Mikko Kauppilan romaani Terveisin K (Teos 2024) yhdistää kirjeromaania ja kasvukertomusta. Vai olisiko jälkimmäinen pikemminkin kutistumiskertomus? Kertoja laihtuu hälyttävästi samalla, kun romaanin kuvaustapa runsastuu. Kielellisesti ja kerronnallisesti esikoisromaani tuntuu täyteläiseltä.
Romaani rakentuu minäkertoja-K:n kuvaukseen ensimmäistä vuoden kirjallisuuden opiskelusta Turun tai Tampereen kaltaisessa yliopistokaupungissa. K kirjoittaa kirjeitä P:lle, ihastuu A:han ja menettää kaikkivoipaisen tunteensa vallassa ruokahalunsa muun halun vyöryessä.
•
Kauppilan romaanista punkee monenlaista teemaa: yksinäisyys, rakkaudenkaipuu, isättömyys, rikkoutuminen. Psykologinen vire syntyy kombosta: tietoa ja tunnetta menneestä ja nykyisyydestä putkahtelee ovelasti rivien välistä ja suorasti. K kertoo ja kirjoittaa – kerran kerrontaan lipsahtaa K:n etunimi. Pidän romaania pitkälti piilosilla olemisena, itseltä ja muilta.
Kiinnostavaa kirjassa on äitien läsnäolo. P:n äidillä on ollut K:lle merkitystä. Oma äiti on säännöllisesti läsnä. Mutta! K:lle äidit suoltavat puhetta, K vain tarkkailee. Äitien puhe on kontrolloimatonta ja vailla vuorovaikutusta. Pistää miettimään.
•
”Terve P!
P petitiitti pojankloppi pinokkio parafiini peukalonenä
Mitäpä sinne kuuluu?”
Tämä kirjeenvaihto lapsuusystävän kanssa! Naurattaa ja korventaa. Ensinnäkään ei ole mitään takuita, että P vastaanottaa kirjeet. Toisekseen kiinteä ystävyys on katkennut jo noin 16-vuotiaana. Kolmanneksi: K:n kirjeet huokuvat pahantahtoisuutta, jota hän pukee rempseyteen ja alituiseen kielelliseen taituruuteen, jolla K kostaa ei-intellektuellille P:lle. K yrittää peitota vanhaa ystävyyttä, sen aiheuttamia tunteita, kiinteyttä ja valta-asemia, mutta muistelee myös hyviä hetkiä.
P on menneisyys, kun taas A on nykyisyys mutta samalla lailla ei-todellinen kuten kirjeyhteys P:hen. K vakoilee A:ta, luentosalien komistusta. Pari konkreettista yhteyttä ihastukseen keikauttavat (naurattavat ja korventavat) minua taas lukijana, etenkin kun kirjassa paljastuu A:n ajatusten taso ja suhtautuminen K:hon.
Säväyttää myös se, miten romaani avaa syömättömyyden mielimekaniikkaa ja sitä, miten eläminen hämärtyy samalla, kun itsensä näännyttäjä kokee kirkkautta.
”Tänään minä olen puhdas ja kevyt karvainen hahtuva, on kuin kävelisin muutaman millimetrin maan pinnan yläpuolella, niin vähän minä painan, niin vähän jätän jälkiä yliopistokaupunkiin. Kävelen pitkin aamuista joenrantaa ja katson, kuinka lehmukset talvehtivat vaitelijaina. Välillä olen kuulevinani niiden sisältä pulppuavan notkeaa naurua, ne nauravat minun kanssani, me nauramme yhdessä. Olla yksi lehmuksista, sanon itselleni, kaarnan peittämä, seistä runkona muiden joukossa. Eihän puulla ole rasvakudosta tai sukupuolta, ainoastaan jälsi ja nila peittävät sen luita, uloimpana kaarna suojaa sairaudelta.”
Siinäpä se, symboliikkaa ja K:n totuus. Ollapa yhteydessä muihin, muu.
•
Minua romaani virkistää rakenteeltaan ja kuvaustavaltaan. Se on sävykäs. Eikä tosiaankaan tarvitse jännittää, miten esikoiskirjailija hallitsee kuvauksen ja kielen. Rytmikäs, sanavarannoltaan luistava virkemuodostus rakentaa perustan tulkita kertojahenkilöä. Veikkaan, että Terveisin K on esikoiskirjapalkinnon ehdokkaiden joukossa.
•
Mikko Kauppila: Terveisin K, Teos 2024, 224 sivua. Lainasin kirjaston kirjan.
P.S. Tapasin lyhyesti Mikko Kauppilan Helsingissä kirjallisessa illassa 8.5.2024.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 