Päivittäinen arkisto: Tou 3, 2019

Kristiina Vuori: Viipurin valtijatar

Olen lukenut kaikki Kristiina Vuoren historiaviihderomaanit. Yhä on Filippa suosikkini, mutta mieluusti aikaa vietän myös uusiimman Viipurin valtijattaren (Tammi 2019) seurassa. Se kertoo kymmenen lasta synnyttäneestä Gunilla Johanintytär Besestä, joka leskeydyttyään 1500-luvun alussa hallitsi pari vuotta Viipurin linnaa. Henkilö on löydettävissä asiakirjoista, myös joitain Gunillan kirjoittamia kirjeitä on säilynyt, mutta Vuoren mielikuvitus on synnyttänyt vinkeän minäkertojanaisen. Jo ensi sivuilla päähenkilö kuvailee itsensä näin: ”Oikukas. Jääräpäinen. Pikkutarkka. Kummallinen.”

Kertoja kuvailee elävästi sosiaalisesti rajoittunutta persoonaansa, läheisyyskammoaan ja kopeuttaan. Lukija pääsee kertojaa lähelle, sillä tekstiin vuodattuvat tunteet ja ajatukset, joita Gunilla ei saa muille ääneen sanotuksi tai muuten näytetyksi.

Kovin kliseinen hahmo on kehkeytyä vallasnaisesta, jonka sisus hehkuu mutta ulokuori jäätää ja jolla silti on onni kerran, jopa kahdesti, kohdata mies, joka ymmärtää ja haluaa Gunillan sellaisena kuin hän on. Onneksi kaavoista karataan. Naisen asema vallanhaluisten miesten ja venäläisten uhan alla sotkee sabluunat, samoin leskirouvan kunnian säilyttäminen.

20190422_142726.jpg

Viihdyn, sillä kirjassa hahmotellaan huolellisesti historiallinen ympäristö, elintavat ja aikalaisten käytös. Nautin kielestä, joka suoltaa sukkelasti sanastoa monen sadan vuoden takaa. En ole vakuuttunut, tarvitaanko kirjan loppuun sanakirjaa, ainakin minä nautin muinaissanojen tulkinnasta. Kieliherkkua riittää, esimerkiksi Gunillan lankeaminen leskirouvana salasuhteeseen välittyy maukkaasti. Lihapiilotushetket verbalisoidaan varsin verevästi; ihan pieni näyte siitä:

”Suloisia, hekumallisia asioita. Laukkaa punaisella pillillä. Kukapa olisi arvannut, että villojen vatvominen voisi olla niin hurmiollista ja -”

Ja vielä sananen romantiikasta. Viipurin valtijattaressa oleellista on rakkaus, jota ei saa tuntea, ja rakkaus, joka ylittää kaiken muun. Gunilla joutuu tekemään ratkaisuja omien halujen, rakastetun onnen ja äidinrakkauden välillä. Minulle passaa tällainen romanssikirja, jossa salaisesta rakkaudesta riutuvalla on jo takana elettyä elämää. Siihen liittyvät seikat lisäävät monisyisyyttä naiselämän ja romantiikkaosaston välittämiseen.

Romanssin täydentymisen esteet eivät ole Viipurin valtiattaressa ihan tavallista viihdeaiheistoa, ja Vuori osaa vetoavasti kirjoittaa päähenkilön toteutumattoman onnen tunnot. Vuori viljelee runsaasti tehokkaita kuin-vertauksia (mm. yön pimeys vertautuu dominkaanimunkin kaapuun), mutta eritoten minua miellyttävät metaforiset kohdat:

”Kun on aika saattaa hääpari morsiusvuoteeseen, minua suojannut riiste saa iskun toisensa jälkeen kunnes sen pinta on täynnä seittimäisiä halkeamia. Riite haurastuu ja alkaa hajota ja äkkiä olen kuin lapsi, joka kielloista juolimatta lykkii menemään hirvenluuluistimillaan pitkin meren rosoista jäätä eikä palaa sisään ennen kuin pimeys ja pakkanen pakottavat. Kun keho alkaa sulaa, saapuu kipu. Mitä paremmin tunto palautuu kylmettyneisiin lihaksiin, sitä kammattavammalta tuntuu.”

Eskapismituokioni 1500-luvun epäonnisessa romanssissa on varsin onnistunut. Hyvä viihde sopii leppoisaan luppoaikaan.

– –

Kristiina Vuori
Viipurin valtijatar
Tammi 2019
romaani
215 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Myös Kirsin kirjanurkka viihtyi vanhassa Viipurissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani