Avainsana-arkisto: Jenny Offill

Jenny Offill: Ilmastoja

Jos olet sirpaleisen havaintoproosan ystävä, Jenny Offillin romaani Ilmastoja (Gummerus 2020) houkuttanee sinua. Kirjaan voi heittäytyä vailla jäntevän juonen vaateita.

Kirjan kappalepalaset kertovat henkisestä ilmastosta, mutta kyllä ilmastomuutosasiatkin kaihertavat. Kertojahenkilö Lizzie toimii ilmasto-podcastaajan taustajoukoissa, ja pessimistinen suhtautuminen maailmanmenoon välittyy. Se on vain yksi juonne, toinen on addiktioihin taipuvaisen ja ahdistuneen veljen hyysääminen, kolmas leppoisa perhe-elämä, neljäs kirjastohommat, viides kulkeminen paikasta toiseen, kuudes satunnaiset havainnot, seitsemäs Trump-vaalien jälkeinen tunnelma ja niin edelleen. Hetkellisyys olkoon nimittäjä:

”On tärkeää pysyä valppaana, jotta huomaa ’ratkaisevan hetken’, sanoo viereisen pöydän mies treffikumppanilleen. Olen samaa mieltä. Ainoa ero on siinä, että hän puhuu valokuvataiteesta viime vuosisadalla ja minä puhun ihan kaikesta tällä vuosisadalla.”

Pidin Offillin edellisen romaanin Syvien pohdintojen jaosto kerronnan ekonomisuudesta ja tasoista, ja pidin siitä enemmän kuin tästä uutukaisesta. Offillin tarkka havainnointi viehättää silti edelleen, ja hänellä on silmää arjen absurdiudelle, kitkerälle huvittavuudelle:

”Myöhemmin lähikaupassa huumehörhöinen kaveri hokee: ’Minulla on vaikka kuinka paljon vaikka mitä.’ Mohan [kauppias] kysyy: ’Kuulehan veli, kerro mitä olet vailla?’”

Välillä koen hupiheitot väkinäisiksi, välillä ne toimivat. Virkistävää on, ettei oteta itseään liian vakavasti. Vaan entä tämä pirstaleisuus? Yleensä olen sen ystävä. Nyt oudosti innostukseni laimenee. Perimmäistä syytä en tavoita, seuraavassa kuitenkin yksi.

Kirjan lievetekstissä mainostetaan, että Offill uudistaa kirjallista kerrontaa. Vaan ei ole Ilmastoja-romaanille eduksi, että luen sen heti Jussi Seppäsen romaanin Jussi Seppänen jälkeen. Aika samoin keinoin Seppänen ripottelee rosoreunaisia peilauksia, hetken havaintoja sieltä täältä. Offillia enemmän Seppänen pelaa autofiktiopeliä, mutta kummallakin välkkyvät humanismivalot: tuhon enteiden kanssa siis eletään hyvää toivoen. Mutta miksi mielikuvat Offillin kirjasta eivät jätä jälkiä, vaikka siinä on enemmän yhteiskuntatasoja kuin Seppäsellä? Seppäsen discopallopalasista jokunen raapii yhä.

Jenny Offill

Ilmastoja

suomentanut Marja Luoma

Gummerus 2020

205 sivua.

Lainasin kirjastosta.

P.S. Ensimmäisen Offill-kirjan jutussani väitin kirjojen vaikuttavan toisiinsa. MOT.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani