katonrajasta. Tällä kertojalla on selvästi nykytietoa, jonka valossa hän katselee menneitä.

Ernaux kuljettaa kutakuinkin kronologisesti elämäntaipaleellaan, mutta valokuva- tai videoklippiväläyksinä. Motoksi nostaisin kirjan viimeisen tekstifragmentin: ”Hän haluaisi pelastaa jotakin ajasta, jonne me emme enää koskaan pääse.” Niinpä muistelmateos kahlaa päähenkilön tyttöajat kauppiasperheen ainoana tyttärenä, luokkaretken porvarispiireihin ja opettajantyöhön. Samalla piirtyy suuntaviivoja ranskalaisen yhteiskunnan kehityksestä ja vasemmalle kallellaan kulkeneiden kulttuuripiirien toiminnasta.

Ernauxista – tai muistelmien päähenkilöstä – saa tarkkailijan vaikutelman. Tyyli ja kieli on hiottua ja tehokasta. Hän valottaa persoonallisella tyylillä mennyttä:

”Päivämäärän mukaan järjestetyistä, ruudulta katsotuissa kuvissa ja elokuvissa näkyi tilanteiden, maisemien ja ihmisten lisäksi uniikki ajan valo.”

Kotiväen karuus, köyhät lähtökohdat ja korkeakulttuuria karttavat arvostukset korostuvat Ernauxin lyhyissä muistelmakirjoissa Isästä ja Äidistä. Kummankin kirjoittaminen on käynnistynyt silloin, kun vanhemmat ovat kuolleet.

”Halusin kirjoittaa ja kertoa isästä, hänen elämästään ja siitä etäisyydestä, joka väliimme oli teini-iässäni tullut. Se oli luokkaetäisyyttä mutta aivan omanlaistaan, nimetöntä. Kuin halkaistua rakkautta. (Isästä)

”Uusi elämä alkoi vuodesta 1940, äiti odottaa toista lasta. Minä synnyin syyskuussa. Nyt minusta tuntuu, että kirjoitan äidistäni synnyttääkseni vuorostani hänet.” (Äidistä)

”Tämä ei ole elämäkerta eikä tietysti mikään romaanikaan, ehkä jotakin kirjallisuuden, sosiologian ja historian väliltä.” (Äidistä)

Ernaux porautuu kaunistelematta muistoihinsa ja havaintoihinsa. Verrattuna parikymmentä vuotta myöhemmin ilmestyneeseen Vuodet-elämäkertaan ei isä ja äiti -muistelmissa peitellä persoonamuotovalinnoin henkilökohtaista, vaan minäkerronta vie suoraan privaattiin. Kerrassaan tietoista on kerronnan ja tyylin toteavuus ja epäsentimentaalisuus.

Suhteet vanhempiin ovat ihmiselle perustavanlaatuisia. Se on pohja, jolta ponnistaa. Ernaux tavallaan vaihtoi leiriä, ja voisi sanoa, että siihen hänellä oli lupa, sillä sekä isä että äiti halusivat hänelle parempaa kuin he itse olivat saaneet. Akateemisuus kuitenkin myös etäännytti tyttären vanhemmistaan. 

Ernaux näyttää proosallaan sellaista Ranskaa, jota korkeakulttuuri ei niin usein esittele, ja konkretisoi sukupolvien mittakaavassa, miten yhteiskunta on kehittynyt sadassa vuodessa ja miten erilaisia silti elinolot ovat eri luokissa ja paikoissa. Vaikka Ernauxin kirjat ovat muutaman vuosikymmenen takaa, en näe niissä mitään vanhentunutta. Suorasukaisesti samasta pamfeltoi Édouard Louis kirjassaan Kuka tappoi isäni.

Annie Ernaux: Vuodet, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2021 (ilmestynyt 2008), 215 sivua. Sain kirjan bloggaajakaverilta.

Annie Ernaux: Isästä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1983), 44 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

Annie Ernaux: Äidistä, suomentanut Lotta Toivanen, Gummerus 2022 (ilmestynyt 1987), 41 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa. 

2 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

Kirjojen Kannelmäki – kirjarasteja lähiömaastossa

Kannelmäen kirjastossa syttyi alkuvuodesta ajatus sijoittaa alueelle kirjoja, jotka liittyvät tai sopivat Kannelmäkeen. Kulttuuri kukoistaa -bloggaaja Arja Korhosen kanssa pääsimme kirjastolaisten ideointiryhmään, joka suunnitteli 12 kirjarastin kävelyreitin. Jokaisella rastilla on kuva ja sitaatti kirjasta. Kaikki sitaatit eivät suoraan liity Kannelmäkeen, mutta sopivat paikkaan, josta rasti löytyy.  

Kanneltalon 30-vuotisjuhlaviikonloppuna korkkasimme kirjakierroksen. Ilahduimme, että 20.8. ohjatulla kävelyllä oli mukana kolmisenkymmentä osallistujaa. Tunnelma oli leppoisa ja kirjakeskustelu vilkasta. Samalla teimme huomiota kirjojen mahdollisista tapahtumapaikoista. Kierrosta veti elokuun helteessä kirjastonjohtaja Sanna Sivonen.

Kuva 1. Suunnitteluryhmästä osa kävelykierroksen jälkeen: Arja Korhonen, Sanna Sivonen, Tuulikki Kuurne ja minä (kuvasta puuttuvat suunnitteluryhmän Anna Swahn ja Pekka Kankainen). (Alin kuva: Olli Ahti)

Ensimmäisen rastin kirjailija Markus Ahonen tuli mukaan ohjatulle kirjakierrokselle ja luki otteen romaanistaan Anna pahan kiertää (WSOY 2021). Hän kertoi muutakin Isaksson-dekkarisarjan kuudennesta kirjasta, jonka tapahtumapaikaksi Kannelmäki valikoitui siksi, että kirjailija on itse asunut nuoruudessaan parin pysäkin välin päässä. Kannelmäen kadut ja mäet ovat tuttuja, ja hänestä miljööseen sopi jännäri, jossa laitapuolen kulkijoiden välille syntyy jännite, kun yksi joukosta on livetä kunnolliseksi. Kirja herättää ajatuksia pahan kiertokulkuun vaikuttavista asioista. Myös oma romaanini Sormus (Avain 2022) löytyy yhdeltä rastilta.

Kuva 2: Markus Ahonen ja minä kirjarasteinemme. (Ylin kuva: Olli Ahti)

Ohjattuja kävelykierroksia ei näillä näkymin ole tulossa lisää, mutta ei hätää: kierros on suunniteltu itsenäiseen kulkemiseen. Kannelmäen kirjastosta saa karttoja, johon reitti ja rastit on merkitty. Kartasta löytyvät myös kirjasitaatit 12 kirjasta. Maastossa rasteissa on kirjan kansikuvan lisäksi qr-koodi, jonka avulla aukeaa rastin kirjasitaatti. Innostavan kävelyn jälkeen voi kirjastosta lainata reitin kirjoja: niitä on houkuttelevasti esillä heti kirjaston ovipielessä.

En tässä paljasta sen enempää kierroksen kirjailijoita ja sitaatteja. Lopuksi on kuitenkin lainattava Antti Tuomaisen Jäniskerrointa (Otava 2020), joka pistämättömästi tiivistää Kannelmäen:

”Kannelmäki syyskuussa. En tiennyt mitään kauniimpaa. Hehkuvat lehdet, kaupungin kokonaisjärkevimmät neliöhinnat.
  Syksy tuoksui varhaisessa aamussa, ilmassa oli esikaupungin tutkitusti puhdasta kirpeyttä. Kaste helmeili suurten punakeltaisten lehtien pinnoilla, nouseva aurinko välkytti niitä kuin höyhenenkevyitä peilejä. Seisoin neljännen kerroksen parvekkeellani ja totesin jälleen kerran, että olin oikeassa paikassa eikä mikään saisi minua muuttamaan mieltäni.”

*

Lisätietoja kirjaston nettisivuilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Tapahtuma

Kaksi kirjaa elämänkaaresta: Kari Enqvistin ja Anna-Maria Eilittän romaanit

Kerään kimppaan aika erityyliset mutta silti teemoiltaan toisaan hipovat romaanit. Kosmologi Kari Enqvist yllättää esikoisromaanillaan ja Anna-Maria Eilittä toisinkoisellaan: he etsivät olemisen arvoitusta elämänkaaresta, sukupolvista ja elämän ehtoopuolesta. Jään kummassakin kirjassa miettimään, loppuuko maailma, kun yksi elämä loppuu.

Kari Enqvist: Wilson

Jupiterin kyljestä löytyy Wilsoniksi nimetty uusi kuunkaltainen kappale. Sen arvoitus mullistaa mieliä ja innoittaa salaliittoteorioita. Kari Enkvist löytää siitä motiivin, johon hän kietoo romaaninsa Wilson (WSOY 2022) henkilöt.

”’Ehkä Pete oli Wilsonin ensimmäinen uhri’, Kassandra totesi silloin. Hän mietti hetken ja jatkoi: ’Se vielä tuhoaa meidät. Se päästää hulluuden maailmaan.’ Tämä ennustus palasi Emilian mieleen yhä uudelleen ja uudelleen vielä vuosikymmenienkin kuluttua.”

Virkistyn Enqvistin tavasta käsitellä kirjansa henkilöitä. Hämeenlinnalaisperheen isä Jani järkyttyy ystävänsä Peten itsemurhasta ja majailee vainajan kämpässä, äiti Minna soittelee tyttärelleen Emilialle, josta kehkeytyy kirjan keskiö. Tästä romaani käynnistyy. Helsinkiläistyneen Emilian ympärillä tapahtuu: on suhteita, joista syntyy lisää suhteita ja käänteitä. Yksi niistä pysyy elämänmittaisena, ystävyysrakkaus Kassandraan. Uskallan luvata, että pysyy, sillä romaanissa päädytään vuoteen 2073.

Romaanissa liikutellaan monia teemoja, jotka liittyvät sattumiin ja sattumista välittämiseen. Romaanin ihmiset etsivät merkityksiä ja merkityksellisyyttä, ääriesimerkkinä hurahduksesta toiseen lipuva Emilian veli. Rakkaudella on erilaisia muotoja, pääosin avarakatseisia, mutta romaanissa ei vierasteta epäluuloja eikä edes välittämisen nimissä vainoamista. Henkilökuvaus on särmikästä ja arvaamatonta, tyylittelevääkin, eikä se luotaa syvälle mutta säväyttää silti. En kiinny henkilöihin vaan kiinnostun kuvaustavan väljyydestä.

Tykästyn Enqvistin kerrontaan, joka aina välillä ryöpsähtää rennon runsaaksi kuvailuksi, vertauskuvia vyöryväksi. Minua yllättää, miten romaania viedään päätöstä kohti. Ei vain kohtalot tarjoa käänteitä, myös uskomukset ja mytologinen aines lyö ällikällä. Mainio romaani.

”Selitys pitää keksiä jopa selittämättömälle, hän muisti Emilian sanoneen. Ihmisellä on sisäinen pakko etsiä merkkejä, vihjeitä, ounasteluja. Merkityksiä merkityksettömässä maailmassa. Neljä vuotta, Kassandra mumisi ja laskeskeli Jupiterin vuosia ja kuukausia, neljä vuotta ja Jumala käärii kaikkeutensa kasaan. – – Nyt oikeasti, hän motkotti itselleen. Mutta sitten kuohuna kieppuvan mielikuvituksen pyörre imaisi hänet sateenkaaren tuolle puolelle tuulentupien maahan.”

Kari Enqvist: Wilson, WSOY 2022, 180 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa

Anna-Maria Eilittän romaanissa Tämäkin hämärä katoaa (Atena 2022) keskitytään kolmeen sukupolveen. Vaatimattomat, vanhan kansan isovanhemmat Vuokko ja Eino elävät pohjoisessa haja-asutusalueella, kun tytär Lotan nelihenkinen ydinperhe elää äveriästä ja kovin kiireistä helsinkiläisarkea. Tapahtumat käynnistyvät, kun isovanhempia tarvitaan lapsenvahdeiksi.

Romaani asettaa lukijan tarkasteluun vanhan pariskunnan seesteisen eläkeläiselämän sekä rahaa tahkovan keski-ikäisen ja toisistaan etääntyneen avioparin. Heidän väliinsä jäävät ihmistaimet, Lotan tytär ja poika. Aluksi pelkäsin, että Eilittä kierrättää kuluneita vastakkaisuuksia ja parisuhdeprobleemeja. Edetessään romaani syventyy ja monipuolistuu, laajentuu vanhan parin elämänkaaren ympärille. Romaani pysyy silti pääosin nykyajassa koronaa myöten ja saa siitä irti romaanin henkilöiden päätöksiin vaikuttavia puolia.

Ilmaisun konstailemattomuus korostaa arkisuutta ja paisuttelemattomuutta. Varsinainen yllätys ja harvinaisuus on elävä ikäihmisten nahkoihin ujuttautuminen sekä siinä elämän merkityksellisyyden käsittely. Elämän ja kuoleman kysymyksiä löytyi myös Eilitän esikoisesta Kun olen poissa, näin tässä uutuudessa:

”Mitä me olemme nyt, kaksi harmaahapsista ajan virttämää vanhusta kuluneessa mökissämme, esiinpiirtyvine hauraine kalloinemme. Kuka meidän ajatuksistamme edes piittaa, kun suomimme merkittäviä henkilöitä ja heidän sanomisiaan? Kun meistä aika jättää, elämämme, talomme ja huolella vaalimamme ja kuopsuttamamme pihapiirit jäävät unholaan. Luonto vaihtaa väriään, taivas taiteilee omat piirroksensa aamu aamun ja ilta illan jälkeen, emmekä ole enää niitä ihailemassa. Lumi tulee ja menee, ja vain joku tunturille matkaava perhe saattaa ohi ajaessaan suoda meille ajatuksen vilkaistessaan asumatonta kotiamme. Osaavako he ajatella, että tämä pihapiiri oli joskus ihmiselämästä ja sen äänistä täysi, että täälläkin juoksivat vikkeläjalkaiset lapset, kiipesivät puihin ja ajattivat toisiaan iltamyöhään taskulamppujen kajossa?”

Erityisesti romaanissa säväyttää elämänmittaisen läheisen ystävyyden kuvaus. Kirjassa kohoaa merkkihenkilöksi Einon ja Vuokon ystävä Valo ja samalla välittämisen monet muodot. Pidän siitä, miten tarina etenee ja kirjan henkilökuvaus voimistuu ja monipuolistuu sen edetessä. Romaanin loppu koskettaa.

Anna-Maria Eilittä: Tämäkin hämärä katoaa, Atena/Otava 2022, 131 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jenni Räinä: Suo muistaa

Jenni Räinän romaania Suo muistaa (Gummerus 2022) voi kutsua ekoromaaniksi siinä kuin Richard Powersin Ikipuut-teosta tai Anni Kytömäen romaaneita. Luonto tarjoaa fiktioon mittakaavan. Mutta kun kyse on romaanitaiteesta, ihmiset päähenkilöinä tuovat tarinaan kiinnityskohdat eli ajatukset ja tunteet.

”Ihmisen historia on lyhyt, mutta silti ihminen oli nakertanut nopeasti kaiken ympäriltään. Juuri kun luonto oli ahmaisemassa yhden sukupolven jälkiä sisäänsä, tuli seuraava. Ehkä siinä oli ihmisen ikuisuus ja jatkuvuus. Ihminen toisti itseään sukupolvesta toiseen niin, että merkityksettömästä yksilöstä tuli merkityksellinen tuho.”

Suo muistaa -romaanin Juho ostaa pohjoisen aapasuon laidalta vanhan koulun, ja sinne muuttaa muutaman henkilön ekoyhteisö ennallistamaan ojitettuja soita. Myös valokuvaaja Hellä palaa meri-Lapin maisemiin järjestelemään vaarivainaan taloa myyntiin. Kummallakin on taustanaan toisen vanhemman varhainen kuolema ja sukusuhteita, jotka ovat vaikuttaneet elämänvalintoihin. Nyt kolmekymppisinä he ratkovat, mikä on elämässä tärkeää.

”Maisema ammotti ihmisistä paljaana. Tyhjät rakennukset odottivat jotainkin, ehkä uutta alkua. Tänne heitä mahtuisi, rajattomasti.”

Kuuntelin kirjan, ja pidän siitä, että Juhon osuuden luki mies, Hellän nainen. Se rytmitti vuorottelua henkilöstä toiseen. Lisäksi tuntuu raikkaalta, ettei romaani rakennu minäkerronnalle. Kolmannen persoonan kerronta tuo ilmaa ja tilaa avartaa havaintoja. Selkeä sanomisen tapa miellyttää minua, samoin tyylin tyyneys ja varmuus. Välillä kerronnassa on luontovertauksia ja metaforia, mutta kieli ei koristele vaan ilmentää tilanteita ja tunnelmia.

”Tähän saakka pilvet olivat maanneet maiseman yllä kuin jättiläisen käden painamina. Ensimmäinen pakkanen käpristi ne taivaan reunoille, ja maiseman valtasi kaareva mustuus. Pellon päällä erottuivat tähtien reiät ja linnunradan utu.”

Kaunokirjallisuudessa kerrotaan usein käännekohta-ajoista, niin Suo muistaa –romaanissakin. Pidän kovasti kehityskaaresta niin juonenkuljetuksen kuin henkilökuvauksenkin osalta, sillä ne ohittavat ilmeisiä käänteitä. Kun romaanissa on kaksi keskeisesti seurattavaa päähenkilöä, ei liene juonipaljastus, että Hellä ja Juho tutustuvat toisiinsa. Ennalta-arvattavuus karsiutuu: elämä on epävarmaa ja epäselvää.

Kirja kuvaa kiinnostavasti ekoyhteisön draaman kaarta alkuinnostuksesta vastoinkäymisiin sekä heiluntaa idealismin ja arkirealismin välillä. Ekoryhmän työskentelyä ja toimintatapoja kuvataan tarkasti, mutta lopulta kaiken ratkaisee suhteet toisiin ihmisiin. Romaanissa tarkka psykologinen silmä seuraa ryhmän dynamiikkaa. Sivuhenkilöt jäävät melko etäisiksi, silti eri-ikäisiin henkilöihin löytyy ilmeikkyyttä, ja heidät tarvitaan Juhon henkilökuvan syventämiseen.  

”Sompasuo näytti pellolta, joka oli joskus ollut jotakin mutta ei ollut enää. Hylätyltä talolta tai hakatulta metsältä. Turpeen jäänteet pölähtelivät kävellessä ilmaan ja värjäsivät kumisaappaat pronssisiksi.”

Suo, vaitonainen romaanin päähenkilö ja taustavaikuttaja! Suon kuvaukset eri vuodenaikoina ja säissä ihastuttavat elävyydellään. Ekoteema muuttaa hienosti muotoaan romaanin mittaan, ehkä jotain opettavaista eksyy mukaan, mutta kokonaisuus ratkaisee: käsittelytapa ei ole yksioikoinen. 

Teoista seuraa aina jotain. Suon ojittaminen muutti ekosysteemiä, niin muuttaa ennallistamisyrityksetkin eivätkä kummatkaan niin kuin ihminen on suunnitellut. Pohjatonta hiilinielua käpälöineet ihmiset ovat tietävinään, mitä tekevät vaan eivät ole teoista tai vaikutuksista yhtä mieltä. Sitä romaani pistää miettimään. 

Luonnolla onkin omia kommervenkkejään, ihmisillä vaihtelevat tulkintansa. Esimerkiksi jollekin yölliset virvatulet voivat merkitä yliluonnollista kokemusta, toiselle metaanipäästöä. Kuuntelin romaanin loppuosaa pienen suon laidassa mustikoita poimien. Se oli sopiva erikoistehoste tälle kirjalle. 

Jenni Räinä: Suo muistaaa, Gummerus 2022, 8 tuntia 13 minuuttia, lukijat Ville-Veikko Niemelä ja Anna Paavilainen. Kuuntelin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Sinkkuudesta eroon a la Nick Hornby, Veera Nieminen ja Henriikka Rönkkönen

Kesäkirjakoonti tämäkin, sillä olen niputtanut lomalukemistoni perusteella useita kirjoja samaan juttuun. Kummasti löytyy kirjoista yhteneväisyyksiä, ja minulle riittänee myös löyhät siteet kytkeä romaaneita toisiinsa. Näissä kolmessa kirjassa päähenkilöt ovat heteronormatiivisesti pareja vailla, mutta sinkkuuden ajat näyttävät päättyvän – ainakin toistaiseksi.

Nick Hornby: Olet tässä

Nick Hornbyn romaanissa Olet tässä (WSOY 2022) nelikymppinen äidinkielenopettaja aloittaa suhteen lihakaupan parikymppisen komistusmyyjän kanssa. Suhde käynnistyy ensin niin, että Joseph toimii Lucyn poikien lapsenvahtina, mutta tilanne kääntyykin aikuisten kuumaksi leikiksi.

Vähitellen suhde vakavoituu ja vakiintuukin, vaikka parin kokemukset eivät aina kohtaakaan. Romaanissa on joitain herkullisia kohtia, joissa parinkymmenen vuoden ikäero näkyy musiikkimaussa, tanssiliikkeissä ja muussa. Joseph haaveilee musiikillisesta läpimurrosta genressä, joka on Lucylle vieras; Josephille puolestaan eivät paljon sano Lucyn lempikirjat ja -kirjailijat. Kiinnostavia ovat brexit-käänteet osana romaanin ihmissuhteita.

Hornby keksii parin väleihin vaihtelevia tilanteita, ja siksi henkilöistä kehkeytyy ymmärrettäviä epävarmuuksineen ja epäröinteineen. Ehkä jumittuminen ikäeroon välillä junnaa, niin että kuunneltuna tarina tuntuu välillä polkevan paikoillaan. Leppoisa kuuntelurupeama kirjasta kuitenkin kehkeytyi, ja kirja sai minut taas miettimään sitä, miksi naisten kirjoittama romanttinen viihde saa (jopa vähättelevästi) hömppäleiman. Hornby kirjoittaa rakkausromaaneja, elämänmakuisiksi mainittuja, mukavasti hömppäisiä – sellainen on Olet tässä.

Nick Hornby: Olet tässä, suomentanut Irmeli Ruuska, WSOY 2022, äänikirjana 9 t 44 min, lukija Elina Varjomäki. Kuuntelin BookBeatissa.

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli

Voi olla, että kirjan kuuntelu vaikuttaa kirjakokemuksiini ratkaisevasti. Kuunneltu kirja jää helposti ohimeneväksi kokemukseksi, ja siksi peli Hornbyn ja Veera Niemisen romaanien välillä päättyy 3 – 4 Niemisen hyväksi. Siis luin Niemisen kirjan, en kuunnellut.

Kottikärrykaruselli (Tammi 2022) muistuttaa kerronnaltaan kirjailijan esikoista, Avioliittosimulaattoria (myös selkomukautuksena). Tässäkin Niemisen romaanissa minäkertoja ruotii railakkaasti itseään ja muita niin, että tilanteista ja tarkoista havainnoista syntyy komiikkaa. Nyt ei osoitella heimoeroja niin kuin esikoisromaanissa vaan eroja hevosia ymmärtävien ammattilaisten (kertoja-hevostilallinen Katri) ja ymmärtämättömien hevosharrastajien välillä. Huumori syntyy Katrin sisäisestä puheesta, jonka lukija lukee mutta jota kirjan dialogikumppani ei kuule eikä ymmärrä. Päähenkilön aatelmat ja tunnelmat välittyvät hykerryttävästi, ja se on kirjan valtti.

Kertoja-Katrin hermoja venyttäviä tilanteita syntyy tallivieraiden lisäksi suvun kanssa, ja lapseton sinkkunainen löytää itsensä yllättävästä tilanteesta 16-vuotiaan serkuntyttären asuinkumppanina. Vuorovaikutuksen ja oikeiden sanojen löytämisen probleemat ilmentyvät elävästi.

Levottomuutta Katrissa herättää myös sinkkuutta uhkaava komistus. Romaanissa on siis aineksia romanttiseksi viihteeksi siinä kuin muutenkin mukavaksi, irtonaisesti ilmaistuksi ajanvietekirjaksi, joka ei edellytä lukijalta talli- ja hevoskokemuksia.

Veera Nieminen: Kottikärrykaruselli, Tammi 2022, 151 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Henriikka Ronkkönen: Rakkausshokkihoito

Henriikka Rönkkösen kirjoja on mainittu autofiktioiksi, jotka myötäilevät kirjoittajan elämän rytmiä. Yhtymäkohtia Veera Niemisen romaaniin löydän sinkkuuden kokemuksista ja rempseydestä. Räävittömyydessä Rönkkösen ja Niemisen peli: 5 – 0. Kummassakin kirjassa lapsettomuusasia nousee pintaan, ja sanomisen vaikeusasiakin liippaa toisiaan.

Mutta siitä rempseydestä räävittömyyteen. Minun ei olisi ihan kaikkia Rönkkösen minäkertojan tai hänen miesystävänsä ulostemuotoja tarvinnut tietää, eikä aivan kaikkea, missä järjestyksessä mitäkin sänkykammarissa on tapahtunut. Ja tuntemukseni johtunevat puhtaasti siitä, etten kuulu kirjan pääkohderyhmään. Ehkäpä tekstin eritetiheys on häveliäälle minulle – hmm, kirjan nimeä mukaillen – melkein shokkihoitoa. Käsitän kyllä, että arvonsa on seksiavoimuudella, joka kannustaa kutakin omanlaisensa nautinnon sallimiseen, ja ihmisruumiin kaikkinaiseen normalisointiin.

Ymmärrän siis mielestäni Rönkkösen tarkoituksen ja suosion salat: hän on sanoittanut tunnetason ja fyysisyyden tarvitsevuuden suoraan, samoin aikuisen ihmisen ailahtelevuuden ja tunneherkkyyden. Tärkeää viesti on Rönkkösen minämatka-ajattelu, itsensä tunteminen ja rakastaminen sekä omien eriskummallisuuksien hyväksyminen.

Pakinatyyppinen kerronta etenee vikkelästi. Vaikken ole fani, tirkistelen uteliaana, miten ex-sinkun seurustelu sujuu. Kiinnostavinta on se, miten kertoja analysoi puhumisen, puheeksi ottamisen ja puhumattomuuden vaikutuksia suhteen kehittymisessä.

Henriikka Rönkkönen: Rakkausshokkihoito ja muita ex-sinkun oivalluksia, Atena 2022, 200 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Oikeasti Meiju Niskalan kirjassa Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on 54 lukua, mutta niistä voi luovasti laskea haluamansa määrän eripituisia – vaikkapa sata – kirjeenomaista tekstiä, joissa kertojan äiti on sinä. Tunnen, että teksti on silti osoitettu etenkin minäkertojalle itselleen, koska kertoja ei äidin menetyksen jälkeen tunne rajojaan. Taitaa vähän myös tekstit kohdistua miehelle, joka hylkäsi kertojan heti äidin kuoltua, ja eräs äidin kalakaveri ja nimeämättömät sukuihmisetkin saavat osansa. Ja kyllä, kirja sopii menetyksiä kokeneille.

Kirja on kertojan raastavien kokemusten koonti, joka alkaa äidin kuoleman kuvauksella. Kertoja on kantanut kymmenisen vuotta äidistään huolta, koska työikäinen äiti sairastui kieltä rapauttavaan sairauteen, joka ei ole altsua mutta jota sellaisena pidetään. Kertojan kuormaa ovat kasvattaneet hoitokotikäynnit, oikeustaistelut äidin ja vaarin omaisuudesta, sittemmin vielä vaarin kuolema ja miesystävän häipyminen.

Kertojan tasapaino järkkyy, vahvuudella on rajansa. Siten kirjassa yhdistyvät suru menetyksistä ja kaipuu sekä mielenterveyden horjuminen. Kieli elävöittää mielleyhtymiä, muistoja, kokemuksia, mietintöjä. Autofiktio tai omaelämäkerrallisuus on perusta, kielessä on lyyrishenkistä viitteellisyyttä. Kirjan lopun pitkä taustakirjallisuuslistaus saa ajattelemaan esseehenkistä lähestymistä, tai kenties kertojan tarkoituksena on ollut myös lähdekirjallisuuden keinoin hakea kaikupohjaa syvästi henkilökohtaiselle.

Olin joulukuussa 2019 tilaisuudessa, jossa Niskala kertoi kirjastaan. Silloin minulla oli takana kymmenisen vuotta vanhojen, sairaiden vanhempieni hoitorumbaa. Muistisairas isäni oli kuollut dementiaosastolla, ja äitini joutui muuttamaan hoitokotiin. Siinä vaiheessa minut oli kutsuttu jo kuusi kertaa äidin kuolinvuoteelle, josta hän aina tokeni, mutta minulle otti koville käydä läpi kerta toisensa perään peruuttamatonta, joka peruuntui, siirtyi, jäi mustana möykkynä odottamaan. Minusta tuntui, etten pystynyt lukemaan juuri silloin Niskalan kirjaa.

Tänään äidin kuolemasta tulee tasan vuosi. Silloin sain puhelun hoitokodista 200 kilometrin päästä, että äiti oli kuollut yöllä. Olin käynyt katsomassa häntä viikkoa aiemmin, ja tilanne oli sellainen kuin jo kuukausia: äiti oli pääosin muistamaton, kovin väsynyt mutta vointi vaihteli päivittäin. Mitään ennakkosoittoa en ollut saanut tilanteen huononemisesta – en siis ollut saattaamassa tuonilmaisiin. Se on jäänyt kirvelemään.

Kuluneen vuoden jälkeen muistissa pysyvät äidin ruumiin hyvästely hoitokodin hiljaisessa huoneessa, huoneen tyhjennys ja siinä tilanteessa hoitajien piittaamattomuus, hautajaisjärjestelyt, korona-ajan hautajaiset, perunkirjoitus ja painajaismaiset muut byrokraattiset kuolemanjälkeiset toimet. En nyt pureudu siihen, miten kohtuutonta kankeutta ja monimutkaisuutta liittyy omaisen kuoleman jälkeisiin asioiden hoitoon, mutta käsittämätöntä se on tilanteessa, jossa järjestelyihin ei oikein ole voimia.

Tänä kesänä ajattelin ajan olevan sopivan Niskalan kirjalle. Luin kirjan kauneimpana kesäpäivänä lapsuudenkotini pihakeinussa, paikassa, jossa kaikki muistuttaa edesmenneistä vanhemmistani. Naulakossa roikkuva äidin essukin yhä vaimeasti tuoksuu äidin vakiohajusteelta.

Pohjatonta väsymystä olen tuntenut pitkin vuotta, monesta syystä, monista huolista, surematonta suruakin se on, jotain sellaista, johon en ole löytänyt avainta, ja ajattelin Niskalan kirjan avaavan lukkoja. Raolleen oven sain, vaikka varmuusketju tuntuu minulla jumittavan.

Jokaisella on luonnollisesti perhetaustansa, omanlaiset kiintymyssuhteensa, ja niitä Niskala purkaa väkevästi omalta osaltaan. Niskalan tekstissä on paljon pinnanalaisia tunnevoimia, joihin en pääse sisälle. Enkä ole romahtanut niin rajusti kuin hän, silti ymmärrän hänen pohjakosketuksensa. Suhteeni äitiini on ollut hyvin toisenlainen kuin kirjan kertojan, sillä koen kirjan kertojan olleen kaiken aikaa lämpimän läheinen äidilleen. Hoitokotiongelmia tunnistin tutuiksi, tämäkin resonoi: kunnolliseksi ja tunnolliseksi meidät kummatkin kasvatettiin. Ja tähän samastun, ehkä eri syin kuin kirjan kertoja, yhtä kaikki:

”Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.”

Olen paljon ajatellut sitä, miten erilainen ihminen on eri elämänvaiheissa ja miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat toisensa. Minun äitini oli minulle eri persoona kuin pojilleni, tuttavilleen, veljelleen tai hoitokodin henkilökunnalle. Nyt minua kalvaa ehkä eniten se, miten vähän lopulta äitiäni tunsin, miten paljon sisäistä elämää, arvokasta, jäi ymmärtämättä.

Aihe siis liippaa läheltä ja siksi itse kirjaa en onnistu ruotimaan. Nostan hattua kertojan avoimelle tuntemusten ja toimien tallennukselle. Arvostan loppulausetta, jatkuvuuden elämänvoimaa: ”Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, WSOY 2019, 299 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie

Historiallisen proosan lähtökohdaksi sopivat oikein hyvin ristiretket, sillä niihin on yhdistettävissä isoja teemoja ja seikkailua. Usko, valta ja maalliset pyyteet sekoittuvat, eikä taisteluilta vältytä. Näistä aineksista on JP Koskinen ammentanut. Olen historiallisten seikkailuiden ystävä, ja JP Koskinen hallitsee vakuuttavan ajan, ilmiöiden ja elämäntavan kuvauksen.

Kiinnostavaa on, että hän on parannellut esikoisromaaniaan Ristin ja raudan tie vuodelta 2004 ja laajentaa Ristiretki-sarjan neliosaiseksi. Tänä vuonna ilmestyy kaksi osaa, ensi vuonna toinen mokoma ristiretkeilystä vuosilta 1095 – 1192. Pääsen reissuun nyt ensimmäistä kertaa, enkä siksi voi arvioida, mitä on ensimmäisessä osassa muuttunut.

Ristin ja raudan tien päähenkilö Mikael Canmore on lähtenyt matkaan Skotlannista. Isä on kuollut, setä kaapannut Skotlannin kuninkaanvallan, ja perimyksensä menettänyt Mikaelin isoveli on lähtenyt Jerusalemiin. Mikael kulkee pyhiinvaeltajaporukoissa aseenkantajana Ranskasta nykyisen Turkin ja Syyrian kautta kohti Jerusalemia. Jokaisessa pysähdyspaikassa odottavat poliittiset juonittelut ja uskoon liittyvät veriset taistelut.

Mikael toimii sivustaseuraajana, joka kerta toisensa perään vedetään mukaan neuvottelemaan retken etenemisestä ja osallistumaan kahakoihin. Pyhiinvaeltajien ryhmittymät haastavat toisiaan, liittolaisia kyräillään ja sotiminen muhamettilaisia vastaan vaatii strategioita.

Lukijan täytyy tempautua kaikkeen siihen, etenkin liutaan sivuhenkilöitä ja vaihtuviin juonenkäänteisiin. Huomaan kaipaavani henkilöluetteloa, koska tarinassa vaikuttavat niin monet henkilöt. Aistin kerronnassa tietynlaista waltariaanisuutta, laveaa tapahtuma- ja henkilökuvausta. Naiskuvausta vähän pähkäilen, etenkin toisteisuutta: kummallisesti naisihmiset kauttaaltaan katselevat pisteliäästi.

Romaanin kantava voima on Mikael. Mies on sähläillyt rakkausasiansa, ja nyt häntä piinaavat ajatukset kadonneesta morsmaikusta, jonka olinpaikasta tihkuu vihjeitä. Tämä privaatti vaikuttaa myös vakaumukselliseen ristiretkeilyyn. Koska kirjassa tapahtuu sakeanaan, täytyy keskipisteen olla kiinnostava. Siksi mietin, vetoaako Mikael minuun. No juu, mitä pitemmälle kirjassa etenen.

Mikaelin ristiriitaisuus toimii moottorina: toisaalta hän huokuu uskonaatteen paloa, toisaalta mies fanaattisena palvoo maallisen rakkautensa muistoa. Mikael vaikuttaa rasittavalta tosikolta, toisaalta hän omahyväisyydessään toitottaa totuuksia. Onnistuneesti hänen minäkerronnastaan erottuu, miten muut häneen suhtautuvat, ja se antaa ilmaa minäkerronnalle. Esimerkiksi yksi henkilö sivaltaa näin:

”- En ole nähnyt ketään, joka sotisi Jumalan vuoksi. Kaikki voivat sanoa niin mutta eivät he sitä tarkoita. Heitä ajaa ahneus ja vallanhimo. Sinäkö olisit poikkeus? hän kysyi.”

Verinen sotiminen saa Mikaelin epäilemään vakaumustaan. Romaanin loppuun asti kannattaa odottaa, kuinka rankkoihin valintoihin ja ratkaisuihin Mikael taipuu. Tärkeät asiat vaativat veronsa, ja Mikael saa maksaa ihanteistaan ja virheistään kalliisti. Loppuun jää myös aukkoja, jotka saavat kihelmöimään. Joten: sarja jatkukoon!

JP Koskinen: Ristin ja raudan tie. Ristiretki 1. Like 2022, 390 s. Sain kustantajalta ennakkokappaleen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Katoaminen Maggie O’Farrellin ja Liane Moriartyn romaanien tapaan

Sattumalta luin aika lähekkäin kaksi romaania, jotka kietoutuivat yhden perheenjäsenen katoamiseen. Kumpikin kirja kertoo myös ikääntyvistä vanhemmista ja aikuisista lapsista, joilla muistot lapsuusperheestä vaihtelevat, samoin suhde toisiinsa. Poikkeustilanne nostaa pintaan unohtunutta ja yllättävää. 

Etukäteen tiesin, että Maggie O’Farrell ja Liane Moriarty taitavat kiinnostavan kerronnan ja henkilökuvauksen. Odotukset olivat siis kovat, mutta kahden kirjan kilpailua en järjestä. Kumpikin osoittautui oivaksi kesälomakirjaksi.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä

Keväällä luin Maggie O’Farrellin Hamnetin, jossa Shakespearen kotiväki heräsi henkiin. Se kuvasi pitkälti perhesuhteita kuten myös Varoitus tukalasta helteestä, joka on kirjailijan varhaista tuotantoa. Romaanissa eletään 1970-lukua, aikaa ennen kännyköitä ja tietokoneita, joten yhteydet toimivat vain kortein, kirjein ja lankapuhelimin.  

Tapahtumat käynnistyvät perheen isän Robertin kadottua. Hän ei jätä viestiä, kunhan vain odottamattomasti jättää palaamatta kotiin. Hössöttävä vaimo Gretta ilmoittaa tilanteen aikuiselle pojalleen ja vanhimmalle tyttärelleen, ja poika saa myöhemmin puhelimeen New Yorkista perheen kuopuksen. Romaanissa vain viitataan poliisien etsintöihin. Tarina keskittyy perheenjäseniin. 

Tilanteet perheen varhaisvaiheista syventävät persoonia ja perhesuhteita. Menneiden aikojen sanomiset ja väärinymmärrykset kalvavat henkilöitä, mutta myös jokaisen nykyisyydessä riittää hinkkaavia asioita. Aikuisten lasten parisuhteissa on menneillään käänteentekeviä asioita. 

Rakenteellisesti toimii hyvin se, että kerrontanäkökulma siirtyy lähinnä aikuisesta lapsesta toiseen. Sopivasti yllätyksellistä tupsahtelee, etenkin romaanin loppupuolella. Myös kulttuurinen puoli kiinnostaa, sillä perhe on irlantilaistaustainen ja katolinen keskellä perienglantilaisuutta. Lisäksi kiinnitän huomiota siihen, miten kuvataan vaikean dysleksian vaikutus yhden henkilön persoonakehitykseen.

O’Farrell kunnostautuu henkilöiden tuntemusten ja mielenailahdusten kuvaajana. Hän osaa yksityiskohdin paljastella persoonapiirteitä ja suhdekiemuroita. Silti kokemukseni jää jokseenkin pinnalliseksi. Pääsyy piilee siinä, että kuuntelin kirjan, ja todennäköisesti luettuna puhkoisin pintaa. Kuuntelin kirjaa auringon polttavasti porottaessa. Ihmettelin hieman, ettei otsikon mainitsema vaarallinen helle tihkunut tekstistä niin voimallisena kuin mikä oli oma oloni hellepäivinä kuunnellessani kirjaa pihakeinussa.

Maggie O’Farrell: Varoitus tukalasta helteestä, suomentanut Maija Kauhanen, S&S 2022 (2014), 10 tuntia 4 minuuttia, lukija Satu Paavola / 251 sivua. Kuuntelin BookBeatissa.

Liane Morarty: Omena ei kauas putoa

Liane Moriarty kiinnostaa minua viihteellisen, vetävän henkilökuvauksen taitajana ja juonenpunojana. Kerronnan ketteryys ja ilmaisun kekseliäisyys nostavat hänen kirjansa yleensä yli perusviihteen, niin se tekee tässä uutuudessakin, Omena ei kauas putoa (WSOY 2022).

Kuuntelin kirjan alkuosan ja lopun luin, ja ehkä lukien pysyin parhaiten kärryillä eri aikatasojen vaihtelussa. Keinona toimii kyllä taas erittäin hyvin se, että eri henkilöiden näkökulma ja aikakerrokset vaihtelevat. Ne pitävät kiinnostuksen ja jännityksen yllä. 

Omena ei kauas putoa lähenee jännäriä, sillä Joy-perheenäiti on kateissa, isä Stan on ehkä katoamisen takana ja neljä aikuista lasta omine parisuhde- ja sairaussotkuineen selvittävät tapahtumien kulkua. Moriartyn kirjassa myös poliisi osallistuu aktiivisesti katoamistutkintaan.

Moriarty yhdistää mehevästi huumoria, yllätyskäänteitä, psykologiaa ja jännitystä. Eniten innostun siitä, miten taitavasti persoonat syntyvät ja syvällisyyssivallukset istuvat juonenkulkuun. Hyvin myös lyhyesti sivuhenkilöinä pistäytyvät saavat lihaa luiden päälle. Nautin erityisesti tarkkanäköisestä mustavalkoisuuden sotkemisesta: Moriarty ymmärtää sävyjen sekoituksen päälle.

Seitsenkymppisten vanhempien suhteen myrskyt ja tyvenet, tennisbisneksen vaikutukset perheeseen sekä pariskunnan perin erilaiset perillispersoonat keskinäisine kahinoineen mehustavat juonen. Kirjan mittaan näen tekstin sieluni silmin sopivan erinomaisesti menestyssarjaksi The Big Little lies -sarjan tapaan (käännösromaanina Mustat valkeat valheet). Omena ei kauas putoa ei vie ihan Moriarty-suosikkini Hyvä aviomies kärkitilaa, mutta olipa viihdyttävä kuuntelu- ja lukukokemus.

Liane Moriarty: Omena ei kauas putoa, suomentanut Helena Büzow, WSOY 2022, 17 t 44 minuuttia, lukijana  Sanna Majuri / 376 sivua. Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sormus – romaanini taustoista ja selkokirjallisuudesta

Juhannuksen alla ilmestyi selkoromaanini Sormus (Avain). Lainaan tähän kirjan esittelyn:

”Selkoromaani Sormus kertoo neljästä naisesta,

jotka ovat samaa sukua mutta elävät eri aikoina.

Kirja alkaa 1020-luvulta ja päättyy nykyaikaan.

Sormus vie lukijan historiaan ja ikuisiin tunteisiin.

Rakkaus vaatii kirjan naisilta valintoja ja rohkeutta.

Naisiin vaikuttavat myös unet ja salaperäinen viikinki.”

Selkoromaanini voi lukea kuka vain aikuinen tai nuori, mutta selko tarkoittaa sitä, että kieli on yleiskieltä helpompaa ja tekstin taitossa otetaan huomioon helppolukuisuus. Säekirjojen lukijoille on tämä tyyli tuttua: palsta on kapea ja kappaleet lyhyehköjä. Selkokirjassa ei säekirjan tapaan kielellä kikkailla, mutta se ei estä lukunautintoa, sillä kyllä henkilöt ja tarinat saadaan elämään ja lukija eläytymään myös helpon kielen kirjoissa. Se ei tarkoita lukijan aliarviointia vaan arvostusta.

Sormus on selkotavoitteisiini nähden parikymmentä sivua pitempi kuin olisi ideaali, mutta minulla on siihen perusteet. Tuon selkokirjallisuuteen uuden romaanimuodon, episodiromaanin. Romaanin neljä osaa voi lukea erillisinä, vaikkapa novelleina, joten pieni pituuslisä on sallitun rajoissa. Lisäksi lopun tieto-osuus on ikään kuin ylimääräinen info.

Episodiromaanini lähtökohta on historiallinen romaani. Ensimmäinen osa sijoittuu 1000 vuoden päähän, toinen osa tapahtuu 150 vuotta sitten, ja kolmas osa on 100 vuoden takaa. Ne viestittävät, että ennenkin on eletty ja tunnettu, selvitty vaikeista ajoista ja tehty valintoja asioissa, joihin voi vaikuttaa. Ripaus romantiikkaa lisää tarinoihin sokeria ja pippuria, ja osasta toiseen siirtyvä uniaines toimii lisämausteena. Romaani päättyy nykyaikaan, joka sitoo episodit samaan sukuun.

Miksi tällainen kirja? Aihe on pyörinyt mielessäni vuosikausia. Lapsuudenkotini piirongista löytyi vanha, mustunut sormus. En saanut sen alkuperästä oikein kunnon vastausta, ja kun asia alkoi minua toden teolla kiinnostaa, ei vanhemmistani ollut enää vastaajiksi. Mielikuvitukselle avautui tila.

Vuosia sitten näin unen viikingistä, ja pari vuotta sitten viikinki pistäytyi unessani uudelleen. Sitä pidin sysäyksenä: oli juuri tämän kirjan aika. Lisäksi minua kiinnostaa sukupolvien vaikutus toisiinsa ja tiedostamattomat tekijät ihmisten valinnoissa. Niin ainekset yhdistyivät, ja kirja alkoi kirjoittaa itseään. Neljän aikakauden eri-ikäiset naiset alkoivat elää mielessäni – sitten näppäimistölläni.

Naiset ovat kirjani päähenkilöitä, ja voisi ajatella, että nuoret ja aikuiset naiset ovat siksi kirjan kohderyhmää. Rajoja on tarkoitus rikkoa, ja siksi olen sitä mieltä, että tarinat historiasta, suvusta, rakkaudesta ja valinnoista sopivat kaikille sukupuolille, kaikenlaisille lukijoille.

Miksi juuri selkokirja? En edes ajatellut muuta, sillä olen viime vuodet hionut kaunokirjallista kieltäni juuri helpon suomen suuntaan. Se haastaa minut eritoten kielen ja ilmaisun rajoissa keksimään kerrontaan tapoja, joilla kirjoitan tarinan ja henkilöt mahdollisimman ilmeikkäästi, silti helpon kielen keinoin. Ajattelen kaikenlaisia lukijoita, joille ei avaudu pitkävirkkeinen kuvailu tai arkisanastosta etääntyvä kieli. Sormus ei ole kuitenkaan selkokirja helpoimmasta päästä, esimerkiksi suomen kieltä opettelevan kielitaidon tason arvioin olevan luokkaa B1, joskin olen saanut palautteen, että kirja sopii kaunokirjallisuuteen tottuneille A2-lukijoille.

Haluan kehittää selkokirjallisuutta, tuoda siihen uutta. Historiallisia romaaneja eikä oikein romanttistakaan kirjallisuutta ole vielä paljon selkokirjoissa, joten tarkoitukseni on lisätä valikoimaa. Episodisuutta haluan kokeilla selkosyistä: ajattelen Sormuksen sopivan lukijoille, jotka haluavat lukea pienen palan kerrallaan, mutta saavat mahdollisuuden yhdistää palasia toisiinsa.

Toistakymmentä vuotta olen ollut selkokirjallisuusaktiivi. Sinä aikana selkoa kustantavia on tullut jokunen lisää, selkokirjallisuus on kehittynyt ja lajikirjo lisääntynyt. Ikuisilta tuntuvina ongelmina pienlevikkiseen kirjallisuuteen vaikuttavat rahoituksen niukkuus ja mediahiljaisuus, jotka jarruttavat selkokirjojen julkaisemista ja tunnettuutta. 

Selvä trendi on, että julkaistuissa selkokirjoissa painottuvat selkomukautukset. Se on toki ymmärrettävää, sillä jo aiemmin tunnettu teos tuo mukanaan tunnistusedun ja vetoaa etenkin opetuskäytössä. Silti myös alun perin selkokielelle kirjoitetuille kauno- ja tietokirjallisuudelle tulisi olla jatkossakin tilaa. Niissä tekijän vapaus aiheiden, käsittelytavan ja kielen tason valinnan suhteen tarjoaa ainutlaatuisen mahdollisuuksia kehittää selkokielistä kirjallisuutta.

Itse sekä mukautan että kirjoitan suoraan selkoksi. Suunnitelmissani on sitä jatkaa. Toivottavasti Sormus tarjoaa elämyksiä ja avartaa ajatuksia selkokielisestä kaunokirjallisuudesta!

Tuija Takala: Sormus. Avain 2022, 160 s.

Selkokirjatuotantoni aikajärjestyksessä

Kierrän vuoden. Selkorunoja. Opike 2016

Onnen asioita. Selkorunoja. Avain 2017

Hyvä päivä. Lyhyitä selkonovelleja. Opike 2018

Lauralle oikea. Chick lit -tyyppinen romaani nuorille ja aikuisille. Avain 2018

Minna Canth. Agnes. Pitkän novellin selkomukautus. Vapaasti luettava verkkokirja 2019

Minna Canth: Hanna. Pitkän novellin selkomukautus äänikirjana. Avain 2019.

Vanhat runot, uudet lukijat. Suomalaisten runojen selkomukautukset ja tietotekstit. Avain 2020.

Niin metsä vastaa. Selkonovelleja. Avain 2021.

Enni Mustonen: Paimentyttö. Historiallisen romaanin selkomukautus. Opike 2021.

Aleksis Kivi: Kullervo. Näytelmän selkomukautus kertomukseksi. Laatusana 2021.

Minna Canth: Kolme novellia, selkomukautus. Laatusana 2022.

Sormus. Selkokielinen episodiromaani historiasta nykyaikaan. Avain 2022.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Selkokirja, selkotekijä