Avainsana-arkisto: Johanna Holmström

Tikkas-sikermä elämäkerrasta omaelämäkertoihin

Tartuin Johanna Holmströmin kirjaan Märta Tikkasesta (Tammi 2020). Julkinen kohu humisi taustavaikuttajana, sillä kohteen edunvalvojatytär esti joidenkin tekstinosien julkaisun. Päätin olla näinä avoimuuden ja paljastelun aikoina ällistelemättä jupakkaa, vaikka luinkin siitä muutaman artikkelin. Annoin julkaistun kirjan puhua puolestaan, ja seurasi ketjureaktio: luin heti perään Henrik Tikkasen kolmen kirjan katuosoitesarjan ja Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarinan.

Holmströmin kirja Märta Tikkasesta

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä -kirjan kirjoittaja Johanna Holmström pistää itsensä likoon ja on kirjassa mukana henkilökohtaisine kokemuksineen ja muistoineen. Ne liittyvät haastattelutilanteisiin tai muuhun omakohtaisuuteen. Pidän niitä relevantteina, ja ne osoittavat iättömyyttä ja ajattomuutta asioista, joita Märta Tikkanen on nostanut kirjoissaan. Se, että muuttumattomat asiat liittyvät sukupuolten epätasa-arvoon, on valitettava asiantila. Niistä on siis yhä kirjoitettava.

Holmström käy läpi Märta Tikkasen kirjojen omaelämäkerrallisuuden lisäksi kirjojen vastaanottoa, etenkin sen eroja Ruotsissa ja Suomessa. Suomalainen kritiikki näyttäytyy takapajuiselta eli kirjojen naisnäkökulmaa ymmärtämättömältä. Tikkasen kokemukset kritiikistä jysäyttävät tajuaman, miten merkityksellistä kritiikki on kirjoittajalle, miten kriitikon sanat jäävät hellimään tai kalvamaan ja miten HBL ja HS painavat kriitikkovaa’assa – yhä vain.

Henrik Tikkasen katuosoitesarja

Holmström joutuu taipumaan siihen, ettei Märtasta voi kirjoittaa ilman Henrikiä. Pariskunnan elämä ja tuotanto kietoutuvat toisiinsa. Holmström myös siteeraa paljon Märtan tekstien lisäksi Henrikin tekstejä. Joten myös minä tartun herra Tikkasen kirjoihin: Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977).

Katuosoitesarja on liukasta luettavaa, sillä omaelämäkertakirjoittajalla on joustava kaunokirjallinen tyyli. Tikkasen perhesaagaan sisältyy paljon traagista, minkä Henrik välittää viihdyttävän kepeään sävyyn. Se tekee katusarjan kerronnasta tuoretta, aikaa uhmaavaa. H. Tikkanen antaa vaikutelman rehellisestä paljastavuudesta, eikä ällöttävää äijäilyä peitellä, ei myöskään alkoholismin kurimusta.

Vaan onko äijäily mieskuntoisuudesta ja ryyppirellestämisetä vain minusta ja muista naisista ällöttävää? Miten sen lukivat aikalaiset: rohkeaa avoimuutta ennen autofiktiobuumia? Märta Tikkanen kirjoittaa ironisesti Vuosisadan rakkaustarinassa: ”Todella rehellinen kuvaus / alkoholismista / sanovat kulttuuripalstojen viisaat miehet / Mistä johtuu / että kukaan heistä / ei edes huomaa / että haju puuttuu?” Kitkerästi paljastavuutta kommentoiva on samaisen runokirjan kohta: ”se joka yhtenä yönä suostuu ottamaan vastaan seitsemän / tarkkaan kirjaanvietyä siemensyöksyä”.

Henrik Tikkasen sarja etenee lapsuusperhekokemuksista ja alkoholistivanhemmista mutkalliseen äitisuhteeseen, suinpäinrakastumiseen nuoreen Märtaan, tunnontuskiin ensimmäisen avioliiton jättämisestä, perheellistymiseen Märtan kanssa, ystävyyksiin ja urakehitykseen. Kiinnitän huomiota siihen, että Märta-rakastetun kirjailijuudesta tai neljästä lapsesta (tai aiemman liiton kahdesta adoptiolapsesta) ei ainesta omaelämäkirjoihin riitä. Toisin on Märtan tuotannossa.

Märta Tikkasen Vuosisadan rakkaustarina

Henrik Tikkasen katusarjan kolmas osa (1977) päättyy näin: ”Minun rakastettuni oli kotona, ja vaikka oli myöhäinen ilta hän istui valveella aivan kuin olisi odottanut minua.” Vuotta myöhemmin 1978 ilmestyi Märtan proosahenkinen runoteos Vuosisadan rakkaustarina, jossa runojen puhuja antaa pidäkkeettömästi palaa, miltä rakastetusta on tuntunut istua ja maata aina saatavilla – ja mikä on totuuden toinen puoli. Esimerkiksi: ”Tässä minä istun ja odotan / että sinä lähtisit / että saisin ruveta ajattelemaan”.

Ymmärrän pariskunnan kirjallisen vuoropuhelun ainutlaatuisuuden etenkin tämän runokirjan valossa. Märtan kirja vaikuttaa vastaiskulta, joka oli pakko tehdä, näyttää toinen totuus. ”Rakasta minua vähemmän / usko minua enemmän / Pidä ruususi!” Kannattaa lukea runon lopun siteerauksen lisäksi koko runo (s. 121).

Viisi asiaa kirjassa sähköistää minut: 1) Alkoholistimiehen vaimon näkökulman karuus todistaa miesselittäjän alhaisuuden hajuineen päivineen (esimerkiksi s. 17–18). 2) Rakkaus ei kestä kaikkea, vaikkei rakkaus olisi yksioikoisesti määriteltävissä, joten M. Tikkanen hahmottelee runoissa rakkauden lopun (esimerkiksi runo s. 87–88). 3) Runon puhuja kutoo itsensä naistaiteilijoiden ketjuun, silmukoi mukaan oman sukunsa naiset ja Fredrika Runebergin, hieno runo: s. 141–142. 4) Mies- ja naistaiteilijuus eroavat jyrkästi toisistaan, ja runo pakottaa ymmärtämään sukupuolierot kuten konkretisointi runossa, JOS miehen asuinkumppani olisikin kirjailija Christer (Kihlman), s. 123–124. 5) Lasten osa alkoholistiperheessä havainnollistuu melkein mykistävästi, koskettaa (esimerkiksi runot s. 28–31 & s. 37–39).

Tikkasen runokielen suoruus korostaa sisältöä. Siinä on aiheen toistoa, osin makuuni liikaa, mutta ymmärrän täysin toiston tarpeen sillä niin toistuvat aviomiehen ja perheen isän ryyppyputket, häijyys ja vaatimukset. Riippuvuussuhde, rakkauden ja vihan kierre sekä alkoholismin kaikki ilmentymät patriarkaatin kulttuurikontekstissa vaativat konkreettista, estetisoimatonta purkua. Kirja on naisen todistuslausuntaa parisuhteen kaaren loppupäästä, ja kun luen sen heti H. Tikkasen sarjan jälkeen, teho voimistuu.

Takaisin: Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

Ajattelin etukäteen, että luettuani joskus aikoja sitten M. Tikkasen kirjan Kaksi (2004), jossa kirjailija kertoo avioliitostaan, ei elämäkerta tarjoa juurikaan uutta. Olen lukenut aiemmin myös M. Tikkasen kiinnostavan kirjan isovanhemmistaan Emma ja Uno (2010), joka pureutuu epäonniseen ja epätasa-arvoiseen liittoon kuin Märtan oma olisi sen jatkumo.

Siis Holmströmin jäntevästi rakennetun elämäkerran ainekset ovat tutut, mutta tutustuminen kannattaa, sillä katse kohteeseen on tässä päivässä ja ulkopuolisen. Kirjoittaja kytkee ajankuvia ja eri aineistoja toisiinsa. Näin esittäytyvät laajalla skaalalla feminismi eri vuosikymmeninä, kulttuurinen konteksti, elämäntapahtumat ja tuotanto. Myös M. Tikkasen selkokirjatuotanto saa maininnan.

Ja Tyttö joka halusi juosta vetten päällä inspiroi kirjailija-Tikkasten oman tuotannon pariin. Hyvä niin, ja toivon myös hyvää Holmströmin omalle tulevalle tuotannolle (Seili-romaani Sielujen saari on hieno).

Johanna Holmström

Märta Tikkanen – Tyttö joka halusi juosta vetten päällä

suomentanut Maija Kauhanen

Tammi 2020

368 sivua eKirjana.

Luin BookBeatissa.

Henrik Tikkanen

Kulosaarentie 8 (1976), Majavatie 11 (1976) ja Mariankatu 26 (1977)

suomentaja Elvi Sinervo, kustantaja WSOY

Luin eKirjoina BookBeatissa, 3 x noin 90 sivua.

Märta Tikkanen

Vuosisadan rakkaustarina

suomentanut Eila Pennanen

Tammi 2018 (ilmestyi ensimmäisen kerran 1978)

172 sivua.

Löysin kirjahyllystäni.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, proosarunot, Romaani, Tietokirja

Johanna Holmström: Sielujen saari

Seilaan kirjallisesti Seiliin. Olen siellä ollut reissulla aiemminkin. Nyt liikun Johanna Holmströmin Sielujen saari -romaanin (Otava 2017) mukana. Yli sata vuotta vierähtää, sillä romaanin kalenteriaikaan kuuluu aikaväli 1891 – 1997.

Romaani jakaantuu kolmeen osaan. Se alkaa Kristinan osuudella, jossa kovia kokenut talontytär joutuu yhteisöstään eristykseen, uupuu, tekee peruuttamattomuuksia ja tuomitaan Seiliin. Sinne joutuu myös verevä nuori nainen Elli törttöiltyään rakkauden vuoksi. Niin Ellin vanhemmat kuin lääkäritkin päättävät Ellin puolesta, että se on hänelle parasta. Kolmas jakso nimetään Sigridin, yhden saaren sairaanhoitajan mukaan.

Sigrid niin kuin muutkin henkilöt ovat mukana melkein koko romaanin ajan. Näin kerronta kietoutuu kaikkien keskushenkilöiden kohtaloon. Heidän elämänkaartaan seurataan loppuun tai ratkaiseviin tapahtumiin asti. Kronologisesti edetään niin, että välistä jätetään vuosia pois. Joustava eteneminen sujuu luontevasti.

Sielujen saari.jpg

Pääsen romaanin rytmiikkaan mukaan pikkuhiljaa. En heti intoudu, vaan lämpenen sivu sivulta. Hienoudet avautuvat: eri näkökulmat tukevat toisiaan, selittelemättömyys säväyttää, henkilöiden olosuhteiden ja kehityksen kuvaus puhuttelee. Olosuhteista hyvä esimerkki on seililäisen joulun kuvaus.

Tätä tilaisuutta varten säästetyn epätavallisen suuren ja punaisen omenan tuoksu voi herättää samaa kestämätöntä innostusta kuin neljäkymmentä vuotta sitten hennossa ja kasvavassa tytössä, jolla on punainen villamekko ja valkoinen esiliina ja tukka oli harjattu ja kiiltävä, puoliksi auki ja koristettu päälaella keikkuvalla rusetilla. Silloin kauan sitten ei osannut aavistaakaan, oli vain iloinen ja huoleton ja… no, onnellinen, sitä iski vain hampaat punaiseen omenaan ja jutteli hymyillen siskojen ja veljien kanssa. Silloin käy niin selväksi, miten paljon he ovat menettäneet, ja illalla kun lahjat on jaettu ja on saatu uusia sukkia tai alusvaatteita, tai paketteja kotoa, he puristavat uutta puseroa tai hametta lujasti rintaansa vasten ja vain itkevät.

Sielujen saari sisältää syvää inhimillisyyttä. Pidän siitä, ettei synkkyyksillä revitellä, vaikka ihmiskohtaloissa kaikki, mikä johtaa Seiliin, on traagista. Ristiriita toisten kohtaloista päättävien (lääkärit, tuomioistuin, perheet) ja asianosaisten suhteen kuvataan alleviivaamatta: ei ole kyse pahuudesta vaan ajan asenteista, taitamattomuudesta tai ymmärtämättömyydestä. Siksi koskettavia ovat tilanteet, jossa Seiliin suljettujen toiveet ja tosi törmäävät. Minua säväyttävät potilaiden odotukset siitä, että läheiset muistaisivat saarelle unohtuneita sekä naisten toiveet saarelta pois pääsemisestä ja toisten armeliaisuuden varassa rimpuilemisesta. Myös sodan vaikutus saarelaisten elämiseen ja etenkin Sigridiin kuvataan tehoavasti.

Asemointia Holmströmin kirjaan kieltämättä hämmentää viime kevään kirjahumahdukseni Katja Kallion Seili-romaaniin Yön kantaja (Otava 2017). Kallio paneutuu Amanda Aaltoseen, joka mainitaan Holmströmin romaanin alussa, ja kumpikin kirjailija on saanut inspiraationsa Jutta Ahbeck-Rehnin Seili-väitöskirjasta. Siinä missä Yön kantaja vie aistillisesti Amandan nahkoihin, Sielujen saari johdattelee eri naisten näkökulmiin sulavasti ja joustavasti.

Kumpikin romaani lunastaa paikkansa, kummallakin on oma tapansa käsitellä samoja teemoja: erilaisuutta, yhteisöön sopivuutta tai sopimattomuutta sekä sitä, kuka määrittää erilaisuuden, sopivuuden ja itsemääräämisoikeuden rajat. Huomaan kahden romaanin täydentävän toisiaan, ne toimivat parina.

Sielujen saari ulottuu aikaan, jolloin Seili ei tarkoita eittämättömäsi elinkautista tuomiota. Läheisten ponnisteluin jokunen pääsee pois. On myös tilanteita, joissa Seili merkitsee turvapaikkaa. Oleellista on se, että Holmströmin romaanissa on lempeyttä ja ymmärrystä. Lisäksi siinä huojentavasti liikutaan kohti mahdollisuuksia ja toivoa. Romaanin naiset jäävät vaikuttamaan sieluun myös silloin, kun he lähtevät saarelta tai kun minä päätän kirjallisen saarimatkan.

– –

Johanna Holmström
Sielujen saari
Käsikirjoituksesta suomentanut Jaana Nikula
Otava 2017
romaani
365 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajaystävältä.

Monista postaajista esimerkkejä: Kirjaluotsi, Kulttuuri kukoistaa, Rakkaudesta kirjoihin ja Usvan kirjat.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani