Avainsana-arkisto: Miki Liukkonen

Helsingin kirjamessutunnelmat 2021

Yleisvaikutelma

Viihdyin messuilla perjantai-iltapäivän ja ison osan lauantaita. Tiivis maski naamallani hengittelin parin vuoden tauon jälkeen massatapahtuman kirjamyönteistä ilmapiiriä. Havaitsin, että väylät olivat väljät ja istumapaikoilla hajurakoa tuolien välissä, joten ajan henki oli otettu huomioon.

Kirjatarjoukset houkuttelivat. Miten suhtautua korona-aikana kirjahypistelyyn, silmilläkö vain – ja sitten varma tarrautuminen kirjaan, jonka aikoo ostaa? Minä toimin niin, mutta oletan tyylin olleen vapaa. Ja löytyihän myös tämän vuoden kirjani Niin metsä vastaa Avaimen osastolta.

Muuta kuin ennen

Lavojen sijoittuminen hieman eri tavoin kuin ennen vaati ihan pienen totuttelun. Toisaalta ei messuilla tarvitse olla lavariippuvainen. Ajattelin viettää sunnuntain seuraamalla messuja virtuaalisesti.

Uusi kirja-aika näkyi niinkin, että kaksi ensimmäistä näkemästäni kirjailijahaastattelusta poikkesi perinteisestä haastattelutavasta. Kirjan Rakastan sinussa ihmistä kirjoittaja Heikki Aalto-Alanen osallistui kirjakeskusteluun Espanjasta videoyhteyksin.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen puolestaan pulisivat Storytelin lasikaapissa. Jotain siitä välittyi kaiuttimien kautta yleisöön, mutta taustahälyyn hukkui osa, mitä kirjailijat kertoivat tulevasta podcast-sarjastaan ja kirjailijuuden muutoksista isästä poikaan.

Lava- ja kohtaamissäteilyä

Perjantaista jäi mieleen kaksi tilannetta. Erityisen vetreän ja valoisan Kaari Utrion haastattelusta jäi kutkuttamaan, onko kuitenkin tulossa uusi kirja. Hyväntuulinen Antti Tuomainen kertoi Sofi Oksasen haastattelussa, että ensimmäiset britti-palautteet Jäniskertoimesta ovat olleet ilahduttavia.

Lauantaiaamun aloitti Aulan tilaisuus, jossa Paolo Giordano ja Tuire Malmstedt kertoivat kirjoistaan. Giordano pohti, miten pandemia tulee vaikuttamaan kirjallisuuteen: siirrytäänkö epookkiin vai dystopiaan vai siltä väliltä?

Muusta annista poimin Koko Hubaran vahvan läsnäolon ja kantaaottavuuden. Hän aloitti haastattelun reagoiden HS:n trans-juttuihin, joiden vuoksi hän oli perua koko kirjamessuesiintymisen mutta saapui sittenkin Bechi-romaanin vuoksi. Ja hieno romaanihan se on. 

HS ja rouhea kritiikki käväisi mielessä, kun seurasin fanittamani juron nuorisojulkkiksen (vuosien takaisen sellaisen) ja hänen elämäkerturinsa kohtaamista, siis Ismo Alangon ja Katja Ketun haastattelua. Alanko kertoi hämmästelleensä, miten projektin aikana yhteiskunnallisiksi luulleensa biisit kääntyivätkin kovin henkilökohtaisiksi.

Käytävä- ja lounaskohtaamiset kirjabloggaajien kanssa piristivät. Valoisa hetki oli myös treffata runoilija Heli Laaksonen, jonka viimeisin dialogirunokirja Poimit sydämeni kirjahyllystä on ilahduttanut minua tänä syksynä.

Lukupiirit

Lukupiirejä on monenlaisia – lue niistä Kirsi Raninin kirjasta Lukupiiri. Kirjoista keskustelemisen elämää muuttava taika. Myös kirjamessuilla leijaili taikapölyä.

Juha Itkosen uutukaisesta Kaikki oli heidän käytiin Lonna-salissa kiinnostava keskustelu. Maatuskamainen monikerroksisuus, kerrontaratkaisut ja maskuliinisuuden käsittely puhuttivat. Esille tuli romaanista sellaisia näkökulmia, että ne saivat minut näkemään uusia puolia jo luetusta (ja postatusta) kirjasta.

Sattumalta osuin kuulemaan Ronja Salmen ja Krista Kososen pohjustusta jälkimmäisen lukupiiristä, jonka jälkeen alkoi Kososen, Johanna Venhon ja Miki Liukkosen lavalukupiiri. Kirjailijat vastasivat kysymyksiin, joita Kosonen on saanut kirjapiiriinsä esimerkiksi kirjoittamisprosessista ja vaikuttajakirjailijoista. Miki Liukkonen viihdytti yleisöä myöhempien aikojen jörndonnermaisella retkottamisella ja arvaamattomalla sanailulla.

Piste iin päälle messuilla oli kaksihenkisen kirjapiirini kokoontuminen eli kirjakeskustelut Johannan kanssa (Kartio, ei Venho). Valitsimme saman tien tämän vuoden Finlandia-voittajan. Se on Emma Puikkosen Musta peili. Hauskaa oli, että törmäsimme messukäytävällä myös kolmihenkisen virtuaalikirjapiirimme raumalaiseen jäseneen, Taruun.

*

Elämyksellisin kirjatapahtumaterveisin ja kiitoksin Helsingin kirjamessuille bloggaajapassista!

Tuijata

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjamessut

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Miki Liukkonen: Hiljaisuuden mestari

”Sanat johdattavat harhaan. Keskustelu ei yleensä vie mihinkään. Kukaan ei ymmärrä ketään, ei ainakaan niin kuin toivoisi itseään ymmärrettävän.”
”Johan on piristävää.”

Antaa mennä vain harhaan, ainakin harhapoluille! Miki Liukkosen romaani Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019) vie ajatuksiani sivuun ja kohti. Sellainen se on.

Tunnustan, että jätin aikanaan kehutun O:n kesken. Lukutilanne oli sellainen, että O:n runsaus työnsi luotaan, vaikka kirjan kerronta kutsui lähelleen. Puolet O:sta lukeneena väitän, että Liukkosen uutukaisessa jatkuu edellisen kirjan tyyli: vierasnimiä, epävakautta, neurooseja, kuolemaa, katkelmallisuutta ja harhailevuutta vieden lukijaa ounastelemaan, että jossain juonteet yhtyvät ja jos eivät, ei se haittaa.

Romaanin kerronta kietoutuu muutaman henkilön ympärille, mutta henkilöt kietoutuvat sisäkkäisiin kertomuksiin, joissa voi olla kyse kirjan kuolemantapauksista tai muusta. Pikemmin muusta: erillisyydestä yksityisissä kokemuksissa – ja ajasta, joka kaikesta huolimatta on aina preesens.

”- – vaikka loppujen lopuksi todellista merkitystä on vain preesensillä ( jota näin sivuhuomiona liiankin usein voisi kuvailla yhdeksi helkutin sekasotkuksi, ainakin minun mielestäni), siis sillä, mihin on tultu, – -.

Ja (melkein) sama lyhyesti:

”Ihminen näkee vain sen, mitä hän katsoo. Tämän voi käsittää monella eri tavalla.”

Minulle Liukkosen kirjan ominaislaatu syöpyy mieleen esimerkiksi kohdassa, jossa minäkertoja piipahtaa kuvaamassa kokemuksen lapsuuden saunareissusta. Olen samanmoisesta kokemuksesta kirjoittanut novellin (isän sylissä pakkasessa saunan jälkeen höyryävänä, täysin turvassa, kokoelma Hyvä päivä). Oma novellini rakentuu selkoperiaattein, sen sijaan Liukkosen kuvaus koostuu täysin vapaana ryöpsähdellen mielikuvista ja aistihavainnoista toiseen kielellä, jossa ei ole rajoja. Liukkosen virke voi olla sivunmittainen lisättynä alaviittein, siis näennäinen kaaos, joka on kuitenkin kielellisesti täysin hallittu, nautittava taituriyksityiskohta omaehtoisen taideteoksen osana. (En arvota: selkokuvaus voi olla omassa lajissaan taitavaa vaan tyystin erilajista.)

20190414_123404.jpg

Henkilö- ja juonivetoiseen proosaan mielistyneelle Liukkosen tyyli saattaa ottaa koville. Siirtymät henkilöstä ja tilanteesta toiseen käyvät liukkaasti, esimerkiksi poukkoilevan lukunumeroinnin avulla voi koostaa romaanista omanlaisiaan kokonaisuuksia. Kerronnallista ja kielellistä kekseliäsyyttä arvostavalle meluisa Hiljaisuuden mestari antaa paljon. Ja niin se antaa myös minunlaiselle lukijalle, jonka makumieltymykset vaihtelevat sekä-että. Parhaiten asiaa valaisee itse Liukkosen teksti:

”Yksinkertaisuudella ja monimutkaisuudella ei lopulta ole juuri mitään eroa. Molemmat voi asettaa tietyn katsanto- tai reagointitavan yhtenäiseen spektriin: monimutkaisuudessa on v a i n kyse asioiden tuo ja tämä (ja mahd. nuo) vuorovaikutuksesta, ja yksinkertaisissa asioissa siitä, mikä on k u i t e n k i n, siitäkin huolimatta, että tuo ’kuitenkin’ olisi johdettavissa takaisin ’yksinkertaisen’ piiriin.”

Lukukokemustani ei lopulta haittaa hetkittäinen turhautuminen: tekstitaituruus tuntuu paikoitellen itsetarkoitukselliselta. Mutta jos osaa, saa sen näyttää. Kuulen Hiljaisuuden mestarissa kaikuja traagis-hullunkurisesta elämästä, jossa jokainen äänenlähde kamppailee kohtaamattomuuden kanssa. Ja voiko olla, kuulenko Oulun pojan laulun Oulun pojalle: Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin? Joka tapauksessa ongelmat o v a t, paikasta ja ajasta riippumatta. Elä siinä sitten. Elän – ja Liukkosen lahjakkuutta ihastellen luen siitä.

– –

Miki Liukkonen
Hiljaisuuden mestari
WSOY 2019
romaani
259 sivua.
Ostin kirjan.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani