Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2022

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15

Tällä klassikkohaastekierroksella valitsin Ernest Hemingwayn sukupolviromaanin 1920-luvulta, Ja aurinko nousee (1926, suom. 1954 Tammi). Silmäillen dokumenttia Hemingwaysta tajusin, etten ole aiemmin lukenut hänen varhaistuotantoaan. Outoa, sillä 1920-luku on vuosikymmeniä kiinnostanut minua. Korjasin tilanteen.

Haastetta vetää Ankin kirjablogi, kuva Yöpöydän kirjat.

Ensimmäiset kaksi kolmasosaa luin tympääntymisen vallassa. Ja aurinko nousee vaikutti kirjalta, jonka toivoin päätyvän sinne, minne aurinko ei paista.

Minäkertojamies Jake häälyy persoonattomana kaiken keskellä ja esittää tarkkailevansa sivusta, dokumentoivan lakonisesti, mitä kukin joutilaiden miesten fiesta-porukasta sanoo, syö, juo ja tekee. Äijäilyelementteinä toimivat ryyppääminen, nyrkkeily, Pamplonan härkäjuoksutapahtuma ja härkätaistelut. Kaiken keskellä kirmaa katseen ja halujen kohde Brett, glamoröösi femme fatale.

”Oli viljalti viiniä ja kireyttä, josta ei kuitenkaan piitattu, ja ilmassa leijui väistämätön tapahtumien enne.”

En pureudu nyt romaanin omaelämäkerrallisuuteen, 1920-luvun taiteilijoiden Pariisiin ja eksoottiseen sisällissotaa edeltävään Espanjaan vaan lukurupeamani loppukolmanneksen havaintoihin. En kirjasta silti syttynyt, ja ajattelen Fizgeraldin Kultahatun kestäneen paremmin aikaa kuin Hemingwayn tämä teos.

Kuka ja mikä on Brett?

”- Olen aina tehnyt oman pääni mukaan.

Tiedän sen.

Tunnen olevani kaamea portto.

Tunne sekin, minä sanoin.

Jumalani, Brett ähkäisi. – Mitä kaikkea nainen itsellään teettää.”

Kirjan keskiössä leimehtii kolmekymppinen lady Brett, joka on menossa naimisiin miesseurueesta yhden kanssa, seikkailee toisen salarakkaana (kaikki tietävät), rakastuu matadoriin ja pitää Jakea kaveripanopinteessä. Brett näyttäytyy minun silmiini 1920-luvun modernin naisen fantasialta, vapaalta kaunottarelta ja seireeniltä – kerran kirjassa viitataankin miehiä sioiksi loitsivaan Kirkeen.

Naiskuvan ristiriitaisuus kiinnostaa: Brett ei voi itselleen mitään, eivätkä miehet voi mitään sille, että lumoutuvat ja joutuvat keskenään sanaharkkaan ja nyrkkitappeluihin. Romaanin seurapiiri toisaalta sallii Brettin vapauden ottaa ja jättää, mutta se jättää kaikkiin jälkiä – myös Brettiin. Romaani kertoo sarkastisesti (rakkauden) hinnasta.

”Naisista saa loistoystävän. Suurenmoisen vallan. Ensinnäkin täytyy naiseen rakastua, jotta ystävyydellä olisi jokin perusta. Olin pitänyt Brettiä pelkkänä ystävänä. En ollut vaivautunut ajattelemaan asiaa hänen kannaltaan. Olin saanut saamiseni ilmaiseksi. Laskun tuloa se vain oli lykännyt. Lasku tuli aina. Siinä yksi loistopuolista, johon voi aina luottaa.”

Mistä siis romaani minulle kertoo?

Ja aurinko nousee kertoo kapitalismista ihmiseen sisäänrakennettuna. Voittoja tavoitellaan ystävyyssuhteissa, hankitaan ohimeneviä hauskoja irrottelun hetkiä, joissa siedetään tympeitä tyyppejä kokonaisvoittojen toivossa. Kilpailu on käynnissä harrasteissa (kalastus, härkätaistelut, vedot, rakastettu/rakastelu) ja joku aina voittaa, muut maksavat hinnan. Romaani kertoo, miten liukkaasti elämä lipuu sen tuhlaamiseen ja pettymyksiin, kun ei saa sitä, mitä tilaa.

Hemingwayn sittemmin paljon jäljitelty tunteiden väistely ja toteamistyyli sisältävät rutkasti joutavaa dialogia, toistoa, toistoa ja tapahtumattomuuden dokumentointia. Pitkään se hämäsi minua alatekstin näennäispuutteella. Sitten oivalsin sen olemassaolon, etekin silloin, kun pamplonalainen baarimikko ja Jake juttelivat kuolemaan johtaneesta härkäjuoksusta:

Hän [baarimikko] pani kannut pöydälle ja istahti tuolille.

Iso puskuhaava. Huvin tähden vain. Pelkän huvin tähden. Mitä siitä pidätte?

En osaa sanoa.

Siinäpä se. Pelkän huvin tähden. Huvin vain, nähkääs.”

Minäkertoja asettelee salavihkaa muiden suuhun ajateltavat asiat ja osoittaa teksti- ja sisältöosaamisensa tekstipinnan karuudella. 

Kirjan keskeiset henkilöt ovat ulkopuolisia flaneeraajia: kaikki ovat poissa omalta maaperältään, ja yksi henkilöistä toistuvasti muiden hampaissa (jostain syystä juutalaisuutta korostaen). He ovat kokemussyöppöjä (pikemmin juoppoja) väistellen tavoitteita ja tarkoitusta. Porukka ostaa huvia, ja huvin vuoksi maksetaan: pettymykset ovat minimihinta, joten tunteet yritetään kuolettaa.

”Kuvittelin maksaneeni kaikesta. En niin kuin nainen maksaa ja maksaa ja maksaa. En minkäänmoista vastikkeen saamisen eikä rangaistuksen kärsimisen tunnetta. Arvojen vaihtoa vain. Antoi jotakin ja sai jotakin muuta. Tai sitten teki työtä saadakseen jotakin. Jollakin lailla maksoi kaikesta, mistä oli hiukankin iloa.”

Ja aurinko nousee täyttää klassikon kriteerit, mutta säilyykö sen vaikuttavuus? Riippuu lukijasta. Toistan: romaanin loppuosan monet asioiden aukikirjoittamattomuudet antoivat ajateltavaa, mutta kokonaisuus (ei vain vastenmielisten härkätaistelutilanteiden vuoksi) jäi ns. ostamatta.

Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee, suomentanut Jouko Linturi, Tammi 1956 (myöhempi pokkariversio, alkuperäisteos 1926), 275 sivua. Lainasin kirjastosta.

Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anni Blomqvist: Tie Myrskyluodolle (Klassikkohaaste 14)

Volteri Kilpi: Alastalon salissa (Klassikkohaaste 13)

Aino KallasLähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Listaus, Romaani

Neljä dekkaria – kaksi sarjan seasta, kaksi alusta

Kerään kimppaan neljä dekkaria, jotka luin kesälomalla. Ne kaikki ovat kelpoa jännityslukemista. Sarjakirjoissa on tietty hankaluutensa, jos ei ole lukenut niitä alusta alkaen. Tämän jutun sarjakirjat toimivat omillaan. Esikoiset mitä ilmeisemmin aloittavat poliisipäähenkilöihin perustuvat sarjat.

Inger Frimansson: Lintulapsi

Kolmas osa Justin Dalvikin tarinoista saattoi minua innostaa jopa siksi, että aikaisempiin tapahtumiin viitattiin, ei pureskeltu. Niin jäi kihelmöiviä aukkoja, jotka olisinkin ehkä puhki kuluneita, jos sarja olisi tuttu. Inger Frimanssonin kehittämä jännitys on muutenkin minun makuuni, psykologista, ei veristä tappovauhtia.

Lintulapsi (Like 2022) seuraa kolmen, neljän perheen edesottamuksia, jotka enemmän tai vähemmän löyhästi liittyvät toisiinsa. Justin Dalvik möyrii menneisyytensä traumoissa ja yrittää vältellä, ettei hänen tekemänsä rikokset paljastu – ja niitä rikoksiaan hän selittää itselleenkin parhain päin perustellen kaltoinkohteluaan. Eli lukija on jonkinmoisen naispuolisen Ripleyn seurassa, joskin Justin on Ripleytä hermostuneempi.

Justinen mies käyttäytyy oudosti ja katoaa. Miehen pomon perheessäkin tapahtuu: Ariadne on jäänyt vuosi sitten leskeksi, kun väkivaltainen aviomies kuoli allergiseen reaktioon. Tästä teini-ikäinen sokea Christa kantaa äidilleen kaunaa. Adrianelle kantaa kaunaa myös potkut saanut siivooja Saga, joka vetää kostojuoneen mukaan saamattoman Mikaelin. Mikaelissa puolestaan on kytkös Jusyineen, sillä Justine seurusteli Mikaelin isän kanssa ennen tämän katoamista Malesian viidakkoon.

Joten lukija saa vähän pinnistellä, että pysyy henkilöissä kärryillä. Henkilövetoinen kerronta kuitenkin toimii tasalaatuisesti, ja psykologinen silmä katsoo henkilöihin terävästi, sopivaa outoutta lisää Justinen lintu, vapautensa menettänyt. Metaforinen taso ulottuu muuhunkin: moni kirjan henkilö on syystä tai toisesta vapautta vailla.

Inger Frimansson: Lintulapsi, suomentanut Anu Koivunen, Like 2022, 357 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit

Postista tupsahti Virpi Hämeen-Anttilan yhdeksäs Björk-jännäri Vapauden vahdit (Otava 2022). Olen lukenut sarjan alun kirjoja, mutten tiedä, miksi olen jättänyt monta osaa väliin. Todennäköisesti syynä on se, että jännäreitä luen vuosi vuodelta vähemmän kuin ennen.

Björkeissä minua viehättää 1920-luvun ajankuva, jossa yhteiskunnalliset jännitteet elävät henkilöissä. Tarkka kaupunkikuva viehättää sekin, sillä Hämeen-Anttila pitäytyy taitavasti historiallisissa totuuksissa kirjan sisäkannen karttaa myöten.

Heti alkuunsa pääsen kartalle Karl Axel Björkin eleämän etenemisestä. Hän on kihloissa pikkuserkkunsa Lisbetin kanssa ja töissä tulevan appensa firmassa. Setä suhtautuu suopeasti Björkin salapoliisiharrastukseen. Björkillä on uusi, nokkeala apuripoika, ja vanha tuttavuus, innokas opiskelijaneiti Ida tekee palveluksia rikostutkinnan edetessä.

Rikosvyyhti käynnistyy kahdesta kuolemasta ja syy alkaa vaikuttaa poliittiselta. Vastaavanlaset salaseurat olivat todellisuutta, joten uskottavalta vihapuhe, agitointi ja aatteen puolesta kostaminen vaikuttavat. Loppuratkaisuun suhtaudun hieman skeptisesti, mutta muuten viihdyn kirjan seurassa. Sen tunnelmassa on jotain kiehtovan vanhanaikaista, sivistynyttä ja korrektia, vaikka ikäviä rikoksia tapahtuu, ja Björkin lemmenelämä ihan pikkuisen lipsuu siveettömyyden puolelle.

Virpi Hämeen-Anttila: Vapauden vahdit, Otava 2022, 302 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö

Nilla Kjellsdotterin sarja-aloitus henkii pohjoismaista tyyliä, jossa on vahvoja päähenkilöitä omine traumasävyineen ja mutkikas juoni, joka perustuu ihmissuhteisiin ja hieman yhteiskunnallisiinkin aihelmiin. Kirja on saanut nimensä Kivipuiston tyttö (Gummerus 2022) alkutilanteesta: keskellä talviyötä löytyy pohjanmaalaisen pikkukaupungin kivipuistosta vaarallisesti kylmettynyt teinityttö.

Tytön mysteeri-ilmestymisen jälkeen paljastuu myös muutama murha. Tätä kaikkea tutkii Mija Wadö ja hänen kollegansa. Eniten keskitytään Mijaan. Osana juonisalaisuuksia paljastellaan vähä vähältä Majan menneisyyttä ja syytä siihen, että hän elelee erakkomaisesti vailla sukulaisia. Muutenkin sitoutumisen kanssa on niin ja näin, joten lukija saa jännätä mahdollisten romanssien tilanteita. Kirja voittaa lukijan puolelleen, sillä Majasta rakentuu pala palata henkilö, josta haluan tietää lisää.

Tyypillisintä poliisiromaaniainesta vaikuttaa olevan taitamattomien pomojen osuus. Myös se on tuttua, että vanha mieskollega (tässä kirjassa jo eläköitynyt) avittaa nuorehkoa naispäähenkilöä hyvässä yhteisymmärryksessä. Kokonaisuus muodotuu lajityypillisistä aineksista ja Kjellsdotterin omasta mausteseoksesta.

Rikosjuoni paljastelee sekin säästeliäästi salaisuuksia, ja sehän sopii, sillä niin juonensyrjästa tulee pidettyä kiinni loppuun asti. Taas voi todeta, että ns. hyvien perheiden kotien seinien sisällä saattaa tapahtua vaikka mitä, ja pieniä ylläreitä riittää loppuun asti.

Nilla Kjellsdotterin debyytti on onnistunut. Kirjan kansitekstikin sitä vakuuttaa: ruotsinkielinen käsikirjoitus poiki Kjellsdottirille tukun kilpailevia kustannussopimuksia. Siis melkoinen käynnistys dekkarisarjalle ja dekkaristiuralle.

Nilla Kjellsdotter: Kivipuiston tyttö, suomentanut Anna Heroja, Gummerus 2022, 351 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile

Loikoilin juhannuspäivänä pihakeinussa ja luin dekkaria, jonka tapahtumat alkoivat juhannuksena. Miia Laineen esikoisdekkari Kuolema ei lomaile (Enostone kustannus 2022) aloittanee sarjan, jossa espoolainen yksityisetsivä Emilia Jääpuro avustaa poliisin murhatutkimuksia.

Dekkarissa on lähes yhtä paljon kyse Emilian perhe-elämästä kuin jännärijuonesta. Pitkästä aikaa pääosassa on onnellista perhe-elämää viettävä keski-ikäinen nainen. Hiukan osoittelevasti pompahtavat päähenkilön aiemmat traumat äidin ja ensimmäisen lapsen menetyksestä sekä pahoinpitelyssä vammautuneesta isästä. Joustava ja tasapainoinen puoliso tasapainottaa. Jotkut seikat hieman muistuttavat Lehtolaisen Kallio-sarjasta mutta vain ailahtavasti.

Emilia on aiemmin toiminut poliisina ryhmässä, jota hän avustaa, joten työkaverisuhteissa on jatkuvuutta. Varsinainen jännitysosuus liittyy äveriääseen espoolaisperheeseen, jonka mattiarkan kihlattu löytyy mökin rantavedestä. Perheen ja lähipiirin välejä ja suhteita tutkitaan, osallisia haastatellaan ja epäilykset kohdistuvat henkilöstä toiseen. Jotkut tutkintasuunnat tuntuivat epäloogisilta, esimerkiksi uhrin taustoja selviteltiin hitaahkosti.

Arvasin syyllisen aika varhain, joten se ei tuonut yllätyksiä. Laine selvästi pyrkii psykologisen jännityksen suuntaan, joten toivon sen puolen syventyvän. Nyt psykologisuus pysyi vaikeiden kotiolojen ja menetysten tasolla muttei vielä koskettavalla kehällä. Mutta juhannushelteessä keinutellen tämä viihdytti sopivasti.

Miia Laine: Kuolema ei lomaile, Enostone kustannus 2022, 221 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär & Utrio 80 -haaste

Kaari Utrio täyttää tänään 80 vuotta, onnittelut! Juhlapäivän kunniaksi kirjablogeissa on juttuja Utriosta ja hänen tuotannostaan (ks. haasteen kokoaja, blogi Kirjasähkökäyrä). Minä valitsin juhlakirjaksi Pirita, Karjalan tytär -romaanin 50 vuoden takaa (Amanita 1972, Tammi/BookBeat 2021).

Romaanissa on romanttisia aineksia, jo Piritan tausta on sellainen: hän on karjalaisen kartanontyttären ja luopiomunkin äpärä. Sukunsa hylkäämä äiti kuolee synnytyksessä, isä tytön ollessa seitsenvuotias, jolloin kauppamiehet kaappaavat hänet ja myyvät orjaksi novgorodilaiselle pajarille. Piritan seikkailut jatkuvat noin 25-vuotaaksi, ja matkalle mahtuu lihallisia kohtaamisia, myös rakkaus.

Kiinnostavaa on etenkin se, että pääsääntöisesti sänkypuuhat ovat lähinnä päähenkilön reaalipolitiikkaa, ei makeilevaa vaaliheimolaisuutta, silti Pirita löytää myös oman nautintonsa. Vaikka Pirita on pakotettu 15-vuotiaana isäntänsä petikumppaniksi, hän oppii, miten hän selviää hyväksikäytöstä. Lisäksi hän hyväksyy oman seksuaalisuutensa luonnollisuuden:

”Miksi ei? Ja sitten hän ajatteli mitä kirkko sanoi haureudesta, ja kohautti olkapäitään. Orjana hän oli saanut vuosikaudet alistua haureuteen eikä kirkko ollut tehnyt mitään asian korjaamiseksi. Nyt kun hän halusi itse omasta tahdostaan ottaa miehen ei kirkolla ollut enää oikeutta tuomita hänen tekojaan.”

Ehkä taustalla vaikuttaa romaanin kirjoittamisaikojen seksuaalinen vapautuminen ja feminismi, mutta päähenkilön ajatukset sopivat hänen kehityskulkuunsa. Onhan hän tyypillinen historiaviihteen naispäähenkilö, omaehtoinen pärjääjä: ”Nuoresta iästään huolimatta hän oli tarmokas ja pystyvä ja ahkera;” 

Pirita on myös lapsirakas ja poikkeuksellisen empaattinen, sillä hän ymmärtää alistajiensa ja muiden ihmisten tilanteen, motiivit ja kasvojen säilyttämisen tarpeet. Piritassa on lisäksi kiehtovia ristiriitoja, vapauskaan ei ole yksinkertaista:

”Orjuuden suojaan ei enää voinut paeta eikä Pirita sitä halunnutkaan. Mutta mitä hän halusi ja mitä hänen piti tehdä, sitä Pirita ei osannut itselleen selvittää.”

Romaani koukuttaa seuraamaan Piritan elämäntapahtumia, mutta ne ovat osa suurempaa kokonaisuutta, sillä mitättöminkin yksilö joutuu kärsimään valtapolitiikasta. Romaanissa kuvataan paljon Novgorodin uskonkiistoja ja vallanpitäjien juonitteluja. Valtasuhteet vaihtelevat, ja niitti niille on se, kun Iivana Julma tapattaa 1500 novgorodilaista. Kaikki tämä vaikuttaa Piritaan.

Utrion kuvaukset 1500-luvun novgorodilaisen pajaritalon elämästä, nokkimisjärjestyksestä ja ihmissuhteista tempaavat mukaansa. Hän hallitsee elävät sävyt silloinkin, kun juonittelut, väkivalta ja kohtuuttomuus jylläävät. Hurjuuteen kerronta äityy, kun juoppohullu isäntä Afim Avraamov raahaa perherippeitään pakomatkalle Karjalan kautta Kuolan niemimaan Lappiin. Selviämistaistelu vihan, tautien, kylmän ja nälän vallassa kouraisee. 

Viime kesänä luin Utrion elämäkerran. Siitä opin sen, että Utrio uskoo onnellisiin loppuihin. Muuta en Piritan kohtalosta paljasta. Elämäkerta opetti myös entistä enemmän arvostamaan valtaisan työteliästä kirjailijaa, joka ei ole tinkinyt taustatutkimuksista, jotta ajankuva historiallisissa romaaneissa tuntuisi aidolta. Aikalaiskritiikin ymmärtämätön rouvasporno-vähättely on aikojen saatossa osoittautunut hutiksi, ja nykylukijat voivat vapaasti nauttia tyylikkäästä historiaviihteestä.

Kaari Utrion kengät Juupajoen kenkämuseossa, kuva kesältä 2021

Utrio sai valtion kirjallisuuspalkinnon Piritan ilmestymisen jälkeen vuonna 1973. Mutta Utrio ei jättänyt Piritaa rauhaan, vaan hän uudisti kielellisesti kirjan 7. painoksen vuonna 1999. Minä luin ensimmäisen version, joten muutokset jäävät minulle arvoitukseksi. Sujui tämä näinkin oikein hyvin – samoin kuin myös viime kesän keskiaikainen Utrio-kokemukseni, rakenteellisesti kekseliäs näkökulmaromaani Pirkkalan pyhät pihlajat (1976), jossa siinäkin käväistään Novgorodissa. Utrion 1800-luvun alkuun sijoittuvia romansseja olen lukenut useita.

Kaari Utrio on ilmoittanut, ettei hän enää kirjoita historiallisia romaaneita. Näin hän totesi muun muassa viime vuoden kirjamessuilla Helsingissä vireänä ja terävänä. Siihen on tyydyttävä ja kiitettävä uraauurtavasta kirjallisesta työstä. Arvostan.

Kaari Utrio: Pirita, Karjalan tytär, Amanita Ltd 1972 / Tammi 2021, 331 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Kaikki Utrio-juttuni: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2022: koonti

Kansanuskomusten mukaan naistenviikolla pitäisi olla sateista säätä. Nyt on saatu kokea hellettä ja ukkoskuuroja. Sellaisia ovat olleet myös naistenviikon lukukokemukset: kuumia, jyriseviä, välähtäviä – ja muunlaisia.

Haasteviikolla vietetään lukuisien naisten nimipäiviä, ja nimipäivänimiä voi bongata viikon lukukokemuksien kirjoista tai kirjailijoista. Haasteen ideana on moninaisuus ja vapaus, joten näkökulmat naistenviikkohaasteessa julkaistuihin juttuihin saavat vaihdella ja ohittaa nimipäiväyhteydet.

Haasteessa saa myös kyseenalaistaa sukupuolijaot. Esimerkiksi viikon aikana on Twitterissä ollut keskustelua muunsukupuolisten vähäisestä näkyvyydestä kirjallisuudessa tai kirjajutuissa. On myös mietitty tätä: jos kirjan päähenkilön nimi tai minäkertoja ei paljasta sukupuolta, miten lukija sen tulkitsee tai sukupuolittaa.

Minä mietin myös genrerajoja. Luin kesällä Nick Hornbyn uusimman käännetyn romaanin Olet tässä. Naisen kirjoittamana se luokiteltaisiin heti naisten romanttiseksi viihteeksi – ja toisaalta, miksei mies voisi kirjoittaa romanttista viihdettä.

Monenlaista pohdintaa kirvoittaa sinänsä ”vain” naisnimiin perustuva naistenviikko.

*

Ilahduttavan moninainen on ollut naistenviikon kirjasome, jossa haaste on näkynyt mukavasti, ja monet blogit ovat postailleet teemaan liittyen jopa päivittäin. Listaan etukäteisilmoittautuneet osallistujat (mutta pelkään, ettei listaus ole täydellinen):

Ankin kirjablogi

Elämä on ihanaa

Jotakin syötäväksi kelvotonta

Kirjailuja
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle

Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi

Vestaali
Yöpöydän kirjat

Naistenviikkoon osallistujat lisäävät halutessaan tämän jutun kommentteihin naistenviikkojuttujen linkkejä, jotta saamme nauttia viikon sadosta myöhemminkin. Toivottavasti naistenviikon lukijat kommentoivat myös kokemuksiaan.

Kiitos kaikenkirjavan ihmisyyden kirjajutuista haasteeseen osallistujille! 

Olen suunnitellut, että kyllä yhdeksäskin naistenviikkohaaste on todennäköinen, ja näillä näkymin julkaisen haasteen naistenpäivänä 2023. Aikaisempien vuosien koosteisiin pääset viime vuoden koosteesta, tästä.

45 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty

Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja – nimipäiviään viettävät: onnittelut! Naistenviikko on siten viimeisessä päivässään, samoin kirjasomen naistenviikkohaaste. Päätöspäivälle valitsin historiaviihdettä yhdeltä Kristiinalta. Juttuni loppuun lisäsin linkit kaikkiin viikon juttuihini. Huomenna blogissani on koko haasteen koontipostaus, josta näkee mukana olleet blogit ja linkkejä blogijuttuihin.

*

Turussa käyn aina mielelläni, viimeksi maaliskuussa, ja miksei sopisi sinne myös vierailu 1640-luvun loppupuolella. Sinne vie Kristiina Vuoren historiallinen romaani Samettiin kätketty (Tammi 2021).

Romaanin kertoja, kolmikymppinen leskivaimo Margareta, toimii kätilönä. Turussa etsitään vauvansa Aurajokeen heittänyttä naista ja Margareta osallistuu etsintöihin. Lapsenmurhaaja pyritään paljastamaan lypsämällä kaupungin naisia. 

Välillä kerronta kulkee hän-muodossa, jonka on tarkoitus lisätä lukijan jännitystä: kenestä kerrotaan ja onko Margaretalla itsellään jotain tekemistä salasynnyttämisessä?

Ymmärrän ja tavallaan en ymmärrä romaanin rakennetta. Ensimmäinen osa sisältää lapsensurmaajan etsinnän ja Margaretan salaisen suhteen muistelun, mutta toinen osa on takautuma Margaretan rakkaussuhteen syntymisestä ja voimasta – sehän jo selvisi ensimmäisessä osassa. Mutta tarkoitus pyhittää keinot: kerronta paisuttaa pariskunnan vetovoimaa. Kolmas osa kuvaa rikostutkintaa ja oikeustoimia sekä sulkee Margaretan kohtalon.

Samettiin kätketty luottaa rehevään ilmaisuun, mitä tulee suhteiden ja seksuaalisuuden kuvailuun. Historiaviihteen perinteitä se myös hyvin noudattaa rakkausromaanina, johon kuuluu järjen vievä hullaannus, epäsäätyisyydestä piittaamaton yhteys ja epäselvyydet suhteen pysyvyydestä. Niistä rakentuu Margaretan ja skotlantilaisen kauppiaan Alexin rakkausdraama.

Tällä kertaa en tempautunut mukaan kirjan romanssiin, taisin kaivata siihen yllättävää ja odottamatonta. Pidänkin Vuoren romaanissa tärkeimpänä naisen aseman käsittelyä. Siinä Vuori on vahvoilla.

Kätilö on ammatti, joka tarjoaa terävän näkökulman tarkastella naista 1600-luvulla. Synnytys on naisen elämän riski yhteiskuntaluokasta riippumatta. Romaanissa on esimerkiksi väkevä kuvaus kohtalokkaasta lapsenpäästöstä. Kaikki muu synnytyksen ulkopuolella ilmentää epätasa-arvoa yhteiskuntaluokkien ja sukupuolten välillä.

Naisia koskevat eri säännöt kuin miehiä. Miehet saalistavat ja kauppaavat naisia omiin tarkoituksiinsa, mutta syytökset ja synti kohdistuvat vain naisiin. Vain naiset saavat siveettömän häpeäleiman pienistäkin hairahduksista saatikka salavuoteudesta tai lapsensurmasta.

”Pappien mukaan meissä naisissa pesivät pahat mahdit, meidän ruumiimme on demonien saastuttama ja altis hallitsemattomille tarpeille ja himoille. Julistavat, että miehissä asustaa järki ja siksi he pitävät lihallisuutensa kurissa meitä paremmin.”

Kaksinaismoraalisella uskonnolla pyhitetyn miesten lakien maailma tulee räikeästi esille oikeuslaitoksen toiminnassa. Tämän kaiken Vuori onnistuu punomaan Margaretan elämänkokemuksiin ja romaanin päätapahtumiin niin, että vakuutun ajankuvasta.

Kristiina Vuori: Samettiin kätketty, Tammi 2021, 259 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Naistenviikolla 2022 postaamani jutut:

18. heinäkuuta – Riikka: Riina Tanskanen, Tympeät tytöt
19. heinäkuuta – Sari, Saara, Sara, Sarita, Salli, Salla: Johanna SinisaloUkkoshuilu
20. heinäkuuta – Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret, Margareeta: Helena Ruuska, Mary Gallen-Kallela
21. heinäkuuta – Johanna, Hanna, Jenni, Jenna, Jonna, Hannele, Hanne, Joanna: Paula Havaste, Laahus & Johanna Valkama, Kuningatarlaiva
22. heinäkuuta – Leena, Matleena, Leeni, Lenita: Jenni Pääskysaari, Mielen maantiede
23. heinäkuuta – Olga, Oili: Jasmine Westerlund, Olly Donerin kiehtova elämä
24. heinäkuuta – Kristiina, Tiina, Kirsti, Kirsi, Krista, Kiia, Tinja: Kristiina Vuori, Samettiin kätketty

Jätä kommentti

Kategoria(t): Romaani

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä

Loikkaan lukemaan loistohotelleissa viihtyvästä Olly (Olga) Donnerista (1881 – 1956). Jasmine Westerlundin kirja on saanut osuvan nimen, Olly Donnerin kiehtova elämä (WSOY 2022), sillä kerrassaan kiehtova on todellakin tämän naisen maallinen vaellus. Sinerbykoffien panimosuvun jälkeläinen, vanhempiensa ainokainen lapsi avioituu Unonsa kanssa ja liittyy Donnerien kulttuurisukuun. Sitä ennen Olly on opiskellut Dresdenissä, hankkinut viiden kielen kielitaidon ja kasvanut Anna-äidin valvonnassa. 

Westerlundin kirjassa Ollyn vaiheet tallentuvat varhaisvuosista kuolemaan hengästyttävästi, sillä vauhdikkaasti kuvataan parille ominainen levoton liikkuminen maasta ja kaupungista toiseen, vaihtuvat hotellit ja kartanot. Jossain välissä Olly kirjoittaa yli 30 teoksen tuotannon. Elämäkerturilla on tavoite:

Aika kerrostuu kuin haitari, kaikki kirjeet, dokumentit, laskut, reseptit kieppuvat pyörteenä, samaan mappiin mahtuvat yhdenihmisen häät ja hautajaiset.

Minun tehtäväni on saada sivut taas hengittämään, antaa niille tilaa, avata aika viuhkaksi.”

Pistäydyn Wikipediassa tsekkaamassa perustietoja: Uno oli johtaja jos missäkin liikelaitoksessa. Sitä on vaikea uskoa, sillä kirjassa nautinnonhaluinen matkailu on pääosassa. Sen rinnalla ison roolin saa pariskunnan antroposofia. He kokeilivat sitä muutaman vuoden myös käytännössä (tai palveluskunta toteutti) eli harrastivat biodynaamista tilanhotoa ja steinerilaista lasten kesä- ja hoitokotia.

Kiinnostavaa minusta on, että Olly Donner oli sadunomaisia draamoja ja romaaneja sekä runoja kirjoittanut taiteilija, mutta siitä kirjassa on niukasti. Hirtehisesti kuitenkin kirjoittaja kuvailee, että Ollyn kirjailijaura paljastuu omakustannevetoiseksi, vaikka kunnioitetut kustantamot painattivat Ollyn kirjoja – näemmä sinnikkään painostuksen seurauksena. Käy ilmi, että teosten esoteerisyys ei innostanut aikalaisia ja jää vieraaksi nykyäänkin antroposofiaan vihkiytymättömille. Westerlund löytää kuitenkin Ollyn kirjoista modernia otetta.

Kirjeet, kortit ja kuvat johdattelevat tutkijan kohteensa elämänmenoon. Suuren roolin saa Anna-äiti, koska hänen kirjeitään riittää tutkittavaksi Åbo Akademin Donner-arkistossa. Kirjoittaja tunnustaa suoraan, että Olly jää etäiseksi ja pysyy etäisenä myös kirjeenvaihdossaan.

Elämäkerta loksahtaa luovan tietokirjoittamisen lajityyppiin. Siihen sopii tarinallistaminen ja kirjoittajan näkyvyys: kirjoittajan tunteet arkistolöydöistä ja tutkimusmatkoista tulevat osaksi tarinaa. Hän myös paljastaa mieltymystään ja ärtymystään, jota henkilöt herättävät. Joukossa on hienoja historian havinan hetkiä, kun tutkija yli 100 vuotta myöhemmin kokee samoja paikkoja tai tilanteita kuin kohteensa. Westerlund ei tuo itseään tykö, eikä hän paljastele henkilökohtaisuuksia, vaan annostelee joitain yhteyksiä ja yhdistäviä tilanteita.

”Minä harhailen konferenssinjälkeisessä Pariisissa. On vuosi 2018 ja helle. Jalat ovat uuvuksissa, autojen meteli huumaa korvia. Etsin Donnereiden majapaikkaa, jälkiä menneestä, vaikka niiden päälle on kerrostunut kymmeniä vuosia turistien askelia, pakokaasua, pölyä, kuvitelmia ja toiveita.”

Lukukokemus on miellyttävä mennen maailman ja raharikkaiden rajattomilta vaikuttavien mahdollisuuksien kudelma. Irtonaisesti kerrottu elämäntarina viihdyttää. Mainitsin jo tietyn etäisyyden, ja se ehkä jää minua hieman vaivaamaan, mutta kiehtovaa, kyllä, sellaista on Ollyn elämästä lukea. 

Onnea Olgat! Naistenviikon nimipäivän kunniaksi julkaisen kirjakokemukseni juuri tänään.

Jasmine Westerlund: Olly Donnerin kiehtova elämä, WSOY 2022, 183 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus

Jenni Pääskysaari: Mielen maantiede

Jennien juhlapäivää vietettiin eilen. Ei tänäänkään ole myöhäistä – naistenviikko jatkuu, myös kirjablogesissa.

Kansikin sen kertoo: tämä on Korso-special. Korso on minulle kirjallisuudesta tuttu Räkkärimarketin kassan Tarja Kulhon vuoksi, mutta Kulho on silkkaa fiktiota, kun taas Mielen maantiede (Otava 2021) mainitaan takakannessa Jenni Pääskysaaren omakohtaiseksi romaaniksi.

Pääskysaaren romaanin minäkertojan juuret uppoavat Korsoon, sillä siellä on sukua monessa polvessa. Romaani kertoo 1970-luvun puolivälissä syntyneen kertojan lapsuudesta lukion alkuun, joten kirja kuuluu esikoisromaanien kasvukertomusheimoon.

Korsolaisuutta on monenlaista, vaikka mielikuvissa siihen oleellisesti yhdistyy karuutta ja köyhyyttä. Romaanissa viehätyn perhepiirin lämmöstä, ja näin syntyy sävykäs kasvukertomus – myös muista kuin päihde-mielenterveys-ongelmaisista lähtökohdista. Mutta se muu kodin ulkopuolella:

”Kun poistuin kotipesästä, en ollut turvassa enää missään. Olin omalla reviirilläni metsästäjän tähtäintä jatkuvasti välttelevä, pieni vapiseva jänis.”

Kasvavan tytön epävarmuudet, kaveri- ja ihastussuhteet kuuluvat asiaan siinä kuin harrastukset ja idolit Gene Simmonsista Kaari Utrioon. Koskettavasti kirja kertoo itsensä pienentämisestä silloin, kun omat intressit eroavat keskiverrosta: ajan ja paikan hengen mukaan omaperäisyys pitää vaientaa, ettei erotu joukosta.

Pääskysaaren tyyliin kuuluu sirpaleisuus, ja tapahtumakuvailun lisäksi mukana on tilannekuvauksia ja listoja. Lyhyet luvut etenevät kronologisesti ja ne on nimetty ytimekkään yksisanaisesti.

Pidän hiomattomuudesta ja rososta, jota on tekstiin jätetty. Siitä huolimatta en ihan saa otetta kokonaisuuteen. Rohkaisevana romaani kyllä sopii tämän ajan nuorille: kyllä kannattaa uskoa omiin tavoitteisiin, ja joka paikasta voi pyrkiä niitä kohti.


Jenni Pääskysaari
Mielen maantiede
Otava 2021
romaani
208 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Paula Havaste: Laahus & Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Tämänpäiväisen postaukseni kaksi romaaania sopii naistenviikon nimiteemaan, sillä tänään on Johanna Valkaman nimipäivä, ja eilen oli Paula Havasteen romaanin päähenkilön Reetan nimipäivä.

Näiden historiallisten romaanien yhdistävä tekijä on Nuijasota tai sen jälkimainingit. Isoin yhdistäjä on Suomen historiaan vaikuttanut mies, Jaakko Ilkka. Vain hänet historiankirjoitus tuntee, mutta historiankirjoista unohtuneet vaimot ja rakastajattaret sopivat kirjailijoiden mielikuvituksen lähteiksi. Nyt niihin!

Paula Havaste: Laahus

Olen lukenut Paula Havasteelta varhaiseen keskiaikaan sijoittuvan Kertte-sarjan ja Viron neukkuajasta kertovan Saarenmaa-sarjan. Siksi tiedän, että Havasteen historiakuvaukseen voi luottaa. Etenkin minua on viehättänyt Kertte-sarjassa vanhan kansanuskon yksityiskohtainen kuvaus, se, miten uskomukset kuuluvat luontevasti arjen tapoihin.

Samaan kiinnitän huomiota uudessa romaanissa Laahus (Gummerus 2022). Siinä eletään 1500-luvun lopun Nuojasodan tunnelmissa. Kiinnostavasti kirjan päähenkilön Reeta uskoo kansanuskon enteisiin ja tuonilmaisiin sekä kansaan iskostettuun herran pelkoon.

Reetan elämää seurataan siitä, kun hänet myydään mökkirähjästä kauas Turkuun pikkupiiaksi kauppiaalle, joka lähettää hänet takaisin kotiin ”pilattuna”. Hyväksikäytetty tyttö synnyttää lapsen, Annan, joka kuolee pienenä.

”Oli riittävän paha asia, että ihmiset nimittelivät Reetaa aina pilatuksi tytöksi, ja kotona hänelle oli sanottu, että oli päästään vialla kun piti kättä niin kuin olisi taluttanut näkymätöntä lasta. Minkä hän sille saattoi, jos kukaan ei tuntunut näkevän Annaa, joka nytkin oli tuossa vieressä ja piti Reetaa tiukasti kädestä kiinni.”

Reeta on sinut herkkyytensä kanssa, siis yhteydestä tuonpuoleiseen, mutta oppii nokkelana peittelemään sen. Historiallisten romaanien tapaan päähenkilö on poikkeusyksilö, fiksu ja pärjäävä olosuhteista huolimatta. Reeta ei ole silti tylsä päähenkilö, vaan hän tekee omia päätöksiä niissä rajoissa kuin alistetuille köyhille tytöille ja naisille on mahdollista. Ja Reeta rikkoo rajoja, ajaa jopa härkiä.

Reetan heikko kohta on kapinajohtaja Jaakko Ilkka, kirjan Jaska Ilkkainen. Karismaattinen vanha mies vetää puoleensa naisia ylipäätään. Historia tarjoaa juonipaljastuksen, miten talonpoikaiskapinassa ja Jaakolle käy, eli ei siitä sen enempää. Havaste onnistuu kuvaamaan monipuolisesti kapinan syitä ja seurauksia: ihmistä sodassa ei kirjassa sievistellä. Reeta näkee ja kokee sisällissodan sekä sen karun jälkinäytöksen, mutta saa elämälleen uuden suunnan.

Havaste kirjoittaa vetävää historiaproosaa. Marisen pikkuyksityiskohdasta: sana huikea särähtää pariin otteeseen sopimattomana ajankuvaanMutta kokonaisuus vakuuttaa.

Paula Havaste: Laahus, Gummerus 2022, 429 sivua. Sain lainaksi bloggaajakaverilta.

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva

Johanna Valkama on aloittanut Jaakko Ilkan leskestä kertovan kirjasarjan romaanilla Katariinanpyörä. Toinen romaani Kuningatarlaiva (Otava 2022) jatkaa siitä, mutta menneisyys kulkee naisen mukana: ”Kun kiedoin paksun esiliinan nauhat vyötäisilleni, tunsin porvarillisen Katariina Weckin vaihtuvan Ilkkalan Susannaan.”

Katariina hoitaa kauppa-asioita Tukholmassa, mutta afäärit eivät suju hyvin: Katariinan kauppakumppani kuolee, olot ovat Tukholmassa levottomat, eikä vailla kiltastatusta naisella ole paljon liikkumavaraa liikeasioissa, vaikka hänellä on hyvät yhteydet terva- ja maustekauppaan Suomesta Lontooseen. Romaani kertoo Katariinan ponnisteluista elinkeinonsa, talonsa ja perheensä puolesta.

Tukkiholmissa eletään vuotta 1625, jolloin rakenteilla on Wasa-laiva. Tuon ajan valtakiistoja, kaupankäyntiyhteisöä ja kaupunkielämää kirja kuvaa kerrassaan kiinnostavasti. Hätkähdyttävää on esimerkiksi se, että kolmasosa kaupunkilaisista puhuu suomea. Vähemmistöihin kohdistuvat ennakkoluulot vaikuttavat vuosisadasta toiseen muuttumattomilta.

Wasa-laivan ympärille kietoutuvat Katariinan liiketoiminnat mutta myös henkilökohtaisesti häntä keikuttaa eräs kapteeni. Asetelma on melko tavanomainen romanttisessa historiaviihteessä: sankaritar vastentahtoisesti ihastuu karuun mieheen ja vääjäämätöntä pitkitetään jännitteen säilymiseksi. Kaatuuko mahdollinen romanssi kuten Wasa-laiva? Lukija saa sen selville.

Liekö syynä se, etten ole lukenut sarjan ensimmäistä osaa: en oikein päässyt lukutunnelmaan. Silti sujuva teksti vetää hyvin. Historiallinen kehys vaikuttaa mallikkaalta, mutta Susanna Katariina jää minulle laimeahkoksi, vaikka tässä itsenäisessä yrittäjänaisessa on paljon kiinnostavia piirteitä.

Johanna Valkama: Kuningatarlaiva, Otava 2022, 304 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela

Onnittelut Marketta, Maarit, Reetta, Reeta, Maaret ja Margareeta. Tähän rimpsuun haluaisin lisätä Maryn – ja omin päin lisäänkin yhden Maryn elämäkerran muodossa. Naistenviikkopostaukset jatkuvat!

Helena Ruuskan elämäkerta Mary Gallen-Kallelasta (WSOY 2021) on runsas ja sisällökäs. Lainaan suoraan kirjan loppusanoja, joissa tiivistyy paljon kirjan lähtökohtia:

”Axel oli solisti, Mary säestäjä ja heidän duonsa tuottelias. Syntyi eurooppalaisia merkkiteoksia. Taidepuheessa puolisot ovat yleensä ahdettu sivulauseisiin, ikään kuin taiteilija ei tarvitsisi muuta kuin pensseleitä, värejä ja kankaita. Pintaa ei tarvitse paljonkaan raaputtaa, kun paljastuu, että Mary on persoonallinen ja monipuolinen miehensä taiteellisen työn taustavaikuttaja, tiukoissa tilanteissa jopa mahdollistaja. Suurmiesten vaimot, kuten Aino Sibelius ja Sylvi Kekkonen, ovat saaneet viime vuosina äänensä kuuluviin, nyt on Mary Gallen-Kallelan vuoro.”

Mary Slöör-Gallen-Kallela (1868 – 1947) oli taitava pianisti ja sittemmin myös musiikkipedagogi, joka avioitui Axel Gallénin kanssa 1890. Morsiamen isä viivytti liiton solmimista, ja sulhanen haahuili jossain ennen h-hetkeä, mutta niin vain pääsi kareliaaninen häämatka alkamaan ja monta muuta reissua sen jälkeen.

Ruuska kertoo Maryn elämänvaiheet kronologisesti, ja kerronta etenee sutjakkaasti yhdistellen lähdetietoja ja havaintoja, jonkin verran myös tulkintoja ja arvailuja. Pikkupiirteinen elämäkerta on välillä hukkua yksityiskohtiin, mutta ymmärrän hyvin, miten massiivisen lähdeaineiston houkutus on voittanut, vaikka kirjoittaja kertoo karsineensa materiaalia.

Vaimostaan Axel teki yli 30 teosta. Elämä pyöri taiteilijan impulssien ja synkkyyksien ympärillä, Mary tasoitteli. Marya pidettiin yleisesti pidättyväisenä mutta huumorintajuisena ja ystävällisenä, mutta pintaa syvemmälle Ruuska johdattelee henkilökohtaisen aineiston eli kirjelähteiden avulla. Maryn kirjoittamia kirjeitä on ollut toistatuhatta, niistä siis riittää referoitavaa, myös muiden kirjeitä selostetaan tiuhaan. Maryn ja Axelin intiimit kirjeet kertovat, että suhde kukoisti monella tasolla, mutta mahtui pitkään liittoon myös kriisejä ja etääntymisiä. Pariskunnan suhteeseen kytkeytyy kirjan alaotsikko Olisit villiä villimpi.

Ei tule jutustani, eikä elämäkerrasta mitään ilman Axelia. Kiinnitän huomiota Axelin ilmiömäiseen levottomuuteen. Poukkoilu paikasta toiseen ja tunnevaihtelut määrittelivät perheen elämää. Äkkikäänteet vievät lähipiiriä kemuista ja kuolemanvaarasta toiseen. Taide ikään kuin syntyi kaiken sivussa, sillä sosieteeraamista riitti, ja suhteet sukuun olivat tiiviit.  Hämmästelen, välillä tahattomasti nauran Ruuskan kuvaamalle touhuilulle. 

Mary taisteli palvelusväen kanssa, kokkasi, säilöi, ompeli, pakkasi, purki, soitti pianoa ja urkuja, sekoitti taiteilijan värejä, kutoi taiteilijan tekstiilimalleja, piti kirjanpitoa jne. Velkakierre vaivasi etenkin Marya. Kummastelen pariskunnan pihtejä lapsiinsa ja Maryn leskiajan perintökaaosta. Ja poimin pikantteja yksityiskohtia: Mary istutti herkkusieniä Ruoveden takamaan metsään.

Kävi taas niin kuin ennenkin Galléneitten aikalaisten elämäkertoja lukiessani. Ihmettelen, miten reissattiin ristiin rastiin Suomea, Eurooppaa, Afrikkaa ja Amerikkaa 1900-luvun alkupuolen menopelein! Ja posti kulki vinhaan joka maan kolkasta. Tämäkin taas pomppaa: kaikki kulttuurihenkilöt tuntevat toisensa, osa on sukulaisiakin keskenään.

Näitä miettien voin todeta, että kirjan kerkeä kerronta antaa tilaa pohtia naisen ja taiteilijan vaimon roolin ohella kokonaista aikakautta ja kulttuurielämää. Koin kirjan myös viihdyttävänä, ja myönnän, se oudoksuttaa minua, mutta näin ne yhden naisen perheen draamat ja tragediat tarinallistuvat.

Helena Ruuska: Mary Gallen-Kallela. Olisit vielä villimpi. WSOY 2021, 528 sivua. Sain kirjan bloggaajaystävältä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu

Tänään otan varaslähdön naistenviikon nimipäiviin. Kirjailija Johanna Sinisalo juhlii 21. päivä ja hänen romaaninsa Ukkoshuilu (Otava 2021) minäkertoja Leena 22.7. Etukäteisonnittelut heille ja onnittelut tämän päivän Sareille ja sen nimijohdannaisille!

Katso naistenviikon haastepostaus: tässä.

Ukkoshuilu osoittautuu hyväksi kesäkirjaksi. Siihen sekoittuu historiaa, folklorea, suhdesotkuja, yhteiskunnallisuutta ja trillerimäisyyttä. Hitusen ehkä ainesruuhkaa ja myös pitkitystä saattoi juonikuvioissa olla, mutta kesähelteellä pihakeinussa keinutellen tarinaa oli sujuvaa seurata. Keinuttelupaikkani on Teiskossa, jossa myös kirjan käännekohdat tapahtuvat, joten paikallisuuskin lisäsi kiinnostustani.

Romaani alkaa kaukaa historiasta vanhatestamenttiselta ajalta. Siitä kertoo Joona, jonka lukija tunnistaa tarinoista valaan vatsaan joutumisesta. Näppärästi Sinisalo purkaa tutun ihmetarinan ja kytkee siihen seikkailua, uskomuksia ja ripauksen yliluonnollista taikaa. Lyhyt Joonan tarina toimii tyylipuhtaan historiallisen fiktion tapaan, ja aistin kielestä tehokasta waltariaanisuutta. Tästä kirjan osuudesta saadaan siirtymään nykyaikaan kumma kapistus, ukkoshuilu.

Pääosan romaania kertoo Leena Lind, ammattitaitoinen meteorologi, joka saa potkut työstä ja avioliitosta. Suhde työkaveriin sotkee pitkään Leenan elämää, jonka muuten täyttää köyhäksi muuttunut arki esikouluikäisen tyttärensä Leian kanssa. Ex-mies asuu Tampereella, ja sinne muuttaa myös Leena tyttärineen. Työttömyysjakson jälkeen Leena työllistyy muttei tehtäviin tai tasolle, jotka vastasivat hänen koulutustaan tai elinkustannuksiaan. Työpaikassa ja muutenkin tapahtuu outoja: tiedenainen joutuu pohtimaan tieteellisesti todistetun ja yliluonnollisen kohtaamista.

Leenan särmikäs persoona kantaa hyvin romaania, sillä hän oivaltaa terävästi asiayhteyksiä. Välillä hän huijaa itseään ja on huijattavissa, joten fiksu ihminen osoittaa inhimillisyytensä. Se tekee Leenan kertomasta uskottavaa.

Leenan minäkerronnan ohella romaanissa on hänen Säätyttö-blogijuttujaan, jotka eroavat muusta mielenkiintoisina, filosofisina sääilmiöpohdintoina. Niissä välähtää myös kielen lyyrisyyttä. Rikkana rokassa on juonittelijoiden sähköpostikirjeenvaihtoa, joka (ehkä turhaankin) osoittaa, mitä Leenan pään menoksi juonitaan. Kerronnan vaihtelu pitää kuitenkin lukijan virkeänä.

Juonen kannalta ukkoshuilu, siis konkreettinen esine eli kivinen huilumainen puikko, sujahtaa sujuvasti Joonan ajoista Leenalle. Se toimii oivana motiivina luonnon tilan, sään ja sen manipuloinnin teemoille. Tähän saadaan mukaan maailmanpoliitiikka: sää voi olla ase. 

Karmivasti Sinisalo on ennustanut viime syksynä ilmestyneessä kirjassaan Venäjän valtapyrkimykset. Vaikkei Ukrainan sodan pontimena olekaan Krimin valtauksen jälkeinen vesipula, muuten osuu oikeaan: ”Elleivät he [venäläiset] ole koko ajan halunneetkin saada syyn laajentaa konfliktia?”

Sinisalo näyttää vallanhalun ja ahneuden vaikutukset ihmisiin, myös manipulointi tunteita hyväksikäyttäen kuuluu vaikutusvarastoon. Silloin Tampereen takamailla Teiskossakin voi tapahtua sellaista, jolla voisi olla maailmanpolitiikalle käänteentekeviä seurauksia. Uskon sen.

Pieni ihminen on muutenkin Ukkoshuilussa isojen rattaiden möyhennyksessä. Työttömyyttä, köyhyyttä ja firmojen kikkailua työllistämistöillä ruoditaan roimasti, samoin yrityskauppoja ja osaavien naisten asemaa silloin, kun miehet yhä kyynärpäät edellä verkostoituvat ja rynnivät yritys- ja työmarkkinoilla.

”Vihaan sitä, että minulta on viety elämänhallinnan illuusio, turvallisuuden tunne: että korkealla koulutuksella ja työssä pärjäämisellä olisi vaikutusta omaan tulevaisuuteen.

 Yksilön päätökset ovat pikkuruisia, kun ajatellaan vaikkapa koko maailman tulevaisuutta. Meille on syötetty vuosikausia ajatusta, että vaikkapa jätteiden kierrättäminen, lentomatkustamisen vähentäminen ja tavaroiden uusiokäyttö ratkaisevat ilmastokriisin. Silti meillä samaan aikaan olisi velvollisuus kuluttaa koko ajan enemmän, jotta ’talouden pyörät pyörisivät’. Elämäntehtävämme on tuottaa jollekuille muille voittoa.”

Leenalla on siis asiaa ja ajatuksia. Agendahenkisyyden lisäksi romaanissa välittyy hyvin Leenan tunne-elämä. Ei siis aivotonta kesäkeinulukemistoa, vaan helteen hyydyttämän lukijan aivot saavat askaretta.

Johanna Sinisalo: Ukkoshuilu, Otava 2021, 440 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt

Naistenviikko ja naistenviikkohaaste 2022 alkaa tänään. Onnittelut Riikoille! Melkein Riikka on Riina, joten tällä aasinsillalla käynnistän omat naistenviikkopostaukseni.

Riina Tanskasen Instagram-tilille Tympeät työt ilmestyy säännöllisesti piirroksia informatiivisin tekstein. Tanskanen käsittelee niissä modernin feminismin keinoin rakenteellisia ongelmia.

Sarjakuvana Tympeät tytöt on saanut alaotsikon Aikuistumisriittejä (Into 2021). Siteeraan alkusanoja:

”Teoksen sarjakuvat räjäyttävät normikritiikillään määritelmät siitä, millaisia tyttöjen kuuluu olla, millainen tyttöys on arvostettavaa ja mitä täytyy sietää. Tämä on lempeän määrätietoista kapinaa kohti maailmaa, jossa on kaikille tilaa olla monimutkaisia.”

Tuosta erityisesti tykkään: tilaa olla monimutkaisia – ja siihen kaikille mahdollisuus.

Kirja jakaantuu yhdeksään osaan, ja teemoja ovat esimerkiksi naiseksi kasvaminen, naisen työ ja kiltteys. Kiteytän lyhyesti: kirja osoittaa kasvatuksen, historian ja yhteiskunnallisten rakenteiden vaikutuksen tyttöyteen ja naisiin, siis asemaan ja vaikutusmahdollisuuksiin.

Tanskasen sarjakuvat ovat tekstipainotteisia: kantaaottavia, saarnaavia, osoittelevia ja haasteita heittäviä. Niistä aatteen vimma välittyy. Pidän kovasti värikkäästä kokonaisuudesta ja piirrostyylistä. Mainio idea on henkilöidä kapitalismi, uusliberalismi, tolkun ihminen ja muut aatepuheet. Herkullinen tyyppi on protagonisti pimppienkeli, joka käy heittämässä väliin kärkeviä kommentteja.

Teos on tietopainotteinen ja yhdistelee mainiosti faktoja:

”Teos läväyttää 2020-luvun raameissa esiin ne kollektiiviset, vaietut haavat, joita naiset ovat kantaneet sisällään sukupolvia.” Ja totta on, että moni vääryys tuntuu tutulta kuten naisen euro, tyttöysoletukset ja erinäiset stereotypiat.

Mutta huomaan myös sukupolvieron, sillä olen 35 vuotta Tanskasta vanhempi. Säästyin paljolta. Kyllä leikkelin lapsena naistenlehdistä hoikkia paperinukkeja, leikin barbeilla ja sain äidiltä aimo annoksen ohjeita kunnollisuudesta, mutta minun kasvuvuosinani ei ollut internetiä eikä somen naiskuvastoa. Uskon some-vyöryn lisäävän vinoumia käytösmalleihin, ulkonäköön ja vastaavaan, vaikka meetoo ja sen kaltaiset vastaiskut ovat lisääntyneet.

 Olen feministi, mutten todennäköisesti ole nykykäsityksen mukaan oikea, kunnon feministi vaan laimean keskiluokkainen, keskinkertainen tasa-arvoa peräävä tätifemmari. Vierastan lokerointia ja oikeaksi määrittelyä, ja minun on vaikea yleistää tai nähdä maskuliinisuuden nurjuuden hyökyvän yksituumaisesti, vaikka tunnistan mielestäni rakenteellista epätasa-arvoa. Uskon oikeasti siihen, että tilaa olisi olla monin tavoin monimutkainen – ja tasa-arvoinen.

Uskon myös siihen, että Tympeät tytöt on etenkin nuorille tymäkkä tiedostus- ja tietopaketti. Keski-iän ylittäneille, kaikille vanhemmille ja kasvattajille se ojentaa peilin itsetutkiskeluun.

Riina Tanskanen: Tympeät tytöt. Aikuistumisriittejä, Into 2021, 161 sivua. Lainasin kirjastosta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Naistenviikko