Avainsana-arkisto: Kristiina Wallin

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia

Viime vuosina monet runoilijat ovat julkaisseet myös proosaa. Niin myös Kristiina Wallin. Romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia (S&S 2021) vaikuttaakin minuun nimenomaan vahvalla ilmaisulla.

Romaani rakentuu kahteen aikaan ja kertojaan. Aikuisen naisen, Veeran, kertomus sijoittuu vuodenvaihteeseen 2015 – 2016, jolloin hän on irtisanoutunut jäkälätutkijan työstään ja ottaa lyhyen irtioton isänsä Johanneksen hoidosta. Keskeistä silti on räpistellä irti lapsuuden äitimuistoista ja -ikävästä. Romaanin toinen kertoja on Ursula-äiti vuodenvaihteessa 1975 – 1976. Ursulan osuus sijoittuu mielisairaalaan.

Minua kiehtoo aina kirjallisuudessa muistojen käsittely, ja Wallinin romaani pureutuu siihen. Veera kantaa omiaan: muistoja äidistä, kipua äidin katoamisesta ja isän muuttumisesta äidin katoamisen jälkeen – lisäksi nykyistä kuormaa isän vanhuudenvaivoista.

”Muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt ohueksi niin, ettei se enää suojaa.”

Ursulan välityksellä koen mielikuvien ja osin muistojen torjunnan maailman, jossa toden ja kuvitellun raja ei ole oleellinen: hänelle harhatkin ovat hänen todellisuuttaan, hänen totensa.

Wallininkin romaanista on poimittavissa juoni ja tarina, mutta minua alkaa silti hallita tunnelma. Koko kirjassa on (nimeä myöten) unenomaisuuden tuntu. Henkilöiden kokemusmaailmoiden alakulo laskeutuu sumun laille päälleni.

Aikuisen tyttären melankolia värittää sen, mitä hän kokee ja näkee: ”Sinun poissaolosi on läsnäoloni perusta.” Murheen taustalla sykkii rakkaus, vaan ei yksinomaan: ”Missä on kaipauksen ja velvollisuuden raja? Vihan ja rakkauden raja?”

Ursula katoaa kenties rakkaudesta, halusta suojella läheisiään itseltään, mutta Veera ja Johannes jäävät välitilaan, jossa ei ole vapautta rakastaa eikä luopua.

Voimakas vaikutus on romaanin kielellä. Voi tuntua yksioikoiselta kuvailla sitä runolliseksi, mutta niin nyt vain teen. Punnitut sanavalinnat ja lauserakenteet tekevät kirjasta hitaan lukea, mikä sopii sisältöön: pysähtyminen sisäiseen tilaan. Myönnän, että lukeminen oli välillä raskasta, ja niinhän se on, kun teksti on painavaa.

”Ehkä kertomuksen luominen on vaikeaa siksi, ettei kenellekään meistä tapahtunut loppujen lopuksi juuri mitään. Ei ollut suurta surua eikä isoja liikahduksia, vain hidasta hivuttautumista kohti olemattomuutta. Hitaisiin muutoksiin ei voi tarttua, kahvat ja sangat puuttuvat, on vain sileää ja liukasta pintaa.”

Kirjassa surematon suru on voimallisesti läsnä. Sitä ei helpota etäisyys, matka tai mikään ulkoinen. Wallinin kirjan hämärässä lopussa on jotain jäytävän lumoavaa, myös toivoa.

Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Romaani

Kristiina Wallin: Meduusameri

Kristiina Wallinin runokokoelma Meduusameri (Tammi 2020) on runoilijan kuudes kokoelma. Minulle on tuttu ennestään Puutarhakirjeitä, joka sisältää runoilijan kirjeenvaihtoa Hannimari Heinon kanssa. Siinä vuodenkierto, kasvun ja kuihtumisen alituinen jatkumo avautuvat tunnelmallisin huomioin. Mutta nyt runoihin, jotka ovat vuoden 2020 Runeberg-palkintoehdokkaana.

Meduusameren runokuvasto perustuu paljolti luontoon: veden eri olomuodot, hiekka, linnut, puut ja puistot. Ja meduusat: ”Meduusat me yritettiin unohtaa, uimakellot ja pyyntilonkerot. / Niiden sietämätön suojattomuus, hermostollisuus.” 

Suojattomuuteen, havaintoherkkyyteen ja elämän haavoittuvuuteen, näihin runoista poimimiini ydintunteisiin liitän runojen yhden tärkeän teeman: toivon. Ymmärrän myös sen pimeän puolen, toivottomuuden, kuten runoissa muutenkin valon ja pimeyden vaihtelun. Mutta siis toivosta: ”Kirjoitan sanoja kuten toivo veistää alabasterivirkkeitä / kovaa luuta / ilmakehää.” Tai:

”Toivo on kipu niin kuin mikä tahansa tunne, joltakin syrjältä

itsensä vastakohta. Puran maankuorta pala palalta, kunnes

mannerlaatat putoavat sinne, mistä alkaa tyhjä.”

Minulla on vaikeuksia tunkeutua kokoelman runojen ajatusmaailmaan. Olen kyllä vaikuttunut runokielestä, joka on runoilijalle ilmeisen omaa, assosatiivista, syvältä pulppuavaa, lähteistä, joista sanottavalle on haettava sanat vaikkeivät ne tunnu riittävän:

”Kielen sanoittamattomat reuna-alueet, jotakin syntymäisillään, sikiämäisillään.”

En voi sille mitään, mutta etsin runoudesta merkityksiä. Niin ei tarvitse olla, mutta olen lyhyen runouden ystävä, ja minuun vetoavat kielen rajattoman muovailuvoiman lisäksi sanottavan sanottaminen. Kokoelman aluksi mietin runojen kertovan muistin kadosta, kuoleman läheisyydestä, saan myös ailahduksia mereen hukkuvista paremman tulevaisuuden tavoittelijoista, kaiken hukkumisesta. Saan kokemuksen runon puhujan yksinäisyydestä ja kurottelusta yhteyteen.

Minuun jysähtää lopulta runokokoelmassa esiintyvä pikkusisko. Pikkusisko mainitaan kokoelman ensimmäisessäkin osassa, mutta kokoelman toinen osa koostuu runoista, jossa kuin lapseksi muistoissa palanneen puhujan mieli johdattelisi takautumiin tapahtumista, jossa pikkusiskossa on kaikkivoipaisuutta. Hänen hahmonsa houkuttaa tuhoamiseen mutta silti pikkusisko: ”Pärske, se sanoi. Se meni siitä läpi. Pisaroi.” Ja: ”Se oli meidän pikkusisko. Se puhui meduusoista. Sen suussa lainehti ulappa.” Lopullisesti minua läikäyttää opetus – yksinkertainen, suuhteellistava, samastuttava: ”Yhteenveto: jos haluaa ymmärtää meren geometrian, on kerättävä simpukankuoria.”

Kokoelmassa haparoin sanomiseen ja sen takaiseen, etenkin sen takaiseen. Runoissa viitataan usein muistiinpanoihin. Kokoelma loppuu osastoon ”Loppusanat: kirjoituksen jälkeen”. Se vie minut hätätilaan, jota nyt ilmastonmuutos ja Välimeri-tragedioiden aikana elämme. Runossa jää jäljelle luonto ja tietoisuus ”sinne minne kirjoitus ei yllä.” Runon lopussa vapahdus seuraa tilassa ”jota kieli ei määritä”.

Mutta minä en pääse eroon kielestä, sen välittäjävaikutuksista. Meduusameri lyö aaltojaan minua päin ja haukon henkeäni sen vahvoissa mainingeissa. Se vie myös pinnan alle, pimeyteen. Ja näköjään saa minut kirjoittamaan hämärästi. Suorasti: en ymmärrä lukemaani kuin osin, ehkä. Mutta runoilijan runoilmaisusta pidän.

Kristiina Wallin

Meduusameri

Tammi 2020

runoja

84 sivua.

Lainasin kirjan kirjastosta.

Tämä postaus päättää viikon 51 juttusarjani pienlevikkisestä kirjallisuudesta. Wallinin kokoelman on kustantanut iso kustantamo, mikä on ilo, sillä valtakustantamot julkaisevat runoja niukasti. Tiedetään: runot ovat pienlevikkistä ja ei-ostovoimaista kirjallisuutta. Siksi suljen teemaviikkoni tähän. 

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Runot

Pihaproosaa: Kukkanuottasilla ja Puutarhakirjeitä

Kevään vääjäämätön eteneminen vaikuttaa osaan väestöön vakavasti. Korvissa kaikuu: ”Maa kutsuu, maa kutsuu!” Puutarhahurahtajat kylvävät, koulivat, möyhivät multaa ja plaraavat puutarhajulkaisuja. Toivottavasti he löytävät nämä kaksi keskenään erilaista mutta toisiaan täydentävää pihaproosakirjaa.

Puutarhakirjat

Mari Mörö: Kukkanuottasilla

Mari Mörö on monipuolinen tekstintekijä. Viime vuosina hän on antautunut harrastukselleen ja tekstituotteistanut sen. Tai ei puutarhailu enää harrastusluokitusta täytä. Se näyttäytyy kirjassa Kukkanuottasilla (Teos 2018) elämäntehtävältä, jossa ei aikaa ja vaivoja lasketa.

Kirja koostuu pakinanomaisista luvuista, joissa vaihtelevista näkökulmista pureudutaan puutarhanpitäjän puuhiin tai mielenjuolahduksiin. Riemastun esimerkiksi toscanalaiselokuvakäsikirjoituksesta, jossa Mörö asettelee populaarikliseet järjestykseen. No, se on aihepoikkeama omista puutarhapuuhailuista. Samoin tavallaan harppoo muuanne kirjan loppuosa, jossa Mörö jatkaa puutarhahommia lähinnä Kanadassa. Muuten Mörö hilpeästi haastelee hurahduksestaan maan palvelijaksi. Nautin kirpeänhumoristisesti otteesta, joka pitää kiinni vakavasta paneutumisesta aiheeseen.

”Horisevan ja holtittoman tarhurin leima ei haittaa: se viihdyttänee lukijaa paremmin kuin kuivakas asiatyyli ja umpipedantti piha. Tarinaton tarha on tyhjä – ei voi mitään. Tehdään siis bioartisti esimerkiksi kompostin kasaajasta. On vain osattava katsoa ja havaita.”

Mörön rentoa tekstiä on ilo lukea, ja kirjoittaja sepittelee omia sanojaan kuten kukkasuutari ja kukkanuottasilla. Kirja sopii puutarha-aiheesta kiinnostuneelle siksikin, että kaiken pihatouhun lomassa voi lukea luvun kerrallaan, silloin tällöin. Muille varoitus: saatatte hurhataa vaikka neliön kokoisen parvekkeen puutarhavarusteluun, kun luette Mörön juttuja ja innostutte kirjailijan ottamista kirjan kukkakuvista.

Hannimari Heino & Kristiina Wallin: Puutarhakirjeitä

Siinä missä Mörön puutarhajutut soljuvat joustavalla pakinatyylillä, Hannamari Heinon ja Kristiina Wallinin kirjeenvaihtokirja puutarha-asioista on fiilistelevää sanamaalailua. Puutarhakirjeitä-kirjan (Atena 2018) kirjoittajat ovat runoilijoita, ja lyyrinen pohja heijastuu tekstiin.

Pihatunnelmat haikeansävyisin pohdinnoin eivät tarkoita sitä, että kirjoittajat haahuilisivat vain sfääreissä, siis että olisivat ns. ihan pihalla. Kirjoituksissa yhdistyvät konkreetit puutarhahavainnot ja ne laajentuvat syvällisiin pohdintoihin. Mukana on metaforisuutta, mikä hyvin sopiikin puutarha-aihepiiriin. (Enkä viittaa nyt mihinkään ilkkakanervalaiseen ulottuvuuteen.)

Myös kirjemuoto mahdollistaa omanlaisen sävyn. Siihen liittyy kirjoittajien keskinäinen vuorovaikutus, silti julkisuus eli kirjana julkitulo. Kirjeet sisältävät kummankin kirjoittajan ajatuskudelmia, jotka laajenevat puutarhapuheista elämänkäsitykseen ja muihin ilmiöihin. Esimerkiksi näin Heino kirjoittaa Wallinille.

”Niin, kuten kirjeessäsi kysyt, millä tavalla säilyy se mitä ei enää ole ja mikä on kosketuksen ulottumattomissa? Voiko menetettyyn palata?

On kirjoittaminen yksi kadonneen säilytyskeino ainakin siinä, miten se mahdollistaa menetettyjen puutarhojen – mitä ikinä ne kenellekin ovat – uudelleen koskettamisen, niiden välittömän aistimisen. Siksi kirjoitus on sekä kirjoittajalleen että lukijalleen lahjaa, josta riittää kummalekin yllin kyllin.”

*

Kaksi näin erilaista puutarhakirjaa sopii mainiosti kevääni vaihteleviin tunnelmiin. Kumpikin kirja on ollut sellainen, että olen lukenut niitä parisen kuukautta luvun silloin tällöin. Välillä herkästi tunnelmoiden, välillä huvittuen, mutta koko ajan on korvissa soinut: ”Maa kutsuu.” Jo ovat parineliöinen parveke kevätkuosissa ja hitusen isompi takapiha kasvukausivalmiudessa.

– –

Hannamari Heino & Kristiina Wallin
Puutarhakirjeitä
Atena 2018
149 sivua.
(P.S. Heinolta ilmestyi juuri puutarhateemaan liittyvä runokokoelma.)

Mari Mörö
Kukkanuottasilla
Teos 2018
234 sivua.

Sain kirjat kustantajilta.

5 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus