Erkka Filanderin toisen runokokoelman Torso (Poesia 2017) takakanteen riittää vain kaksi sanaa: ”vastalause näkyvälle.” Komea nosto, sanoisin. Ja sanon, että siinä seisoo runouden voimasanat. Toden totta, lyriikasta ei aina näe läpi, vaikka se verbalisoi näkymätöntä. Runo tekee tiettäväksi tosiolevaisuuden takamaat, tekee niin usein salaa ja eksyttäen. Silti parhaimmillaan tulee perillä olon tunne.
Torso ei ole minulle helppo kokoelma. Se herättää hahmoaan hakevia ajatuksia ja epävarmuutta. En kuitenkaan ahdistu ymmärtämättömyydestäni. Uskon runoilijaan:
– –
Joskus riittää, että ymmärtämisen hetki puhaltaa verta käsivarsiin
ja jalkoihin
– –
Etenkin keskiosan palapeliä ratkon pitkään ja moneen otteeseen. Siinä runoja on numeroitu roomalaisin numeroin niin, että numerointi ei etene järjestyksessä. Esimerkiksi runo IV.II. kävelyn vauhti, pilven hitaus, tauko ja runo numero IV.III. ovat kyllä vierekkäisillä sivuilla – ja teemallisesti löydän niistä samaa kulkemiseen ja matkantekoon liittyvää metaforia. Mutta niiden välissä on runo V.I. Riisuttu, ikonin näkökenttään kastettu minuutti jatkuu / seuraavaan. Ja taas seuraavaan… Se taas liittyy kokoelman monitasoiseen kuvantekoon ja -lukuun kytkeytyvään kuvastoon.
Tavallista on se, että peräkkäisin luvuin numeroidut runot ovat kaukana toisistaan. Lukijana seikkailen lukien runoja sekä painetussa järjestyksessä että numerointijärjestyksessä ja löydän, hukkaan ja haalin eri tulkintoja lukutavan mukaan. Tämä on varmaan takakansimoton yksi ilmentymä, vastalause näkyvälle. Torsouteen kuuluu osien poissaolo, mahdollisuus, että ne lymyävät jossain. Runoissa puuttuvia paloja on siellä täällä, mutta kaikkia ei voi löytää koskaan.
Kokoelman alku- ja loppuosa on numeroleikistä vapaata, mikä vapauttaa kokonaisuutta. Filanderin runojen tiheys täyttää minut kielellä ja mielellä. Luen runoista ajatuksia ihmissuhteista, niiden etäisyydestä ja läheisyydestä. Runoissa on sisäänpäin kääntymistä, pimeyttä ja valon etsintää, kärsimystä, kauneutta ja itsetutkiskelua, kuten olla se minkä tahtoo nostaa unohduksista, minkä täytyy tulla / muistetuksi / mitä voi vaatia itseltä.
Patsaat, ikonit ja marttyyrit ovat toistuvaa sanastoa. Runoissa on runsaasti hiljaisuutta. Säkeiden välissä on monesti senttikaupalla tyhjää tilaa. Se rauhoittaa, se saattaa jopa muistuttaa torsolta puuttuvista osista. Ne taitavat olla tärkeitä osia jokaiselle epätäydelliselle, siis jokaiselle.
– –
Etsiä sitä rakoa,
josta käsin kauneuden meihin antama tauko voi veistää.
– –
Erkka Filander
Torso
Poesia 2017
runoja
116 sivua.
Lainasin kirjastosta.
JA MUUTEN: RUNOKÄVELYYN EI OLE ENÄÄ MONTAA PÄIVÄÄ!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 