Aihearkisto: Novellit

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa avioimies

”Vaikka kirjoittamista koskevat pakotteet ja ehdot voivat aluksi tuntua vierailta, on hyvä ymmärtää, että kaikkeen kirjoittamiseen liittyy ehtoja ja rajoitteita.”

Laura Lindstedt ja Sinikka Vuola pohjustavat esimerkiksi tuolla tavoin variaatiotekstikirjaansa 101 tapaa tappaa aviomies (Siltala 2022). Siinä pohjana on Alibin juttu ”Anja ampui miehensä” vuodelta 1983. Kirja koostuu sadasta Alibi-jutusta kimmonneesta erilaisesta tekstistä viitteineen.

Kirjoittajat kertovat alkusanoissa, että idea syntyi ensinnäkin vastaiskuksi murhatarinoille, joissa on aina uhrina nuori nainen, ja toisekseen kirjailijoiden halusta kokeilla menetelmällistä kirjoittamista erilaisin etukäteen asetetuin ehdoin. Esikuvia menetelmällisyyteen myös on; kirjoittajat mainitsevat esimerkiksi Raymond Queneaun Tyyliharjoituksia. Parikirjoittamisella he halusivat koetella omia maneereitaan. ”Lisäksi halusimme selvittää, miten prosessi, jossa kumpikaan ei voi yksin kontrolloida lopputulosta, vaikuttaa meihin kirjoittajina.”

Arvaan, että Lindstedtillä ja Vuolalla on ollut hauskaa. Villin vapaita verbalisointeja riittää, joten variaatiorajat venyvät luovuutta tukahduttamatta. Uskon, että esimerkiksi garagantuaanisesti liioitellen heruteltu teksti on ollut herkullista kirjoittaa. Myös tekstuureilla leikitellään, eikä aina sanoja edes tarvita: siitä esimerkkinä muun muassa mainio emoji-teksti.

Monet variaatiot perustuvat muiden kirjoittajien teksteihin, tyyleihin ja niiden yhdistelyihin. Minun suosikkini on esimerkiksi runo Sylvia Plathin sanoja sijoitellen ja ”Cento”, jossa tekstissä on lainattu tilkkutäkiksi kymmenkunnan nykykirjailijan kirjalauseita. Sonetti, balladi, ihmesatu ja moni muu tekstilaji saavat oman Anja-tulkintansa, ja netistä on ammennettu monenlaista, esimerkiksi eufemismiruno vauva.fi-keskustelusta, jossa kuolemiselle kerääntyy vaihtoehtoisia ilmauksia. 

Jotkut teksteistä muistuttavat kielipelejä ja silkkaa kikkailua. Ne ovat kuin kieliketteryyden testejä, esimerkiksi tietyn kirjaimen välttäminen tai lähdetekstin sanojen käyttö eri järjestyksessä. Minua viehättää teksti, jossa virkkeet ovat kahden sanan pituisia, samoin lumipallotekniikkarunot. Ihan kaikista kokeiluideoista en syttynyt, esimerkiksi lääketieteen ja biologian termistöjen sovellukset eivät oikein avautuneet.

Kirjan kirjailijapari osoittaa laajalti taitoa ja tietoa. Kirjan tekstien viitteet kertovat, mistä tekstivariaatioissa on kyse ja mistä materiaaleista teksti on muodostettu. Kirjaston kirjatiedoissa 101 tapaa tappaa aviomies on luokiteltu muun muassa kokeelliseksi kirjallisuudeksi, lyhytproosaksi ja runoiksi, mutta niiden ohella siinä on aimo annos kirjallisuustietoa.

Sanataiteen opettajat saavat kirjasta tukuittain malleja ja esimerkkejä, niistä ideoita omiin tekstiharjoitteisiin ja ohjaukseen. Kirjan tekstit ovat sivun, parin pituisia, ja sellaisina jotkut niistä ovat käteviä tekstitaitotehtäviin. Kirjan taitto on kaunis, ja se ilmentää oivallisesti eri tekstilajeja.

Laura Lindstedt & Sinikka Vuola: 101 tapaa tappaa aviomies, Siltala 2022, 202 sivua. Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, proosarunot, Runot

Vuosikatsaus 2021

Tänä vuonna blogini täytti 10 vuotta. Vuosi ei ole ollut silkkaa juhlaa, vaikka kirjat, lukeminen ja kirjoittaminen ovat tarjonneet iloa, ihmetystä ja vastapainoa. Tavallisesti olen vasta vuosikatsauksieni loppuosassa mennyt henkilökohtaisuuksiin, nyt teen toisin päin.

Vaikea vuosi

Vuoteni 2021 on koetellut. Lähipiirissä on ollut henkeä ja terveyttä uhkaavia tilanteita (ei koronaa), ja minuakin vaivasi jonkin aikaa vakavan sairauden epäily (ei korona). Äitini kuoli elokuussa, ja sitä seurasi surun ohella vaivalloinen byrokratia, mikä sekin on kuormittanut. Syksyn päätteeksi sairastui rakas lemmikki, Alma-kissa. Eläinlääkärin lausunnon mukaan valmistaudumme eutanasiaan, mutta toistaiseksi voimme iloita vielä kissanpäivistä. Kaiken keskellä olen rämpinyt työpäivästä toiseen, mikä ei stressittä ole onnistunut. Ja annoin tukan harmaantua, näkyä ajan ja kulumisen.

Kolme kirjaa

Tammikuussa ilmestyi novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021). Selkokielisiin kertomuksiin ujutan hippusellisen kansanperinnettä, salaperäisyyttä ja yllätyksellisyyttä siten, että toivon monenlaisten lukijoiden löytävän niistä elämyksiä. Loppusyksystä minua riemastutti, että novellini pääsivät Kodiksamia-kirjallisuuspalkintoehdokkaaksi.

Tänä vuonna on julkaistu myös kaksi mukauttamaani kirjaa. Historiallisia romaaneja ei juuri ole helpolla suomen kielellä, mutta nyt on Enni Mustosen Paimentyttö (Opike 2021). Aleksis Kiven kieli voi nykylukijalle olla aikamoinen haaste, joten sitäkin on tarpeen tarjota selkona. Muokkasin Kullervon kertomukseksi, jossa säilyvät tarina ja tunne, vaikka kieli kevenee (Laatusana 2021).

Tähdennän, että kirjan ideointi- ja kirjoitustyö tapahtuu kauan ennen ilmestymistä, joten kolmen kirjan julkaisu samana vuonna on sulaa sattumaa. Esimerkiksi novellini synnyttäminen on vienyt viitisen vuotta, Paimentyttö melkein kolme ja Kullervo kaksi. Eikä kateudelle ole sijaa: pienlevikkisestä, mediahuomion ohittavasta kirjallisuudesta tienaa vain taskurahaa, eli sen tekeminen on kirjailijalle pääasiassa ajankulua. Motiivi harrastukseeni tulee siitä, että pidän tärkeänä kirjallisten elämysten mahdollistamista kaikenlaisille lukijoille.

Kotimainen proosa

Tänä vuonna ilmestyi kerrassaan hienoja kotimaisia romaaneja. Voisin helposti luetella parisenkymmentä suosikkia. Mainitsen tässä nyt yhden ihastukseni, Emma Puikkosen romaanin Musta peili (WSOY 2021), koska sen kerronnan kirkkaus, rakenteen taitavuus  ja aiheenkäsittelyn moniulotteisuus ihastuttivat. Monia muita suosikkejani on Finlandia-veikkausjutussani, ja sen kirjoittamisen jälkeen olen lukenut hienoja kirjoja kuten Pirkko Saision järkäleen Passio (Siltala 2021). (Veikkaukseni menivät kyllä pitkälti mönkään.)

Runous

Runokirjoista osui muutama. Vaikea niitä on järjestykseen pistää, mutta minut tehokkaasti tempaisi lempiympäristööni, sammalikkoon ja varpujen kätköihin, Anja Erämajan Minä olen nyt täällä metsässä.

Käännöskirjallisuus

Luin tänä vuonna ehkä vähemmän käännöskirjallisuutta kuin aiemmin. Luottokirjailija Elizabeth Strout ei pettänyt odotuksia: Olive, taas. Kaksi huippua löysin omaelämäkertakirjallisuudesta. Deborah Levyn kahden kirjan suomennoksista tehosi tosi kovaa ensimmäinen, Mitä en halua tietää, vaikkei Elämisen hinta varsinainen pettymys ollut. Ja samoin kävi tanskalaisen Tove Ditlevsenin alunperin 1960-luvulla ilmestyneiden kirjojen kanssa: Lapsuus on kielellisesti ja kerronnallisesti säväyttävä, ja vaikkei Nuoruus tasoa laskenut, ykkösosa jäi kimaltelemaan mieleen. Alex Schulman osaa hänkin säväyttää proosallaan, tällä kertaa entistä fiktiivisemmin: Eloonjääneet.

Tietokirjallisuus ja sinne päin

Luin muutamia kiinnostavia naiselämäkertoja ja suomen kielen ja kulttuurin kirjoja. Valitsen tähän kategoriaan silti esseet eli rikon vähän rajoja. Silvia Hossein taitaa tiedon ja omakohtaisen tyylin, joka ihastuttaa minua, joten Tie, totuus ja elämä on ehdottomasti yksi vuoden 2021 huippukirjoja.

Teatteri 

Mikä ihme oli päästä jälleen ihmisten ilmoille ja yleisötapahtumiin! Kansallisteatterin Dosentit vakuutti sisällön ja esitysdynamiikan vuoksi, ja KOM-teatterin Lou Salome samoin perustein, lisäksi se tuuletti perustellusti historiaa. 

Taide

Museoihin pääsi taas, ja jokusen näyttelyn olen katsastanut. Kesäisen Mäntän reissun haluan mainita, sillä ensimmäisen kerran taisin tosissani jaksaa katsoa videotaidetta: Santeri Tuorin Posing time tarjosi ajattelun aihetta. Ei se Banksykaan kylmäksi jättänyt.

Metsä

Matkani tein tänä vuonna lähinnä kotimetsään. Pieniä patikointeja kyllä tallasin muuallakin, mutta pääosin lapsuudenkodin takamaat vetivät puoleensa. Lisäksi ennätyksellinen tattivuosi palkitsi saalistajan.

Kirja- ja kulttuuribloggaaminen

Tosiaan, 10 vuotta tätä antoisaa harrastusta, ja on mukaan mahtunut myös muita omia kirjallisia harrastuksiani. Kyllä tätä jatkuu niin kauan kuin se ei tunnu suorittamiselta, vaan antaa virikettä ja virkistää.

Kirjallisuusvainu voi johtaa erilaisiin paikkoihin ja tilaisuuksiin, vaikkapa Kulttuuri kukoistaa bloggajakaverin kanssa Hattulan kirkkoon, jossa Anneli Kanto ja Vilppu Vuori yhdistivät esittelykierroksella Rottien pyhimys –romaanin ja historian. Ja blogin myötä olen saanut monia valoisia muistoja. Kesän alussa WSOY:n kirjasäätiön kutsui Lohjalle Eeva Joenpellon taloon juhlimaan kirjailijan 100-vuotispäivää. Bolggariklubissa olen päässyt Kansallisteatteriin, kun syksyllä ylipäätään teattereiden ovet avautuivat. Joulukuun alussa oli hauskaa jännittää kirjabloggaajaseurassa Finlandia-voittajia Kirsi Raninin kisakatsomossa.

Ekstraa ovat olleet tilaisuudet, joissa olen haastatellut kirjailijoita, tänä vuonna Anni Kytömäkeä ja Antti Tuomaista. Kuukausittain minua ovat ilahduttaneet kaksi lukupiiriäni, jolloin kirjakeskustelu käy vapaana.

Kiitän blogini lukijoita ja toivon kohottavia kulttuurikokemuksia ja valoisuutta tulevalle vuodelle!

(Kaikista koosteessa mainituista kirjoista tai tapahtumista on blogissani jutut, jos jotakuta kiinnostaa.)

14 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Listaus, Novellit, omat, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, selkotekijä, Taide, Tapahtuma, teatteri

Kirjabloggaajien joulukalenteri 2021, luukku 21

Jo kaksikymmentä luukkua on avautunut kirjablogeissa ja bloggaajien somessa, ja luukkuja riittää perinteisesti jouluaattoon asti. Kirjallisuusaiheet ja tyylin bloggaajat valitsevat vapaasti. Joulukalenteripostaajat löydät Kirjamies-blogin ensimmäisen luukun jutusta

Kuva: Niina Tolonen, Yöpöydän kirjat

Oma aiheeni muuttui viime hetkillä. Tänään vietämme talvipäivän seisausta, ja minua kiehtoi päivänkohtainen aihe pimeyden ja valon välillä, etenkin toivo valoisuuden lisääntymisestä tästä päiväistä lähtien. Tiettyä pimeyttä piilee kyllä siinä, että päädyin tilittämään joulufiktioista, sillä en ole erityisen innostunut kirjallisuuden kausituotteista. Pidän itseäni maltillisena joulustelijana, ja ehkä siksi hämmennyn joulukirjallisuudesta ja -elokuvista. Tosin joulukoristeiden kimalluksessa en säästele.

Katsastin käyttämäni verkko- ja äänikirjojen suoratoistopalvelun joulutarjontaa, joka on lähinnä käännettyä viihdegenren kirjallisuutta. Joulukirja on usein suositun chick litin tai romanttisen viihteen kirjoittajan ekstra. Lukija tietää, mitä saa luottokirjailijaltaan: jouluvalmistelut ja -odotukset kehystävät nuorehkon naisen elämänpulmia, jotka kommellusten ja vastoinkäymisten jälkeen saadaan kirjan mittaan onnelliseen loppuun. 

Jouluromanssien otsikot ovat tyyliä – joitain mainitakseni – Paras aika vuodestaKirsikoita ja joulun taikaa ja Jouluvaloja ja takkatulta. Lisäksi tarjonnassa on jännitystä, esimerkiksi Murha tunturissa -jatkokertomus: yksi osa ilmestyy päivittäin joulukalenterin tapaan. Näiden sijasta valitsin tarkempaan katselmukseen kaksi kotimaista: Joulumuistoja ja Tilauspukki.

Kaisa Ikolan Joulumuistoja (Saga Egmont 2014/2020) kuuluu irto-osana kirjailijan Betty-sarjaan. Siihen en ole tutustunut, mutta mielestäni Joulumuistoja-kirjan kuusi tarinaa voi lukea ilman ennakkotietoja, vaikka fanit saavat luonnollisesti enemmän irti spin off -jutuista.

Ikola sijoittaa tarinansa pääosin Skotlantiin yli 100 vuotta sitten. Kokoelman aloittaa lemmenkipeän nuoren miehen kirje, ja vaikka kertomuksissa henkilöt ja romanssihuolet vaihtuvat, niitä yhdistää ihanaisen tomeran Bettyn ja lähipiirin rakkausasiat. Niminovelli keskittyy tosin suloisen puhtoisiin ja opettavaisiin lapsuusmuistoihin.

Juju näissä siveellisessä, kunnollisen väen kertomuksissa on vanhahtava, kohtelias nostalgia. Jo kirjan esittelyssä viitataan klassikkotyttökirjoihin, ja kyllä Anna– ja Runotyttö-sarjat sekä vastaavat erottuvat ilmeisinä esikuvina. Ikola punoo juonensa menneen maailman turvalliseen kontekstiin. Joulun kunniaksi huvitun tällaisesta eskapismista, mutta muutama lyhyt kertomus tuntuu riittävältä annokselta. Taitaa silti vastakohtaisuus nykysinkkuseikkailuille sopia manteliksi hupsuushuttuuni.

Vinkeää vaihtelua joulukirjoihin tuo Marko Hautalan lyhyt tarina Tilauspukki (Haamu 2021). Alaotsikko ei selittelyjä kaipaa: Jouluinen kauhutarina

Hautalan tarinassa suku kokoontuu äveriään patriarkan Augustin lukaaliin joulunviettoon. Kaiken täytyy tapahtua sekunnilleen ja pilkulleen äreän äijän tahdon mukaan, muun hän tuomitsee ankarasti  jumputtamiseksi. Leuto joulutunnelma on kaukana:

”- – Joosesta tuntui, että hänet oli paiskattu Neuvostoliiton keskuskomitean yleiskokoukseen vuonna 1937, kun kukaan ei uskaltanut lopettaa taputtamista Stalinille.”

Keskushenkilö-Joosen vastuulla on ollut pukkitilaus. Tarinassa osaa odottaa, ettei se eikä mikään muukaan mene putkeen, mutta juoni onnistuu kuitenkin yllättämään. Hautala rakentaa jännitettä hirtehisesti, joten huvitus ja hirveys kulkevat käsi kädessä. Varsinaista kauhua en koe, mutta piristyn vinksahtaneen tarinan eloisasta kerronnasta.

Makuja ja mieltymyksiä saa olla monia, ja sallin kaikille joulukirjoista innostuville hupsut lukuhetket. Jouluelokuvista vielä sen verran, että jopa Yle uutisoi genren merkityksestä: katsoja nauttii nimenomaan pinnistelemättömästä kokemuksesta, jossa tietää etukäteen mitä saa. Okei, olkoon sillekin aikansa ja paikkansa. Kokeilin.

Katsoin Netflixistä kolme jouluelokuvaa. Lähes sietämättömäksi totesin Skotlantiin sijoitetun jenkkisöpöstelyn Linna jouluksi, vaikka heilastelijoina ilmeilivät nuorten sijasta viisikymppiset. Seuraava katsomiskokemus keikkui skandinaavisen realismin hygge-rajalla: ruotsalainen Jouluksi kotiin pöyhi traumoja ja päättyi nätisti. (Siis tämä on elokuva, ei kerrassaan mainio, samanniminen norjalainen sarja.)

Odotukset olivat kovat käsikirjoittaja Emma Thompsonin vuoksi, kun liimauduin ruudun eteen tuijottamaan kolmatta sesonkileffaa Last Christmas. Riemastuin, miten Whamin joulubiisin sanat saivat tyystin toisen merkityksen. Myös Brexit- ja maahanmuutto-ongelmat, muutama aito hetki ja pikkuisen poikkeava lopetus miellyttivät, mutta ei ole Ihmeellinen on elämä -klassikon voittanutta, vaikka Last Christmas siitä satutunnelmaa lainailikin.

Jos joulukirjat ja -elokuvat tuovat joulustressiin (pimeyteen) helpotusta (valoa), saa talvipäivä minun puolestani seisahtua hetken hömppään. Sanotaan, että viihde auttaa unohtamaan, taide muistamaan – kumpaakin tarvitaan.

Hulppeita unohduksen ja muistojen hetkiä jouluusi!

P. S. Eilen joulukalenterin luukun paljasti 1001 kirjaa ja pieni elämä, huomenna vuorossa on Kirjakko ruispellossa.

Kaisa Ikola: Joulumuistoja. Saga Egmont 2014, BookBeat 2020, 111 sivua eKirjana.

Marko Hautala: Tilauspukki. Jouluinen kauhutarina. Haamu 2021, BookBeat. 16 sivua eKirjana.

Netflix – elokuvien trailerit: Linna jouluksi (2021), Jouluksi kotiin (2019), Last Christmas (2019)

4 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat, haaste, Hömppä, Kauhu, Kirjallisuus, Novellit

Kodiksamia-palkintoehdokkuus 2021

Kirjavuosi huipentuu kirjallisuuspalkintojen ehdokasasetteluun ja sen perään voittajavalintoihin. Kaikkihan tietävät, ettei taiteissa oikeastaan voi kilpailla, vaan kyse onkin enemmän poiminnoista vuoden sadosta – kiinnostavista, lajissaan erottuvista tai lajiaan edustavista teoksista.

Kodiksamia-palkinnossa valintaan vaikuttavat: 

”Palkinto jaetaan vuosittain yhdelle merkitykselliselle elävälle tai kuolleelle, uudelle tai iankaikkiselle, suomalaiselle tai ulkomaiselle kirjoittajalle, kauno- tai tietokirjailijalle. Tärkein palkitsemisperuste on unohtumaton lukuelämys.”

Tässä palkinnossa seinät ovat leveät ja katto korkealla, eli kirjallisuuden lajeja ei rajoiteta. Valinnan tekee palkinnon perustaja runoilija-kirjailija Heli Laaksonen. On todellinen ilo ja kunnia olla vuoden 2021 palkintoehdokas novellikokoelmalla Niin metsä vastaa (Avain 2021). Näin Laaksonen esittelee ehdokkaat:

  • Kaikkien kirja-alalla toimivien tuntema kustannuskomeetta Leena Majander on kirjoittanut valtaisan, mukanaan vievän omaelämäkerran Kirjatyttö (Siltala 2021). 
  • Lastenkirjallisuudella on korvaamaton merkitys ihmisen kasvulle ja elämän polulle – sitä todistaa väkevästi Ville Hytösen kirjoittama, Pete Revonkorven kuvittama suloinen Tyttö nimeltä Margariini (Enostone 2021). 
  • Aikuisen, vain vähän lukevan ihmisen lukutaitoa ja luontosuhdetta tukee verrattomasti Tuija Takalan selkonovellikokoelma Niin metsä vastaa (Avain 2021). 
  • Valloittavan hulluna virtaavaa runoutta kirjoittava Anja Erämaja on lukijoiden suureksi iloksi tuonut ilmoille runokokoelman Olen nyt täällä metsässä (WSOY 2021). 
  • Vuoden runojärkäle on virolaisen Jaan Kaplinskin postuumisti julkaistu (Parkko 2021), Anja Salokantelen ja Pauli Tapion suomentama Ilta tuo takaisin kaiken
  • Harvinaislaatuista käännöskirjallisuutta on myös Vizma Belševican psykologisesti terävä, riipaiseva romaani Bille ja sota (suom. Mirja Hovila, Paperiporo 2020), joka tavoittaa perhesuhteiden painon ja Latvian lähihistorian kirkastavalla tavalla, lapsen katseen kautta.

Minun kirjani ehdolle asettaja esittelee näin:

”Missä piileksivät aikuisille kirjoitetut, helppolukuiset, mutta kauniit ja viisaat kirjat? On sitten suomen kieltä toisena kielenä opiskeleva tai äidinkielinen, jonka kirjaharrastus kangertelee lukivaikeuksien vuoksi, voi saada ystävän Tuija Takalan selkonovellikokoelmasta Niin metsä vastaa (Avain 2021). Lyhyet lauseet, selkeä rivitys ja konstailemattomat sanavalinnat helpottavat lukemista. Kaikki teoksen kirkkaat, tunnelmaiset lyhytkertomukset liittyvät metsään. Lähimetsään, muinaiseen suomalaismetsään Tapioineen ja Mielikkeineen, mielenmetsään, luontosuhteeseen. Takala on selkokielen tuntija ja on julkaissut aikaisemmin selkorunokirjoja. Onkohan selkonovellikokoelmia juuri kirjoitettu? Hieno avaus, metsätapaus!”

(Vastaan: ei kovin montaa selkonovellikirjaa ole Niin metsä vastaa -kokoelman lisäksi, mutta olen kyllä itse kirjoittanut aiemmin toisenkin kokoelman lyhyitä novelleja: Hyvä päivä, Opike 2018.) 

Suuri, lämmin kiitos ehdokkuudesta! Palkintojulkistus on 6.12. ja voittaja saa 30 000 ohrajyvää.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, kirjapalkinnot, Novellit, Selkokirja, selkotekijä

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

Tahdon sanoa jotakin kaunista Marko Järvikallaksen novellikokoelmasta Sano jotakin kaunista (Siltala 2021), eikä se ole ollenkaan vaikeaa. Järvikallas saa joka novellissa ensi riveistä lähtien seuraamaan päähenkilöitä. Nyrjähtäneisyyden vaihtelevat nyanssit kaunistavat, eikä kauneus ole söpöstelyä vaan inhimillistä kukkeutta.

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Jokaisessa henkilöt kohtaavat käänteen. Heti niminovelli riemastuttaa sellaisilla ihmisten tylsyyttään torjuvilla toimilla, etten olisi millään moista voinut kuvitella: ”Naapurit”-novellin keski-ikäinen pariskunta saa kicksejä turvakameran tarjoamista vakoilumahdollisuuksista. Kekseliästä ja vinksahtanutta! Päätösnovelli ”Parantaja” paljastaa ja keikauttaa odotuksia. ”Eksyneet”-novellin isä-poika-asetelma saa minut sykkyrälle.

Ehkä ei ole merkitystä novellin kertojien tai päähenkilöiden sukupuolella, vaan kaikkien kertojaääni tai kuvaus pätee uskottavana. ”Palohälytys klo 14.08” on esimerkiksi sellainen, etten pitkään tiedä kertojan sukupuolta, ja kun se selviää, ei se ole oleellista vaan tilanteet ja henkilöiden osa niissä. Tämä novelli olkoon myös esimerkkinä siitä, miten merkillinen tunnelma luontuu kuin itsestään. Sellainen mahdollinen ja mahdoton yhtä aikaa – kuin räntäisen ja hämärän maiseman viehättävyys.

Kieltä ei voi ohittaa. Se on tarkkaa ja hiottua. Ilmaisun osumatarkkuus syntyy selkein virkerakentein, selkein ajatuksin. Silti kieli joustaa, ja se houkuttaa tulkintoihin. Siitä ja tunnelman ytimestä kertokoon tämä sitaatti:

”Ja silti jokin oli toisin. Kuin elementit olisivat liikkuneet paikoiltaan, seinät lähentyneet toisiaan, eteisen käytävä venynyt pituutta.”

Pidän ylipäätään novelleista, sillä lyhyeen muotoon saa yleensä keskitetyn fokuksen ja kiinnostavan kaaren. Järvikallas antaa sen lisäksi jotain ainutlaatuista ekstraa: novellin alkuasetelma ei ollenkaan mahdollista arvailuja, mitä tuleman pitää. Aina yllätyn. Ehkä pari novellia ei niin hullaannuta, sillä ratkaisuna päähenkilön sekoilujärkkyminen on liian helppoa, vaikkakin menetyssuru on ymmärrettävää. Yllätyksiä niissäkin novelleissa tuottavat arvaamattomat käänteet.

Kaikissa kirjan novelleissa on vähintään jotakin kaunista: kieli, inhimillisyyden yllätykset, ihmisen osa kaikessa kaaoksessa. Ja kansi on hieno.

Marko Järvikallas

Sano jotakin kaunista

Siltala 2021

novelleja

279 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Petri Tamminen: Se sano

Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.

Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.

Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.

Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:

”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:

’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’

Minulla on luonnonkihara tukka.”

Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.

Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.

Petri Tamminen

Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Otava 2021

lyhytproosa, muistelu

125 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Novellit

Anni Kytömäki – elokuinen kirjailijakohtaaminen

Sain tänään mahdollisuuden keskustella Anni Kytömäen kanssa haastattelutyyliin Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, jossa oli virtuaalisesti koolla toistasataa eri kouluasteiden äikänopea. Keskusteluun valmistautuminen ja itse keskustelu inspiroivat minua, joten koostan katsauksen Kytömäen teosten piirteistä – ja jotain myös keskustelustamme.

Päivän teemana oli hyvinvointia kielestä ja kirjallisuudesta. Kytömäki todensi osaltaan, miten kieli, kirjoittaminen ja kirjallisuus lisäävät hyvinvointia ja ovat hyvinvoinnin elinehto. Nimenomaan kirjoittaminen on Kytömäelle ydinväylä ilmaisuun, ja hän nauttii tekstien hiomisesta. Aina ei ole helppoa siirtää kieleksi visuaalisia kokemuksia, mutta se on kuitenkin verbaliikan keinoin mahdollista. Kytömäki tavoittelee kielen kauneutta, ja pitää yhä tavoitteenaan sitä, mistä sai kouluaikana äidinkielenopettajalta positiivista palautetta: tarina etenee kuohuvana melodraamana.

Kesällä kohtasin 12-vuotiaan Anni Kytömäen Kaari Utrion elämäkerrassa. Minä luin 12-vuotiaana ViisikoitaTiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Monte Criston kreiviä ja sen sellaista, mutta Anni Kytömäki pureutui sen ikäisenä Utrion historiallisiin romaaneihin, joita aikanaan kutsuttiin myös rouvaspornoksi. Kytömäki kirjoitti Utriolle ja lähetti hänelle myös kertomuksiaan, joista sai Utriolta palautetta. 

Monet muutkin kirjailijat ovat tehneet Kytömäkeen vaikutuksen, kuten Sirpa Kähkönen. Lisäksi hän mainitsi Marjatta Kureniemen lasten ja nuorten kirjat. Yksi niistä vaikuttaa pohjavireenä romaanissa Kivitasku. Historiallisten romaanien lukukokemukset innostivat hänet kirjoittamaan itse niitä. Kysyin, voiko hänen romaaneitaan kutsua myös ekoromaaneiksi Richard Powersin Ikipuut-romaanin tapaan, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Luin kesällä Kytömäen novellin Trubaduuri, joka sopii astinlaudaksi koko tuotantoon. Novelli on ilmestynyt antologiassa Rakkaustarinat (Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja Otavan kirjoituskilpailu, julkaistu 2008). Kirjan esittelyteksti Kytömäestä vaikuttaa minusta pätevältä yhä nyt, vaikka novellin jälkeen on ilmestynyt kolme täyteläistä romaania:

”Anni Kytömäki (s. 1980) on asuinpaikastaan riippumatta aina lähtenyt kulkemaan mieluummin poispäin keskustasta kuin sitä kohti. Metsässä näkee paljon ja ehtii ajatella siinä edellytykset tarinan synnylle. Hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja hierojaksi sekä toiminut luontojärjestöissä mutta pitää eniten juonenpunonnasta, tarinoiden keksimisestä. Hän kirjoittaa, koska kirjoitettuna ajatus saa kaiun. Ihmisen luontosuhde on tärkeä teema Kytömäelle, sen suuret muutokset ja toisaalta pysyvyys.”

Trubaduuri-novellissa on paljon kielikuvia, jotka avaavat tunnelmia. Tiettyä runollisuutta on siinä, miten syntyy sanoja suurempia kokonaisuuksia tuorein yhdistelmin, esimerkiksi: ”Koskaan ei tiedä, mikä lause on askel yli kielekkeen.” Kytömäen novellista imen sittemmin romaanituotannosta tutuksi tulleita tunnelmia: melankolisuus, unenomaisuus henkilöiden todellisuuskokemuksissa ja romanttinen ote. Lisäksi novellin teemat ovat tuttuja romaaneista.

• 

Kytömäki pitää tärkeinä teemoina viimeisimmässä romaanissaan Margarita luonnonsuojelua ja pasifismia, mutta ne löytyvät muistakin romaaneista. Tunnistan Kytömäen kaikista kolmesta romaanista etenkin luonnon itseisarvon ja sen tinkimättömän merkityksen. Henkilöitä yhdistää yksinäisyys ja herkkyys, ja teoksissa toistuu psyyken hauraus ja mielenterveysongelmat. Ihminen näyttäytyy syvästi tuntevana maailmankaikkeuden ja luonnonjärjestyksen osana, joka särkyy, jos yhteiskunnassa tai luonnossa jokin järkkyy. 

Kaikissa Kytömäen romaaneissa oleellisia ovat metsät, harjut ja vesiaiheet. Kultarinnassa iso rooli on karhulla, Kivitaskussa kivillä, kallioilla ja pikkulinnuilla sekä Margaritassa jokihelmisimpukoilla eli raakuilla. Lisäksi kansanperinteen elementit siirtyvät moderneihin romaaneihin, joissa ihmiskohtalot kytkeytyvät aikaan ja ympäristöön.

Finlandia-palkitusta Margaritasta ja sen teemoista on kirjoitettu jo paljon, mutta otan vielä esille, että Anni Kytömäki on halunnut käsitellä romaanissaan sairauksia. Ne muistuttavat, että luonto on arvaamaton ja ennakoimaton, ihmisen kontrollin tuolla puolella. Siksi romaanissa käsitellään hyperemeesiä eli vakava raskauspahoinvointia, lisäksi polioepidemiaa, joka sattumalta sivuaa nykyisiä korona-aikojamme.

Paljon jäi kysymättä kolmen vartin keskustelussa. Esimerkiksi jäi selvittämättä, miksi Kytömäki on sanonut, että Kivitasku on hänen oma suosikkinsa, mutta syyt vaihtelevat. 

Sekin jäi täsmentämättä, mitkä biisit ovat tehostaneet Kytömäen romaaneiden kirjoittamista. Hän on sanonut, että hän soittaa romaaninsa ennen kuin hän kirjoittaa ne. Kirjailija kertoi, että joka romaanin kirjoitusprosessin aikana hän on soittanut tiettyjä sävellyksiä, ja ne ovat jumitusten hetkinä auttaneet eteenpäin. Tässä kohtaa onkin helppo todeta, että Kytömäen kielessä kuuluu musiikki, rytminen soljuvuus.

Yksi kantava ajatus seurasi keskustelua alusta loppuun, ja se löytyy myös Kytömäen Finlandia-palkintopuheesta: ”Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin.” Kytömäki uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa, ehkä hitaahkosti mutta asenteisiin vaikuttavasti. Levitköön siis lukijoiden myötä arvostus kaikkia kuorensa sulkijoita ja niitä vapaaehtoisesti avaavia kohtaan, eli ymmärtäkäämme jokaisen ominaislaatua – muistaen Margarita-romaani päätösvirkkeen:

”Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.”



Juttuni Anni Kytömäen romaaneista:

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)



Novelli Trubaduuri:

Rakkaustarinat

Toimittanut Niina Miettinen

Otava 2008

novelliantologia

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

10 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Niin metsä vastaa – novelleja metsästä

Kun menet metsään, haet sieltä ehkä luontoelämyksiä, puuston rauhoittavaa vaikutusta, luonnon tarjoamia kauneuskokemuksia tai vastapainoa kiireille. Metsässä on selittämätöntä vetovoimaa. Siksi se inspiroi monia, myös minua, joten voin nyt esitellä novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021).

Kirjassa on 13 novellia, joissa metsällä tai puilla on merkitystä. Novelleiden henkilöt kokevat metsässä jotain, joka muuttaa tilanteen tai ajatuksia. Metsässä tunteet voivat mullistua, siellä voi yllättyä, säikähtää tai löytää rakkaudesta uusia puolia. Puu tai puusto voi suojella, herkistää aisteja tai viestiä muutoksesta.

Joka novelli on oma pieni maailmansa. Esimerkiksi novellissa ”Treffit” metsäretki muuttaa ihastuksen suuntaa, ja novellissa ”Metsä peittää” nuoren kesäloma tuottaa odottamattomia elämyksiä. Novellissa ”Pihlaja” päähenkilön elämä kietoutuu puuhun, kun taas ”Joulukuusi”-novellissa uusi tieto vaikuttaa tekoihin. Niminovelli ”Niin metsä vastaa” tuottaa novellin päähenkilölle oivalluksen, joka on odotuttanut itseään pitkän aikaa. 

Muuta en kerro enkä vihjaile enempää. Novellit odottavat lukijoitaan, jotka voivat olla aikuisia tai nuoria metsäjutuista kiinnostuneita – tai ihmisistä, tunteista ja muutoksesta kiinnostuneita. He voivat olla lukijoita, jotka hyötyvät helposta kielestä, mutta kuka vain voi löytää novelleista jotain yllättävää.

Novellien selkokieli vaihtelee: joissain on helppoutta sekä tarinassa että kielessä, joissain novelleissa on sisältökerroksia eikä kieli ole helpointa selkokieltä. Tähtään kokonaisuudessa siihen, että helppo kieli on novelleille etu, ei haitta tai sisällön kaventaja. 

Kuuleman mukaan säekirjat ovat kovassa nosteessa, joten selkoperiaattein toteutettu kirja voi sopia myös säekirjoista kiinnostuneille.

Metsiin liittyy paljon vanhoja uskomuksia, joita lukija voi löytää joistain kirjan novelleista. Olen kuitenkin kirjoittanut novellit niin, että ne toimivat myös ilman tietämystä kansanperinteestä. Se kuitenkin tuo novelleihin salaperäisyyttä, myyttistä viritystä.

Uuskumman piirteitä ei tietääkseni ole selkokirjallisuudessa juuri ollut. Halusinkin tuoda selkokirjallisuuteen uutta: hippusellisen selittämätöntä selkon rajoissa. Pieni ripaus outoa lisää novelleihin jännitettä ja tunnelmaa. Se houkuttelee lukijaa tekemään tekstistä omia tulkintoja. 

Ole hyvä, Niin metsä vastaa vieköön sinut kirjallisille metsäretkille. Helmet-lukuhaasteeseen saat sillä kuitattua monta kohtaa. Muista, että voit koota haasteeseen luettavaa Helmetin ja Selkokeskuksen vinkein.

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Myönnän, kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Sitäkin tapahtuu muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Siitäkin. Ja se kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä! 

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Ihan varmasti löytyy sellaisia tunnelmia.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Monessa novellissa vuodenaika on tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Niin voi tehdä, vaikkapa metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Totta kai on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä vain.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Totta kai olet!

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Monessa novellissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi Avaimelta ilmestyy huhtikuussa Leena-Kaisa Laakson kirja Metsän ovi ja muita kertomuksia. Se sopii pariksi kirjalle Niin metsä vastaa.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä!

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä.

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea kirjastani myös selkokielisen postauksen: tässä.

Toivottelen lukulöytöjä metsänovelleista!

4 kommenttia

Kategoria(t): Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Niin metsä vastaa – uusia selkonovelleja

Metsä on suomalaisille tärkeä.

Hiljainen metsä voi rauhoittaa,

ja metsässä saa nauttia luonnosta.

Metsä voi olla myös jännittävä paikka.

Ehkä siellä on salaisia voimia,

jotka vaikuttavat ihmisiin.

Olen kirjoittanut novelleja metsästä ja puista.

Kirjassa Niin metsä vastaa on 13 novellia.

Kirjan on kustantanut Avain (2021).

Novelleissa on ihmisiä,

joille tapahtuu metsässä jotain.

Se voi olla yllättävää tai hauskaa, 

jännittävää tai vähän kummallista.

Novelleissa tunteet ovat tärkeitä.

Ne liittyvät kokemuksiin:

metsässä ihmiset voivat muuttua.

Metsällä on sellaisia voimia.

Metsän kaikkia voimia ei voi selittää.

Toivon, että novellit yllättävät sinut

niin kuin metsä voi yllättää ihmiset.

Kun luet kirjan kertomuksia,

ajattelet ehkä metsästä ja puista

eri tavalla kuin ennen.

Olen kirjoittanut kirjan Niin metsä vastaa 

helpolla kielellä eli selkokielellä.

Siksi se sopii monille lukijoille.

Oletko kuullut Helmet-haasteesta?

Se antaa sinulle 50 vihjettä,

ja sinä etsit niihin sopivat kirjat.

Myös Selkokeskus antaa 

vinkkejä selkokirjoista,

jotka sopivat haasteeseen: tässä.

Nyt minä autan ja kerron,

että kirja Niin metsä vastaa

sopii haasteessa moneen kohtaan.

Näin uusi novellikirja sopii Helmet-haasteeseen:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Kyllä, muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Kyllä. Ja kirja kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä.

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Kyllä, uskon niin.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Vuodenaika on novelleissa tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Voit lukea novelleja metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Kyllä on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Kyllä. Eikö vain?

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Kaikissa novelleissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi kirjassa Onnen asioita on selkorunoja metsästä.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea yleiskielisen blogijuttuni: tässä.

Toivotan lukemisen iloa!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Helena Numminen: Kurjen huuto

Kirjan nimi on sellainen, etten voi olla sitä lukematta. Siis kurki, sielunlintuni – miten se liitää tai sen ääni kuuluu Helena Nummisen kirjan Kurjen huuto (Helmivyö 2020) novelleissa, se on selvitettävä.

Luin Kurjen huuto -kokoelman novelleja yhden silloin, toisen tällöin. Kirja siis viihtyi yöpöydälläni useamman kuukauden, ja sellaiseen novellit sopivat hyvin, lukuannokseen silloin tällöin. Novelli on siitä kiinnostava ja omaehtoinen lajityyppi, että tiiviiseen muotoon pakkautuu tarina, joka voisi olla romaaninmittainen mutta novellissa siitä kuoriutuu jonkin tilanteen tai käänteen kuvaus.

Nummisen kirjassa on 17 novellia sellaisella kulmalla, jolla ei usein. Niissä on eroottista fantasiaa. Novellien henkilöillä on eroottisia kuvitelmia tai novelleissa irrotaan reaalimaailmasta unenomaisuuteen, mielikuvien maailmaan tai tapahtumaketjuun, joka erottuu arkitodesta.

Kiinnostavasti yhdessä novellissa Numminen tuo vanhusten vuodeosastolle intohimon – niin kuin Eeva Kilven usein siiteratun runon loppu isoäitien kokemasta intohimosta siirtyisi novelliin. Tämä novelli ”Viimeisenä päivänä” vilauttaa myös dementiaosaston vaihtoehtotodellisuuden tai yhden tulkinnan siihen arvoitukseen, mitä muistisairaan kadonneessa tajunnassa voi tapahtua. Vaikkapa:

”Sitten tanssi yltyy lähes hurjaksi korkean Taivaan laella. Syntyy yhteinen tajunta Maan elämän syvimmästä lähteestä. Se on tässä tanssissa, missä solut yhtyvät ja lisääntyvät. Se on tämä aaltoileva liike, hurja ja lempeä, kevyt ja raskas. Eikä siinä ole häpeää.”

Novelleissa eroottisuus on välillä pinnanalaista värinää, jonkun kerran ihan aktia. Kiinnitän huomiota kirjan luontoelämysten aistillisuuteen, joissa niissäkin on eroottistyyppistä kihinää. Välillä novellien ote huvittaa tai tuo eläväisiä mielikuvia, välillä minun makuuni on hieman kankeita asetelmia tai käväistään liian tiheään unessa.

Entä se kurki ja niminovelli ”Kurjen huuto”? Se sopii hyvin niminovelliksi, sillä kirjan novelleille on tyypillistä aikuisten naisten itsellisyys, riippumattomuus miehistä silti sisältäen sen, että suhteessa voi nauttia myös yhdessä. (Eivät kirjan kaikki novellit ole ihan heteronormatiivisia.)

Joka novellin alussa on motto, niminovellissa se on: ”Metsä ei koskaan petä. Vain ihmiset pettävät.” Novellissa parisuhteessa tarvitaan irtiotto, se voi olla katoaminen metsään tai jokin muu intiimi, oma kokemus – sen jälkeen on entistä valmiimpi hyväksymään jokaisen omalaatuisuuden.

Ehkäpä novellikokoelma tarjoaakin näköaloja siihen, miten kannattaa hyväksyä mielen ja ruumiin irtiotot totutusta ja reaalista.

Helena Numminen

Kurjen huuto

Helmivyö 2020

novelleja

242 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Novellit

Matti Reinikka: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

Välillä on novellien aika. Pitkän proosan lomaan on rentouttava sijoittaa kokoelmia, joissa on lyhyehköjä juttuja, itsenäisiä lukupätkiä. Matti Reinikan esikoiskirjassa Paleosynnyttäjät ja muita novelleja (PoD 2020) on 11 novellia. Kokoelman keskivaiheelta löytyy myös yllätys, sillä sieltä paljastuu linkkiosoite: kirjailija on lukenut novellinsa myös kuunneltaviksi.

Luin kirjasta novellin silloin tällöin. Se saattaa vaikuttaa lukukokemukseeni, josta ei syntynyt yhtenäistä kokemusta. Sen sijaan sain tuntuman kirjoittajan tyyliin ja tapaan kertoa.

Kylläpä on leikkisä tämä suomen kieli, von Ahlstén myhäilee.

Näin tokaisee päähenkilö novellissa Sopimattomia puheenvuoroja, joka tallentaa sanailua uimahalliympäristössä. Reinikan teksteissä huvittuneisuudella on suuri rooli. Humoristisuus syntyy tietynlaisesta liioittelun ja tyylittelyn tavasta. Nyt ei tavoitella realistista kuvausta vaan nyrjäytyksiä. Katsantokanta vaihtelee silmänpilkkeestä satiiriin. Joissain novelleissa on myös pakinamaisuutta. Ehkä jotkut novellit turhaan paisuvat ja pitkittyvät.

Satiirisimpia on novelli Tykkäysindeksi 73,7, joka pilkkaa sometykkäysmetsästystä. Moni muukin ilmiö muuttuu novelleissa naurettavaksi kuten novellin Somistaja sisustusintoilu tai Paleosynnyttäjät-novellin luomusynnytys. Reinikka ei pelkää övereitä, esimerkiksi Turbocurling-novellissa ei vanhempien touhuilulla lasten puolesta ole rajoja.

Niin, mutta kun kielellä kaikki päivät leikkii, voi muuten keskittyä olennaiseen, von Ahlstén sanoo tietäväisen oloisesti.

Kirjoittajan kiinnostus kieleen näkyy kauttaaltaan. Kielinäkökulma on osa joidenkin novellien juonta tai se ilmenee välillisesti. Niminovellissa Paleosynnyttäjät jopa puhutaan kantasuomea. Novellien kielessä vanhahtavat vivahteet välillä viehättävät, välillä maneeristuvat. Aistin tyylissä Ollin pakinakeinoja tai Peltosen Elmo-viboja. Jotain muutakin kotimaisia mieskertojia kuulen taustavaikuttajina.

Matti Reinikka tietää, mikä on hänelle novellikirjoittajana olennaista. Minä vain oletan: se on nautinto kielellistämisestä ja tilanteiden huvittavien puolien paljastelusta mielikuvitusta ruokkien.

Matti Reinikka

Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

BoD 2020

novelleja

176 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

”Kirjailijan tuotannosta sanotaan, että se on autobiografista. Tieto muuttaa kirjan sisällön epäuskottavaksi.”

Tuollaisia herkkupaloja napsin Marko Järvikallaksen novelleista sieltä täältä. Kokoelman Mihin täällä voisi mennä (Siltala 2020) yksi leimallinen piirre on juuri alkulainauksen tapaiset kiepautukset. Ne hykerryttävät, ne lisäävät kiinnostusta pinnalta eleettömään kerrontaan.

Napakkuus miellyttää minua, ja tämän kirjan kerronta on suoraa, konstailematonta. Se ei silti peitä kiehtovaa selittämättömyyttä, joka hengittää rivien välejä. Tavallisen arkinen tilanne tai tavalliselta vaikuttavat henkilöt aukeavat lukijalle yllätyksellisinä. Niin käy kaikissa kirjan 15 novellissa.

wp-1584189911656.jpg

Vaikka novelleissa on perisuomalaisia epämukavia olosuhteita, on kyse siitä, miten ne välittyvät. Ja on muutakin. Toisissa novelleissa on isoja käänteitä, joissain pieniä liikkeitä tai nyrjähdyksiä.

Ahmaisen novellin toisensa perään, ja ihastelen taitoa tavoittaa nopeasti henkilöiden ominaispiirteet. Minäkertojat vaihtelevat, eikä aina heti selviä, onko kyse naisesta vai miehestä, nuoresta vai aikuisesta. Olen hyvällä tavalla varpaillani joka novellina alussa, ja lopussa (hyvällä tavalla) huokailen: no jopa, jopas jotakin.

En lähde luettelemaan novellien tapahtumia tai lempihenkilöitäni, sillä haluan lukijoiden nauttivan kohtaamisista ennakkoajatuksitta. Monet novellihenkilöt jäävät mieleeni, ja etenkin novellien nuoret tai nuoruuskokemukset kairaavat läpi suojauksien. Novellien jännitteiset otokset ja kohtaukset elävät.

– –

Marko Järvikallas
Mihin täällä voi mennä
Siltala 2020
novelleja
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Lue hieno katsaus kirjaan ja novellistiikkaan: Aina joku kesken.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Ludmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.

Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:

”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”

Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.

wp-1581240695916.jpg

Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen  taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.

”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”

Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.

– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit