Suomalaisen kulttuurin päivä eli Kalevalan päivä sopii mainiosti muistuttamaan, että kotimaista kulttuuria pidetään yllä erilaisin kielimuodoin. Kalevalaan tallennettu nelipolvinen trokee jumputti aikanaan rytmikkäästi suusta suuhun sukupolvelta toiselle. Nyt lukutaitoa on, mutta itsestäänselvyys se ei ole. Voi olla, ettei ole lukuhalua tai lukeminen tuottaa eri syistä vaikeuksia.
Lukuongelmiin on ratkaisu: selkokirjat on kirjoitettu yleiskieltä helpommalla kielellä. Niiden ulkoasu panostaa lukutekniikan helpottamiseen: tekstin palsta on kapea, kappaleet lyhyitä ja oikea reuna tasaamaton. Monen mielestä tällaiset kirjat näyttävät runolta – eli näin sain aasinsillan kalevalalaiseen kirjallisuuteen.
Kalevalan päivän postaukseen valitsin kolme aikuisille suunnattua selkokirjaa, joissa on novellistinen ote. Novellit soveltuvat hyvin selkokirjallisuuteen, sillä lyhyet tarinat pitävät lukijan otteessaan. Silläkin on merkitystä: lukija saa luettua tarinen kerrallaan, toisen toisensa perään. Syntyy lukukokemuksia.
Anna Laine: Ota minut nyt
Heti ensimmäiseksi täytyy korostaa Anna Laineen novellikokoelman Ota minut nyt (Oppian 2024) alaotsikkoa, Eroottisia tarinoita selkokielellä. Vastaavaa ei ole aiemmin selkokielellä ilmestynyt. Eikä nyt ole kyse vihjailevista hipaisuista tai siveistä suukkosista – tässä kirjassa pannaan ja tullaan suorasukaisesti. Kieli ei ole helpointa selkokieltä, mutta asia tulee selväksi.
Kokoelmassa on kuusi novellia, joissa päädytään yhdyntöihin yhteisymmärryksessä, eli salliva ja suostumuksellinen yhteispeli yhdistää novellien henkilöitä ja tarinoita. Kirja julistaa ruumiillista nautintoa, on sitten kyse autoerotiikasta, heteroista, homoista tai lesboista. Novelleja voi pitää toisaalta seksifantasioina, toisaalta kuvauksina seksin eri muodoista. Kokoelma yllättää suoralla, yksityiskohtaisella kerronnalla. Raikasta ja ronskia.
Anna Laine: Ota minut nyt. Eroottisia tarinoita selkokielellä, Oppian 2024, 78 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä
Jasu Rinneojan kaksitarinaista kirjaa Kauno etsii töitä (Reuna 2023) voi pitää kahden pitkän novellin teoksena, tarinat tosin liittyvät toisiinsa. Kirjan alussa Kauno saa potkut talonmiehen töistä, ja napakasti rajatuissa kirjan luvuissa käsitellään työttömyyden tunteita ja aikuisen, kouluttamattoman miehen paineita ja vaikeuksia saada töitä. Se käy sydämeen.
Tämä Kauno-kirja on jo sarjan neljäs teos, ja tyyli pitää pintansa. Valttina on lempeä huumori ja arkiset tapahtumat. Nätisti Rinneoja kuvaa kovin konkreettisesti ajattelevaa ja ymmärtävää Kaunoa ja muuta maailmaa. Kaunoa tukee ymmärtävä Maija, ja melko eriparista pariskuntaa yhdistää taito nauraa itselle ja yhdessä. Viehättävää.
Jasu Rinneoja: Kauno etsii töitä, Reuna 2023, 120 sivua. Lainasin kirjastosta.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia
Kolmen kirjoittajan novellikokoelmassa Valon pilkahduksia (Oppian 2023) on yhteensä 12 novellia, kolme jokaista vuodenaikaa kohti. Keväästä kirja alkaa ja päätyy talveen, ja kaikissa on tavallisen arkipäivän realismia. Päähenkilöt ovat lapsiperhearkea eläviä miehiä ja naisia tai yksineläviä aikuisia ja vanhuksia.
Novelleissa kuvataan tavallisuutta, eivätkä tapahtumat vie kohti erityisiä huippukohtia. Tarinoissa on pieniä käänteitä, joista seuraa ihmisenkokoisia havahtumisia tai havaintoja. Kieleltään novellit ovat sujuvia, joskin jonkin verran joukossa on vaikeahkoja rakenteita. Novellit sopivat hyvin suomalaisen elämänmenon makupaloiksi.
Kati Savola & Johanna Vestinen & Katja Villanen-Juvakka: Valon pilkahduksia, Oppian 2023, 104 sivua. Lainasin kirjastosta.
Isä vie pienen Petalin vieraan maanviljelijäpariskunnan luokse. Petalin köyhän kotiperheen äiti odottaa kotona ties kuinka monetta lasta, eikä tyttö tiedä, kuinka kauan hän asustaa lapsettoman pariskunnan kanssa. Tyttö kuitenkin tottuu pian rauhalliseen, hiljaiseen huolenpitoon.
”Iso kuu valaisee pihaa, näyttää tietä kujalle ja sieltä tielle. Kinsella ottaa minun käteni omaansa. Ja heti kun hän tekee niin, tajuan että oma isäni ei ole ikinä kävellyt kanssani käsi kädessä, ja jokin minussa toivoo, että Kinsella päästäisi irti, jotten tuntisi näin. Tuntuu pahalta, mutta kävellessämme eteenpäin alan tottua, enkä välitä kotielämän ja tämän elämän eroista.”
Eikä siitä sitten enempää. Miksi tätä Clare Keeganin kirjaa Kasvatti (Tammi 2024) nyt kutsuisi: pitkä novelli, pienoisromaani? Verkkokirjana se ei ole edes neljääkymmentä sivua. Siitä huolimatta se on täyteläisempi romaani kuin moni monisataasivuinen teos.
•
Keeganin hioma ilmaisu on samalla kertaa ilmavaa ja tiheää. Siinä on vaatimattoman konstailematonta sanomisen tapaa ja samalla lukijan upottavia aukkoja. Aukkojen syövereissä teksti pyörittää minut lumoukseen.
”Aurinko on laskemassa ja heijastaa meistä väräjävän kuvan veden pintaan. Hetken minua pelottaa. Odotan kunnes en enää näytä siltä kuin tullessa, kiertolaislapselta, vaan näen itseni sellaisena kuin olen nyt, puhtaana ja toisissa vaatteissa ja nainen takanani. Koukkaan kauhalla vettä ja nostan sen huulilleni. Vesi on kylmää ja kirkkaampaa kuin mikään ennen maistamani vesi: se maistuu isän lähdöltä, siltä kuin hän ei olisi koskaan käynyt täällä, siltä että hänen lähdettyään minulla ei ole mitään.”
•
Lapsen näkökulmasta yksityiskohtien huomiointi ja suurten linjojen sumeus saa aikaan ainutlaatuisen tunnelman. Asioiden tilasta tihkuu vihjeitä juuri sen verran, että kutkuttaa, askarruttaa, kauhistuttaakin. Herää kysymyksiä: Miksi juuri Petal viedään epämääräisen pituiselle kotipaussille, mikä isä on miehiään, miksi juuri Kinsellojen luo, miksi naista kutsutaan eri kodissa eri nimillä? Ja paljon muuta kysyttävää jää ensi lukemalla, joten kirja pitää heti lukea toistamiseen, saada uusia avoimia kysymyksiä ja uuden kohottavan kirjakokemuksen.
Odotukset olivat korkealla edellisen Keegan-suomennoksen Nämä pienet asiatjälkeen, eikä tarvinnut rimaa laskea. Keeganin kieli hivelee, ja Kristiina Rikmanin kääntäjätaitoa ihailen taas kirja kirjalta enemmän. Kielessä on rytmiä, kirkkautta, luontevuutta ja juuri kirjan luonteeseen sopivan ailahtavaa salaisuussumua. Hieno teos.
Muistelen anekdoottia, jossa Hannu Salama sanoi lapsilleen jotakuinkin niin, että paras perintö, minkä he voivat mistään tai keneltäkään saada, on lukutaito ja kiinnostus kirjoihin. Pisa22 on pelästyttänyt sivistysvaltiolaiset, joten haastan jokaisen ottamaan oppia tuosta anekdootista ja ostamaan kirjan lähilapselle tai -nuorelle (kaukaisellekin), lisäksi ottamaan lapsen kainaloon lukutuokioon.
Tässä tarkoituksessa kokosin vinkkilistan virittämään kirjahankintoihin.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki
Kurjet vetoavat minuun selittämättömästi. Kansanperinteessä niillä on ollut hyvää tuova merkitys, mutta kaikellahan on kääntöpuolensa. Elina Kuorelahden kertoma ja Nunnu Halmetojan kuvittama kuvakirja Paha kurki (Nemo 2023) näyttää kummatkin.
Kansanuskomukset muuttuvat mukavasti sadunomaiseksi tarinaksi ja värikkääksi, erittäin eläväksi kuvitukseksi. Kuvakirjan kertojaa ja talonväkeä tulee alistamaan paha kurki, joka vie kaiken, myös kertojan jalokivisormuksen. Sitä pelastamaan saapuu hyvä kurki poikasineen ja eritoten vapauttavine loitsuineen. Virkistävästi kuvakirjatarinaan siirtyy mytologinen salaperäisyys – ja entinen elää nyt.
Elina Kuorelahti & Nunnu Halmetoja: Paha kurki, Nemo 2023, 33 sivua. Lainasin kirjastosta.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee
Ai niin, minä olen muuten Lee on kirjoitettu Leen näkökulmasta. Eveliina Talvitien tarinointi tavoittaa mukavasti erityislapsen (neuroepätyypillinen lapsi) tavan tulkita havaintojaan. Minua lämmittää se, että erityisyys on Leelle erityisvoima.
Kouluikäinen poika elää mielikuvitusmaailman ja toden rajalla, ja senkin vuoksi hänen kielellinen ketteryytensä pääsee oikeuksiinsa. Ystävien puute on yksi kirjan teemoista, ja siitä kerrotaan kirjassa vivahteikkaasti. Vivahteikkuudesta puheen ollen Jani Ikosen kuvitus väreineen ja viivoineen tarjoaa hienosti yleiskuvia ja yksityiskohtia.
Kirja sopii eskarilaisista alaluokkalisille – on sitten erityinen tai ei; jokainen on tavallaan.
Eveliina Talvitie & Jani Ikonen: Ai niin, minä olen muuten Lee, Enostone kustannus 2023. Sain kirjan kustantajalta.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu
Einarin elokuussa (Enostone kustannus 2023) on viehättävää tapahtumatarinointia 8-vuotiaan pojan loppukesästä. On synttäriä, kavereita, pelkoja ja iloja. Ne välittyvät hyvin, ja Jani Ikosen kuvitus tukee kerrottua.
Riina Katajavuori on monipuolinen kirjailija. Tämä hänen ensimmäinen lastenromaaninsa sopii mainiosti alakoululaisten iltalukemiseksi lapsi vanhemman kainalossa tai lukutaitoisen lapsen omatoimilukemistoksi. Kerronta on sutjakkaa ja ilmeikästä.
Lastenkirjallisuudessa on tarjolla jo paljon kirjoja erilaisista perheistä ja perhetilanteista. Einarin elokuu kertoo ns. tavallisesta ydinperheestä, jossa on vanhemmat ja kolme lasta sekä turvaverkkona isovanhempia. Tavallisen arjen ja sopusointuisen perhe-elämän kuvaus tuo turvallisen tunteen – sellaistakin on ja sellaistakin tarvitaan.
Riina Katajavuori: Einarin elokuu, kuvitus Jani Ikonen, Enostone kustannus 2023, 86 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija
En tunne hyvin tämän ajan YA-fantasiatrendejä, joten en osaa verrata Satu Leiskon romaania Ihmisenhaltija (Avain 2023) muuhun nykyfantasiagenreen. Ehkäpä tämä on jopa trendikästä lajia romantasiaa.
Leiskon romaani kuvaa arkista lukiolaisuutta ja ankeita, väkivaltaisia kotioloja niin, että tavallisen elämän pelot ja kauhut väreilevät pahaenteisesti. Romaanin mittaan minäkertoja-Tuulia herättää ahdistuneen ja muilta piilottelevan itsensä etsimään erityisyyttään.
Tuulin uuden vaiheen käynnistävät ihastus Ossi ja ystävä Maria. Samalla arkea puhkoo alitajunta tai sanotaan nyt sama konkreettisemmin: romaanin maailmassa avautuu fantasiataso, jossa Ossi edustaa vastakkaista myyttiheimoa kuin Maria, ja Tuuli on kahden toisiaan vastustavan voimakentän välissä. Tuuli oppii tuntemaan muotoaan muuttavat ihmiseläimet, verestä elävät nälkäiset ja nälkäisiä uhkaavat syötit. Uhkana väijyy lisäksi Tuulin ihmisenhaltija – ei mikään hyvä haltija vaan koetinkivi Tuulille, miten paljon hän antaa vihalle valtaa.
Leisko rakentaa oman mytologiamaailman tarjoten lukijalle siitä vähitellen sirpaleita, joten lukija kokoaa yhdessä sitä Tuulin tietämyksen ja paljastusten lisääntyessä. Hyvin punoutuvat kirjassa pelot, rakkaus, identiteetin etsintä ja salaperäisyys; jonkin verran olisi silti karsinnan varaa. Ihmisenhaltija ei kavahda pahaa eikä tarjoa helppoja ratkaisuja. Se on oiva aloitus sarjalle.
Satu Leisko: Ihmisenhaltija, Avain 2023, 298 sivua. Lainasin kirjan ystävältä.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia
Tittamari Marttisen nuortenkirja Täysillä kohti unelmia (Pieni karhu 2023) kertoo kampaajaopiskelija Adasta ja hänen ystävistään. Ada on herkkä ja ujo, mutta musiikki antaa rohkeutta, ja hänellä on lahjoja laulajaksi.
Adalle tapahtuu paljon kevään ja pikkujoulun välissä niin opiskelussa kuin musiikkiharrastuksissakin, ja kirja kertoo hyvin nuoren jännityksestä ja toiveista. Samoin se kertoo elävästi siitä, miten ihmissuhteet muuttuvat, kun uusi harrastus tai alan vaihto tuo mukanaan uusia ihmisiä. Mukaan tulee kateutta ja mustasukkaisuutta, joskin kirjan nuorilla on taito setviä ja sanoittaa tunteitaan sekä sopia.
Adan paras ystävä on pitkään ollut Syksy. Marttinen käsittelee sukupuolta ja romantiikkaa avoimesti ja väljästi. Sukupuoli ei kaipaa määrittelyjä, ei myöskään romanttisten tunteiden kohteet. Tykkääminkään ei tarvitse määrittelyjä – ystävyys tai syvempi suhde: nuoret antavat sille aikaa.
Romaani on lempeä, ja se on kirjoitettu selkokielen tapaan, eli kappaleet ovat lyhyitä, palsta kapea ja kili helppoa. Ja jos selko herättää epäileviä mielikuvia, sanottakoon sitten ulkonäköä säekirjaksi. Kirjan alku on hieman hapuileva ja kohderyhmää ajatellen ehkä lapsekas, mutta kuvaus vahvistuu nopeasti. Ilahduttavaa on se, että romaanissa on ammattikoululaisia, sillä heitä ei ruuhkaksi asti löydä nuortenkirjoista. Kirja sopii mainiosti yläkouluun ja siitä eteenpäin.
Tittamari Marttinen: Täysillä kohti unelmia, Pieni karhu 2023, 144 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Magdalena Hai: Sarvijumala
Suosituslistalle ilman muuta kuuluu Finlandia-palkittu Magdaleena Hain Sarvijumala(Otava 2023). Se toimii yläkoululaisista toiselle asteelle – ja sen yli, sillä kirja kestää monta lukukertaa. Olen kirjoittanut kirjasta jo aiemmin postauksen, tässä. Lisään nyt, että Sarvijumalasta ilmestyy myös selkokielinen versio kevään 2024 päätteeksi, eli selkomukautan sen ja Otava julkaisee.
Selkokielisiä novelleja nuorille
Lukemaan oppii ja lukutaidossa edistyy vain lukemalla. Kun lukutaito ei ole hyvä tai lukeminen tympii muuten, alkuun auttavat kirjat, jotka on kirjoitettu helpolla kielellä ja joiden lukemista voi palastella. Viime vuosina on ilmestynyt useita kertomuskokoelmia, jotka on kirjoitettu selkokielellä. Lyhyet jutut auttavat lukemisen alkuun. Tässä on vinkkilista nuorille sopivista selkokertomuskirjoista klassikoista kauhuun:
Minna Canth: Kolme novellia (Ystävät, Salakari, Missä onni?), selkomukautus Tuija Takala (Laatusana 2022)
Tässä vaiheessa en tiedä, kuinka hallituksen leikkaussuunnitelmien käy, mutta linkkaan tähän taannoisen kannanottoni Selkokirjallisuudesta leikkaaminen huolettaa. Leikkausuhka on saanut julkisuutta ja esimerkiksi Yle ja HS ovat julkaisseet juttuja mm. pienilevikkisen laatukirjallisuuden tuen leikkausseuraamuksista.
Hyvä, että selkokirjat ovat olleet esillä tärkeänä lukutaidon edistämisen keinona. Sen ohella toivon, että selkokirjat ovat tästä lähtien esillä ihan kirjoina muiden joukossa, jotta niistä tietoisuus lisääntyy ja mahdolliset ennakkoluulot häviävät. Selkokirjoissa otetaan huomioon lukijan mahdolliset kielelliset vaikeudet, mutta (Selkokeskusta lainaten) vähälevikkinen ei ole vähäarvioista.
Eli selkokirjat ovat kirjoja, kirjallisuutta. Niistä soisi kirjoitettavan kirjoina kirjojen joukossa. Kuten minä tässä jutussa tein.
Haastan siis sinut: kirjoita ja keskustele selkokirjoista kirjojen joukossa.
Joulunajan lukemistoon suosittelen Claire Keeganin pienoisromaania Nämä pienet asiat (Tammi 2023). Romaani antoi ainakin minulle rauhoituksen hetkiä ja kahmaisi humaaniin otteeseensa. Kirjakokemukseni avautuu joulukalenterin seitsemännesta luukusta (joulukalenterilogot: Niina/Yöpöydän kirjat).
Lumihiutaleita hiljalleen sataa irlantilaiseen asumistoon joulun1985 tienoilla, mutta tarina alkaa jo lokakuusta. Hiili- ja puutavarakauppias Bill Furlong elää perhekeskeisesti vaimonsa ja kolmen tyttärensä kanssa ja hoitaa työnsä säntillisesti myös kiireaikoina.
Billiin vaikuttaa hänen lapsuutensa: äiti tuli raskaaksi 17-vuotiaana palveluspaikassaan, ja poikkeuksellisesti tilan omistaja rouva Wilson otti äidin ja pojan suojelukseensa sekä piti huolta Billistä äidin kuoleman jälkeenkin. Kirja kuvaa kauniisti ja osoittelematta, miten koettu hyvyys poikii hyvää.
•
Keeganin kuvaus on arkista ja ekonomista. Mitään ei revitellä vaan näytetään ajatuksia, toimia ja keskustelun pätkiä. Eleetön, vaatimaton tasapaino huokuu tekstistä.
”Vähin erin hän sai tunteensa kuriin ja päätteli, ettei mikään toistunut samana; jokaiselle annettiin päivät ja tilaisuudet, jotka eivät toistuisi. Ja eikö ollutkin suloista olla juuri siellä missä oli ja saada muistella menneitä, vaikka se mieltä liikuttikin. Sen sijaan että olisi aina ajatellut vain tulevia, samanlaisina toistuvia päiviä ja vaikeuksia, joita ei ehkä koskaan tulisikaan.”
•
Romaani on kannanotto Irlannin katolisen kirkon ylläpitämistä Magdalena-pesuloista, jotka työllistivät nuoria au-äitejä ja ylläpitivät ensikoteja. Niissä kuoli lapsia eivätkä olot ylipäätään vastanneet tarkoitustaan.
Bill on silminnäkijä yhden kaltoinkohdellun tytön tilanteessa. Hän toteuttaa kristillisyyttä roppakaupalla enemmän kuin kirjan nunnat – mitä teette yhdelle pienimmistä, jotenkin noin humaanisti kai sanassa sanotaan. Romaani ei saarnaa, vaan sen päähenkilöllä on omatunto ja hän tekee sen mukaan. Ja jakaa joulumieltä myös tänne Pohjolaan.
”Ihmiset osasivat olla hyviä, Furlong ajatteli ajaessaan takaisin kaupunkiin. Piti vain oppia miten tasapainotella antamisen ja ottamisen kanssa niin että tuli toimeen yhtä lailla muiden kuin omiensa kanssa. Mutta heti ajateltuaan niin hän tiesi olevansa itse etuoikeutettu ja mietti, miksei ollut antanut makeisia ja muita saamiaan lahjoja niille joiden asiat eivät olleet yhtä hyvin. Joulu sai aina ihmisistä esiin parhaat ja pahimmat puolet.”
•
Claire Keegan: Nämä pienet asiat, suomentanut Kristiina Rikman, Tammi 2023, 53 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Joulukalenterin itsenäisyyspäivän jutun postasi Kirjakas, ja huomisen luukun avaa ja täyttää Kirjamies.
Tämä romaani sopii tähän aikaan, myös itsenäisyyspäivään: Viime ajat (Teos 2023). Katja Raunion romaanissa kesäisten viikkojen mittaan näyttäytyy hätkähdyttävä kuva meistä. Ei siinä sinänsä uutta ole verrattuna siihen, mitä uutisistakin ja tutkimuksista voi lukea, mutta kaunokirjallisuuden keinot ovatkin toiset kuin asiaproosan. Kaunokirjallisuus nävertää sisuksia.
•
Marraskuussa levisi tutkimustieto, että 9/10 suomalaisnaisista on kokenut seksuaalista häirintää. Katsotaanpa tätä Katja Raunion romaanin kautta.
Romaanin päähenkilön ikätoverit valmistuvat yliopistosta ja perustavat perheitä, mutta tämä nainen on keskeyttänyt opinnot, menettänyt luottotiedot ja asuu velkaisena kimppakämpässä. Hän tekee kausityötä historiallisen museon kassana.
Romaani kuvaa museon arkitilanteita ja juhlia sekä naisen kävelymatkoja kaduilta kotiin ja näkymiä koti-ikkunasta. Lähes joka kohtaaminen täyttää seksuaalisen ahdistelun määritelmät. Liioitteluako? Ei, osoitus: jostain syystä lähes joka mies ottaa oikeutuksen huomautella, härnätä, vikitellä, runkata ja lähestyä.
Yksi satunnainen yökohtaaminen on läpäistä päähenkilön kiinnostuksen – kaikki hurmaava nuori mies. Vaan ei siitä seuraa bridgetjones-tyyppistä unelmaa, jossa mies hyväksyy naisen juuri sellaisena kuin nainen on. Ei – jos nainen avautuu sellaisen kuin hän on, salaperäisyys ja kiinnostavuus katoavat. Eikä miehen vapautta saa uhmata.
•
Raunion romaanissa kenelläkään ei ole nimeä. Henkilöt nimetään ammatin tai aseman mukaan. Päähenkilöllä ei sellaista ole. Tästä punkaa yhteiskunnallista näkemystä: miten me määrittelemme ihmisiä? Okei, aseman mukaan. Mitä jos on asematon? Se ei tee näkymättömäksi vaan alttiiksi huomauttelulle, tytöttelylle, setäselittämiselle ja häirinnälle siinä kuin muutkin – ja vieläkin enemmän.
Naisten keskinäinen solidaarisuus on sekin unelmaa. Kun päähenkilö saa siirron museon assariksi, pahat puheet vilisevät päähenkilönkin korviin. Eli oletus reittä pitkin noususta kohdistuu nuoriin naisiin, päähenkilöön.
•
En tavallisesti innostu sinä-muotoisesta kerronnasta, mutta juuri tähän romaaniin ja eritoten sen sisältöön se sopii erinomaisesti. Päähenkilön sinuttelu sivaltaa lukijaa ja pakottaa ottamaan osaa ja oman siivun siitä: tämä koskee sinua, tämä koskee myös minua, meitä kaikkia.
Kerronta on muutenkin tarkkaa ja ilmeikästä, terävää ja osuvaa. Kokonaisuus on kompakti, paisuttelematon. Siksi se on tehokas. Loppupuolella sen tinkimättömyys repeää satusuuntaan viemättä mitään pois siitä, että sanottava kumpuaa tosielämästä.
Eikä romaanin tosielämä näytä hyvältä: tasa-arvon mallimaan naiset ovat jatkuvalla soitolla kohteina vähintään suunsoittoon, ja asemaltaan heikommat itsensä korkeammiksi kokevien kuittailuille. Miksi me hyväksymme sen emmekä puutu puheisiin? Miten me poikamme kasvatamme? Ja tytöt? Eli hyvää itsenäisyyspäivää vain.
•
Katja Raunio: Viime ajat, Teos 2023, äänikirjana 3 tuntia, lukijana Satu Paavola. Kuuntelin BookBeatissa.
Petri Tammisen tuotannossa on lyhyiden teosten linja: kirjoissa puolen sivun, korkeintaan parin sivun jutut loksahtavat kirjan nimen teemaan. Esimerkiksi Se sano ja Suomen historia nappaavat haastatelluilta ihmisiltä jutun juuria, jotka kirjailija kiteyttää niin, että niistä kehkeytyy mininovelleja. Urheilijaelämäkerrassa (Otava 2023) kirjailija on ikään kuin haastatellut itseään, napsinut urheiluun liittyviä muistoja ja muotoillut ne kaunokirjallisiksi katkelmiksi. Kirja on hioutunut vielä ytimekkäämmäksi elämäkerraksi kuin parinkymmenen vuoden takainen Muistelmat.
Kirjan kertojan lapsuus, nuoruus ja aikuisuus välittyvät urheilumuistojen lävitse. Mukana kulkevat arkihavainnot, ihastukset, vaimo, lapset, työ ja ystävät sekä ikääntyvät vanhemmat, isän kuolemakin. Mitä urheilu tekee muisteluksille, tuo kilpailun, voiton, häviön ja tulosvertailun toiminta? Elämänmakuisen tarkastelutavan.
•
Kertojan urheiluelämäkerta ei ole tyystin kronologinen, eikä kaikkia kirjan lukuja sidota mihinkään aikaan. Jokaisella luvulla on otsikko. Lukutekniikkani tässä kirjassa eteni siten, että luin lyhyen luvun, palasin sitten otsikkoon ja luin jutun uudelleen. Siten tunnustelin niiden merkityksenantoa toisilleen. Otsikointi noudattaa Tammisen taktiikkaa: joskus otsikko kattaa jutun, ja juttu on sanatarkasti se, millaisena se tarjotaan, mutta useasti merkitys laajenee vertauskuvaksi.
Esimerkiksi tarina ”Elämänkulku” kuvailee juniorivalmentajan puheita, miten mikäkin pilaa juoksutekniikan. Ei voi välttää laajennusta siihen, miten mikäkin voi pilata elämän. Ei kertoja sitä ala setvimään, vaan:
”Muistan myös alkuillan valon, pihalla tilaisuuden jälkeen, ja sen kuinka hajamielisenä siinä valossa kuljin, kaikki äskeiset puheet unohtaneena, jotakin aivan senhetkistä ajatellen.”
Onhan tuo lumoavaa ja niin totta ohimeneväisyyden ja muistin olemuksesta. Samanmoisia hetkellisyyden pysäkkejä ja ajan hävittäviä jatkumoita on kirjassa monta. Tämä tehokeino toimii: juttulopetuksen avoimuus tarjoaa tilan lukijan täydentää. Niin esimerkiksi luvussa ”Tärkeä maali”:
”Tällaisia satunnaisilta tuntuvia hetkiä elää aina uudestaan, vuosikymmeniä. Jotain sekin tarkoittaa. Mutta mitä?”
•
No, tämä urheilu. Kertoja harrastaa joukkuelajeja ja penkkiurheilua, lapset ovat harrastaneet urheilua. Harrastuksiin liittyy kunnianhimoa ja ennen kaikkea elämänopetuksia tyytymisestä, luopumisesta ja häviöstä. Kivuliaat erillisyyden ja häpeän tunteet heijastuvat urheilumuistoista, mutta se on vain yksi puoli. Kuvauksessa on rutkasti lämpöä liittymisestä joukkoon, vanhemmuudesta, rakkaudesta – salahauskaa ja usein tragikoomista virettä unohtamatta.
Selailen kirjaa taas, parin lukemiskerran jälkeen. Suosikkijuttuni muuttuvat lukukertojen mukaan. Nyt nousee tarina ”Mitä maailmassa on”. Kertoja liukuu ajassa 30 vuotta ja tajuaa metsässä, että siellä ei ole urheilua. Itsestään selvääkö? Nautin napakasta tavasta ilmaista metafyysisen oivalluksen ylipäätään ihmisen ymmärryksestä ja havaintojen rajoista. Aivan vastaansanomaton on loppu:
”Silloin huomasin, etten ole koskaan tiennyt, mitä maailmassa on ja mitä siinä ei ole.”
•
Oma aktiiviurheiluni päättyi murrosiän myötä, ja vaikka viihdynkin penkkiurheilijana, ei ruumiinkulttuuri erityisen suuria minulle merkitse. Ehkä ensimmäisiä Urheiluelämäkerran juttuja lukiessani hain kosketuspintaa kirjaan, mutta pian se löytyi. Urheilu on kehys, sisältö on elämä.
Nautin yhä enemmän lyhyestä muodosta, jossa tarkoin, konstailemattomin, suorin ja selkein ilmaisun tallentuu tavallisesta ainutlaatuista. Se säväyttää, koskettaa ja hykerryttää. Siinä Tamminen on taituri.
•
Petri Tamminen: Urheilijaelämäkerta. Otava 2023, 95. Sain kirjan kustantajalta.
Urheilijaelämäkerta lapsuudenkotini entisellä sulka- ja lentopallokentällä, jossa myös loikkasin pituutta ja hyppäsin korkeutta – nyt metsittynyt varvikko. Metsässähän ei ole urheilua.
Mitä J. L. RuneberginHanna-runoelmalla (1836) on sanottavaa nykylukijalle vai onko se tyystin pölyttynyt? Miksi muokkasin sen selkokielelle? Miksi selko-Hanna kannattaa lukea? Näihin kysymyksiin vastaan jutussani.
Lähtökohtaisesti klassikot eivät ole menettäneet kiinnostavuuttaan. Vähintään ne näyttävät aikansa ihanteita, ilmiöitä ja tyyliä. Se pätee Runebergin Hannaan. Rajallisen kirjallisen kulttuurin Suomi sai Runebergista tekijän, joka hieman viipeellä toi eurooppalaisia virtauksia kirjallisuuteemme. Hannassa hehkuu saksalainen romantiikka, joka ammensi idyllisestä maaseudusta ja ilmaisi ihanteellisesti puhtaan luonnon ja vilpittömän rakkauden yhteydet. Koukeroinen ruotsinkielinen heksametri näytti, että runomitta sujuu myös suomenruotsalaiselta.
Runebergin sisä-Suomen luontokuvauksesta alkoivat kotimaisen kirjallisuuden pitkät perinteet: maalaismaisema ja keskikesän ainutlaatuisuus ovat sittemmin siirtyneet myöhempien aikojen teoksiin vuosikymmenestä toiseen. Esimerkiksi Frans Emil SillanpäänIhmiset suviyössä (1934) ja Aki OllikaisenPastoraali (2018) voidaan lukea Runebergin Hannaa vasten, lukuisat muut teokset myös.
•
Tähänastinen jo käy todisteesta, että on syytä viivähtää yhdellä kaunokirjallisuutemme alkulähteellä. Etenkin proosan nuorten naisten kuvaukset ja pyrkimykset pureutua neitojen mielenmaisemaan käynnistyvät Hannasta. Se on käynyt selväksi, kun olen mukauttanut selkokielelle Minna CanthinHannan ja Juhani AhonPapin rouvan.
Ahon Papin rouvan aloitussivulla on lainaus J. L. Runebergin Hanna-runoelmasta, ja kirjassa muutenkin keskustellaan Runebergin runoista ja lauletaan niitä väreilevän kesämaiseman lumoissa. Aho tosin keskittyy nuoruuden ensi lemmen pettymykseen toisin kuin Runeberg. Canthin Hanna ei ole sattumalta saman niminen kuin Runebergin teos, sillä Canth luo vastakuvan romantiikan Hannalle: realistinen Canthin Hanna näyttää tosielämän kaksinaismoralismin, tytön oman tahdon nujertamisen ja kaikkea muuta kuin romanttisten sankarien kohtaamisen.
•
Toistan: Runebergin Hanna on syytä tuntea, sillä se on vaikuttanut suuresti kotimaiseen kirjallisuuteen. Hanna kertoo papin nuoresta tyttärestä juhannuksena, jolloin hän saa vakavaraisen naimatarjouksen mutta äkkirakastuu köyhään komistukseen kauniin kesäillan autereessa. Hannassa näkyy sukupolviajattelu: vanha polvi antaa turvallisuuteen tähtääviä ohjeita, kun ikätoveri, ystävä, opastaa tunteen tunnistamiseen. Niistä aineksista on syntynyt ja syntyy yhä moni viihdekirja ja draama.
Runebergin Hanna on ihanteellinen kuvaus, ja sitä on kiinnostava verrata nykyromansseihin ja rakkaustarinoihin aikojen saatossa. Mikseipä se siksi tehoaisi nykylukijaan? Lisäksi ensi silmäyksellä ihastuminen taitaa olla tuttua monille, samoin se, että kesäluonto herkistää.
Runoelmassa on sisäkertomus kuolleesta kalastajasta, joka tuo idylliin muistutuksen katoavaisuudesta ja kauniin maiseman lohdutuksesta. Lyhyessä runoelmassa on myös muita juoniaineksia kuten sugar daddy -henkinen kosinta sekä tarina nuoren sankarin öykkärimäisen siskon muutoksesta rakastuttuaan. Aineksia riittää!
•
Runeberg siis kirjoitti kolmilauluisen runoelman heksametrimittaan. Kolme kääntäjää on eri aikoina sen suomentanut, mutta tukeuduin ensimmäiseen, Paavo Cajanderin tuotokseen (1880). Vanha runokieli haastaa nykylukijan monin tavoin. Esimerkki puhukoon puolestaan:
”Vaan sill’ aikaa seitsentoist’ ikänen tytär Hanna
Raittiin’ istuvi hän, punottain kuni varjossa marja,
Kuin puvussaan keveässä hän tuoss’ ilo-tointahan hoitaa.
Saasteeton sydän on poven alla, mi paulomatonna
Paisuen nousee, aaltoillen hänen henkäyksistään,
Kun hän syöstävätään käsivarsin paljahin viskoo.
Silmäpä kirkas on vaan kuni peili ja riemusta loistaa.”
Päädyin muokkaamaan runoelman selkokieliseksi kertomukseksi. Siten välittyvät teoksen ytimet: Hannan ajatukset, tunteet ja valinnat, herkkä rakastuminen, ystävyys, kodin turva sekä sivuhenkilöiden vaikutus Hannaan. Kirjan kolme lukua säilyvät, samoin sisäkertomukset.
Selkokielinenkin versio välittää aistimukset, tunteet ja ajatusten ailahtelun – ja kaikkea ympäröi satumainen kesäluonto korkealta mäeltä avartuvine maisemineen ja lähteineen. Luonnollisesti runon rytmi, sanavalinnat ja virkerakenne muuttuvat helpoksi suomen kieleksi. Näin klassikko jatkaa elämäänsä.
•
Kehotan tutustumaan selko-Hannaan, menneen maailman kirjaan, josta niin moni muu kotimainen teos ponnistaa. Lukukokemus tarjoaa näköalan siihen, mikä on meille tärkeää: rakkaus, vanhemman hyväksyntä ja lähiluonto. Sitä ei aika haperra, vaikkemme olisikaan yhtä ihanteellisia kuin Runeberg aikoinaan.
Hannan on kustantanut Äidinkielen opettajain liiton kustantamo Laatusana, joka elokuussa lahjoittaa pdf–verkkokirjan jäsenilleen liiton 75-juhlavuoden kunniaksi. Muut voivat ostaa sen Laatusanan verkkokaupasta. Kirjan kannesta erityishuomio: kannessa on naistaitelija Elisabeth Blomqvistin maalaus Hannan innoittamana vuosilta 1853 – 1854 (Kansallisgallerian kokoelmat).
J. L. Runeberg: Hanna. Paavo Cajanderin suomennoksesta selkomukauttanut Tuija Takala,
Laatusana 2023, non 62 sivua pdf-verkkokirjana sisältäen tietotekstit Runebergista ja hänen tuotannostaan. Ks. Laatusanan verkkokauppa (tulee myyntiin elokuun alkupuolella).
J. L. Runeberg: Hanna. Selkomukautus runoelmasta kertomukseksi, pdf-verkkokirja. Kirjassa on tietoteksti kirjailijasta ja tuotannosta. Laatusana 2023.
*
Klassikkomukautuksiin (Kivi, Canth, Aho ja Runeberg) olen tehnyt selkokieliset tehtäväpaketit, Laatusana. Tehtäväpaketti on myös Hyvä päivä -novelleihin Opike-kustantamon sivuilla.
Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.
Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana.
Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.
Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.
Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.
Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.
Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?
Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.
Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.
”Oletko aina asunut Sochossa?”
”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”
”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”
”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.
Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.
Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?
Tapaninpäivän ratoksi luin Anneli Kannon uutuuden Kullan kaipuu (Lind & Co 2022), jota esittelytekstissä kuvaillaan hyvän mielen romaaniksi. Kanto on monipuolinen kirjailija, joka vankanvakuuttavien historiallisten romaanien lisäksi on kirjoittanut draamoja, lastenkirjoja ja viihdettä. Kullan kaipuu asettuu viimeksi mainittuun lokeroon, vaikken mielelläni kirjoja lokeroikaan eikä Kannon kirja ole tyypillisintä maalaisromantiikkaa.
•
Kirjan päähenkilö Armi on viittäkymmentä lähestyvä eronnut kaupunkilaisnainen, joka rohkeudenpuuskassaan osallistui tosi-tv-ohjelmaan ja asuu nyt maajussinsa Henrin kanssa. Armin myötäilynhalu ja konfliktipakoisuus värittävät häntä, mikä voi lukijaa vähän tuskastuttaa. Pian paljastuu kirjan nimen yksi tulkinta: kaipuu tulla rakastetuksi, keski-ikäiseksi kullanmuruksi saa naisen sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta. Kunnes ei enää voi. Armin kasvuprosessi sokeudesta terävänäköiseksi sopii voimaannuttajaksi: nainen, älä luovu itsellisyydestäsi ja rahoistasi!
Kanto kertoo sutjakasti, ja parhaimmillaan hän on kylän erilaisten naispersoonien luonnehtijana. Kirjan naishenkilöt hörhöistä poliittisiin pyrkyreihin ja katkeriin puurtajiin jäävät tyypeiksi mutta sellaisina herkullisiksi. Naiset ajautuvat taajaan suukopuun, jonka dialogi viihdyttää. Huvittavat minua myös Armin viestit, joiden hipaisunäyttövirheisiin samastun. Harmillisesti Armin maajussi-Henri kivettyy kirjassa yksituumaisen epämiellyttäväksi, vaikkakin syy sille selviää.
•
Siispä Kannon pienoisromaani kuuluu viihdekirjallisuuteen, ja kontekstiin asettaen sitä luen. Kannon viihdetyyli on enemmän realistista, tavalliseen arkeen kytkeytyvää vähän Marja-Leena Tiaisen keski-ikäisiä kuvaavan proosan tapaan. Huumoria löytyy etenkin ihmisluonteesta, ja Armin some-influensseriudesta irtoaa ironiaa. Päivänpolttavaan sitoo ekologinen juoniaines eli kaivosteollisuuden vaikutus luontoon. Sekin näppärästi naksahtaa kirjan nimeen.
Ehkäpä lyhyt tarina on ajateltu äänikirjaksi ja sellaisena (rapiat neljä tuntia) napakaksi ajanvietteeksi. Luin tarinan verkkoversiona, ja kuten juttuni aloitin, sellaisena se oli leppoisaa joulujoutoaikaa.
Joulun tienoilla on tarjolla kausituotteita. Suoratoistopalvelut pullistelevat jouluelokuvia ja -telkkarisarjoja, mutta myös joulunovelleja ja -romaaneja ilmestyy sesonkiin sopivasti.
Tämä vuonna en ole innostunut draamoista. Yritin katsoa Netflixistä Oslon lentokentälle sijoittuvaa Joulumyrsky-minisarjaa, mutta en saanut siihen otetta. Idea sinänsä vaikuttaa hyvältä – joululiikenne pysähtyy kiireisellä lentokentällä sääsyistä – mutta tarinankerronta haarautuu liian monen henkilön seuraamiseen eikä herätä kiinnostusta heihin. Bongaan roolituksesta monta tuttua mainiosta Jouluksi kotiin –sarjasta. Sitä olen yrittänyt katsoa nyt toistamiseen, mutten ole ihan yhtä innostunut kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.
Tämän joulun alla luin kaksi kotimaista joulunovellia, jotka edustavat ääripäitä, kauhua ja kartanoromanttista jouluidylliä.
Marko Hautala: Kirkkoväki
Marko Hautalalta on ilmestynyt neljäs jouluinen kauhutarina. Viime vuonna riemastuin Tilauspukista, nyt on Kirkkoväen vuoro (Haamu 2022).
Kirkkoherra Niilo Varjo saa poikkeuksellisen joulusaarnatehtävän Lapuan piispalta. Vuosikymmeniä on pysynyt salassa se, että yhteen autiokirkkoon kokoontuu vuosittain jouluyön messuun manalaiset eli alisen välitilaan puoliksi maatuneet kirkkoväkiläiset (jotka kansainvälisesti tunnetaan nimellä zombiet).
Kotoperäisessä uskomusperinteessä tällainen porukkaa tunnetaan paljon, yksi nimitys on manalaiset. Tässä välissä voinkin suositella Pasi Klementtisen tietokirjaa Kansanuskon yöpuoli, jossa perehdytään kymmeniin kotimaisiin yöpuolen uskomusolentoihin. Joten mytologiasta kiinnostuneena saan herkutella, miten Hautala saattaa nykykauhunovelliin aihelman vanhoista uskomuksista. Hautala onnistuu erinomaisesti nykyisen ja menneen yhdistelyssä, kaikin aistein:
”’Niinpä tietysti’, kanttori huokasi. ’Joudun varoittamaan, että ruumiin ylösnousemus kuulostaa mukavan teoreettiselta uskontunnustuksessa, mutta todellisuus on toista. Ala-Ikola ei ollut mikään nirsonenä, mutta hänkin oppi ensimmäisestä kerrasta, että pitää siedättää. Haki Ruotsista surströmmingiä. Ennen jouluyön jumalanpalvelusta avasi purkin vessassa ja veti kenraaliharjoituksen siinä löyhkässä.'”
Lyhyt novelli pysyy jäntevänä. Juonenkuljetus on liukasta ja sanomisen tapa varmaa siten, että huumorin ja kauhun elementit sotkeutuvat sopivasti. Lopputuloksena sain groteskinmojovan, jouluhymistelyä särkevän kirjallisuuskokemuksen.
•
Marko Hautala: Kirkkoväki, Haamu 2022, 18 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.
Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa
Perinteiseen joulutarinamakuun sopii Ann-Christin Antellin kertomus Joulu Örndahlin ruukissa (Gummerus 2022). Antellin romaaneidenPuuvillatehtaan varjossa ja Puuvillatehtaan perijä aikajanan väliin sijoittuva joulutarina on täydellinen trilogian ystäville. (Sarja täydentyy trilogiaksi keväällä.) Joulunovellissa saa todistaa ensimmäisen romaanin päähenkilön Jennyn rakkauden pitovoimaa ja toisen romaanin päähenkilön Martan nuoruustunnelmia Ruotsin puolen maisemissa 1800-1900-lukujen taitteessa.
Jennyn puolison Fredrikin sukuperintöruukki tarjoaa pittoreskin joulumiljöön, ja sen kuvaaminen käy Antellilta elävästi. Draaman aiheet ovat arkisia, mutta mukaan mahtuu pieniä jännitysmomentteja. Kokonaisuutta ryydittää viaton romantiikka.
Ruukkiympäristö voisi tarjota teräviä tarkasteluaiheita ruukin työväestä ja kartanon herrasväestä, mutta sellaiseen ei kirjoittaja nyt tartu. Onko lopputulos hampaaton? Tavallaan, mutta mutta. Ymmärrän kiltin joulutunnelman tarpeen, tällaisen pikaisen todellisuuspaon aikaan ja paikkaan, jossa voi levätä hetken varmuudessa, että kaikki voi käydä hyvin – maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sellaistakin tarvitaan, joulusatuja aikuisille.
Välillä jotain ihan muuta: Anni Kytömäen Luontopäiväkirja (Tapio 2022). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja nyt on uusintapainoksen aika. Tarinallisella luontohavaintokirjalla huomaan olevan rauhoittavan vaikutuksen.
Kirja etenee tammikuusta joulukuuhun, ja joka kuukaudelle osuu muutama päiväkirjamerkintä. Niissä kertoja Kati tekee havaintoja kotipihalta, lähimetsistä ja lempiluontokohteista. Jonkin kerran mainitaan kouluikäinen tytär Siiri ja lapsenvaihtokohtaamiset tytön isän kanssa, luontoihminen hänkin.
Kerronnan viehätys perustuu sen vaivattomuuteen: elämykset ja ajatukset luonnosta yhdistävät havaintoja, tietoa ja tunnetta. Joihinkin lajeihin kertojalla on ilmeinen kiinnostus, joitain uutuuksia osuu hänen silmiinsä – samalla lukijan luontotuntemus kasvaa.
•
Elämysfiilistelyyn innostaa kirjan kokonaiskauneus, sillä Mari Tuomisen kuulas kuvitus hivelee silmää. Luontopäiväkirja sallii tunnelmoinnin, vaikka se on tietoinen ihmisen haittavaikutuksista luontoon. Esimerkiksi luontoinhokkini hirvikärpänen saa kertojalta armon, sillä sen levinnäisyys ei ole otuksen syy vaan ihmisen tekosien seurauksia.
Huomaan tämän kirjan osuvan vauhdin hiljentämisen, mielenpysäyttämisen tarpeeseen. Siksi vinkkaan uudistettua Luontopäiväkirjaa joululahjaksi tai muuksi tuliaiseksi henkireikää hakeville. Luontopäiväkirjassa on kuukausitarinoinnin ohella tilaa lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Siksi siitä voi tulla vaikkapa tulevan vuoden metsähavaintopäivyri ihan perinteiseen kynä-paperi-tyyliin.
Lopputäkyksi siteeraan kohtaa, joka sopi viime viikon vetiseen, harmaaseen yleisilmeeseen ja valaisi sitä ennen lumipeitettä:
”Vuodenajan nimi on leuto marraskuu. Se on vuodenaika, jolloin metsässä kulkeminen on helpointa: kenttäkerroksen kasvillisuus on lakoontunut, hyönteisfauna on hyhmettynyt, lunta ei ole. Metsä on myös kauniimpi kuin milloinkaan.”
•
Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja, kuvittanut Mari Tuominen, Tapio 2022, toinen uudistettu painos, tekstisivuja 70, kokonaisuus 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).
Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:
”Fariinisokerin värinen,
cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,
leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),
menee runkoa kiertäessään
kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”
Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.
•
Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:
”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.
Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:
paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.
Reaktiota voi mallintaa kotona:
’Rakas, meidän pitää puhua.’”
Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.
•
Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.
•
Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”
Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.
Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”
•
Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.
Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia.
Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.
•
Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.
Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.
•
Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.
Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.
Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.
•
Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.
Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.
•
Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.
Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.
”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”
•
Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.
Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi AlasalmenSudenraudat, historiallinen romaani sekin.
Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.
•
Enni Mustonen
Martan tarina
Kirjakauppaliitto 2021
pienoisromaani
133 sivua.
Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.
Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle.
Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.
Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.
Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää
Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.
Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:
”Suomi on ehkä onnellinen maa,
mutta suomalainen ihminen ei tunne,
että hän on onnellinen.”
Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.
Tuija Hannula
Minua varten ei tarvitse keittää
Reuna 2021
selkopakinoita
128 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
George Orwell: 1984
Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz KafkanMuodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.
•
Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita. Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.
Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:
”Winstonin asunto
oli seitsemännessä kerroksessa.
Jokaisella porrastasanteella
oli sama juliste.
Viiksekkään miehen kasvojen alla
luki suurin kirjaimin
ISOVELI VALVOO.”
Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.
Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.
Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 