Olen vuosikymmenten varrella lukenut artikkeleita Alastalon salista mutta itse kirjasta olen lukenut vain tenttitarkoituksessa yhden luvun, ”Albatrossin tarinan”. Paine klassikon lukemiseen on ollut kova, ja häpeä on painanut lukemattomuudesta. Viimein koitti tilanteen korjaamisen aika, eli kirjabloggaajien klassikkohaasteen 13. kierroksen kirjani on tämä Volter Kilven (1874 – 1939) järkäle (Otava 2015 / 1933). Viivyttelemiseni järkyttää nyt: Alastalon salissa on huikea kielen ilottelun, ihmisluonnon erittelyn ja huumorin lähde.
•
Satojen sivujen juoni on siis se, että Alastalon isännän kutsumat kulmakunnan isäntämiehet päättävät yhteisestä laivahankkeesta. Muuta ei varsinaisesti tapahdu – ja silti kaikkea mahdollista ja mahdotonta henkilöiden mielensisäistä.
Riemastusta herättää moni asia, mutta tämän tahdon erikseen mainita. Lukujen alkujen tiivistykset toimivat mainioina sisäänheittäjinä. Mitä sanotte esimerkiksi tästä luvun 6 alkutempaisusta:
”Luku, jonka mukavasti voi jättää lukemattakin, koska siinä ei tapahdu enempää kuin muissakaan.”
•
Henkilökuvauksen syvyys ja vivahteikkuus hurmaa, ja sitä vahvistaa huumori. Muitakin miehiä salissa kuvataan, mutta nämä kolme ominaislaatuineen nousevat kärkeen: Alastalon vikkelä, juonikas ja määrätietoinen projektijohtaminen, Pukkilan käsittämättömän kateellinen kiemurtelu ja Härkäniemen hidas haahuilu. Härkäniemi tuumii kolmikosta näin:
”Sanonko suoraan ja ilman koristuksia, niin Pukkila on silmän hätyri ja minä järjen hituri, kun Alastalo on tasokonkari sekä silmän että ajatuksen siirrolta.”
Suosikkihenkilöni on myötähäpeää herättävä Pukkila, jonka jurnuttavalle kaunaisuudelle en löydä vertaa. Hän huvittaa minua ajattelemattomilla ulostuloillaan ja sisäisellä puheellaan, jossa tätä murjottajaa välillä korventaa reflektion tuska. Todella posketon tapaus!
•
Kilpi korottaa Aleksis Kiven proosatyylin potenssiin kymmenen ynnättyinä saaristo- ja merenkulkusanastolla sekä kirjailijan omasta parrasta päästetyllä verbaliikalla. (Kilvellä on kymmeniä synonyymejä puhumiselle, parrasta päästely on niistä yksi.) Hän tuuppaa virkerytmiikkaan viitteitä raamatullisuudesta kansanrunouteen, ja lopputuloksena syntyy omintakeinen runsaus. Kilpi EI VOI kirjoittaa: ”Härkäniemi tiesi, ettei tällaisessa täpärässä tilanteessa saa hätiköidä vaan antaa ajatuksille aikaa”, EI VOI, vaan:
”Härkäniemi, jolla oli tottumusta ja merikokemusta vaikeissa paikoissa, tiesi, että täpäränterillä ja silloin kun oma pää ei sano puukstaaviakaan ja puolentavuun vertaa siitä, mihinkä vastupassivinoon kielenkantti ja varvasvara on asetettava seuraavassa ylilaahauksessa ja uuden hulinan kastellessa niskoja, tiesi, että tällaisissa täpäränterissä oli paras pitää ajatuksissa pieni väli, ennen kuin tyhmyyksiä teki ja hätiköi, sylkeä esimerkiksi ajankuluksi suunsa puhtaaksi vaikka kämmenpohjiinsa ja hieraimille.”
•
Minulla on Kilven romaanissa useita suosikkilukuja kuten luvut 3 ja 4, jossa Härkäniemi ja Pukkila esitellään, ja luvut 16 ja 17, joissa Härkäniemi nostaa lattialta totikannun ja Pukkila tuskaisesti allekirjoittaa parkkipaperit. Luvun 5 korotan yhdeksi kotimaisen kirjallisuuden huippuhetkeksi. Siinä Alastalon vaimo ja tytär tuovat saliin purtavaa.
Kilpi saattaa vaikuttaa nykykatsannosta poliittisesti epäkorrektilta, kun teosta tutkailee feministisesti. Esimerkiksi luku 5 on avoin akkuna miehen katseesta naiseen talonpoikais-merenkulku-kulttuurissa. Alastalon ehtoisen emännän ja 17-vuotiaan neitokaisen olemukset tuijotetaan tekstiksi häpeämättömin miessilmin, eikä passaavan naiseuden asema suhteessa isosta asiasta päättäviin isäntiin jää epäselväksi.
Naisella on sukupuoleen rajattu valta, joka tyssää romaanissa keittiöön ja naiseuden arvoitukseen. Nyt myönnän auliisti, että kuvaus kuitenkin naurattaa. Minä tosin luen romaania niin, että naurunalaisena on miehen tapa nähdä. Sekin hykerryttää, että jälkimurrosikäinen Alastalon tytär Siviä pääsee hetkeksi tuittuilemaan herraseuraan. Otettakoon tässä vielä esille se, että Eevastiina-emäntä saa melkein viimeisen sanan isäntien kuuden tunnin jahkailun perään:
”Laivojanne te osaatte rustata ja piippujanne imeä, mutta muusta ette ymmärrä paljoa mitään!”
•
Aloitin Alastalon salissa helmikuussa, sillä kolmen hengen kirjapiirini otti sen pitkän tähtäimen ohjelmaan. Ensimmäiset viisi lukua luin kirjana, sitten vaihtelevasti luin ja kuuntelin kirjaa Yle Areenasta. Jostain olen saanut tietooni, että Kilpi itse piti tekstiään toimivana etenkin ääneen luettuna, ja Esko Salervon tapa pakista Kilven tekstiä vakuuttaa kirjailijan kannasta, sillä äänikirjana toteutus on taidokas.
Luin ja kuuntelin kirjaa aina silloin tällöin melkein puoli vuotta muun lomassa. Täytyy tunnustaa, että innostuneesta asenteestani huolimatta välillä puudutti. Oli hetkiä, jolloin virkekiemurat sanahelinöineen vaikuttivat itsetarkoituksellisilta. Silloin näin sieluni silmin Kilven kihertelemässä kykynsä pauloissa ja itsekseen ihailemassa tyyliin kui mä tämmöttis taas tairanki taiteil.
En kadu, kulttiklassikko on nyt selätetty. Vaikka paikoitellen työlästyin tyyliin, kirjakokemus kohosi kyllä kerrassaan palkitsevaksi, sillä kielen ja kerronnan ilo huokui rivien väleistäkin.
•
Volter Kilpi
Alastalon salissa
Kuvaus saaristosta
Otava 2015. Teos ilmestyi ensimmäisen kerran 1933.
1 osa 412 sivua, 2. osa 405 sivua.
Sain kirjan nimipäivälahjaksi.
Äänikirjana Yle Areena, lukijana Esko Salervo.
•
Alastalon salissa on ollut monen bloggaajan luettavana, esimerkiksi Kulttuuri kukoistaa korkkasi sillä klassikkohaasteen – Arjalle suuri kiitos lukutodisteesta eli t-paidasta ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Ja muita klassikkohaasteessa tämän kirjan selättäneitä mm. Luettua elämää ja Tekstiluola, jonka jutun lopussa on lisää linkkejä lukijakokemuksiin.
Klassikkohaastetta nro 13 emännöi Kirjakaapin kummitus, jonka koontipostauksesta pääsee tutustumaan kirjabloggaajien klassikkokokemuksiin.
•
Aikaisemmat haastepostaukseni
Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki (Klassikkohaaste 12)
Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)
Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Luin Alastalon salissa ensimmäiseen klassikkohaasteeseen. Se oli silloin ilmeinen valinta. Ja mikä kokemus se olikaan! Uskomattoman hienoa, vaikka joskus ajatukset kiemuralle saanutta kieltä, ja paljon huumoria. Kyllä kannatti.
Olen täsmälleen samaa mieltä. En tiedä, miksi huumori yllätti, mutta se kantoi lukukokemustani. Sinä hoksasit ottaa Kilven kirjan heti haasteeseen, minä voin vain päristä, että parempi myöhään kuin ei milloinkaan.
Ehkä vielä joskus luen. Olen kyllä yrittänyt pari kertaa.
Tuo taitaa olla monen kokemus, eli yritetty on, mutta johonkin se yritys on sitten hyytynyt. Mutta elefantti syödään pala kerrallaan. 🙂
Ehkä kokeilen kuuntelemalla. Tai sitten olen vain liian itäinen ihminen?
Kokeile Areenan äänikirjaa. Ei taida olla ilmansuunnilla väliä.
Voihan varvasvarat! Tämä on sellainen lukukokemus, että sen muistaisi jopa ilman t-paitaakin. Hienosti mainitset naisten roolin ja mieskatseen, joka tosiaan ei ole tässä toksinen, vaan sellaiselle virnuileva. Onnea suorituksesta ja tosiaan, olisipa ollut sääli sinun jättää lukematta!
No justiinsa noin, eli ei sijaa säälille vaan lukemisen ilolle, jota Alastalon salin sisäinen puhe ja ulkoinen jahkailu tuottivat. Kiitos kannustuksesta ja t-paidasta!
Kiitos hienosta postauksesta, jossa tavoitit paljon olennaista lukukokemuksesta. Itselläni meni neljä vuotta teoksen lukemiseen, mutta kyllä se kannatti! Huumoria ja ennen kaikkia arkipäiväisistä asioista avautuvia portteja metafyysisiin maailmoihin. Kieli on nerokasta ja ainutlaatuista: täysin maailmankirjallisuutta. Naiskuva oli tosin hieman ohut, mutta pitää ajatella aikaa, milloin teos on kirjoitettu. On myös mukava kulkea T-paidassa, jossa lukee, että ”Olen lukenut Alastalon salissa”. Aatelismerkki…
Oma lukupäiväkirjani tässä: http://peegeehydatoon.blogspot.com/2019/01/alastalon-salissa-lukupaivakirja-2015.html
Jorma, kiitos kommentistasi. Onhan piippujen kanssa puljaamista verrattu Proustin leivoskokemuksiin, maailmankirjallisuutta siis. Kilven verbaalitaito on verratonta.
Jesh, olen kuullut tästä muissa blogeissa kommentteja, jotka nostavat samoja piirteitä ansioiksi…
Joten epäilemättä ne ovat siinä, mutta niiden perusteella arvelen yhä että tämä ei kuitenkaan ole minun kirjani 🙂
Kokeile edes! Mutta niinhän se on, että tämän on vapaa harrastus ja luettavan valinnan on natsattava omaan makuun.
Onnittelut huimasta lukumatkasta! Itse en ole vielä innostunut Alastalon pariin, vaikka joka kerta kun näitä ”selätyspostauksia” lukee, tulee ainakin jonkinlainen innostus kokeilla itsekin tätä kirjaa. 🙂
Jaa-a, vielä koitta sen aika sinullekin. 😁
Olen kuunnellut tätä Areenasta jo kuukausia, olen edelleen vasta luvussa 5… En kuuntele joka ilta vaan silloin, kun tuntuu että pää on kuin ampiaispesä joka tarvii saada rauhoitettua. Alastalon salia kuunnellessa on pakko keskittyä, vaikka paljoa ei tapahdu niin kieli on sellainen että se vaatii tarkkaavaisuutta. Laitan aina 30 minuutin uniajastuksen ja aika usein olen unten mailla ennen kuin lukija vaikenee. Että on siinä vielä projektia ennen kuin on lopussa 😀
Mahtava pitkäntähtäimen projekti on sinulla käynnissä. Minulla meni tosiaan puolisen vuotta. Pätkittäinen lukeminen/kuuntelu ei mielestäni haitannut, sillä juonestahan ei voi pudota kärryltä ja miesten mielensisäisiin pohdintoihin pääsee sisälle pienen paussinkin perään. Tarkkana saa niissä sisäisen puheen porinoissa kyllä pysyä.
Paluuviite: Merihaaste 2021 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Anni Blomqvist: Kohti Myrskyluotoa. Klassikkohaaste 14 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Ernest Hemingway: Ja aurinko nousee – Klassikkohaaste, osa 15 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja
Paluuviite: Runebergin Hanna – Klassikkohaaste osa 16 | Tuijata. Kulttuuripohdintoja