Muistirastit

Luin Petri Tammisen Muistelmat (Otava 2004) ensimmäisen kerran aika pian ilmestymisen jälkeen. Muistan riemastuneeni alle nelikymppisen röyhkeydestä: muistella nyt noin nuorena ja tuolla tapaa, pinnalta yhdentekevin välähdyksin, lyhyesti ja epäyhtenäisesti. Koska teemoitan kirjahuhtikuutani ”vanhoihin” kirjoihin, muisteluun ja menneisyyteen, otan Muistelmat uusintalukuun.

Kirjassa on alle 80 sivua, osa niistä vain neljännesosan mittaiseksi täytettynä. Teksti etenee kronologisesti alkaen vuodesta 1970. Joka vuodelta on vähintään yksi muistuma. Tiiliskiviomaelämäkerroille tämä on hilpeä vastaveto: ei synny suurta tarinaa vaan kirjava kokoelma vuosisuunnistusreitin rasteja. Tapahtumahavainnot ovat kirjattu ytimekkäästi. Tunnelma puskee riveistä ja rivien väleistä.

1974, Mietoinen

KÄSIALAHARJOITUKSIA

Aurinko paistoi räsymatolle. Pöydän päässä pinossa oli aikakauslehtiä ja käytettyjä kirjekuoria. Tädit olivat tehneet niihin käsialaharjoituksia: ”Mietoinen city.” Pitkät varjot kulkivat pihanurmen yli. Ajattelin mennä nurmikolle makaamaan. Tiesin että pitää mennä heti jos menee, hetken päästä olisi myöhäistä.

Edellinen esimerkki kokoaa Tammisen tyylikeinoja. Siinä on aistielämys ja havainto. Havainto sisältää absurdin, älyttömän tai koomisen osan sekä aforistisen kiteytyksen. Väliin jää lukijalle ilmaa oivaltaa, nauttia hoksaamisesta ja lisätä mielin määrin omiaan.

Muistumien mittaan minäkertoja kasvaa lapsesta perheelliseksi mieheksi. Vuosien varsien havainnoissa on sekä ohikiitäviä elämyksiä että kouraisevia elämänkriisejä. Vaikka Tammista markkinoidaan lakonisena humoristina, naurun takana on roimia kiputiloja. Jos haluaa ohittaa ne huvittuneisuudella, se on kunkin lukijan valinta. Minuun tehoaa helpon ja vaikean yhdistelmä.

En lähde arvailemaan, miten lähellä biografista totuutta Muistelmat on. Vaikka minäkerrontaan on tietyllä tavalla sisäänrakennettu henkilökohtaisuus, on tässä kirjassa sanat asetettu usein sen verran viitteellisesti, että väistetään kertojan egotrippi. Lukija saa poimia yksityisestä yleisen, jakaa kokemuksen tai suodattaa omalla tavallaan kuvatun havainnon. Näin kävi minulle, ja siitä sopii malliksi junamatkakatkelma: matkustin kutakuinkin samoina vuosina samaa raidetta, vaikkakin ilmeisesti päinvastaiseen suuntaan.

Monta vuotta myöhemmin matkustin Turun ja Tampereen väliä. Junat olivat tyhjiä. Peltojen takana kulki maantie, autot jäivät siellä hitaasti junan vauhdista. Vaunua lämmitettiin, alkoi unettaa. Maisema oli harmaa; vain metsäsaarekkeiden reunoilla näkyi lumen viimeisiä laikkuja, kuin jonkin hyvin kaukaisen asian puhtaita, valkoisia varjoja.