Aihearkisto: lyhytproosa

16 maaliskuun, 2023 · 7:12 am

Elisa Shua Dusapin: Sokcho talvella

Nyt on tiivis tarina, alle 60 sivua sähköisenä versiona! Korealais-ranskalainen Elisa Shua Dusapin ponnahti kirjallisesti kuuluisaksi romaanillaan Sokcho talvella (Siltala 2023), ja löydän joitain syitä suosioon.

Pituus. Näinä keskittymiskyvyttöminä aikoina voi viehättää kirja, jonka lukee yhdellä istumalla tai kuuntelee yhden reippaan kävelylenkin aikana. 

Arvoitus. Kompakti tarina pitää otteessaan, sillä siitä ei voi etukäteen arvata mitään. En voi ennakoida, mitä seuraavassa luvussa tapahtuu tai miten tarina loppuu. En edelleenkään tiedä, miten kirja loppui – voin vain tehdä omia johtopäätöksiä.

Päähenkilö. Nuorehko nainen työskentelee matkustajakodissa ja kertoo tämän tarinan muutamasta talviviikosta. Hän ei suoraan paljasta itsestään juurikaan mitään, vain toiminnan ja ulkoisten havaintojen kautta selviää jotain. Irrallisuuden kokemus leijuu hänen ympärillään.

Henkilösuhteet. Kertojan suhde äitiin, poikaystävään ja majataloon ilmestyvään ranskalaiseen sarjakuvataiteilijaan Kerrandiin antaa ajateltavaa: kohtaamiset ovat, no, latautuneita, lyhyitä kohtauksia, mutta lukija ei voi kuin arvailla latautuneisuuden syitä, jotka kumpuavat kertojan menneisyydestä. Ja siitä ei voi tietää mitään.

Miljöö. Etelä-Korean puolella lähellä Pohjois-Korean rajaa Sochon kesämatkailusta elävä kaupunki on harmaa, autio ja kylmä. Kaurismäkiläistä korealaisittain. Pohjois-Korean ja ratkaisemattoman rajasodan vaikutus tuntuu.

Ruoka, ruumis. Päähenkilö kokkaa ja mainitsee korealaisia aterioita. Jotain erityistä probleemaa hänellä on syömisessä ja kehollisuudessa – vatsaongelmia, arpi. Ja kysyn itseltäni: söisinkö kertojan kokkaamaa pallokalaa?

Tunnelma. En ole monia korealaisia kirjoja lukenut, mutta muutamissa lukemissani on vakava, väkivaltainen pohjavire. Tässä korealais-ranskalaisen kirjailijan teoksessa on kovaa ja kireää vieraantuneisuutta.

Kerronta. Kuvauksen niukkuus toimii tehokeinona. Dialogia ei voi sanoa sujuvaksi, vaan se on tietoisen eriparista.

”Oletko aina asunut Sochossa?”

”Olen asunut myös Soulissa, silloin kun opiskelin.”

”Sen täytyi olla hyvin erilaista kuin täällä.”

”Ei niinkään, asuin tätini luona”, pelleilin.

Kerrand katsoi minua mitään tajuamatta.

Helsinki Lit 2023. Mitähän kirjailija kertoo toukokuussa kirjastaan?

•

Elisa Shua Dusapin: Socho talvella, suomentanut Antti Partanen, Siltala 2023, 56 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

27 joulukuun, 2022 · 12:14 pm

Anneli Kanto: Kullan kaipuu

Tapaninpäivän ratoksi luin Anneli Kannon uutuuden Kullan kaipuu (Lind & Co 2022), jota esittelytekstissä kuvaillaan hyvän mielen romaaniksi. Kanto on monipuolinen kirjailija, joka vankanvakuuttavien historiallisten romaanien lisäksi on kirjoittanut draamoja, lastenkirjoja ja viihdettä. Kullan kaipuu asettuu viimeksi mainittuun lokeroon, vaikken mielelläni kirjoja lokeroikaan eikä Kannon kirja ole tyypillisintä maalaisromantiikkaa.

•

Kirjan päähenkilö Armi on viittäkymmentä lähestyvä eronnut kaupunkilaisnainen, joka rohkeudenpuuskassaan osallistui tosi-tv-ohjelmaan ja asuu nyt maajussinsa Henrin kanssa. Armin myötäilynhalu ja konfliktipakoisuus värittävät häntä, mikä voi lukijaa vähän tuskastuttaa. Pian paljastuu kirjan nimen yksi tulkinta: kaipuu tulla rakastetuksi, keski-ikäiseksi kullanmuruksi saa naisen sulkemaan silmänsä ikäviltä asioilta. Kunnes ei enää voi. Armin kasvuprosessi sokeudesta terävänäköiseksi sopii voimaannuttajaksi: nainen, älä luovu itsellisyydestäsi ja rahoistasi!

Kanto kertoo sutjakasti, ja parhaimmillaan hän on kylän erilaisten naispersoonien luonnehtijana. Kirjan naishenkilöt hörhöistä poliittisiin pyrkyreihin ja katkeriin puurtajiin jäävät tyypeiksi mutta sellaisina herkullisiksi. Naiset ajautuvat taajaan suukopuun, jonka dialogi viihdyttää. Huvittavat minua myös Armin viestit, joiden hipaisunäyttövirheisiin samastun. Harmillisesti Armin maajussi-Henri kivettyy kirjassa yksituumaisen epämiellyttäväksi, vaikkakin syy sille selviää.

•

Siispä Kannon pienoisromaani kuuluu viihdekirjallisuuteen, ja kontekstiin asettaen sitä luen. Kannon viihdetyyli on enemmän realistista, tavalliseen arkeen kytkeytyvää vähän Marja-Leena Tiaisen keski-ikäisiä kuvaavan proosan tapaan. Huumoria löytyy etenkin ihmisluonteesta, ja Armin some-influensseriudesta irtoaa ironiaa. Päivänpolttavaan sitoo ekologinen juoniaines eli kaivosteollisuuden vaikutus luontoon. Sekin näppärästi naksahtaa kirjan nimeen.

Ehkäpä lyhyt tarina on ajateltu äänikirjaksi ja sellaisena (rapiat neljä tuntia) napakaksi ajanvietteeksi. Luin tarinan verkkoversiona, ja kuten juttuni aloitin, sellaisena se oli leppoisaa joulujoutoaikaa.

•

Anneli Kanto: Kullan kaipuu, Lind & Co 2022, 93 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

23 joulukuun, 2022 · 8:22 am

Lyhytproosaa jouluksi: Kirkkoväki ja Joulu Örndahlin ruukissa

Joulun tienoilla on tarjolla kausituotteita. Suoratoistopalvelut pullistelevat jouluelokuvia ja -telkkarisarjoja, mutta myös joulunovelleja ja -romaaneja ilmestyy sesonkiin sopivasti. 

Tämä vuonna en ole innostunut draamoista. Yritin katsoa Netflixistä Oslon lentokentälle sijoittuvaa Joulumyrsky-minisarjaa, mutta en saanut siihen otetta. Idea sinänsä vaikuttaa hyvältä – joululiikenne pysähtyy kiireisellä lentokentällä sääsyistä – mutta tarinankerronta haarautuu liian monen henkilön seuraamiseen eikä herätä kiinnostusta heihin. Bongaan roolituksesta monta tuttua mainiosta Jouluksi kotiin –sarjasta. Sitä olen yrittänyt katsoa nyt toistamiseen, mutten ole ihan yhtä innostunut kuin ensimmäisellä katsomiskerralla.

Tämän joulun alla luin kaksi kotimaista joulunovellia, jotka edustavat ääripäitä, kauhua ja kartanoromanttista jouluidylliä.

Marko Hautala: Kirkkoväki

Marko Hautalalta on ilmestynyt neljäs jouluinen kauhutarina. Viime vuonna riemastuin Tilauspukista, nyt on Kirkkoväen vuoro (Haamu 2022).

Kirkkoherra Niilo Varjo saa poikkeuksellisen joulusaarnatehtävän Lapuan piispalta. Vuosikymmeniä on pysynyt salassa se, että yhteen autiokirkkoon kokoontuu vuosittain jouluyön messuun manalaiset eli alisen välitilaan puoliksi maatuneet kirkkoväkiläiset (jotka kansainvälisesti tunnetaan nimellä zombiet). 

Kotoperäisessä uskomusperinteessä tällainen porukkaa tunnetaan paljon, yksi nimitys on manalaiset. Tässä välissä voinkin suositella Pasi Klementtisen tietokirjaa Kansanuskon yöpuoli, jossa perehdytään kymmeniin kotimaisiin yöpuolen uskomusolentoihin. Joten mytologiasta kiinnostuneena saan herkutella, miten Hautala saattaa nykykauhunovelliin aihelman vanhoista uskomuksista. Hautala onnistuu erinomaisesti nykyisen ja menneen yhdistelyssä, kaikin aistein:

”’Niinpä tietysti’, kanttori huokasi. ’Joudun varoittamaan, että ruumiin ylösnousemus kuulostaa mukavan teoreettiselta uskontunnustuksessa, mutta todellisuus on toista. Ala-Ikola ei ollut mikään nirsonenä, mutta hänkin oppi ensimmäisestä kerrasta, että pitää siedättää. Haki Ruotsista surströmmingiä. Ennen jouluyön jumalanpalvelusta avasi purkin vessassa ja veti kenraaliharjoituksen siinä löyhkässä.'”

Lyhyt novelli pysyy jäntevänä. Juonenkuljetus on liukasta ja sanomisen tapa varmaa siten, että huumorin ja kauhun elementit sotkeutuvat sopivasti. Lopputuloksena sain groteskinmojovan, jouluhymistelyä särkevän kirjallisuuskokemuksen.

•

Marko Hautala: Kirkkoväki, Haamu 2022, 18 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa

Perinteiseen joulutarinamakuun sopii Ann-Christin Antellin kertomus Joulu Örndahlin ruukissa (Gummerus 2022). Antellin romaaneiden Puuvillatehtaan varjossa ja Puuvillatehtaan perijä aikajanan väliin sijoittuva joulutarina on täydellinen trilogian ystäville. (Sarja täydentyy trilogiaksi keväällä.) Joulunovellissa saa todistaa ensimmäisen romaanin päähenkilön Jennyn rakkauden pitovoimaa ja toisen romaanin päähenkilön Martan nuoruustunnelmia Ruotsin puolen maisemissa 1800-1900-lukujen taitteessa.

Jennyn puolison Fredrikin sukuperintöruukki tarjoaa pittoreskin joulumiljöön, ja sen kuvaaminen käy Antellilta elävästi. Draaman aiheet ovat arkisia, mutta mukaan mahtuu pieniä jännitysmomentteja. Kokonaisuutta ryydittää viaton romantiikka.

Ruukkiympäristö voisi tarjota teräviä tarkasteluaiheita ruukin työväestä ja kartanon herrasväestä, mutta sellaiseen ei kirjoittaja nyt tartu. Onko lopputulos hampaaton? Tavallaan, mutta mutta. Ymmärrän kiltin joulutunnelman tarpeen, tällaisen pikaisen todellisuuspaon aikaan ja paikkaan, jossa voi levätä hetken varmuudessa, että kaikki voi käydä hyvin – maassa rauha ja ihmisillä hyvä tahto. Sellaistakin tarvitaan, joulusatuja aikuisille.

•

Ann-Christin Antell: Joulu Örndahlin ruukissa, Gummerus 2022, 48 sivua eKirjana. Luin BookBeatissa.

*

Toivotan lukijoilleni lämmintä joulumieltä, avaria ajatuksia ja toiveikasta talvimieltä!

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit

Avainsanat: ,

23 marraskuun, 2022 · 4:01 pm

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja

Välillä jotain ihan muuta: Anni Kytömäen Luontopäiväkirja (Tapio 2022). Kirja on ilmestynyt ensimmäisen kerran vuosia sitten, ja nyt on uusintapainoksen aika. Tarinallisella luontohavaintokirjalla huomaan olevan rauhoittavan vaikutuksen.

Kirja etenee tammikuusta joulukuuhun, ja joka kuukaudelle osuu muutama päiväkirjamerkintä. Niissä kertoja Kati tekee havaintoja kotipihalta, lähimetsistä ja lempiluontokohteista. Jonkin kerran mainitaan kouluikäinen tytär Siiri ja lapsenvaihtokohtaamiset tytön isän kanssa, luontoihminen hänkin. 

Kerronnan viehätys perustuu sen vaivattomuuteen: elämykset ja ajatukset luonnosta yhdistävät havaintoja, tietoa ja tunnetta. Joihinkin lajeihin kertojalla on ilmeinen kiinnostus, joitain uutuuksia osuu hänen silmiinsä – samalla lukijan luontotuntemus kasvaa. 

•

Elämysfiilistelyyn innostaa kirjan kokonaiskauneus, sillä Mari Tuomisen kuulas kuvitus hivelee silmää. Luontopäiväkirja sallii tunnelmoinnin, vaikka se on tietoinen ihmisen haittavaikutuksista luontoon. Esimerkiksi luontoinhokkini hirvikärpänen saa kertojalta armon, sillä sen levinnäisyys ei ole otuksen syy vaan ihmisen tekosien seurauksia.

Huomaan tämän kirjan osuvan vauhdin hiljentämisen, mielenpysäyttämisen tarpeeseen. Siksi vinkkaan uudistettua Luontopäiväkirjaa joululahjaksi tai muuksi tuliaiseksi henkireikää hakeville. Luontopäiväkirjassa on kuukausitarinoinnin ohella tilaa lukijan omille päiväkirjamerkinnöille. Siksi siitä voi tulla vaikkapa tulevan vuoden metsähavaintopäivyri ihan  perinteiseen kynä-paperi-tyyliin.

Lopputäkyksi siteeraan kohtaa, joka sopi viime viikon vetiseen, harmaaseen yleisilmeeseen ja valaisi sitä ennen lumipeitettä:

”Vuodenajan nimi on leuto marraskuu. Se on vuodenaika, jolloin metsässä kulkeminen on helpointa: kenttäkerroksen kasvillisuus on lakoontunut, hyönteisfauna on hyhmettynyt, lunta ei ole. Metsä on myös kauniimpi kuin milloinkaan.”

•

Anni Kytömäki: Luontopäiväkirja, kuvittanut Mari Tuominen, Tapio 2022, toinen uudistettu painos, tekstisivuja 70, kokonaisuus 90 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat:

19 syyskuun, 2022 · 2:47 pm

Heli Laaksonen: Luonnos.

Omaperäinen ja ainoa laatuaan, niin voi hyvällä syyllä taas todeta. Kun Heli Laaksonen saa ajatuksen kirjoitta luonnosta, hän tekee sen yllättäen kutakuinkin yleiskielisesti, mutta antaa lukijan heti pääotsikossa aprikoida merkityksiä: luonnos niin kuin vapaalla kädellä vedelty alkuajatusten ilmitulo vai lounaismurteinen ”luonnossa”? Kumpikin käy kirjaan Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä (Otava 2022).

Takakansi luonnehtii osuvasti: ”Viisas ja vitsikäs opus, jossa kaikki on kummallisesti mutta kohdillaan.” Melkein sata lyhytlukuista juttua luonnon ilmiöistä koostuu kirjatiedosta ja kuullusta sekä kirjoittajan johtopäätöksistä ja kielellisistä keksinnöistä. Näin Laaksonen luonnostelee näädän:

”Fariinisokerin värinen,

cremebruleénkeltainen ruokalappu leuan alla,

leivinpaperipaketin pituinen keho (+ häntä),

menee runkoa kiertäessään

kiepille kuin lämmin rusinamakkara.”

Luonnostelu ei jää vain tekstin ominaisuudeksi, sillä Heli Laaksonen on kuvittanut kirjan itse herkänilmeikkäin kuvin (paitsi metsälauhan, koska kuva katosi). Eikä omaperäisyys tyssää siihenkään, sillä taitaa Luonnos olla ensimmäinen jutusteleva luontokirja, joka on säekirjatyylinen: kapea palsta, lyhyehköt tekstikappaleet, rytmikäs sanoitus lyhyinä riveinä. Rivitystä voi ajatella myös runollisena, ja joissain aiheissa ilmaisukin muistuttaa (proosa)runoa. Etenkin vanamosta kertova luku liikauttaa runotyttösieluani.

•

Opin monesta luontoilmiöstä uutta ja ilahduin etymologioista. Jotkut sanailut kenties kopsuttelevat puujalkoina, mutta monet hymyilyttivät ja hymähdyttivät kuten marsun keinot selviytyä:

”Marsulla ei ole juuri puolustuskeinoja.

Uhkatilanteessa sillä on kaksi vaihtoehtoa:

paikalta pako tai kiveksi jähmettyminen.

Reaktiota voi mallintaa kotona:

’Rakas, meidän pitää puhua.’”

Luontokappaleiden esittelyssä ei sinänsä ole erityistä logiikkaa, vaan kirjailija on valinnut vapaasti, ja siihen on häntä innoittaneet opinnot luontoneuvojaksi. Äkkiseltään voi yllättää luku maksalaatikosta, mutta sen luettuani vakuutun, että nimenomaan sen pitää olla tässä kirjassa. Niin viisaasti se osoittaa, miten jokainen arkipöperö tulee luonnosta, raaka-aineet läheltä tai kaukaa, ja se kaikki kuluttaa luontoa. Laaksonen ei julista muttei myöskään peitä ruskan väreihin vivahtavaa punavihreää kantaansa.

•

Kaksi puutetta ilmiannan, silti käsittäen, että jokaisella on omat luontokappalesuosikkinsa. Kaipasin kirjaan lukuja omista erityisistä fanituksen kohteistani, jotka ovat kurki ja metsätähti. Ehkä sitten seuraavaan osassa saan niistä tieto-tunneiskut. Yhtä oikeakielisyysohitusta en moiti, mietin vain, miksi lukujen nimien perässä on piste. Ehkä siksi, että kirjassa on ehdoton totuus – Laaksosen viihdyttävä, hyvän mielen totuus. Piste.

•

Heli Laaksonen: Luonnos. Eräänlaisia esitelmiä, Otava 2022, 222 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, lyhytproosa, proosarunot, Tietokirja

Avainsanat:

19 helmikuun, 2022 · 8:36 am

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa avioimies

”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.

Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”

•

Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.

Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia. 

Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.

•

Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.

Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.

•

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, proosarunot, Runot

Avainsanat: ,

14 syyskuun, 2021 · 7:20 am

Enni Mustonen: Martan tarina

Martta Valo säkenöi suoruudellaan Enni Mustosen romaaneissa Pukija ja Näkijä. Syrjästäkatsojan tarinoiden kertojapäähenkilö on silloin Viena 1950-luvun Amerikassa, mutta Hollywood-studioiden puvustajamatroona Martta laukoo valloittavasti totuuksia paksulla pohjalaismurteella, kokeneen naisen syvällä rintaäänellä.

Kun huomasin, että tämän vuoden Kirjan päivien kylkiäiskirjaksi saa Mustosen Martan tarinan, sain ahaa-elämyksen. Olisi pitänyt arvata! Marttahan on täydellinen spin-off-tuote! Sanavalmis, tarkkanäköinen ja suoraselkäinen selviytyjä erottuu Viena-romaaneissa herkullisena poikkeushenkilönä. Toki hänen oma tarinansa kiinnostaa.

•

Martan tarina alkaa siitä, kun rippikouluiän ylittänyt Martta lähtee kesällä 1917 kurjista kotioloista Kurikasta piikomaan Längelmäelle. Tomera Martta näkyy olleen jo nuorena, myös työtä pelkäämätön. Selviytyjän piirteet taitavat olla sisäsyntyisiä.

Mustonen loistaa taas työn ja elämäntavan kuvaajana. Aherrus maalaistalon kyökissä ja navetassa siirtyy romaaniin aitona ja uskottavana, samoin talonväki reiluista maalaisista ketkuihin kaupunkilaisiin.

•

Martan nuoruudenmuisteluissa on sen tavallisen tarinan piirteitä: nätti piika ihastuu talon nuoreen ja komeaan poikaan, mutta suhteeseen pukkaa esteitä. Tällä kertaa esteet ovat vielä sopivaisuusasioitakin järeämpiä: kansalaissota.

Sisällissodan vihanpito ja ylilyönnit tallentuvat kirjaan vaikuttavasti sekä ison tilan isäntäväen että Martan kaltaisten palkollisten kannalta. Martan veljet ovat punaisia, talolliset luonnollisesti valkoisia. Kaikki menettävät.

”Totta puhuen en enää kaiken Längelmäellä ja junassa kuulemani jälkeen voinut uskoa, että oikeus toteutuisi. Liian paljon oli tehty pahaa puolin ja toisin eikä koston kierteestä tuntunut tulevan loppua. Siinä myllyssä jauhautuivat sekä syylliset että syyttömät.”

•

Pienoisromaani päättyy Martan lähtöön Tampereelta Amerikan mantereelle. Nyt voi oikeutetusti todeta, että Martan tarina tuo uusia tasoja Syrjästäkatsojan tarinoiden juonisäikeeseen, jossa Viena ja Martta pistäytyvät Tampereella ja Längelmäellä noin 40 vuotta myöhemmin. Mustosen mutkaton tapa kuvata yksityisiä kohtaloita historian tapahtumat taustanaan saa sanomaan, että asialla on historiaproosan ammattilainen.

Ja minkä kirjan kylkiäiseksi sain Martan tarinan? Ostin Päivi Alasalmen Sudenraudat, historiallinen romaani sekin.

Syrjästäkatsojan tarinoiden ensimmäinen osa Paimentyttö on myös selkokielisenä kirjana. Katso siitä lisää.

•

Enni Mustonen

Martan tarina

Kirjakauppaliitto 2021

pienoisromaani

133 sivua.

Sain Kirjan päivät -kampanjan vuoksi kaupanpäälliseksi.

1 kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

8 syyskuun, 2021 · 5:55 am

Kaksi selkokirjaa kansainvälisenä lukutaitopäivänä 2021

Lukeminen on kansalaistaito, jonka merkitystä ei voi liioitella. Toisaalta ei voi vähätellä sitä, ettei lukeminen ole kaikille itsestäänselvyys. Lukeminen on eri syistä vaikeaa ainakin noin 750 000 Suomessa asuvalle. 

Kun kirjoittaja ottaa huomioon kielen saavutettavuuden, hän muokkaa sisältöä, rakenteita ja sanastoa yleiskieltä helpommaksi. Silloin viesti välittyy selkokielellä. Kaunokirjallisuus taipuu selkosuomeksi siinä kuin tieto- ja tiedotustekstitkin.

Kansainvälisen lukutaitopäivän kunniaksi esittelen lyhyesti kaksi uutta selkokaunokirjaa. Ne edustavat kahta suuntaa: toinen on alunperin kirjoitettu helpolla suomella, toinen on mukautettu eli muokattu selkokieliseksi.

Tuija Hannula: Minua varten ei tarvitse keittää

Tuija Hannulan pakinakokoelmassa Minua varten ei tarvitse keittää (Reuna 2021) on 25 juttua suomalaisista ilmiöistä ja merkkihenkilöistä. Kohderyhmänä on selkeästi lukijat, jotka opiskelevat suomen kieltä. Kirjan lopussa on myös tehtäviä pakinoihin, joten kirja sopii niin itseopiskeluun kuin koulukäyttöönkin.

Suomalaislukijalle aiheet saattavat vaikuttaa kuluneilta, mutta kulttuuriimme tutustuvalle ne ehkä ovatkin aitoja ja tuoreita. Tyylilaji on selkokirjallisuudessa harvinainen pakina, joten pelkistykset ja tyylittely kuuluvat asiaan. Esimerkiksi suomalaisten onnellisuudesta todetaan:

”Suomi on ehkä onnellinen maa,

mutta suomalainen ihminen ei tunne,

että hän on onnellinen.”

Hannulan joissain pakinoissa on melko vaikeita rakenteita, ja kielellistä ketteryyttä lukijalta vaatii tekstin sanoilla leikittely. Kirjassa herkutellaan ilmaisuvoimaisilla ja merkitykseltään abstrakteilla sanonnoilla, joita pakinoissa availlaan. Kunnon kulttuurikylpy siis, ja sitä lisää kirjan loppuosan merkkihenkilöiden esittely muumeista Uuno Turhapuroon.

Tuija Hannula

Minua varten ei tarvitse keittää

Reuna 2021

selkopakinoita

128 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

George Orwell: 1984

Hannulan kirjan on julkaissut Reuna, joka on viime vuosina kustantanut useita selkokirjoja. Selkokustantajana uusin on Oppian, joka on lyhyessä ajassa lisännyt huomattavasti selkokirjatarjontaa. Se on keskittänyt voimiaan klassikkomukautuksiin, etenkin lasten ja nuorten käännösklassikoitten selkoversioihin. Tarjolla on nyt selkona esimerkiksi Pikku prinssi, Pinokkio ja Tarzan on apinoiden kuningas, mutta myös sellainen järeä klassikko kuin Franz Kafkan Muodonmuutos. Lisäksi Oppianilla on selkotietokirjat teatterista, kirjastosta ja veganismista.

•

Uusimpia Oppianin selkokirjoja on Tuomas Kilven suomentama ja mukauttama George Orwellin klassikko 1984 (Oppian 2021). Kirjan alkuperäisen ilmestymisvuoden (1949) voisi kyllä mainita.  Selkokirjaksi romaani on sivumäärältään harvinaisen suuri (204 sivua), mitä kompensoi viehättävän pieni, lähes neliskanttinen koko.

Kirja käsittelee totalitarismia, jossa yksilöllä ei ole muuta merkitystä kuin totella johtajaa. Kielellä muutetaan faktoja ja menneisyyttä. Orwell tutkii, onko diktatuurissa tilaa rakkaudelle. Heti ensimmäisessä luvussa näyttäytyy dystooppinen yhteiskunta:

”Winstonin asunto

oli seitsemännessä kerroksessa.

Jokaisella porrastasanteella

oli sama juliste.

Viiksekkään miehen kasvojen alla

luki suurin kirjaimin

ISOVELI VALVOO.”

Mukautukset ovat usein vaikeahkoa selkokieltä, osin myös 1984, mutta se on myös leimallisen lyhytlauseinen. Rivitys on omaperäinen, sillä riveillä ei ole pääsääntöisesti koko lausetta vaan 2 – 4 sanaa. Se saa aikaan hakkaavan rytmin, mikä tosin sopii sisältöön. Kirja on nopealukuinen, koska joka sivulla on vain pari  kapeapalstaista kappaletta. Joskus kappalejako on unohtunut ja sivulla on vain yksi pitkä kappale.

Toiminnan ja ympäristön kuvailu on havainnollista. Myös alkuperäisen kirjan tunnelma ja sanoma säilyvät niin kuin olla pitää. Juonesta on jäljellä oleellinen, eikä selko vie mitään pois kirjan ahdistavasta maailmasta, jossa ihmisiä valvotaan, tyhmistetään ja alistetaan.

Ajatusrikollisia uhkaa raskas rangaistus tai kuolemantuomio – muistuttaa toisinajattelijoiden tilannetta esimerkiksi Venäjällä, Valko-Venäjällä tai Afganistanissa. Kirja on pelottavan ajankohtainen, ja siksi on tärkeää, että siitä on nyt myös selkoversio.

George Orwell

1984

suomentanut ja mukauttanut Tuomas Kilpi

Oppian 2021

selko-dystopia

204 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

P. S. Viimevuotisessa lukutaitopäiväjutussa käsittelen ylipäätään selkokirjoja, vähän omianikin.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Romaani, Selkokirja, selkotekijä, spefi

Avainsanat: , ,

1 syyskuun, 2021 · 6:04 am

Petri Tamminen: Se sano

Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.

Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

•

Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.

•

Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.

Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:

”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:

’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’

Minulla on luonnonkihara tukka.”

•

Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.

Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.

•

Petri Tamminen

Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Otava 2021

lyhytproosa, muistelu

125 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Novellit

Avainsanat:

26 maaliskuun, 2021 · 6:37 am

Hanna Hauru: Viimeinen vuosi

Hanna Haurun edellisestä romaanista Jääkansi on jäänyt jäytämään sodanjälkeisen ajan elämisen karuus, pohjoisen ihmisten hurja kurjuus. Ja kuitenkin se kaikki kirjassa kääntyy kieleksi, jonka osumatarkkuus vakuuttaa. Entä uutuus?

”Nyt saan näyttää, että minusta tuli vielä kirjan verran lauseita.”

Haurun uusin tiukkarakenteinen, pienoisromaani Viimeinen vuosi (Like 2021) kertoo pohjoisen kyläpahasen erakkokirjailijasta alkutalvesta seuraavaan syksyyn 1950-luvulla. Kirjailija saa valmiiksi viimeisimmän kirjansa usean vuoden tauon jälkeen. Kirjan nimeä maistellessani en ylläty, että romaanissa törisee eräänlainen joutsenlaulu.

Minäkerronnan keinoin avautuu kirjailijan sielunmaisema ihmisiä pelkäävänä kirjoittelijana, jonka erikoista elinkeinoa maalaiskylän väki vieroksuu. Satunnaiset rahatukut teksteistä hupenevat usein viinaan, ja nälkä kurnii. Romaania luen henkilö- ja taitelijakuvauksena, jossa poikkeushenkilö kulkee valitsemaansa tietä kasvatuksesta, yhteisöstä, yhteiskuntarakenteesta huolimatta.

”Sanat, joita tarvitsen leipäni eteen, alkavat tulla mieleeni ja sormet näppäilevät jo ilmaa.”

Romaanin kieli miellyttää, sillä se tarkasti vanhahtavalla tyylillä vie kertojansa ajatuksiin ja havaintoihin. Kerronta on tietoisen kaunokirjallista erottamaan kertoja muista, maatöissä ahertavista, ahtaasti ajattelevista, juoruilevista kyläläisistä tai kaupunkien ihmispaljouden hölötyksistä.

En ala luetella pohjoisen Suomen kirjailijoita, jotka voivat taustoittaa kirjan inspiraatiota. Enkä ryhdy pöyhimään sitä, miten introvertti kokee ympäristön, joka ihmisineen kuitenkin siirtyy kirjoiksi, tai miten viina helpottaa jännitystä, itsetarkkailu uuvuttaa ja kritiikki painaa. Tartun tarinassa siihen, mikä minulle siitä erottuu, ja se on se, miten kertoja kuvailee kirjoitusprosessia, kirjoittamisen olotilaa, joka on elinkeinopakkoa siinä kuin itseilmaisuakin.

”Iltaan mennessä kaksi novellinraatoa on saanut ympärilleen hieman kuollutta ihoa, joka on tervehdytettävä seuraavana aamuna. Teksti on vielä itsellenikin tuntematon. Toivon, että se tulisi huomenna esittäytymään. Se ei tiedäkään, kuinka tärkeää minulle on tavata.”

”Nainenkin pitää uneksia itselleen ja silti hän lähtee pois haavekuvana.”

Otan vielä esille kertojan muinaisen myttyyn menneen romanssin, josta mies ei pääse irti. Liisan muistoa hellivä murheellinen romantikko jumittaa menetetyissä onnen mahdollisuuksissa. Liisa on symboli kaikelle hyvälle, mitä olisi voinut olla mutta mihin kertoja ei kyennyt.

Hauru välttelee tässä romaanissa ylivirittyneitä raadollisuuksia niin kuin romaaninsa kertojakirjailija uusimmissa lehtinovelleissaan. Yhden kohdan kertojan arjen ahdinkojen kuvauksessa koen jopa huumoriheitoksi siitä, mitä Hauru omalla tavallaan myös toisintaa, perinteistä suomalaista realismia: ”Alkuaikoina ihmiset halusivat lukea teoksia, joissa arki oli arkea ja juhlaa oli vain, kun ei kuoltu talven aikana keripukkiin.”

Tarinaan en saa täysin otetta, mutta kyllä sen melankolisuus ja taitava sana-asettelu jäävät pitkäksi aikaa vaikuttamaan tunnelmiini.

•

Hanna Hauru
Viimeinen vuosi
Like 2021
romaani
85 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani, Taiteilijaromaani

Avainsanat:

6 helmikuun, 2021 · 8:44 am

Lohtukirjoja lukurauhan päivään

Sunnuntaina 7.2. on lukurauhan päivä. (Kirjasäätiön pykälät päivän viettoon voit lukea täältä.) Päivää voi toki viettää jännittävien, kiihdyttävien tai muunlaisten kirjojen kanssa, mutta minä listaan lukurauhaan sopivia lohtukirjoja. Näiden lyhyiden mutta täyteläisten teosten seurassa pääsee rauhoittumaan, miettimään ihmisen mieltä ja merkitystä kaikessa kosmisessa kohinassa.

Anne Cathrine Bomann: Agathe

Ei mitään pieniä aiheita: yksinäisyys, rakkaus ja kuolema. Päähenkilö eli eläköityvä terapeutti päätyy syntyihin syviin. Pienoisromaani ei silti leiju sfääreissä vaan käsittelee ihmisenkokoisesti luopumisesta kumpuavaa elämänpohdintaa.

Kristina Carlson: Eunukki

Pienoisromaani kiinalaisesta eunukista tuhannen vuoden takaa huokuu elämää ja sen merkityksestä muistuttamista. Pidän aforistisesta otteesta lähestyä elämää ja nähdä kurjuuden, vääryyden, arkisuuden ja hyvien hetkien kirjon. Lukija pääsee leijumaan ajattomuudessa.

Joel Haahtela: Adèlen kysymys

Haahuilevan herran luostarireissu legendaa jahdaten tuudittaa rauhoittavaan tunnelmaan. Kirjan myötä voi tehdä tiliä omien lähtökohtien ja menneisyyden kuprujen kanssa sekä avautua tulevaan. Haahtelan tuorein teos Hengittämisen taito sopii nimeään myöten myös lohtukirjallisuudeksi, mutta Adèle-kirja vetoaa minuun piirun verran paremmin.

Han Kang: Valkoinen kirja

Kertoja on irti kotimaastaan ja muutenkin tekstissään aika irti sidoksista. Se pysäyttää hänet muistoihin ja elämäntunteeseen, jossa kuolema on seuralaisena. Ei, se ei houkuta häntä mukaansa vaan kulkee rinnalla ja elää muistoissa. Valkoista on joka puolella eri muodoissa, ja sen symbolisuus ottaa runollisesti valtoihinsa.

Petri Tamminen: Meriromaani

Tiedäthän lohtulauseen, että kaatuuhan valtamerilaivojakin. Se todentuu Meriromaanissa, joka seuraa minua vuodesta toiseen lohtukirjana. Epäonniseen merikapteeniin metaforisoituu elämän tragikoomisuus. Elämä on hyväksyttävä sellaisenaan, tällaisenaan.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat: , , , ,

2 helmikuun, 2021 · 7:09 am

Han Kang: Valkoinen kirja

Han Kangin romaanit Vegetaristi ja Ihmisen teot ovat jääneet mieleeni rajuina ruumiin ja mielen hajoittajina. Niiden väkivaltakuvaukset ovat järkyttäneet. Väkivalta on kohdistunut ihmiseen itseen tai toisiin, aina sen vaikutukset ovat laajentuneet ympärille ja säilyneet kauan.

Valkoinen kirja (Gummerus 2021) kääntyy pitkälti sisälle ja hiljentyy subjektiivisiin tuntemuksiin. Yhteistä aiempaan suomennonstuotantoon verrattuna löydän kuoleman läsnäolosta. Tässä romaanissa kuolemaan ei liity tuhoavaa väkivaltaa vaan hiljaista läsnäoloa.

•

Romaanista voi lukea symboliikkaa kaikesta arkisesta valkoisesta sokeripaloista lakanoihin, ja tärkeinä elementteinä tekstissä leijuvat lumen eri olomuodot. Symboliikka lienee siinäkin, ettei valkoista erota ilman mustaa, siksi mustuus ympäröi valkoisen häivähdyksiä.

Romaani on lyhyt, pienten lukujen tuokiokuvakokoelma. Proosa liukuu monesti runolliseksi. Nimeän Valkoisen kirjan hiljentymiskirjaksi, joka osuu juuri tammi-helmikuun taitteeseen. Näinä rännän ja pakkaslumen vaihtelevina päivinä Han Kangin romaani sopii hyvin lukuseuraksi.

”Pakkasaamuna suustamme virtaava valkoinen höyry on todiste siitä, että olemme elossa. Siitä, että ruumiimme on lämmin. Kylmä ilma tulvahtaa keuhkojemme pimeyteen, lämpenee ruumiinlämmössä ja virtaa ulos valkoisena höyrynä. Valkoiseen häivähtävä, ilman leviävä elämisen ihme.”

•

Romaanin kantava aihe on kertojan isosisko, joka kuoli muutaman tunnin ikäisenä äitinsä viereen ennenaikaisen synnytyksen seurauksena. Mielikuva suunnattoman surullisesta tilanteesta kulkee kertojan mukana, ja siskosta tulee kertojan mielen seuralainen nimettömässä eurooppalaiskaupungissa. Kertoja asuu kaukana kotoa pakkasten maassa, mutta ajatukset kuljettavat hänet usein kotimaahan.

En tunne tarpeeksi buddhalaisuutta, mutta luulen sen vaikuttavan paljonkin pienoisromaanin tunnelmapuoleen. Valkoinen kirja on surukirja. Kertojan äiti on kuollut, tuhka on tallella kaukana kauniissa paikassa. Kiertoja sivuaa vain vähän äidin menetystä, siirtää murheen siskonsa elämättömään elämään. 

Kirjan runolliset tunnelmapalat ovat haikeita, mutta ne myös lohduttavat. Ne näyttävät läheltä pohtijan harhailevan katseen ja ajatukset: mitä on ja on ollut. Kirjan herkät mustavalkovalokuvat tehostavat tunnelmaa.

•

Han Kang

Valkoinen kirja

suomentanut Taru Salminen

Gummerus 2021

78 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

20 syyskuun, 2020 · 7:40 am

Kristina Carlson: Eunukki

Kristina Carlsonin lyhyt romaani Eunukki (Otava 2020) on kunnianosoitus elämälle. Kirjassa kertoo vuonna 1120 seitsemänkymmentä vuotta täyttänyt eunukki, joka ilmaisee lähestymistavan: ”En puhu, ajattelen vain.”

”Kaikenlaista voi suustaan päästellä. Viisasta ja tyhmää.”

Voisi ajatella, että elämää ja kuolemaa vatvova vanhus harhailee sisäisessä puheessaan summamutikassa. Tunnen kuitenkin tarinoinnin tarkoituksenmukaisuuden, samanarvoisuuden eetoksen, vaikka eunukin kuvaama (ja meidän) maailma täyttyy eriarvoisuudesta. Valta ja taloudellinen eriarvoisuus vaikuttavat yksilöiden elämään ja valintoihin, ja eunukki on siinä suhteessa uhri. Hän on asemaa vailla, välitilan henkilö, eikä hän ole mies eikä nainen. Välitilaa muistuttaa myös kerronta: eunukin pulinassa sekoittuvat arkipäiväisyydet, muistot, mielleyhtymät ja aforismit.

”Ajattelen omia ajatuksiani eikä kukaan ajattele minua.”

Poimin tiiviistä romaanista useita teemoja, etenkin nämä ikuiset: rakkaus ja kuolema. Rakkautta voikin lähestyä epätavallisesta kulmasta, sillä eunukilla ei ole mahdollisuuksia perinteiseen lihalliseen rakkauteen tai rakkauteen jälkeläisiä kohtaan. Silloin vaalitaan tunteita elämään itseensä tai ystävään, ystäviin. Sen sijaan kuolema on kaikille sama, lopullinen luopuminen. Siinä ehkä lohduttaa ajatus jokaisessa lymyävästä, näkymättömästä kuolemattomuussikiöstä. Silti perimmäistä yksinäisyyttä ei voi kukaan välttää.

”Ajattelin, ettei kannata koko elämäänsä kielen päällä kuljettaa.”

Karlsonin kirjasta voisi poimia kymmeniä hienoja kiteytyksiä. Loppusivu vahvistaa tunnetta, että vaikutteita kirjaan on kerätty vanhasta kiinalaisesta kirjallisuudesta. Miksi siis vuonna 2020 tarvitaan suomalainen versio? Siksi että on paljon, mikä ei ihmisessä tai maailmassa muutu mutta josta täytyy muistuttaa – jota täytyy muistella ja muistaa.

” – – muisteleminen on tulevaisuudelta varastamista.”

Eunukki on kirkasta tekstiä. Joitain huutomerkkejä haluaisin väistellä, mutta muuten nautin kirjan kielestä ja sen tuomista rauhoittumisen hetkistä. Etenkin pidän arkisen ja ajatelmallisuuden vaihtelusta. Pelkään kyllä, että eunukin hiljainen tarinointi voi nopeasti unohtua muun proosatarjonnan pauhussa. Silti: mielelläni valitsen lukemistoni lomaan tällaista lyhyttä pysähtymisproosaa.

”Ajattelemisen ajatteleminen on myös sen ajattelemista mitä joskus ehkä ajattelin, jos ylipäänsä ajattelin. Jos ylipäänsä muistan.”

•

Kristina Carlson

Eunukki

Otava 2020

pienoisromaani

44 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Muissa blogeissa mm. Kulttuuri kukoistaa.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

7 syyskuun, 2020 · 5:00 pm

Heli Laaksonen: Ajopuujalka

Elämyksellisiä Kirjan päiviä 7. – 13.9.2020! Kirjakauppaliitto tarjoaa sinulle kylkiäiskirjan, kun ostat 15 eurolla luettavaa. Tarjous sulostuttaa nyt syksyä, koska koronakevät lakastutti huhtikuussa Kirjan ja ruusun päivän.

Kirjaostoksen kaveriksi kaupasta saa kirjaviikolla Heli Laaksosen pienoisromaanin Ajopuujalka. Siinä rekkamiehet Eki ja Paki odottelevat Tallinnan tunnelin avautumista ja tutustuvat valloittavaan naisoletettuun, Kaneen. He kolme puhuvat lounasta, porukassa käy myös pohjanmaata, savoa ja tulevaisuuden fingelskaa puhuvia. Eläväisen puhekielisen dialogin väliin kirjan minäkertoja Paki pakisee yleiskieltä.

Laaksosen kirja on siten kielellinen hybridi, sellainen, jossa voi riemuita verbaalista monimuotoisuudesta. Kirjailijalta on aiemmin julkaistu pääasiassa runoja ja draamoja, ja niiden vaikutus näkyy hyvin pienoisromaanissa. Ajopuujalka on näytelmähenkinen, ja siinä on runomuotoisia tunnelmalisäyksiä.

•

Kylkiäiskirja on hupailu, ehkä voisi luonnehtia myös aikuissaduksi. Siinä saa iloita irrottelusta. Ajopuujalka-nimi saattaa viitata puujalkavitseihin ja niiden ajopuun lailla liikkuvaan luonteeseen. Siksi kirjassa on hauskuttavaa sanailua, joka paljastaa kirjan henkilöiden erilaisia luonteita. Esimerkiksi Eki vaikuttaa iloluontoiselta vitsailijalta ja Paki pessimistiseltä skeptikolta.

– Mul o ollu nousujohteine ura, kehun.

– Aha? Eki nostaa lyhyen kulmakarvansa.

– Ens mää kannoin hualiani repus, sit vetolaukus, takaritsal, peräkontis, nyy painan jo täysperävaunuyhristelmäl suruje mäkke ylös ja ens vuan avata uus murheitten keskusvarasto, selostan.

– Et sä ennemmuinoon nuan patamusta ollu, vaikka sookkin aina ollu pikkuusen krätyynen, Felix tökkää minua tietämättään kipeään paikkaan.

Laaksosen tuotannossa minua on aina viehättänyt se, että siinä on monia puolia. Viihdyttävyys ei peitä sitä, että elämän tummat puolet vaikuttavat. 

– Se kysys, et voik murheet väistä suremal ne valmiiks etukätte. Ja mää sanosin sil et ei.

•

Tärkeintä mielestäni Ajopuujalassa on kaikenlaisen moninaisuuden salliminen. Kirjassa on paljon rakkautta ja sitä, mikä sen olemus on: omistautuminen, vapaus, riippumattomuus – vai mikä? Sen saat selvittää, ja senkin, miten näennäinen vaivattomuus kätkee muuta.

– Käsitäks, kuin pal mun on täytyny tehrä elämäs töit sen ette, et olen ittenäni pysyny? Kane nostaa leukaansa.

P. S. Heli Laaksosen somea seuraavat ovat jo tutustuneet jouluvävyihin Eki ja Paki. Vinkkaan: kirjasta saa selville, miten jouluvävyura lähti käyntiin.

•

Heli Laaksonen

Ajopuujalka. Pienoisromaani

Kirjakauppaliitto 2020.

136 sivua.

Sain kylkiäiskirjaksi kirjakaupasta.

Kirjaostokseni kylkiäisineen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Romaani

Avainsanat:

17 maaliskuun, 2020 · 6:50 pm

Paula Noronen: Tarja Kulho

Varmasanainen markettikassa Tarja Kulho (Tammi 2020) ilahduttaa elämänopeillaan ja kokemuksillaan. Kuuntelen niitä Tarja-hahmon luoneen kirjailija Paula Norosen lukemana, ja pyrskähtelen tuon tuostakin. Tämä on virkistävä välipala.

wp-1584018643573.jpg

Korsolaisella Tarja Kulholla on elämä kunnossa. Hänellä on leppoisa ja luotettava avomies, hän huolehtii tarkasti 8-vuotiaan Ula-tyttären hyvinvoinnista, ja lukioikäistä Pyry-poikaa hän kaitsee etänä Hollannin-vaihto-opiskeluvuoden vuoksi.

”Olen ihmissuhteissani ihan tavallinen. Joskus sujuu ja joskus ei. Sama työssäni. Useimmiten on hyvä päivä ja hommat sujuu, mutta jos olen vaikka edellisenä iltana syönyt soijatortillaa niin seuraavana päivänä turvottaa ja harmittaa. Viimeinen kysymys on mielestäni, anteeksi vain ilmaisu, ihan perseestä. Ihminen voi erota vaikka kuinka usein, eikä se määrittele häntä ihmisenä.”

Vipinää kirjaan tuo se, että Tarja on vahingossa ilmoittautunut Vantaan harrasteopiston Uusi suunta työelämälle -verkkokurssille. Tämä tuottaa hupia, sillä Tarjan tekstit paljastavat menneitä kokemuksia ja kirjoittajan ajatuksia. Myös viestiketjut kurssitehtävien vastaanottajan kanssa lisäävät harrasteopintoon vinkeää sävyä. Suoraviivaista Tarja Kulhoa seurataan myös Räkkärimarketissa, jossa hän opastaa niin työkavereitaan kuin asiakkaitaankin. Ja hyvin tuntuvat Tarjan totuudet tepsivän kanssaeläjiin. Yksitotinen laukoja myös vitsailee, mutta joutuu aina tähdentämään, että kyse on huumorista.

Kirjan luvut ovat lyhyitä ja kirjan sähköpostiviestiketjut napakoita. Kasvokkain kohtaamisissa dialogi noudattaa samaa tiivistä tyyliä. Sehän sopii. Sisältö välittyy mutkattomasti. Viihdyn. Terse!

– –

Paula Noronen
Tarja Kulho. Räkkärimarketin kassa
Tammi 2020
äänikirja 3 tuntia 59 minuuttia,
lukijana Paula Noronen.
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, lyhytproosa

Avainsanat: