Tiina Lehikoinen: Terra Nova

Runokirjassa kuljen aina uudessa maassa, sanojen asettelun omanlaisilla poluilla. Nyt voin ihan kirjaimellisesti sinne matkata, sillä Tiina Lehikoisen uutuuskokoelman nimi on Terra Nova (Poesia 2019). Kirjan loppuun tekijä vielä luettelee ”terra novan” useita merkityksiä uudesta maasta jenkkisarjaan, lautapeliin ja unelmaan sivilisaatiosta patriarkaatin jälkeen.

Luen kirjaa palaten. Minulle kokoelma avautuu hitaasti. Päädyn tallaamaan yhä uudelleen kirjan yhtä osaa: ”Päivän jalka”. Se alkaa: ”kaivattu Nova, maa-jota-ei-ole, ja kuitenkin / kuumeinen aavistus – -.” Siinä sykkii ajan jatkumo, ja runon rytmi kuulostaa pulssilta, se kohisee verenkierron tahtiin. Voisin lukea sitä taas ja taas, sillä Lehikoisen kiehtovat kielikuvat liikkuvat tehoavasti ajassa. Luen noin kymmensivuisen osan yhdeksi kokonaisuudeksi ja poimin näytteeksi muutaman irtosäkeen:

”että aika juuri nyt
vailla toiston mahdollisuutta”

”virtaa eilisiä ja huomisia, virttyneitä kirjaimia
joita on mahdoton pyyhkiä”

”pulssi kuin kyyhkynen”

”sykliaika jossa jokainen
sykäys on syli”

Runon aika on samalla käsin kosketeltavaa, ruumiillista, ja silti se on katoavaa ja ainaista. Se on ja valuu, siinä on toivo, että se jatkuu ja samalla pysäyttää tieto, että se kultakin katkeaa eikä tulevaa voi tietää. Tuo puhuttelee minua, ja siksi on ”mahdotonta paeta tästä leppymättömästä liikkeestä”. Runoon (tai runoelmaan) on otettu sitaatteja, esimerkiksi Södergranilta, mutta kieppuva runokerrontakierre on tyystin Lehikoista. Otan vielä yhden sitaatin, joka luonnehtii parhaiten ajatustani Lehikoisen runosta:

”on mahdotonta astua ulos tästä ajasta,
hyrräävästä helmiäiskiposta jonka fragmentteja
tippuu tänäänkin paperille”

Hieno runoelmakokemus, ”Päivän jalka”! Mutta sitten Terra Novasta kimpoaa vielä puolia, joita pohdiskelen ja joiden pohdinnassa en pääse puusta pitkään. Pitääkö runon lukijalla olla tietoa taustoista? Kirja lopussa on luettelo lainoista, mainitsin jo Södergranin, muita ovat muun muassa Rilke, Hélène Cixos jne. Tietysti kiitos siitä, että lainalähteet paljastuvat ja runoja voi lukea myös niitä vasten. Silti tunnen, että tarvitsen niin paljon karttoja tulkintamatkallani, että eksyn reiteillä Terra Novaan. Olenko nappula lautapelissä vai osallinen postpatriarkaattiunelmaa?

Runoissa eksyminen ei haittaa. Kokoelman alun K[olumbus] on oiva symboli sille. Voi luulla pääsevänsä perille, mutta voikin päätyä eri paikkaan kuin on luullut. (Ja siitä tulee mieleen, miten Kolumbuksen löytöretki toimi vertauskuvana myös Selja Ahavan romaanissa Ennen kuin mieheni katoaa.)

Joissain runoissa typografiset keinot korostavat sakeutta, sillä rivit latoutuvat osin toistensa päälle, joillain runoilla on otsikko, joistain runoista erotan silmänpilkettä. Pitkin kirjaa poimin valaisevan hienoja säkeitä, sitten eksyn pimeään, taas näen säevaloja matkan etenemiseksi. Mutta usein palaan jälkiäni myöten taaksepäin, ja löydän aina itseni kokoelman osasta ”Päivän jalka”.

Uusia karttoja Terra Novaan saan Päähenkilöltä (Tuomas ja Omppu).

– –

Tiina Lehikoinen
Terra Nova
Poesia 2019
Runoja
111 sivua.
Ostin kirjan.

Ostin kirjan osana haastettani #kirjaostos: haaste ja koonti (ilmestyy 30.5.)