Aihearkisto: Novellit

Marko Järvikallas: Sano jotakin kaunista

Tahdon sanoa jotakin kaunista Marko Järvikallaksen novellikokoelmasta Sano jotakin kaunista (Siltala 2021), eikä se ole ollenkaan vaikeaa. Järvikallas saa joka novellissa ensi riveistä lähtien seuraamaan päähenkilöitä. Nyrjähtäneisyyden vaihtelevat nyanssit kaunistavat, eikä kauneus ole söpöstelyä vaan inhimillistä kukkeutta.

Kokoelmassa on kymmenen novellia. Jokaisessa henkilöt kohtaavat käänteen. Heti niminovelli riemastuttaa sellaisilla ihmisten tylsyyttään torjuvilla toimilla, etten olisi millään moista voinut kuvitella: ”Naapurit”-novellin keski-ikäinen pariskunta saa kicksejä turvakameran tarjoamista vakoilumahdollisuuksista. Kekseliästä ja vinksahtanutta! Päätösnovelli ”Parantaja” paljastaa ja keikauttaa odotuksia. ”Eksyneet”-novellin isä-poika-asetelma saa minut sykkyrälle.

Ehkä ei ole merkitystä novellin kertojien tai päähenkilöiden sukupuolella, vaan kaikkien kertojaääni tai kuvaus pätee uskottavana. ”Palohälytys klo 14.08” on esimerkiksi sellainen, etten pitkään tiedä kertojan sukupuolta, ja kun se selviää, ei se ole oleellista vaan tilanteet ja henkilöiden osa niissä. Tämä novelli olkoon myös esimerkkinä siitä, miten merkillinen tunnelma luontuu kuin itsestään. Sellainen mahdollinen ja mahdoton yhtä aikaa – kuin räntäisen ja hämärän maiseman viehättävyys.

Kieltä ei voi ohittaa. Se on tarkkaa ja hiottua. Ilmaisun osumatarkkuus syntyy selkein virkerakentein, selkein ajatuksin. Silti kieli joustaa, ja se houkuttaa tulkintoihin. Siitä ja tunnelman ytimestä kertokoon tämä sitaatti:

”Ja silti jokin oli toisin. Kuin elementit olisivat liikkuneet paikoiltaan, seinät lähentyneet toisiaan, eteisen käytävä venynyt pituutta.”

Pidän ylipäätään novelleista, sillä lyhyeen muotoon saa yleensä keskitetyn fokuksen ja kiinnostavan kaaren. Järvikallas antaa sen lisäksi jotain ainutlaatuista ekstraa: novellin alkuasetelma ei ollenkaan mahdollista arvailuja, mitä tuleman pitää. Aina yllätyn. Ehkä pari novellia ei niin hullaannuta, sillä ratkaisuna päähenkilön sekoilujärkkyminen on liian helppoa, vaikkakin menetyssuru on ymmärrettävää. Yllätyksiä niissäkin novelleissa tuottavat arvaamattomat käänteet.

Kaikissa kirjan novelleissa on vähintään jotakin kaunista: kieli, inhimillisyyden yllätykset, ihmisen osa kaikessa kaaoksessa. Ja kansi on hieno.

Marko Järvikallas

Sano jotakin kaunista

Siltala 2021

novelleja

279 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Petri Tamminen: Se sano

Suomen satavuotisvuonna ilmestyi Petri Tammisen kirja, jossa kirjailija muotoili Suomen historian yksittäisten ihmisten arjen kokemuksista. Silloin samalla viivalla olivat esimerkiksi yhden muisto karkkipäivästä ja toisen kokemus Virénin juoksuvoitosta.

Samoilla linjoilla liikkuu Se sano (Otava 2021). Siihen Tamminen on kerännyt ihmisten muistoja sattuvista sanoista. Kirjaan ne ovat muokkautuneet mininovelleiksi. Satakunta juttua todistaa, miten merkittäviä ovat niin harkitsemattomat huomauttelut kuin punnitut kannustuslauseetkin.

Jokainen varmasti muhittelee mielessään joskus kuulemaansa lausahdusta, joka on vaikuttanut olemiseen tai valintoihin. Kirja sysää liikkeelle omia muistoja moitteista ja kehuista, joilla on ollut merkitystä. No nytpä putkahtelee mieleen äidin tuomioita varhaisteiniajoiltani: ”Toi kävelee kuin heinämies” tai ”Aina nenä kirjassa, on kuin alkoholisti.” Tutkiskelen tässä nyt niiden identiteettivaikutuksia.

Osa kirjan sanomismuistoista on latistanut muistelijoita. Tilastomatematiikan tohtoriksi sittemmin opiskellut sai nuorena kuulla opettajalta: ”Mitä sinäkin Marja-Liisa lukiossa teet ja vielä matikkalinjalla?” Sitten on käännekohtia kuten lintsarin muisto pihaan ajaneista opettajista: ”Me Irman kanssa ajateltiin, että sinä olet niin fiksu tyttö että ei anneta sinun heittää lukiota läskiksi.” Aika paljon kirjassa on kouluaikoihin liittyviä pysäyttäviä muistoja.

Kirjassa vaikuttaa olevan jopa enemmän myönteisten vaikutuksen lauseita kuin latistavia. Silti usein traaginen kohtaa koomisen, mutta on joukossa myös tasoittavia sanomisia. Hyytävin taitaa olla juttu ”Onnellinen hymy”, liikuttavin ”Poika”, tahaton naurattaja ”Palaute”. Ja on muistoja, joista en tiedä, naurahtaako vai murehtia kertojan loppuiän traumaa – ”Peilailua”:

”Peilailtiin joukolla tyttöjenhuoneessa. Luokan uusi tyttö tuijotti minua peilin kautta:

’En ole ikinä nähnyt kellään noin rumaa permanenttia.’

Minulla on luonnonkihara tukka.”

Kirjailijaa on tarvittu rytmittämään. Välillä muistelussa draaman kaari jää matalaksi, välillä se kohoaa korkealle; välillä muistiin juuttunut lause käynnistää tarinan, välillä se on siltana keskellä, toisinaan niittaa lopun. Joihinkin tarinoihin riittää kolmasosa sivusta, muutama vie jopa toiselle sivulle. Rytmitykseen ja tunnelmaväritykseen kuuluu myös naseva, usein yksisanainen otsikko joka juttuun.

Kun olen lukenut tämän pienen, osuvan kirjan, ihmettelen, miten ilmeinen idea on – eikä sitten olekaan. Eihän kukaan muu ole keksinyt koota siitä kirjaa. Yhden idean kirjan moniäänisyys huutaa todistusvoimaa: pieniä sanoja, lyhyitä lauseita – valtaisia vaikutuksia.

Petri Tamminen

Se sano. Unohtumattomat lausahdukset

Otava 2021

lyhytproosa, muistelu

125 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): lyhytproosa, Novellit

Anni Kytömäki – elokuinen kirjailijakohtaaminen

Sain tänään mahdollisuuden keskustella Anni Kytömäen kanssa haastattelutyyliin Äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumissa, jossa oli virtuaalisesti koolla toistasataa eri kouluasteiden äikänopea. Keskusteluun valmistautuminen ja itse keskustelu inspiroivat minua, joten koostan katsauksen Kytömäen teosten piirteistä – ja jotain myös keskustelustamme.

Päivän teemana oli hyvinvointia kielestä ja kirjallisuudesta. Kytömäki todensi osaltaan, miten kieli, kirjoittaminen ja kirjallisuus lisäävät hyvinvointia ja ovat hyvinvoinnin elinehto. Nimenomaan kirjoittaminen on Kytömäelle ydinväylä ilmaisuun, ja hän nauttii tekstien hiomisesta. Aina ei ole helppoa siirtää kieleksi visuaalisia kokemuksia, mutta se on kuitenkin verbaliikan keinoin mahdollista. Kytömäki tavoittelee kielen kauneutta, ja pitää yhä tavoitteenaan sitä, mistä sai kouluaikana äidinkielenopettajalta positiivista palautetta: tarina etenee kuohuvana melodraamana.

Kesällä kohtasin 12-vuotiaan Anni Kytömäen Kaari Utrion elämäkerrassa. Minä luin 12-vuotiaana ViisikoitaTiina-kirjoja, Anna-sarjaa, Monte Criston kreiviä ja sen sellaista, mutta Anni Kytömäki pureutui sen ikäisenä Utrion historiallisiin romaaneihin, joita aikanaan kutsuttiin myös rouvaspornoksi. Kytömäki kirjoitti Utriolle ja lähetti hänelle myös kertomuksiaan, joista sai Utriolta palautetta. 

Monet muutkin kirjailijat ovat tehneet Kytömäkeen vaikutuksen, kuten Sirpa Kähkönen. Lisäksi hän mainitsi Marjatta Kureniemen lasten ja nuorten kirjat. Yksi niistä vaikuttaa pohjavireenä romaanissa Kivitasku. Historiallisten romaanien lukukokemukset innostivat hänet kirjoittamaan itse niitä. Kysyin, voiko hänen romaaneitaan kutsua myös ekoromaaneiksi Richard Powersin Ikipuut-romaanin tapaan, eikä hänellä ole mitään sitä vastaan.

Luin kesällä Kytömäen novellin Trubaduuri, joka sopii astinlaudaksi koko tuotantoon. Novelli on ilmestynyt antologiassa Rakkaustarinat (Suuren Suomalaisen kirjakerhon ja Otavan kirjoituskilpailu, julkaistu 2008). Kirjan esittelyteksti Kytömäestä vaikuttaa minusta pätevältä yhä nyt, vaikka novellin jälkeen on ilmestynyt kolme täyteläistä romaania:

”Anni Kytömäki (s. 1980) on asuinpaikastaan riippumatta aina lähtenyt kulkemaan mieluummin poispäin keskustasta kuin sitä kohti. Metsässä näkee paljon ja ehtii ajatella siinä edellytykset tarinan synnylle. Hän on opiskellut luontokartoittajaksi ja hierojaksi sekä toiminut luontojärjestöissä mutta pitää eniten juonenpunonnasta, tarinoiden keksimisestä. Hän kirjoittaa, koska kirjoitettuna ajatus saa kaiun. Ihmisen luontosuhde on tärkeä teema Kytömäelle, sen suuret muutokset ja toisaalta pysyvyys.”

Trubaduuri-novellissa on paljon kielikuvia, jotka avaavat tunnelmia. Tiettyä runollisuutta on siinä, miten syntyy sanoja suurempia kokonaisuuksia tuorein yhdistelmin, esimerkiksi: ”Koskaan ei tiedä, mikä lause on askel yli kielekkeen.” Kytömäen novellista imen sittemmin romaanituotannosta tutuksi tulleita tunnelmia: melankolisuus, unenomaisuus henkilöiden todellisuuskokemuksissa ja romanttinen ote. Lisäksi novellin teemat ovat tuttuja romaaneista.

• 

Kytömäki pitää tärkeinä teemoina viimeisimmässä romaanissaan Margarita luonnonsuojelua ja pasifismia, mutta ne löytyvät muistakin romaaneista. Tunnistan Kytömäen kaikista kolmesta romaanista etenkin luonnon itseisarvon ja sen tinkimättömän merkityksen. Henkilöitä yhdistää yksinäisyys ja herkkyys, ja teoksissa toistuu psyyken hauraus ja mielenterveysongelmat. Ihminen näyttäytyy syvästi tuntevana maailmankaikkeuden ja luonnonjärjestyksen osana, joka särkyy, jos yhteiskunnassa tai luonnossa jokin järkkyy. 

Kaikissa Kytömäen romaaneissa oleellisia ovat metsät, harjut ja vesiaiheet. Kultarinnassa iso rooli on karhulla, Kivitaskussa kivillä, kallioilla ja pikkulinnuilla sekä Margaritassa jokihelmisimpukoilla eli raakuilla. Lisäksi kansanperinteen elementit siirtyvät moderneihin romaaneihin, joissa ihmiskohtalot kytkeytyvät aikaan ja ympäristöön.

Finlandia-palkitusta Margaritasta ja sen teemoista on kirjoitettu jo paljon, mutta otan vielä esille, että Anni Kytömäki on halunnut käsitellä romaanissaan sairauksia. Ne muistuttavat, että luonto on arvaamaton ja ennakoimaton, ihmisen kontrollin tuolla puolella. Siksi romaanissa käsitellään hyperemeesiä eli vakava raskauspahoinvointia, lisäksi polioepidemiaa, joka sattumalta sivuaa nykyisiä korona-aikojamme.

Paljon jäi kysymättä kolmen vartin keskustelussa. Esimerkiksi jäi selvittämättä, miksi Kytömäki on sanonut, että Kivitasku on hänen oma suosikkinsa, mutta syyt vaihtelevat. 

Sekin jäi täsmentämättä, mitkä biisit ovat tehostaneet Kytömäen romaaneiden kirjoittamista. Hän on sanonut, että hän soittaa romaaninsa ennen kuin hän kirjoittaa ne. Kirjailija kertoi, että joka romaanin kirjoitusprosessin aikana hän on soittanut tiettyjä sävellyksiä, ja ne ovat jumitusten hetkinä auttaneet eteenpäin. Tässä kohtaa onkin helppo todeta, että Kytömäen kielessä kuuluu musiikki, rytminen soljuvuus.

Yksi kantava ajatus seurasi keskustelua alusta loppuun, ja se löytyy myös Kytömäen Finlandia-palkintopuheesta: ”Olen omistanut Margaritan maan ja veden hiljaisille – niille, jotka yhteiskunnassa ja ekokriisissä ovat vaarassa jäädä jalkoihin.” Kytömäki uskoo, että kirjoilla voi muuttaa maailmaa, ehkä hitaahkosti mutta asenteisiin vaikuttavasti. Levitköön siis lukijoiden myötä arvostus kaikkia kuorensa sulkijoita ja niitä vapaaehtoisesti avaavia kohtaan, eli ymmärtäkäämme jokaisen ominaislaatua – muistaen Margarita-romaani päätösvirkkeen:

”Joen avaruus on laaja ja vieras, mutta kuoren suojassa en pelkää mitään.”



Juttuni Anni Kytömäen romaaneista:

Kultarinta (2014)

Kivitasku (2017)

Margarita (2020)



Novelli Trubaduuri:

Rakkaustarinat

Toimittanut Niina Miettinen

Otava 2008

novelliantologia

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Tapahtuma

Ludmila Ulitskaja: Sielun ruumis

Naisia, naisia! Täydellinen kirja naistenviikolle 2021. Lyhyet novellit neuvosto-venäläisistä henkilöistä ovat lukunautinto. Syynä on täyteläinen kerronta, henkilövetoisuuden täysi hallinta. Tiiviit tarinat eivät rokota sisällön runsautta. Näihin mietteisiin vie Ludmila Ulitskajan novellikokoelma Sielun ruumis (Siltala 2021). Jo suomennosnimi sykähdyttää, juuri noin pitää nimetä tämä kirja: sielut käyvät jos jonkinlaisissa ruumiissa.

Kokoelma on kaksiosainen, joista jälkimmäinen pureutuu sielukkaasti kuolemaan. Aloitan siis siitä. Novelleissa kuvataan ihmiskohtaloita, joissa on syrjäytymisen elementit. Monissa novelleissa päädytään mystiseen katoamiseen, muodonmuutokseen tai sulautumiseen. Irreaali tarjoaa lohdun, sillä Ulitskaja kuvaa kauniisti kunkin henkilön katoavaisuuden. Esimerkiksi näin päättyy muistisairaan loppuelämän kaaos:

”Hän tulvahti niin täyteen onnea, että kadotti omat rajansa, sillä tunsi päässeensä tänne ikiajoiksi, ja se mistä hän oli pitänyt elämässään eniten – opiskelu, uuden tiedon hankinta ja tietämyksen laajentaminen kaukaisimmille äärirajoille, jotka hänen sairastunut, ylirasittunut ja työn uuvuttaman tietoisuutensa suinkin kykeni omaksumaan – kaikki se oli nyt tarjolla yhdellä kertaa ja ikiajoiksi. Tämä hohtava maailma oli rajaton. Se liikkui, kehittyi, laajeni ja mutkitteli kuin serpentiinitie.”

Täytyy toistaa: täyteläistä. Ja vaikka jotkut novellit liukuvat hörhöilyyn, kerronnan yksityiskohtaisuus ja näkemyksellisyys juurruttaa. Novelleista välittyy lempeä hyväksyntä maalliselle erehtyväisyydelle ja ikuiselle toivolle, täysipäisesti. Jaan täysin yhden henkilön mietteet: ”Eikä Sašaa haitannut tippaakaan, ettei tämä tarina ollut kovin uskottava.”

Ulitskaja kuvaa ikäviä, surkeita ja sinnitteleviä henkilöitään tarkkanäköisesti hyvät ja huonot puolet huomioiden. Kiinnitän huomiota esimerkiksi äiteihin, jotka ajavat omaa etuaan tai eivät osaa rakastaa – kaikki tämä kuvattuna lempeydestä satiiriin. Naisvaltainen henkilögalleria juontaneen juurensa runollisesta kirjan aloituksesta, jossa verbalisoituu epätäydellinen ihmisyys. Siitä sietää kertoa, siitä sietää lukea.

”Teitä vaihda en, minä rakastan teissä häilyväisyyttä, viisautta, / riettautta, viettelevyyttä, taikauskoa, vilppiä, upeutta, uskollisuutta, / älykkyyttä ja tyhmyyttä, josta riittää oppia myös enkeleille. / Käytte sellaisinanne, kuin minäkin teille.”

Ludmila Ulitskaja

Sielun ruumis

suomentanut Arja Pikkupeura

Siltala 2021

novelleja

130 sivua.

Lainasin kirjastosta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Aino Kallas: Lähtevien laivojen kaupunki. Klassikkohaaste 12

Kirjahyllyssäni on lukemattomana lojunut vuodesta 1995 saakka Aino Kallaksen novellikokoelma Lähtevien laivojen kaupunki (SKS). Kokoelma on ilmestynyt jo 1913, mutta uusi tuleminen on osa SKS:n klassikkosarjaa, jota julkaistiin 1990-luvulla. Olen lukenut Kallaksen romaaneita ja runoja, mutta tämä kokoelma näemmä odotti tätä kirjabloggaajien klassikkohaastetta. Haastetta isännöi blogi Jotain syötäväksi kelvotonta; haastepostausten koonti: tässä.

”Olenko itse muuttunut, onko maailma ympärilläni muuttunut?”

Kokoelmassa on 17 novellia jaettuna kolmeen osastoon. Keskimmäinen ”Saarenmaalainen intermezzo” poikkeaa muusta. Siinä on kymmennen impressiota. Monesta sarjan novellista välittyy minämuotoista pohdintaa sen lisäksi, että saarenmaalainen elämä ja luonto toimivat merkittävänä taustana. Kerronta yhdistää ulkoista ja sisäistä:

”Yö on helteinen ja raskas, ja ajattelu vaivanloista, huohottavaa kuin hengitys. Emme koskaan saa tietää kaikkea, emme koskaan kaikkea edes itsestämme…”

Juuri tuo! Ajatus ihmisen yllättävyydestä, irrationaalisten voimien vaikutuksesta tekoihin, joihin ei voi vaikuttaa vaan jokin voima vie. Sen löydän Sudenmorsiamesta, sitä samaa luen tämän kirjan joistain novelleista.

Esimerkiksi novelli ”Lasnamäen valkea laiva” näyttää uskonliikkeen hurhaduksen vaikutukset, kun toivon palossa ihmiset jättävät kaiken muun. Novellissa on mielenkiintoista zoomaus yksilön ja joukon toimintaan. 

Uskonhysteriaan liittyy myös yhteiskunnallisia teemoja, samoja, joita on peittelemättä kokoelman ensimmäisessä osassa. Virolaisten maatyöläisten asema moisioitten isäntien alamaisina saa novelleissa erilaisia ilmentymiä. Sanomaa pukkaa: orjuutuksella on seurauksensa.

”Ja minä tiesin yhtäkkiä, etten mitään tiennyt.”

Ihan kaikista novelleista en saa kunnolla kiinni, mutta Kallaksen vaihteleva kerrontatapa pitää valppaana. Mieleeni jää minämuotoinen novelli kuumeilevan kertojan tunteista ”Pimeys”. Siinä (psykosomaattista?) sairautta tutkiskellaan reflektiivisesti. Viehätyn myös perinteiseksi novelliksi loksahtavasta novellista ”Vieras”. Taitavasti rakentuvat rajattu tilanne, kahden henkilön sattumakohtaaminen ja kohtaloiden yhteys. Lukija tietää heti alkuunsa henkilöitä enemmän, mutta se ei vie pohjaa pois vaan pikemmin lisää tehoa.

Kallas ei ollut julkaissut seitsemään vuoteen kirjaa, kunnes Lähtevien laivojen kaupunki ilmestyi. Kirja on kuin saari kahden rannan välissä: aallot lyövät monelta puolelta, kun vesissä virtaa suomalainen ja virolainen kirjallisuuskulttuuri sekä etenkin perinteinen ja moderni. Ehkä kokonaisuudessa on jotain linjatonta – tai juuri niin kuin pitääkin: eri aineksien yhdistelyä.

”Hänen pienissä merentakaisissa kertomuksissaan tuntuu usein voimakas epiikan leyhkäys.”

Noin pistelee Juhani Siljo Aika-lehden kritiikissään 1913. SKS:n klassikkosarjan suola on kirjan lopun arvostelut, joista saa vinkkejä aikalaisten arvoasetelmiin. Lisäksi sarjan kirjojen alussa on kirjallisuudentutkijan alkusanat. 

Aikalaiskriitikot kiinnittivät huomiota epätasaisuuteen, mutta arvosteluissa myös oivallettiin, että Kallaksen tuotanto on taitteessa ja hänen kynänjälkensä jättää vahvat jäljet kirjallisuuteemme. Symbolistisia minämietintöjä ei oikein ymmärretty, mutta Juhani Siljo pitää niitä persoonallisina. Jotain hän marisee naiskirjalijoille sopimattomasta aivojen käytöstä, mutta onneksi Kallaksella on Siljon mukaan ”lyyrillisesti sykähtelevä tunne-elämä”.

Lea Rojolan johdanto taustoittaa kahden maan vaikutuksia Kallaksen tuotantoon, esimerkiksi virolaiskronikointityylistä on jo novelleissa merkkejä. Kallas siirsi katseen ihmisen sisälle, myös mielen pimeisiin puoliin, ja se tekee Kallaksesta aikaansa seuraavan.

Rojolan alkusanoissa on feministinen näkökulma, ja hän analysoi novellien naiskuvia ja ilmiöitä vasten 1990-luvulla noussutta naistutkimusta. Hieno näyte teksti on siitä, mitä nostoja Kallaksen novellista feministinen lukutapa voi tehdä, samalla se toimii esimerkkinä kirjallisuudentutkimuksen virtaussuuntien liikkeestä noin 25 vuotta sitten. Rojola raivasi aikanaan uomaa sille, mikä on nykyisin pitkälti valtavirtaa.

Minä luin alkusanat novellien jälkeen, ja se sopi minulle: saatoin siten peilata mietteitäni Rojolan näkemyksiin. Kiehtovaa on se, miten novellien syntyaika ja kunkin lukijan ajan ilmiöt ja katsantotapa vaikuttavat lukutapaan.

Aino Kallas

Lähtevien laivojen kaupunki

SKS 1995 / alunperin 1913

johdannon teksti: Lea Rojola

novelleja

98 sivua.

Olen saanut kirjan, ehkä SKS:ltä.

Aikaisemmat haastepostaukseni:

Anton Tsehov: Vanhan ruhtinaan rakkaus (Klassikkohaaste 11)

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

9 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Novellit

Niin metsä vastaa – novelleja metsästä

Kun menet metsään, haet sieltä ehkä luontoelämyksiä, puuston rauhoittavaa vaikutusta, luonnon tarjoamia kauneuskokemuksia tai vastapainoa kiireille. Metsässä on selittämätöntä vetovoimaa. Siksi se inspiroi monia, myös minua, joten voin nyt esitellä novellikokoelmani Niin metsä vastaa (Avain 2021).

Kirjassa on 13 novellia, joissa metsällä tai puilla on merkitystä. Novelleiden henkilöt kokevat metsässä jotain, joka muuttaa tilanteen tai ajatuksia. Metsässä tunteet voivat mullistua, siellä voi yllättyä, säikähtää tai löytää rakkaudesta uusia puolia. Puu tai puusto voi suojella, herkistää aisteja tai viestiä muutoksesta.

Joka novelli on oma pieni maailmansa. Esimerkiksi novellissa ”Treffit” metsäretki muuttaa ihastuksen suuntaa, ja novellissa ”Metsä peittää” nuoren kesäloma tuottaa odottamattomia elämyksiä. Novellissa ”Pihlaja” päähenkilön elämä kietoutuu puuhun, kun taas ”Joulukuusi”-novellissa uusi tieto vaikuttaa tekoihin. Niminovelli ”Niin metsä vastaa” tuottaa novellin päähenkilölle oivalluksen, joka on odotuttanut itseään pitkän aikaa. 

Muuta en kerro enkä vihjaile enempää. Novellit odottavat lukijoitaan, jotka voivat olla aikuisia tai nuoria metsäjutuista kiinnostuneita – tai ihmisistä, tunteista ja muutoksesta kiinnostuneita. He voivat olla lukijoita, jotka hyötyvät helposta kielestä, mutta kuka vain voi löytää novelleista jotain yllättävää.

Novellien selkokieli vaihtelee: joissain on helppoutta sekä tarinassa että kielessä, joissain novelleissa on sisältökerroksia eikä kieli ole helpointa selkokieltä. Tähtään kokonaisuudessa siihen, että helppo kieli on novelleille etu, ei haitta tai sisällön kaventaja. 

Kuuleman mukaan säekirjat ovat kovassa nosteessa, joten selkoperiaattein toteutettu kirja voi sopia myös säekirjoista kiinnostuneille.

Metsiin liittyy paljon vanhoja uskomuksia, joita lukija voi löytää joistain kirjan novelleista. Olen kuitenkin kirjoittanut novellit niin, että ne toimivat myös ilman tietämystä kansanperinteestä. Se kuitenkin tuo novelleihin salaperäisyyttä, myyttistä viritystä.

Uuskumman piirteitä ei tietääkseni ole selkokirjallisuudessa juuri ollut. Halusinkin tuoda selkokirjallisuuteen uutta: hippusellisen selittämätöntä selkon rajoissa. Pieni ripaus outoa lisää novelleihin jännitettä ja tunnelmaa. Se houkuttelee lukijaa tekemään tekstistä omia tulkintoja. 

Ole hyvä, Niin metsä vastaa vieköön sinut kirjallisille metsäretkille. Helmet-lukuhaasteeseen saat sillä kuitattua monta kohtaa. Muista, että voit koota haasteeseen luettavaa Helmetin ja Selkokeskuksen vinkein.

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Myönnän, kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Sitäkin tapahtuu muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Siitäkin. Ja se kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä! 

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Ihan varmasti löytyy sellaisia tunnelmia.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Monessa novellissa vuodenaika on tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Niin voi tehdä, vaikkapa metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Totta kai on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä vain.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä!

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Totta kai olet!

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Monessa novellissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi Avaimelta ilmestyy huhtikuussa Leena-Kaisa Laakson kirja Metsän ovi ja muita kertomuksia. Se sopii pariksi kirjalle Niin metsä vastaa.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä!

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä.

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea kirjastani myös selkokielisen postauksen: tässä.

Toivottelen lukulöytöjä metsänovelleista!

3 kommenttia

Kategoria(t): Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Niin metsä vastaa – uusia selkonovelleja

Metsä on suomalaisille tärkeä.

Hiljainen metsä voi rauhoittaa,

ja metsässä saa nauttia luonnosta.

Metsä voi olla myös jännittävä paikka.

Ehkä siellä on salaisia voimia,

jotka vaikuttavat ihmisiin.

Olen kirjoittanut novelleja metsästä ja puista.

Kirjassa Niin metsä vastaa on 13 novellia.

Kirjan on kustantanut Avain (2021).

Novelleissa on ihmisiä,

joille tapahtuu metsässä jotain.

Se voi olla yllättävää tai hauskaa, 

jännittävää tai vähän kummallista.

Novelleissa tunteet ovat tärkeitä.

Ne liittyvät kokemuksiin:

metsässä ihmiset voivat muuttua.

Metsällä on sellaisia voimia.

Metsän kaikkia voimia ei voi selittää.

Toivon, että novellit yllättävät sinut

niin kuin metsä voi yllättää ihmiset.

Kun luet kirjan kertomuksia,

ajattelet ehkä metsästä ja puista

eri tavalla kuin ennen.

Olen kirjoittanut kirjan Niin metsä vastaa 

helpolla kielellä eli selkokielellä.

Siksi se sopii monille lukijoille.

Oletko kuullut Helmet-haasteesta?

Se antaa sinulle 50 vihjettä,

ja sinä etsit niihin sopivat kirjat.

Myös Selkokeskus antaa 

vinkkejä selkokirjoista,

jotka sopivat haasteeseen: tässä.

Nyt minä autan ja kerron,

että kirja Niin metsä vastaa

sopii haasteessa moneen kohtaan.

Näin uusi novellikirja sopii Helmet-haasteeseen:

2. Kirjan on kirjoittanut opettaja – Kyllä.

4. Joku kertoo kirjassa omista muistoistaan – Kyllä, muutamassa novellissa.

6. Kirja kertoo rakkaudesta – Kyllä. Ja kirja kertoo myös rakkaudesta metsään.

9. Kirjailijan etunimi ja sukunimi alkavat samalla kirjaimella – Kyllä.

12. Kirjassa ollaan metsässä – Kyllä, kyllä!

15. Kirjassa on jotain samaa kuin omassa elämässäsi – Kyllä, uskon niin.

21. Kirja liittyy johonkin vuodenaikaan – Vuodenaika on novelleissa tärkeä.

23. Kirja, jota luet ulkona – Voit lukea novelleja metsässä.

28. Kirja, jonka lukemisesta on sinulle hyötyä – Kyllä on!

29. Kirjan henkilön elämä muuttuu – Kyllä.

34. Kirjassa tarkkaillaan luontoa – Kyllä.

35. Kirja, jonka ilmestymistä olet odottanut – Kyllä. Eikö vain?

43. Kirjassa ei kerrota sen päähenkilön nimeä – Kaikissa novelleissa ei kerrota nimiä.

47.-48. Kaksi kirjaa, jotka kertovat samasta aiheesta – Esimerkiksi kirjassa Onnen asioita on selkorunoja metsästä.

49. Kirja on julkaistu vuonna 2021 – Kyllä.

50. Kirjaa on suositellut kirjaston työntekijä – Toivottavasti! 

Tuija Takala

Niin metsä vastaa

Avain 2021

novelleja selkokielellä

106 sivua.

Lisätietoja kustantajan sivuilta: tässä.

Voit lukea yleiskielisen blogijuttuni: tässä.

Toivotan lukemisen iloa!

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, omat, Selkokirja, selkotekijä

Helena Numminen: Kurjen huuto

Kirjan nimi on sellainen, etten voi olla sitä lukematta. Siis kurki, sielunlintuni – miten se liitää tai sen ääni kuuluu Helena Nummisen kirjan Kurjen huuto (Helmivyö 2020) novelleissa, se on selvitettävä.

Luin Kurjen huuto -kokoelman novelleja yhden silloin, toisen tällöin. Kirja siis viihtyi yöpöydälläni useamman kuukauden, ja sellaiseen novellit sopivat hyvin, lukuannokseen silloin tällöin. Novelli on siitä kiinnostava ja omaehtoinen lajityyppi, että tiiviiseen muotoon pakkautuu tarina, joka voisi olla romaaninmittainen mutta novellissa siitä kuoriutuu jonkin tilanteen tai käänteen kuvaus.

Nummisen kirjassa on 17 novellia sellaisella kulmalla, jolla ei usein. Niissä on eroottista fantasiaa. Novellien henkilöillä on eroottisia kuvitelmia tai novelleissa irrotaan reaalimaailmasta unenomaisuuteen, mielikuvien maailmaan tai tapahtumaketjuun, joka erottuu arkitodesta.

Kiinnostavasti yhdessä novellissa Numminen tuo vanhusten vuodeosastolle intohimon – niin kuin Eeva Kilven usein siiteratun runon loppu isoäitien kokemasta intohimosta siirtyisi novelliin. Tämä novelli ”Viimeisenä päivänä” vilauttaa myös dementiaosaston vaihtoehtotodellisuuden tai yhden tulkinnan siihen arvoitukseen, mitä muistisairaan kadonneessa tajunnassa voi tapahtua. Vaikkapa:

”Sitten tanssi yltyy lähes hurjaksi korkean Taivaan laella. Syntyy yhteinen tajunta Maan elämän syvimmästä lähteestä. Se on tässä tanssissa, missä solut yhtyvät ja lisääntyvät. Se on tämä aaltoileva liike, hurja ja lempeä, kevyt ja raskas. Eikä siinä ole häpeää.”

Novelleissa eroottisuus on välillä pinnanalaista värinää, jonkun kerran ihan aktia. Kiinnitän huomiota kirjan luontoelämysten aistillisuuteen, joissa niissäkin on eroottistyyppistä kihinää. Välillä novellien ote huvittaa tai tuo eläväisiä mielikuvia, välillä minun makuuni on hieman kankeita asetelmia tai käväistään liian tiheään unessa.

Entä se kurki ja niminovelli ”Kurjen huuto”? Se sopii hyvin niminovelliksi, sillä kirjan novelleille on tyypillistä aikuisten naisten itsellisyys, riippumattomuus miehistä silti sisältäen sen, että suhteessa voi nauttia myös yhdessä. (Eivät kirjan kaikki novellit ole ihan heteronormatiivisia.)

Joka novellin alussa on motto, niminovellissa se on: ”Metsä ei koskaan petä. Vain ihmiset pettävät.” Novellissa parisuhteessa tarvitaan irtiotto, se voi olla katoaminen metsään tai jokin muu intiimi, oma kokemus – sen jälkeen on entistä valmiimpi hyväksymään jokaisen omalaatuisuuden.

Ehkäpä novellikokoelma tarjoaakin näköaloja siihen, miten kannattaa hyväksyä mielen ja ruumiin irtiotot totutusta ja reaalista.

Helena Numminen

Kurjen huuto

Helmivyö 2020

novelleja

242 sivua.

Sain kirjan kustantajalta.

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Novellit

Matti Reinikka: Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

Välillä on novellien aika. Pitkän proosan lomaan on rentouttava sijoittaa kokoelmia, joissa on lyhyehköjä juttuja, itsenäisiä lukupätkiä. Matti Reinikan esikoiskirjassa Paleosynnyttäjät ja muita novelleja (PoD 2020) on 11 novellia. Kokoelman keskivaiheelta löytyy myös yllätys, sillä sieltä paljastuu linkkiosoite: kirjailija on lukenut novellinsa myös kuunneltaviksi.

Luin kirjasta novellin silloin tällöin. Se saattaa vaikuttaa lukukokemukseeni, josta ei syntynyt yhtenäistä kokemusta. Sen sijaan sain tuntuman kirjoittajan tyyliin ja tapaan kertoa.

Kylläpä on leikkisä tämä suomen kieli, von Ahlstén myhäilee.

Näin tokaisee päähenkilö novellissa Sopimattomia puheenvuoroja, joka tallentaa sanailua uimahalliympäristössä. Reinikan teksteissä huvittuneisuudella on suuri rooli. Humoristisuus syntyy tietynlaisesta liioittelun ja tyylittelyn tavasta. Nyt ei tavoitella realistista kuvausta vaan nyrjäytyksiä. Katsantokanta vaihtelee silmänpilkkeestä satiiriin. Joissain novelleissa on myös pakinamaisuutta. Ehkä jotkut novellit turhaan paisuvat ja pitkittyvät.

Satiirisimpia on novelli Tykkäysindeksi 73,7, joka pilkkaa sometykkäysmetsästystä. Moni muukin ilmiö muuttuu novelleissa naurettavaksi kuten novellin Somistaja sisustusintoilu tai Paleosynnyttäjät-novellin luomusynnytys. Reinikka ei pelkää övereitä, esimerkiksi Turbocurling-novellissa ei vanhempien touhuilulla lasten puolesta ole rajoja.

Niin, mutta kun kielellä kaikki päivät leikkii, voi muuten keskittyä olennaiseen, von Ahlstén sanoo tietäväisen oloisesti.

Kirjoittajan kiinnostus kieleen näkyy kauttaaltaan. Kielinäkökulma on osa joidenkin novellien juonta tai se ilmenee välillisesti. Niminovellissa Paleosynnyttäjät jopa puhutaan kantasuomea. Novellien kielessä vanhahtavat vivahteet välillä viehättävät, välillä maneeristuvat. Aistin tyylissä Ollin pakinakeinoja tai Peltosen Elmo-viboja. Jotain muutakin kotimaisia mieskertojia kuulen taustavaikuttajina.

Matti Reinikka tietää, mikä on hänelle novellikirjoittajana olennaista. Minä vain oletan: se on nautinto kielellistämisestä ja tilanteiden huvittavien puolien paljastelusta mielikuvitusta ruokkien.

Matti Reinikka

Paleosynnyttäjät ja muita novelleja

BoD 2020

novelleja

176 sivua.

Sain kirjan kirjailijalta.

Vietän tällä viikolla pienlevikkisen kirjallisuuden postausviikkoa. Siksi julkaisen viikolla 51 juttuja kirjallisuudesta, joka on pien- tai omakustantajien julkaisemaa tai muuten vähälevikkistä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Marko Järvikallas: Mihin täällä voi mennä

”Kirjailijan tuotannosta sanotaan, että se on autobiografista. Tieto muuttaa kirjan sisällön epäuskottavaksi.”

Tuollaisia herkkupaloja napsin Marko Järvikallaksen novelleista sieltä täältä. Kokoelman Mihin täällä voisi mennä (Siltala 2020) yksi leimallinen piirre on juuri alkulainauksen tapaiset kiepautukset. Ne hykerryttävät, ne lisäävät kiinnostusta pinnalta eleettömään kerrontaan.

Napakkuus miellyttää minua, ja tämän kirjan kerronta on suoraa, konstailematonta. Se ei silti peitä kiehtovaa selittämättömyyttä, joka hengittää rivien välejä. Tavallisen arkinen tilanne tai tavalliselta vaikuttavat henkilöt aukeavat lukijalle yllätyksellisinä. Niin käy kaikissa kirjan 15 novellissa.

wp-1584189911656.jpg

Vaikka novelleissa on perisuomalaisia epämukavia olosuhteita, on kyse siitä, miten ne välittyvät. Ja on muutakin. Toisissa novelleissa on isoja käänteitä, joissain pieniä liikkeitä tai nyrjähdyksiä.

Ahmaisen novellin toisensa perään, ja ihastelen taitoa tavoittaa nopeasti henkilöiden ominaispiirteet. Minäkertojat vaihtelevat, eikä aina heti selviä, onko kyse naisesta vai miehestä, nuoresta vai aikuisesta. Olen hyvällä tavalla varpaillani joka novellina alussa, ja lopussa (hyvällä tavalla) huokailen: no jopa, jopas jotakin.

En lähde luettelemaan novellien tapahtumia tai lempihenkilöitäni, sillä haluan lukijoiden nauttivan kohtaamisista ennakkoajatuksitta. Monet novellihenkilöt jäävät mieleeni, ja etenkin novellien nuoret tai nuoruuskokemukset kairaavat läpi suojauksien. Novellien jännitteiset otokset ja kohtaukset elävät.

– –

Marko Järvikallas
Mihin täällä voi mennä
Siltala 2020
novelleja
120 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Lue hieno katsaus kirjaan ja novellistiikkaan: Aina joku kesken.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Ludmila Ulitskaja: Köyhiä sukulaisia

Köyhiä sukulaisia -kokoelman (Siltala 2019) novellit ovat alun perin ilmestyneet 1990-luvulla, vaan ei ajankulku vaikuta näihin teksteihin. Ludmila Ulitskaja jatkaa venäläistä kerrontaperinnettä rehevästi ja tehokkaasti.

Kirjan alkuosan novellit vievät ahtaasti asuttuihin neukkukortteleihin, joissa kirjavat elämänkohtalot kukoistavat. Yhteiskunnallinen tillanne humisee taustalla, se on tosiasia, jota ei tarvitse alleviivata. Moni henkilöistä on juutalainen, eikä sitäkään alleviivata. Pääosassa ovat eri-ikäiset naiset, pääosin hieman syrjään sysätyt. Yhteistä taitaa olla tämä:

”Kaikilla ihmisillä, Zina, on jotain paljon ja jotain vähän: kauneutta, älyä tai kaikenmaailman tavaraa.”

Ulitskaja kuvailee taitavasti henkilöitä ja heidän aivoituksiaan. Aistin tunnelmasta myötäeloa ja huvittuneisuutta. Suomentaja Arja Pikkupeura on tehnyt hyvää työtä siirtäessään verevästi vuolaat kuvailut kielellemme. Pysyn hyvin kärryillä, vaikka Ulitskajakin viljelee venäläistä tapaa käyttää samasta henkilöstä ainakin kahta-kolmea nimeä.

wp-1581240695916.jpg

Ihastun kokelman päättävään pienoisromaaniin ”Sonetška”, joka kertoo lukemista rakastavan nuoren naisen elämänvaiheet, sen, miten hän liukuu tilanteesta toiseen  taiteilijan puolisona ja levottomanlepattavan tyttären äitinä. Sonjan mukautuvaisuus on novellin hyvin pohjustettu tausta, jolle muut henkilöt roimivat väriläiskiään.

”Junassa Sonja ei saanut unta vaan ajatteli koko ajan sitä, miten ihanaa sekä tyttären että aviomiehen elämä oli, miten nuoruus kukoisti hänen ympärillään, ja miten sääli oli, että hänen omalla kohdallaan kaikki oli takanapäin – mutta miten suuri onni että se kaikki sentään oli tapahtunut. Pää tutisi vaunun kevyen tärinän tahdissa saaden hänet näyttämään vanhukselta, kuin etiäisenä hänelle kahden vuosikymmenen kuluttua puhkeavasta vapinaoireesta.”

Teksti hivelee kuvailevan kerronnan ystävää, etenkin tunnevaihtelut välittyvät, huippuna eroottiset kohtaukset, joissa kaarrellen tavoitetaan henkilöiden tunnelma ja toiminta. Tämä on täyteläistä proosaa.

– –
Ludmila Ulitskaja
Köyhiä sukulaisia
suomentanut Arja Pikkupeura
Siltala 2019
187 sivua.
Lainasin kirjastosta.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Silja Vuorikuru: Suomalaisia naiskirjailijoita

Suomalaisia naiskirjailijoita (Reuna 2019) on Silja Vuorikurun ensimmäinen selkokirja. Kirjan alaotsikko kuuluu: Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Kirjassa on yhteensä viisi selkomukautettua novellia näiltä klassikkokirjailijoilta. Lisäksi siinä on lyhyet novellien ja kirjailijoiden selkokieliset esittelyt.

Minna Canthilta on valittu novellit Lapsenpiika ja Kodista pois. Valinta osuu oikeaan: ensimmäinen kertoo piikatytöstä ja toinen porvarineidosta. Tällaiset päähenkilöt olivat Canthille tavallisia ja niiden avulla todentuu, että tytön asema oli Canthin aikaan heikko – oli tytön yhteiskunnallinen tausta mikä tahansa.

Maria Jotunilta on kirjassa novelli Jouluyö korvessa, karkeiden maalaisolosuhteiden ja miesvallan kuvaus, mutta siinä on myös armollisuuden sanomaa.

”Anna polvistui maahan,
otti käsiinsä lunta
ja painoi sitä kasvoilleen.
Hänestä tuntui juhlalliselta,
ikään kuin hän olisi kirkossa ja rukoilisi.”

Aino Kallakselta valitut novellit Ingel ja Sudet kertovat äidinrakkaudesta. Ingelin päähenkilö on kartanon imettäjänainen ja Sudet hätkähdyttävä talvitarina. Novelleja yhdistää äidinrakkauden lisäksi se, mitä uhrauksia sen vuoksi joutuu nainen tekemään.

wp-1577705292161.jpg

Kirja tarjoaa tärkeän kurkistuksen naisten elämään ennen. Kyse on fiktiosta mutta silti kertomusten elävyys pistää miettimään naisen elämää, sukupuolirooleja ja yhteiskunnallista asemaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Siksi kirja sopii kouluihin eri-ikäisten luettaviksi. Se sopii myös muuhun kuin koulukäyttöön ja monille selkokolukijoille, myös muille. Kirja on sopivan pituinen, ja novellien valinta on tehty harkiten ja kirjailijoiden tuotantoa valaisten.

Mukautukset eivät koskaan voi olla kovin helppoa selkokieltä, sillä alkutekstin tyylin tulee säilyä, mutta sanastoa täytyy rukata. Esimerkiksi tässä katkelmassa on selkoksi vaikeita sanoja ja muotoja:

”Äiti kahnmaisi umpimähkään peittojen alta yhden lapsen.
Samapa se, kenet hän sai käsiinsä.
Esi-isien aikaankin kuolemantuomio ratkaistiin arpomalla.”

Selkovalintoihin vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi keskeinen kohderyhmä. Jos ajatellaan, että kirja kuluu nousevan nuorison käsissä, ei edellisen esimerkin kieli ole ylivoimaista vaan tasoittaa alkutekstien tarinoiden tietä nykypäivään.

Pääosin mukautus on sutjakkaa selkosuomea niin, että alkutekstin henki säilyy. Siksi hieno kirja sopii hyvin moniin lukutarpeisiin. Ensinnäkin vanhat naiskirjailijat jatkavat näin elämäänsä. (Tunnustan tässä, että sormeni ovat syyhynneet selkoistaa Canthin – Agnes ja Hanna – jälkeen Jotunin novelleja.) Toisekseen lyhyet kertomukset ovat helppokäyttöisiä: niitä voi lukea silloin tällöin. Sehän ei ole este myöskään sille, että tämän mainion klassikkokoosteen ahmaisee mielellään kokonaan.

– –

Silja Vuorikuru
Suomalaisia naiskirjailijoita. Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas
Reuna 2019
selkokirja
88 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Törmäsin viikkoja juttuni kirjoittamisen jälkeen Silja Vuorikurun juttuun SKS:n blogissa novellien selkoistamisesta: tässä.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Selkokirja

Jeffrey Eugenides: Oikukkaat puutarhat

Kesän kirjanaposteluun sopivat novellit: niitä voi lukea silloin tällöin. Se on ollut lukutapani Jeffrey Eugenideksen kokoelman Oikukkaat puutarhat (Otava 2019) seurassa.

Oma takapihapuutarhani on oikukas, sillä sieltä häviää istuttamiani kasveja tai ne vaihtavat paikkaa, jotkut näivettyvät ja jotkut rönsyävät. Menköön se metaforaksi ihmisen elämälle, ja sellaisena se sopii Eugenideksen novelleihin – ja kokoelman nimeksi. Ihmisen ajattelutapojen ja toiminnan arvaamattomuus ovat novelleissa keskeistä.

Kirjassa on kymmenen novellia. Ensimmäinen novelli ”Valittajat” viehättää minua, sillä se kuvaa tarkkanäköisesti kahden naisen ystävyyttä ja sitä, miten toisen sairaus vaikuttaa elämän mielekkyyteen. Eugenides taitaa napakan luonnehtimisen:

Ei Cathya yllätä, että Della tukahduttaa terminologian. Dementia ei ole mukava sana. Se kuulostaa väkivaltaiselta, kajoavalta, niin kuin jokin demoni kauhoisi aivoja päästä, ja sitähän se nimenomaan onkin.”

Pidän Eudenideksen tavasta kuvata henkilöitä. Muutamin huomioin henkilöiden fyysis-psyykkis-sosiaalinen olemus muuttuu eläväksi. Lisäksi kerronta antaa tilaa lukijan hoksata niin, että tulkinnan ilo hykerryttää. Sellainen on esimerkiksi novelli ”Kuka on pahis”, jossa vähitellen paljastuu perhettään vakoilevan miehen luonne ja toiminta.

Joissain novelleissa on amerikkalaisuuspohdintaa, mutta varsinaisesti ne eivät ole yhteiskunnallisia. Kirjassa on novelleja, joiden ensimmäinen versio on ilmestynyt lehdissä, vanhin jo 1989. Vanhentuneina ei niitä voi pitää.

Eugenideksen Middlesex oli muutama vuosi sitten kesäni romaanihuippu. Siihen eivät novellit yllä, mutta mainiota luettavaa ne silti ovat. Lyhyt muoto ei estä novelleja kasvamasta täyteläisiksi kertomuksiksi. Ja kieli rullaa mutkattomasti, siitä kiitos sujuvan suomennoksen.

– –

Jeffrey Eugenides
Oikukkaat puutarhat
suomentanut Arto Schroderus
Otava 2019
novelleja
297 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Elizabeth Strout: Kaikki on mahdollista

Elizabeth Stroutin romaani Nimeni on Lucy Barton kannattaa lukea ennen Stroutin novellikokoelmaa Kaikki on mahdollista (Tammi 2019). Niin saa suuntaa tyyliin ja tunnelmaan, tilanteisiin, mutta ennen kaikkea se antaa osviittaa henkilöihin.

Stroutin novellit eivät suoraan ole jatkoa romaanille, mutta henkilö Lucy Barton sitoo kirjat toisiinsa. Yhdeksästä novellista monessa Lucy mainitaan, ja yhdessä hän on henkilönä läsnä. Novellissa ”Sisko” riipaisevat sisarusten suhteet, vieraus ja vaikeus lähestyä sekä lapsuuden aiheuttamat parantumattomat vaikutukset. Toisaalta Lucy on ulkopuolisille symboli siitä, että vaikeista olosuhteista voi nousta omilleen ja pärjätä.

Minua novellien kytkökset Bartonin perheeseen miellyttävät, ja on myös uteliaisuutta ruokkivaa saada hieman lisätietoja olosuhteista, joissa Lucy lapsuudessaan eli. Lisäksi se, että näkökulmia Lucyn perheeseen tulee eri puolita, tuntuu toimivalta. Bartoneiden lisäksi novelleja yhdistää Amgrashin pikkukaupunki, johon kaikilla novellihenkilöillä on jokin kytkös.

Kytkentäkeinona toimii myös se, että joka novellin henkilö on vähintään mainittu aiemmin tai hän on vilauksen viivähtänyt aiemmassa novellissa. Siksi kirjaan syntyy myös episodiromaanin tuntu. Se sopii. Se lisää ainakin minun mielenkiintoani novelleihin.

20190502_081649.jpg

Kieli ja kerronta ihastuttavat selkeydellään. Samalla novellit sisältävät henkilökuvauksen tasoja, jossa pinta ja pinnanalainen tarjoavat lukijalle tulkintamahdollisuuksia. Lisäksi Strout onnistuu saamaan kuvaukseensa tietyn vaaran tunnun. Koska ihmisistä on kyse, kaikki on mahdollista, eikä mahdollisin skenaario ole amerikkalainen unelma. Stroutin henkilöiden unelmien reunat on nakerrettu pettymyksin ja kovin kokemuksin. Ja mennyt vaikuttaa.

”Abelia hämmensi elämässä se miten paljon ihminen unohti, mutta kumminkin eli muistojen kanssa – vähän niin kuin haamuraajojen.”

Pienet yksityiskohdat – teot, kohtaamiset, sanat ja sanomatta jäämiset – vaikuttavat novellin henkilöiden menneeseen ja nykyiseen. Strout ja suomennos välittävät näkemyksellistä novellistiikkaa, jonka kielen hallinnan selkeys hurmaa.

– –

Elizabeth Strout
Kaikki on mahdollista
suomentanut Kristiina Rikman
Tammi 2019
novelleja
261 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muutama maistiainen muualta: Kirja vieköön!, Kirsin Book Club ja Lumiomena.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit

Minna Canthin Agnes selkosuomeksi

Agnes on pienoisromaanimittainen novelli kahdesta erilaisesta naisesta. Se ilmestyi vuonna 1892 Minna Canthin kokoelmassa Novelleja IIAgneksesta olen kirjoittanut aiemmin blogissani (tässä), ja nyt julkaisen Agneksen selkokielisenä verkkokirjana.

Mikä Agneksessa kiehtoo?

Agnes on ajankohtainen ja kiinnostava Canthin 175-juhlavuotena siksi, että se monipuolistaa mielikuvaa Minna Canthin tuotannosta. Canth ei ollut vain vähäosaisten puolestapuhuja vaan myös terävä naisen psyyken kuvaaja. Sen välittäminen selkolukijoille on kulttuurisesti tärkeää.

Agneksen käsittelemiä aiheita ei juuri selkokirjoissa ole ollut: nuorten naisten ystävyyden muuttuminen, mustasukkaisuus, aviokriisi naisen näkökulmasta, modernin ja perinteisen naisroolin rinnakkaisuus ja naisen asema avioliitossa tai sen ulkopuolella. Canth kuvaa poukkoilevia tunteita elävästi. Kaikki tämä kiinnostaa yhä, vaikka Agnes on kirjoitettu yli 125 vuotta sitten.

Tein mukautustyön vuoden 2018 lopulla. Tämän vuoden alussa oli iloinen yllätys, että alku-Agnes on mukana Canthista väitelleen ja hänestä elämäkerran kirjoittaneen Minna Maijalan toimittamassa novellikokoelmassa Ihmisen kuvia (Gummerus 2019). Sen ansiosta voi nyt lukea tai luettaa rinnan alkuperäistä ja mukautettua Agnesta. Alkuperäinen Agnes löytyy myös verkkoversiona kansalliskirjaston sivuilta.

Millainen on selko-Agnes?

Agnes-mukautus on pääosin perusselkokieltä, paikoitellen on vaativan selkokielen tason piirteitä kuten eri aikamuotojen ja konditionaalin käyttöä. Kirja sopii nuorille ja aikuisille selkolukijoille sekä lukijoille, jotka hyötyvät yleiskieltä helpommasta tekstistä. Joillekin lukijoille Canthin ajan kirjoitetun kielen rakenne ja sanasto voivat olla haastavia, ja siksi selkomukautus helpottaa Canthin tuotantoon tutustumista.

Canth kirjoittaa näin:

”Ja toden totta, kaunis hän oli! Hiviö mehevä ja valkoinen, sametin hieneillä poskilla heleä puna. Otsan kuuleata puhtautta korottivat mustan kiiltävät hiuskiemurat ja valkeata niskaa vasten tekivät samoin nuo palmikot värillisenä vastakohtana erittäin hyvän vaikutuksen.
Mitä olisi kuitenkaan kauneus yksin merkinnyt, mutta kun sen ohessa koko hänen olentonsa oli täynnä hempeää, viehättävää suloutta, jok´ainoa liike pehmeä ja sulava, ruumiin asento luonteva, käynti norja ja kevyt. Ei ollut kukaan hänen vertaisensa, ei kukaan.”

Selkomukautuksena se muuttuu tällaiseksi:

”Ja toden totta, hän oli kaunis!
Iho oli valkoinen ja posket kuin samettia.
Mustat, kiiltävät hiukset olivat vaalean ihon vastakohta.
Lisäksi jokainen Agneksen liike oli pehmeä.
Kukaan meistä työistä ei ollut kuin Agnes.”

Miksi valitsin sanomisen juuri noin? Siihen vaikuttavat alkuperäisen tekstin koko luvun sisältö ja monenlainen punninta, mitä otan, jätän, välitän.

Selkoistuksessa säilyvät keskeiset henkilöt, juoni, tarina ja tunnelma. Selkotekstin joukossa on autenttisia lauseita ja sanontoja, mutta pääosin sanasto on tälle ajalle tuttua, lauseet lyhyitä ja virkerakenteet helppoja. Pituus lyhentyy reilusti, ja lukemista helpottaa tarinan jaksottelu lyhyiksi luvuiksi. Selkotaiton periaatteet tukevat lukemista: iso fontti, yksi kokonaisajatus yhdellä rivillä, kappaleet lyhyitä ja palsta kapea.

Selko-Agnes-julkaisun loppuun olen kirjoittanut lyhyen selkokielisen kirjailijaelämäkerran Minna Canthista. Siitä saa perustiedot henkilöstä ja tuotannosta.

Miten ja miksi julkaisen selko-Agneksen?

Julkaisen selko-Agneksen ilmaisena verkkojulkaisuna PDF-muodossa (bit.ly/agnes_selko). Julkaisulla on selkologo, joten sen selkokielisyys on taattu. Agnes suunniteltiin selkokirjaksi, mutta kustantaja ei saanut sille tuotantotukea. En ole saanut enkä saa julkaisusta rahaa.

bit.ly/agnes_selko

Se, että jaan selkokirjan ilmaiseksi verkossa, on poikkeuksellista, mutta haluan jo tehdystä mukautustyöstäni olevan iloa ja hyötyä Minna Canthin 175-juhlavuotena. Moista tekoa tuskin tulen toistamaan.

(Ennakkotietona kerron, että olen mukauttanut selkokielelle myös Canthin Hanna-romaanin. Sen kustantaja tuottaa äänikirjaksi syksyn aikana. Siitä lisää sitten julkaisuaikana.)

Ota selko-Agnes omaksi

Toivon selko-Agneksen tavoittavan lukijoita vapaana verkkojulkaisuna. Agneksen avulla voi miettiä naisten valintoja Canthin ajosta tähän päivään –  tai vain nauttia klassikkokirjailijan eloisasta tarinasta.

– –

Minna Canth
Agnes
selkomukautus Tuija Takala
65 sivua
julkaisija Tuija Takala 2019
bit.ly/agnes_selko (bit.ly/agnes_selko)


Selkotuotantoani on julkaistu kirjoina: runoja (Kierrän vuoden ja Onnen asioita), novelleja (Hyvä päivä) ja romaani (Lauralle oikea).


Syntymäpäivälahja 175-vuotiaalle Minna Canthille Mikael Agricolan ja suomen kielen päivänä 9.4.2019.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Novellit, Romaani, Selkokirja