Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Oikeasti Meiju Niskalan kirjassa Sata kirjettä kuolleelle äidille (WSOY 2019) on 54 lukua, mutta niistä voi luovasti laskea haluamansa määrän eripituisia – vaikkapa sata – kirjeenomaista tekstiä, joissa kertojan äiti on sinä. Tunnen, että teksti on silti osoitettu etenkin minäkertojalle itselleen, koska kertoja ei äidin menetyksen jälkeen tunne rajojaan. Taitaa vähän myös tekstit kohdistua miehelle, joka hylkäsi kertojan heti äidin kuoltua, ja eräs äidin kalakaveri ja nimeämättömät sukuihmisetkin saavat osansa. Ja kyllä, kirja sopii menetyksiä kokeneille.

Kirja on kertojan raastavien kokemusten koonti, joka alkaa äidin kuoleman kuvauksella. Kertoja on kantanut kymmenisen vuotta äidistään huolta, koska työikäinen äiti sairastui kieltä rapauttavaan sairauteen, joka ei ole altsua mutta jota sellaisena pidetään. Kertojan kuormaa ovat kasvattaneet hoitokotikäynnit, oikeustaistelut äidin ja vaarin omaisuudesta, sittemmin vielä vaarin kuolema ja miesystävän häipyminen.

Kertojan tasapaino järkkyy, vahvuudella on rajansa. Siten kirjassa yhdistyvät suru menetyksistä ja kaipuu sekä mielenterveyden horjuminen. Kieli elävöittää mielleyhtymiä, muistoja, kokemuksia, mietintöjä. Autofiktio tai omaelämäkerrallisuus on perusta, kielessä on lyyrishenkistä viitteellisyyttä. Kirjan lopun pitkä taustakirjallisuuslistaus saa ajattelemaan esseehenkistä lähestymistä, tai kenties kertojan tarkoituksena on ollut myös lähdekirjallisuuden keinoin hakea kaikupohjaa syvästi henkilökohtaiselle.

Olin joulukuussa 2019 tilaisuudessa, jossa Niskala kertoi kirjastaan. Silloin minulla oli takana kymmenisen vuotta vanhojen, sairaiden vanhempieni hoitorumbaa. Muistisairas isäni oli kuollut dementiaosastolla, ja äitini joutui muuttamaan hoitokotiin. Siinä vaiheessa minut oli kutsuttu jo kuusi kertaa äidin kuolinvuoteelle, josta hän aina tokeni, mutta minulle otti koville käydä läpi kerta toisensa perään peruuttamatonta, joka peruuntui, siirtyi, jäi mustana möykkynä odottamaan. Minusta tuntui, etten pystynyt lukemaan juuri silloin Niskalan kirjaa.

Tänään äidin kuolemasta tulee tasan vuosi. Silloin sain puhelun hoitokodista 200 kilometrin päästä, että äiti oli kuollut yöllä. Olin käynyt katsomassa häntä viikkoa aiemmin, ja tilanne oli sellainen kuin jo kuukausia: äiti oli pääosin muistamaton, kovin väsynyt mutta vointi vaihteli päivittäin. Mitään ennakkosoittoa en ollut saanut tilanteen huononemisesta – en siis ollut saattaamassa tuonilmaisiin. Se on jäänyt kirvelemään.

Kuluneen vuoden jälkeen muistissa pysyvät äidin ruumiin hyvästely hoitokodin hiljaisessa huoneessa, huoneen tyhjennys ja siinä tilanteessa hoitajien piittaamattomuus, hautajaisjärjestelyt, korona-ajan hautajaiset, perunkirjoitus ja painajaismaiset muut byrokraattiset kuolemanjälkeiset toimet. En nyt pureudu siihen, miten kohtuutonta kankeutta ja monimutkaisuutta liittyy omaisen kuoleman jälkeisiin asioiden hoitoon, mutta käsittämätöntä se on tilanteessa, jossa järjestelyihin ei oikein ole voimia.

Tänä kesänä ajattelin ajan olevan sopivan Niskalan kirjalle. Luin kirjan kauneimpana kesäpäivänä lapsuudenkotini pihakeinussa, paikassa, jossa kaikki muistuttaa edesmenneistä vanhemmistani. Naulakossa roikkuva äidin essukin yhä vaimeasti tuoksuu äidin vakiohajusteelta.

Pohjatonta väsymystä olen tuntenut pitkin vuotta, monesta syystä, monista huolista, surematonta suruakin se on, jotain sellaista, johon en ole löytänyt avainta, ja ajattelin Niskalan kirjan avaavan lukkoja. Raolleen oven sain, vaikka varmuusketju tuntuu minulla jumittavan.

Jokaisella on luonnollisesti perhetaustansa, omanlaiset kiintymyssuhteensa, ja niitä Niskala purkaa väkevästi omalta osaltaan. Niskalan tekstissä on paljon pinnanalaisia tunnevoimia, joihin en pääse sisälle. Enkä ole romahtanut niin rajusti kuin hän, silti ymmärrän hänen pohjakosketuksensa. Suhteeni äitiini on ollut hyvin toisenlainen kuin kirjan kertojan, sillä koen kirjan kertojan olleen kaiken aikaa lämpimän läheinen äidilleen. Hoitokotiongelmia tunnistin tutuiksi, tämäkin resonoi: kunnolliseksi ja tunnolliseksi meidät kummatkin kasvatettiin. Ja tähän samastun, ehkä eri syin kuin kirjan kertoja, yhtä kaikki:

”Kuollutta äitiä on lopulta helpointa rakastaa. Kuollut ei toru, ei vaadi, ja asettuu mielessäni aina siihen asentoon, johon minä kuolleen haluan asetella.”

Olen paljon ajatellut sitä, miten erilainen ihminen on eri elämänvaiheissa ja miten eri tavoin eri ihmiset tuntevat toisensa. Minun äitini oli minulle eri persoona kuin pojilleni, tuttavilleen, veljelleen tai hoitokodin henkilökunnalle. Nyt minua kalvaa ehkä eniten se, miten vähän lopulta äitiäni tunsin, miten paljon sisäistä elämää, arvokasta, jäi ymmärtämättä.

Aihe siis liippaa läheltä ja siksi itse kirjaa en onnistu ruotimaan. Nostan hattua kertojan avoimelle tuntemusten ja toimien tallennukselle. Arvostan loppulausetta, jatkuvuuden elämänvoimaa: ”Sinä olit ensimmäinen asia, joka minulle tapahtui mutta et viimeinen.”

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille, WSOY 2019, 299 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Romaani

8 responses to “Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

  1. Anki

    Kiitos kokemuksesi jakamisesta! Suomalainen byrokratia on todellakin kauheaa silloin, kun voimat loppuvat.

    • Anki, kiitos lämmittävästä kommentistasi. Vanhempieni kuolemien välillä oli viitisen vuotta eikä murheekseni mitään edistystä ollut tapahtunut virallisten asioiden hoitamisessa, päinvastoin.

  2. Hieno kirjoitus, Tuija!
    Minulla on sama kirja pinossa, sillä isäni kuoli yllättäen vuonna 2019. Luin silloin Riitta Jalosen Tanssikaa! ja en siitäkään pystynyt kirjoittamaan blogiin, joten Sata kirjettä on edelleen odottamassa. Surun prosessoiminen on mystinen matka ja pohdin samoin, olenko sittenkin vain tukahduttanut surun kovakuoriseen tapaani. Toistan vielä, hienosti kirjoitit.

    • Kirsi, suuri kiitos sanoistasi.

      Ainahan blogijutut ovat henkilökohtaisia, toiset avoimemmin kuin toiset. Tässä kirjassa en voinut ohittaa omiani.

      Suru on arvaamaton seuralainen. Se yhä yllättää arvaamattomalla vierailullaan isästäni, vaikka isän kuoleman käsittelyssä auttoi Pauli Hanhiniemen biisi Suru teki lähtöään, kun kuulin sen puolisen vuotta hautajaisten jälkeen. Ehkä äitini suhteen suru viipyy vuokralaisena, joka aina silloin tällöin yhä valtaa asunnon.

      Niiden kanssa eletään.

  3. Luin tämän kirjan pari vuotta sitten ja se lohdutti kovasti, oma äitini lähti yllättäen ja sitä shokkia piti sulatella parikin vuotta. Niskalan kirjassa on mielestäni jopa karnevalistinen ote kuolemaan, pidin siitä!

    • Karnevalistisuus on oiva ilmaisu, ja siihen sopii kirjailijan närhipäähinekin.

      Kirjallisuus merkitsee kriiseissä paljon, heijastelee, peilaa, vie ajatuksia ja ajatuksiin. Kiitos kommentistasi!

  4. Anna

    Tunnistan tuon, miten vähän kuitenkaan tunsin äitiä, hänen sisäistä maailmaansa, hänen särmiään, niiden syitä tai taustoja. Miten monta kertaa olisin nyt halunnut kysyä ja muistella niin monia asioita. Ja toisaalta, tunneyhteys on, edelleen, eikä taida kadota ennenkuin katoan itse.

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s