Luin juuri yhden vuoden 2018 hienoimmista romaaneista, joissa (yhtenä) aiheena on sisällissota. Täyteläinen sukukertomus tarjoaa monin tavoin vaikuttavaa. Heidi Jaatinen kuvaa romaanissaan Koski (Gummerus 2018) kirjan kertojan isän kuolemaa 2016 ja sen rinnalla isän kiuruveteläistä sukua sisällissotaa ympäröivinä vuosina. Sadan vuoden perspektiiviin sävyttyy inhimillisyyden kirjo omaleimaisen kielen ja kerronnan keinoin.
”Mietin kuinka sanoin olevani suvun kasvattama. Huomaan, että isäkin on suvun kasvattama, me molemmat olemme. Mitä se tarkoittaa? Mitä meille tapahtui?
Minusta olisi ollut siihen hommaan, kirjoittamiseen, hän sanoo. Höristän korviani, ihmettelen, mutta isä sanoo sen aivan vilpittömästi, tosissaan. No mutta helkkari soikoon, miksipä ei!
Kirjoitetaan yhdessä, isä, kerro minulle kaikki minkä teidät. Vastaa sinä tyylistä. Minä pidän kynää.”
”Aika pullistelee karsinassaan kunnes se talutetaan teuraaksi.”
Kertoja kokoaa isänsä viimeisiä vaiheita ja suhdetta isäänsä. Yksi säie sitä on isän suvun tallennus. Historiasta punkee draamallisen sopivasti isoisä-Tuure, joka jää kymmenkunnan lapsen kanssa leskeksi ja nai lastensa serkun Stiinan. Näiden kahden näkökulman lisäksi näkyy sadanvuodentakainen maalaistaloelämä Tuuren pojan Paavon ja Kosken talon piian Tildan kautta.
Jaatisen tapa käyttää kieltä leiskuu värikylläisenä, mutta ilokseni se ei ole koristelevaa helskyttelyä vaan elämän kirjavuutta kuvastavaa. Siinä kaikuu juurevuus, rehevyys ja vanhahtavuus, vaikkapa Aleksis Kiven virkerytmiä tapaillen – ja silti kieli ja kerronta kytkeytyy moderniuteen. Autobiografinen ja historiaan nojaava aineisto taittuu fiktioksi, jossa kertoja on kaikkitietävä, sinuttelee, naulaa päätelmiä ja antaa tarinan versoa vapaasti.
Tarjolla olisi lukuisa määrä sitaatteja, joilla vakuutan, miten Jaatisen kieli kalkkaa. Hienointa kirjakokemuksessani on, etteivät Jaatisen kielivyörytykset hukuta kuvailukoskeen vaan nostavat nautinnollisesti kellumaan kuohuihin pelkäämättä, että kohta karahdetaan kiville.
”Mitä kaivata kun jäljellä oli loppuelämä?”
Kertojan isäsuhteen punninta koskettaa, mutta valitsen: en ruodi sitä. Kirjan nykyaikaosuus etenee niin, ettei lopulta kertojalla ole ääntä (konkreettisesti) ja kokemusilmaisu lähenee runoa.
Kosken talon 1910-luvun osuuksissa on lukuisia henkilöitä. Välillä sekoitan lapsikatraan jäsenet, heistä harva esiintyy yksilönä, enkä saa käsitystä, minkä ikäisiä lapset ovat. Romaanin Paavon lapsuusosuudet ovat herkkää lapsinäkökulman siirtoa. Ihailen sitä. Tuure-isäntä läikehtii rouheana veikkosena kirjan alkupuolella, mutta vähitellen hänen osuutensa vetäytyy taka-alalle. Se on osa kerronnan kiinnostavuutta: henkilöt virtaavat kosken arvaamattomuudessa.
”Tuntui kuin naisille kertyisi elämänkokemusta jotenkin nopeammin, kuin ne lappaisivat sitä sisään suuremmalla kauhalla, rientäisivät synnytystuvasta toiseen ja kantaisivat mukanaan miesten silmille ulottumatonta tietoa. Eivätkä he, miehet, ikinä pääsisi sen tiedon lähteille. Naiset eivät tarvinneet salaisia järjestöjä, niillä oli se jo itsessään. Eikö siinä, naisten taakse vedettyjen hartioiden kestävyydessä, ollut jotain uhkaavaa?”
Tilda-piika on henkilö, jota seuraan sydän syrjälläni, ja hän on yksi kirjan yhteiskunnallisen näkökulman näyttäjä. Piikuutta ei kuvata yksioikoisesti. Kosken talon uusi, kokematon emäntä Stiina vetoaa minuun, eli hänen räpiköintinsä vetää puoleensa. Monesti tämäntapaisissa sukuromaaneissa on selkeästi ”hyviä ihmisiä”, Stiina on sellainen (vrt. Sirpa Kähkösen Kuopio-sarjan Tuomen Anna). Sallin sen. Upeasti on kuvattu epätasainen avioliitto Tuuren kanssa, äitipuolen roolin etsintä ja identiteetin heiluvuus. Itkua tihrustan hetkinä, kun Stiinan elämässä on valoa. Yhdestä kirjan kohdasta luen (kylläkin Tildaan liittyen): ”Eniten hän itki hyvää.” Totta.
”Sulkea pois, jakaa kahtia.”
Koski ei ole tavanomainen sisällissotaromaani. Kosken vauras talo ei koe kovia, siellä syödään aina hyvin ja ruokitaan kulkumiehiä, köyhiä ja vankeja. Veri ei roisku. Paavo-poika kyllä osallistuu valkoisten joukoissa Karjalan sotaan ja saa elinikäiset haavat sieluun. Paavon sotaosuutta olisi voinut reippaasti tiivistää, se oli hyydyttää minut, mutta hänen sodanjälkeistä sisäistä kamppailuaan ei. Vaikutun esimerkiksi suuresti kohdasta, jossa Paavo ja Hennalasta selvinnyt punavanki kohtaavat Kosken talon pihapiirissä. Siinä symboloidaan sovinnon mahdollisuus.
Jaatinen kytkee sisällissotaa myös tähän päivään, jakolinjoihin, joita meillä ja muualla vedetään erilaisuuksiin vedoten. Murhe on tämä: emmekö koskaan opi?
”Ei ole jäävä muuta.”
Muuta ei jää kuin rakkaus. Siitä Koski kertoo monin tavoin. Koski on rakkausromaani ihmisten epätäydellisyydestä ja menetyksistä, toiveista ja erilaisista todellisuuksista. Jokainen ihminen niin kuin myös kirjan henkilö saa kokea hyrisevää iloa ja perustavanlaatuisia pettymyksiä, ja jokainen ymmärtää ennemmin tai myöhemmin, että muuta merkittävää ei ole. Helppoa se ei ole. Rakkaus. Sen mahdollisuuksien ymmärtämisessä auttavat hienot romaanit, sellaiset kuin esimerkiksi Koski.
– –
Heidi Jaatinen
Koski
Gummerus 2018
romaani
359 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.
Koski sai vuoden 2018 Savonia-palkinnon.
Muualla mm. Amman lukuhetki.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 