Viime vuosina monet runoilijat ovat julkaisseet myös proosaa. Niin myös Kristiina Wallin. Romaani Vaikeampaa on olla näkemättä unia (S&S 2021) vaikuttaakin minuun nimenomaan vahvalla ilmaisulla.
Romaani rakentuu kahteen aikaan ja kertojaan. Aikuisen naisen, Veeran, kertomus sijoittuu vuodenvaihteeseen 2015 – 2016, jolloin hän on irtisanoutunut jäkälätutkijan työstään ja ottaa lyhyen irtioton isänsä Johanneksen hoidosta. Keskeistä silti on räpistellä irti lapsuuden äitimuistoista ja -ikävästä. Romaanin toinen kertoja on Ursula-äiti vuodenvaihteessa 1975 – 1976. Ursulan osuus sijoittuu mielisairaalaan.
•
Minua kiehtoo aina kirjallisuudessa muistojen käsittely, ja Wallinin romaani pureutuu siihen. Veera kantaa omiaan: muistoja äidistä, kipua äidin katoamisesta ja isän muuttumisesta äidin katoamisen jälkeen – lisäksi nykyistä kuormaa isän vanhuudenvaivoista.
”Muistojen tekstuuri on pelkkää hajoavaa kudosta, vanhaa kangasta tai ihoa, joka on käynyt ohueksi niin, ettei se enää suojaa.”
Ursulan välityksellä koen mielikuvien ja osin muistojen torjunnan maailman, jossa toden ja kuvitellun raja ei ole oleellinen: hänelle harhatkin ovat hänen todellisuuttaan, hänen totensa.
•
Wallininkin romaanista on poimittavissa juoni ja tarina, mutta minua alkaa silti hallita tunnelma. Koko kirjassa on (nimeä myöten) unenomaisuuden tuntu. Henkilöiden kokemusmaailmoiden alakulo laskeutuu sumun laille päälleni.
Aikuisen tyttären melankolia värittää sen, mitä hän kokee ja näkee: ”Sinun poissaolosi on läsnäoloni perusta.” Murheen taustalla sykkii rakkaus, vaan ei yksinomaan: ”Missä on kaipauksen ja velvollisuuden raja? Vihan ja rakkauden raja?”
Ursula katoaa kenties rakkaudesta, halusta suojella läheisiään itseltään, mutta Veera ja Johannes jäävät välitilaan, jossa ei ole vapautta rakastaa eikä luopua.
•
Voimakas vaikutus on romaanin kielellä. Voi tuntua yksioikoiselta kuvailla sitä runolliseksi, mutta niin nyt vain teen. Punnitut sanavalinnat ja lauserakenteet tekevät kirjasta hitaan lukea, mikä sopii sisältöön: pysähtyminen sisäiseen tilaan. Myönnän, että lukeminen oli välillä raskasta, ja niinhän se on, kun teksti on painavaa.
”Ehkä kertomuksen luominen on vaikeaa siksi, ettei kenellekään meistä tapahtunut loppujen lopuksi juuri mitään. Ei ollut suurta surua eikä isoja liikahduksia, vain hidasta hivuttautumista kohti olemattomuutta. Hitaisiin muutoksiin ei voi tarttua, kahvat ja sangat puuttuvat, on vain sileää ja liukasta pintaa.”
Kirjassa surematon suru on voimallisesti läsnä. Sitä ei helpota etäisyys, matka tai mikään ulkoinen. Wallinin kirjan hämärässä lopussa on jotain jäytävän lumoavaa, myös toivoa.
•
Kristiina Wallin: Vaikeampaa on olla näkemättä unia, S&S 2021, 267 sivua. Sain kirjan kustantajalta.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 