Kaikella elämässäni oli vain yksi tarkoitus. Se, mikä ei tukenut tavoitteitani, jouti pois.
Minulta on kysytty, miltä tuntui voittaa kaksi kultamitalia reilun tunnin sisään. Ei se miltään tuntunut. Tein sen, mihin olin valmistautunut, ja pahempaan olin varautunut. Juoksujen jälkeen en ollut väsynyt vaan tympääntynyt.
Kun illuusioton puurtaja purkaa elämäänsä, se ei voitoilla säkenöi. Paavo Nurmi tiedetään ikäväksi tyypiksi, eikä Karo Hämäläinenkään luo symppiksen muotokuvaa, vaan kipeän kilvoittelijan, jolle ei mikään voitto riitä, sillä edessä on aina mahdollinen häviö. Yksin. Romaani Paavo Nurmesta (WSOY 2015) on hieno urheilijaromaani elämästä, jossa lähdetään samasta pisteestä, johon päädytään. Pelosta elää.
Elämäkertamaisesti kirjassa aloitetaan Paavo Nurmen lähtökohdista, ja niillä selitetään osaa päähenkilökertojan persoonaa. Perusselitykseksi vahvistuu matkan kuluessa kuitenkin poikkeusyksilön läpipääsemätön erillisyys ja kykenemättömyys vertaiskontakteihin. Juokseminen on pakoa ja tila olla yksin, silti myös mahdollisuus nousta sosiaalisessa hierarkiassa. Kovaa treeniä, kisaa ja palkintotavoitetta on koko Nurmen elämänkulku.
Ei ole helppoa tavoittaa eläneen henkilön kertojaääni. Karo Hämäläisen kerronta pysyy pystyssä, vaikka minä horjun alkumatkalla, sillä starttivaiheessa tyyli tuntuu pintasiloiselta, kun odotan rouheaa tiilimurskaa. Vähitellen ilmaisutavan irtokivet alkavat sinkoilla ja pääsen kerrontarytmiin. Sanoilla, lauseilla, virkkeillä on hakkaavan etenevä, mukaansa tempaava rytmi.
Kaikkea ei pidä kirjoittaa, sillä elämä on sanojen välissä niin kuin juoksu on se, mitä tapahtuu jalan maakosketusten välissä. Sanojen välissä on oltava pitkä jänne. Lauseen on lähdettävä lonkasta ja ulotuttava pidemmälle kuin muiden. Nopea kosketus radan pintaan ja uudelleen.
Uskon: tinkimätön, tunnetukkoinen tyyppi ei voisi toisella tavalla kertoa. Paljon Yksin-romaanissa on toteavaa tapahtumakuvausta, kuten treenausta, juoksukilpailuja, suunnitelmia, itsepiinaa, itsetietoisuutta, kaunaa, laskelmointia ja työntekoa, mutta välillä vauhti nykäistään ja katkaistaan äkkipysähdykseen, mentaaliin tilintekoon ja tekstikappaleen vähäsanaiseen loppulauseeseen, jolla leikataan merkityksien maalinauha.
Paavo kertoo ulkopuolisesti sisuksia nävertäen. Vaikuttavia ovat kohdat, jossa tunnevammainen järkimies taipuu tosiolevan tuolle puolelle. Isävainajan kohtaamiset ovat sellaisia. Myös tekstin sinutteluosuudet ovat kuin Paavon vastentahtoisia haavekuvia. Sillä kaiken kankeuden takana on kuin onkin rakkaus, sellainen samea tunne ja sen kohde, joille kertoja ei voi antaa mahdollisuutta.
Karo Hämäläisen lausuntojen mukaan unelmarakastettu on romaanin keksittyä ainesta, kun muu kehys on faktaa. Pikkuhiljaa vakuutun rakkausratkaisun toimivuudesta, kyllä se lisää käsitettävyyttä Paavo-tragediaan. Hiukan liian näppärältä tuntuu ehkä se, että yksi juonenkulkuun häilähtäen vaikuttava hahmo on amerikkalainen nousukas Gatsby, Kultahattu-romaaniniminen miljonääri.
Odotustenvastaisesti julma, itselleen julmin urheilijasuuruus surettaa, säälittä ja vetoaa – eihän hänestä voi pitää, mutta käy niin kuin hyvässä kirjassa voi käydä: tunnen kaihertavaa myötätuntoa. Kirjan edetessä sykkeeni kiihtyy, kipitän tarinan loppukirin imussa, hengitän kertojan niskaan – annan hänen voittaa. Eikä tässä kisassa hopealle jääminen ei ole häviö.
– – –
Karo Hämäläinen
Yksin. Romaani Paavo Nurmesta
WSOY 2015
251 sivua.
Ostin kirjan.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 