Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

10 responses to “Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

  1. Ritva Suhonen

    Luin Offilin kirjan yhdellä istumalla pari viikkoa sitten. Kirjavinkkauksen antoi ystäväni, joka on ihastunut suomentajan tapaan käsitellä kieltä.
    Pääsin Offillin kirjan imuun jossain sivun 48 paikkeilla ja sitten se olikin menoa!
    Loppu laimeni, mutta kokonaisuus on hieno.

    • Kyllä, hieno kokonaisuus. Minua loppu miellytti, sillä siihen jää sopivasti avoimuutta ja arvoitusta, jota itsekseen pääsee ratkomaan. Kerronta voittaa puolelleen. Täytyy sanoa, että aihe on kovin kaluttu vaan ei toteutus.

  2. Minullakin tämä odottelee BookBeatin kirjahyllyssä, kiinnostaa paljon! Tämä arviosi on niin hyvä, siis myös ja ennen muuta tekstinä, kaikki nuo toisiinsa sopivat kielikuvat ym.!

  3. Onpa hieno teksti, Tuija! Ihailen sitä, miten paljon tavoitat tästä hienosta romaanista. Minulle tämä kirja on sellainen, jonka haluan toisaalta pitää itselläni ja toisaalta lukuvinkata monille. Virkistävä romaani!

  4. Tämä oli aivan timanttisen hyvä lukukokemus, joka yllätti koskettavuudellaan. Hieno, omaääninen romaani kerta kaikkiaan.

  5. Paluuviite: Elena Ferrante: Hylkäämisen päivät | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

  6. Paluuviite: Jenny Offill: Ilmastoja | Tuijata. Kulttuuripohdintoja

Jätä kommentti