Avainsana-arkisto: Ryhmäteatteri

Ryhmäteatteri: Missä kuljimme kerran

Kjell Westön romaani Missä kuljimme kerran (Otava 2006) on saanut Finlandia-palkinnon, elokuva- ja tv-version, myös näyttämösovituksia. Viimeisin teatteritoteutus siitä on tuotu Suomenlinnan muurien sisälle, kun Ryhmäteatteri tulkitsee romaania tämän kesän.

Westön romaani vie Suomen valtion alkuvuosikymmenille kansalaissodasta ja talvisotaan. Yhteiskunnalliset jännitteet venyvät ja kiristyvät. Westön romaanissa niitä käsitellään suomenruotsalaisten näkökulmasta, mikä ei juuri poikkea koko Suomen asetelmista.

Näytelmä johdattelee nopeasti vauraan kansanosan lyseopoikien näkökulmasta valkoisten joukkoon ja kalliolaisen köyhälistön pikkupojan ja isänsä johdolla punaisiin toimiin. Naisten roolina on seurata sivusta ja edustaa yhteiskuntaluokkansa tapoja ja asenteita. Naisista erottuu yksi tapojen uhmaajana.

Toinen puoliaika kertoo sodan traumojen erilaisista ilmenemismuodoista. Kovien kokemusten kompensaatio johtaa railakkaisiin juhliin, epätoivoisiin rakkaussuhteisiin, kotiväkivaltaan ja mielen järkkymiseen. Mukana on myös lämpöä ja ymmärrystä.

Yllätyin ensin, miten ison osan kansalaisota saa draamassa, mutta toinen näytös antaa sille selityksen. Dramatisointi on siten erittäin onnistunut. Juttelin teatteriseuralaiseni kanssa, mitenköhän kirjaa lukemattomat pääsevät juoneen mukaan. Sain yhdeltä katsojalta siihen vastauksen paria päivää myöhemmin: hyvin, erittäin hyvin.

Kohtaukset soljuvat joustavasti, välillä kiinnostavasti lähes simultaanisti tai ainakin vuorotellen. Sodan ja muun väkivallan julmuutta näytetään sievistelemättä: telotukset ja kotiväkivalta iskevät väkevästi katsojan panssarin läpi, koska niissä käytetään tehokkaasti teatterin keinoja. Ei ihan äkkiä esimerkkksi lähde mielestä punavärin laastinta kasvoihin väkivaltatilnteessa.

Hienoja kohtauksia on monia muitakin. Tiivistän tähän yhden oleellisen: iloista 20-lukua ilmennetään railakkaalla charlestonilla, joka ensin tukee mielikuvaa juhlivasta vuosikymmenestä mutta sen jatkuessa ja kiihtyessä loppumaton tanssi kuvastaa juuri siitä, mikä jäytää ilon alla. Sen sijaan ilmaisun puolesta valitsisin esitykseen jonkun kerran huutamisen sijasta muita konsteja, mutta menköön karjunta nyt henkilöiden sisäisen paineen purkamisen piikkiin.

Ryhmäteatterin esityksen näyttelijämäärä on rajallinen, joten monet näyttelijät esittävät useita rooleja. Olen häikäistynyt esimerkiksi Cedin, Lucyn ja Eccun rooleista. Samoin ihastelen musiikkiosuuksia ja näyttelijöiden musisointi- ja lauluosaamista. Antti Aution mollivoittoinen musiikki tarjoaa suvantoja, siirtymiä ja vavahduksia. Jälkimmäisistä tehokkain kenties on Eccun sotaan lähdön laulu lumisateessa.

Kokonaisuutta tukevat yksinkertainen, toimiva lavastus ja valaistus sekä monipuolinen, aikaa myötäilevä puvustus ja maskeeraus. Etupenkistä oli etuoikeus nähdä se kaikki yksityiskohtia myöten.

Näytelmästä kehkeytyy komea katsaus historiaamme ja siihen, miten yhteiskunnan jakautumisen kärjistyminen ja räjähtäminen taisteluiksi ja kostoksi on vaikuttanut valtakuntaamme. Se näkyy taiteessa (ja elämässä) ihmiskohtaloina ja seuraamuksina polvelta toiselle. Aistin Ryhmäteatterin tämän kesän näytelmävalinnasta, että kyse on myös varoituksesta – mitäpä jos emme toistaisi historiaa, vaikka kaikki enteet ja virtaukset nyt siltä vaikuttaisivatkin.

Siispä suosittelen kokemaan kesänäytelmän Missä kuljimme kerran. Arvostan, että kepeän kesähuvin sijasta Ryhmäteatteri tarjoaa särmäistä ja koskettavaa teatteria, joka on vakavaa ja ajakohtaista näinä maailman aikoina.

Esityksen jälkeen lisäefektin katsojille tarjosi Suomenlinnan sateesta raskaat, huumaavilta tuoksuvat syreenit ja lautalle valuva katsojien jono hämärtyvässä kesäillassa. Se kuuluu Suokin esityksiin.

Ryhmäteatteri: Missä kuljimme kerran, esitys 9.6.2026


Sovitus: Riikka Oksanen 


Rooleissa: Santtu Karvonen (Eccu), Satu Tuuli Karhu (Lucie), Miiko Toiviainen (Cedi), Ville Hilska (Allu) ja Juha Kukkonen (Enok); monissa rooleissa Robert Kock, Annika Hartikka ja Iina Nyländen (TeaK).


Lisää: Ryhmäteatterin sivut

Sain lipun teatterilta, kiitos.

KKV: kirjoitan arvioita, en mainoksia.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Romaani, teatteri

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti

Ryhmäteatterin Lemminkäisen äiti tarjoaa paljon samastuttavaa ikäluokalle, jolla on tai on ollut aikuistuvia lapsia ja hapertuvia vanhempia. Tunsin monen nuolen osuvan. En silti aseta minkäänlaista ikärajaa teatterisäväyksille: esityksessä on paljon perheteemoja, jotka koskettavat kaiken ikää.

Esityksen keski-ikäinen äiti opettaa suomea ja kohtaa työssään paineet kasvattaa teinejä ja lisäksi kohdata maahanmuuttotaustaisten nuorten ongelmat. Se tuo draamaan aikalaisviritystä. Näytelmän äidin psyykkisesti kuormittava elämä jatkuu työpäivien jälkeen: vanha evakkotaustainen äiti on dementoitumassa, aikuistuva poika syrjäytymässä ja työorientoitunut mies etääntymässä.

Kuva: Ryhmäteatteri

Juonen rungosta rönsyää paljon aiheversoja, joista kestävimpiä ovat nuorimman ja vanhimman sukupolven muutosta enteilevät elämäntilanteet. Ukrainan pakolaisiin liittyvä osuus on hieman irrallinen, joskin näytelmän isoäidin evakkous sitoo aiheita yhteen. Raskasta tematiikkaa käy keventämässä aviopuolisoiden pariterapia: sinänsä murheellinen tilanne kääntyy koomiseksi leipääntyneen terapeutin rutiinityön ansiosta.

Keskustelin näytelmästä kolmikymppisen kanssa, joka pohti ensinnäkin teatterin taikaa: taitoa tuoda tässä ja nyt ihmiskohtalot eteemme. Näytelmän ihmiset olivat tunnistettavia ja ensimmäisen näytöksen murhenäytelmätyyliset valinnat toimivia. Ymmärsimme kumpikin toisen näytöksen toiveikkaiden ratkaisujen tarpeen, mutta käänteet yhteensattumineen nakersivat uskottavuutta.

Entä Lemminkäinen ja kansanrunousviittaukset? Näytelmän isoäiti on harrastanut kalevalaista lausuntaa, ja siitä saadaan side Lieto Lemminkäisen taruun, lisäksi näytelmän käännekohdassa nähdään näyttämökuva, joka varioi ikonista maalausta ”Lemminkäisen äiti”. Se on toteutettu oivaltavasti. Samoin näytelmän lavastus toimii erinomaisesti: taulujenkaltaiset huonetilat korostavat hienosti perheen asetelmia. Näyttämö muuntuu näppärästi eri tiloiksi myötäillen tapahtumia.

Kokonaisuutena Lemminkäisen äiti toimii ajantasaisena, juonivetoisena perhenäytelmänä, joka saa mietimään sukupolvien vaikutusta toisiinsa, ajan kalvavuutta lähisuhteissa ja välittämistä. Esityksen myötä jään pohtimaan ajan antamisen teemaa. Muutakin pohdittavaa jää.

Ryhmäteatteri: Lemminkäisen äiti (ensi-ilta 4.10.2024)

Käsikirjoitus: Anna Krogerus, ohjaus: Eero-Tapani Vuori

Rooleissa: Santtu Karvonen, Minna Suuronen, Marja-Leena Kouki, Nana Saijets, Aapo Salonen

Lisää Ryhmäteatterin nettisivulta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri

Ensin kirja ja sitten Ryhmäteatterin näytelmä: Kalasatama

Kirjasta Kalasatama 28.1.2024

Tuuve Aron romaani Kalasatama (WSOY 2020) nappaa äänikirjana oitis mukaansa. Elämäntarina poikatytöstä lapsettomaksi lesboksi, koulukärsijästä kärjekkääksi ajattelijaksi, taiteilijaksi ja tarkkailijaksi provosoi ja osoittelee. Vaan ei heristävä fiktiivinen sormi tunnu opettavaiselta vaan herättävältä. Ja ihan tarkoituksella kuten kirjailija lopussa ilmaisee:

” – – on syytä korostaa että tämä teos on fiktion keinoja kuten liioittelua, kärjistyksiä ja fantisointia häikäilemättä hyödyntävä ja vain valikoidusti totuuteen pohjautuva sepite.”

Kerronnan rytmi on kiihkeä, kieli luistavan virkeää. Perheprobleemat, tunnesolmut ja mielenterveysongelmat puhkovat tekstiä, ja samalla itseironia ja satiiri aukaisevat ankeutta. Kalasataman psykiatrisen klinikan kielitaidoton tohtori saa osansa siinä samoin kuin häikäilemätön isä tai itse kertoja. Ääneen nauramaan minut saa huomiot taide- ja kirjallisuuspiireistä. Terää löytyy herkkyyttä unohtamatta.

Romaanin esseistisyys syntyy siitä, että eri luvuissa on omat teemansa, jota kirjoittaja käsittelee kokemustensa, lukemansa ja muun pohjalta. Hän myös analysoi omaa kirjoittajuuttaan ja teostensa luonnetta:

Mistä nyt kenenkään kirjat kertovat, jos ovat kaunokirjallisuutta? Ihmisistä. Elämästä kaikkinensa, rakkaudesta ja kuolemasta. Muodot ja rakenteet vaihtelevat, ja kiinnostavampaa kuin mistä kerrotaan onkin usein miten. Tähän mennessä julkaisemani teokset ovat keskenään erilaisia mutta jotenkin niitä yhdistää ulkopuolisen tai »häviäjän» tarina. – – Minua kiinnostaa rivienvälisyys, kieli ja sen musiikillisuus ja mahdollisuudet, ja absurdin ja fantasian sekoittuminen realismiin.”

Kyllä, tunnistan tuon kirjasta. Mutta miten ihmeessä tämä kiihkeä, kirjallinen Kalasataman yksinpuhelu muuttuu draamaksi teatterin lavalle?

Tuuve Aro: Kalasatama, WSOY 2020, 6 tuntia 24 minuuttia äänikirjana, lukijana Karoliina Niskanen. Kuuntelin BookBeatissa.

Teatteriesityksestä Kalasatama 13.2.2024

Ällistyttävän ketterästi monologihenkinen romaani muuttuu kuuden näyttelijän draamaksi! Kirjasta on napattu koomisia aineksia ja lisätty liioittelua. Kalasatama on saanut myös tarkentavan alaotsikon: Pillerinmakuinen tragikomedia. Jotkut näytelmän painotuksista ovat toisenlaisia kuin kirjassa, mutta henki säilyy kalasatamalaisena. Teatteri tällaisena ilahduttaa ja puhuttelee. 

Riikka-Riksua, päähenkilöä ja yleisölle puhuvaa kertojaa, toiseus ja ulkopuolisuus kalvavat kaiken ikää ja mielenterveys horjuu aikuisiässä isän kuoleman ja eron seurauksena. Asiantilan vakavuus ei häviä, vaikka sillä myös nauratetaan yleisöä. 

Lesbous kukkii näytelmässä moninaisena. Ihastukset ja pettymykset ihmissuhteissa eivät kuitenkaan katso suuntautumista. Ihmisiä ollaan kaikki – ailahtelevia, pöhköjä ja kesken. Tämän toteaman ei ole tarkoitus ohittaa sitä, että kokemus vähemmistöön kuulumisesta on näytelmässä oleellinen. Esimerkiksi Riksun ymmärrys tyttökiinnostuksesta ja erilaisuudesta leimahtaa kaiken nielevänä Euoroviisu-Främling-kokemuksena tai ex-tyttöystävän kaapista tulon vaikeus konkretisoituu hurtissa kohtauksessa, jossa Petra lymyilee ”Gigantin” stressinpoistokaapissa.

Heterot saavat osansa nauruista, mutta ei lesboja eikä homojakaan säästellä. Näytelmässä nauretaan meille kaikille ja kaikkien meidän kanssamme riippumatta suuntautumisesta. Huumori vaihtelee lempeästä provosoivaan. Antaa Riksun paasata, kun hän turhautuu sukupuolien ja seksuaalisten suuntautumisien nykytermistön moninaisuuteen; olkoon niin, että eri (homoseksuaali)sukupolvet suhtautuvat eri tavoin sateenkaarisymboleihin ja prideihin. Eipä taida kukaan olla ennakkoluuloista vapaa.

Sateenkaariaihe sattuu olemaan taas ajankohtaisempi kuin olisi uskonutkaan johtuen presidentinvaaleista: ehdokkaan seksuaalinen suuntautuminen nousi isolle osalle äänestäjistä esteeksi. Tällaista on nyky-Suomessa. Siksi(kin) Kalasatama on tärkeä juuri nyt.

Oivaltavasti aika- ja paikkasiirtymiä tukeva lavastus muuntautuu Kalasataman metroasemaksi, hyvinvointikeskukseksi, kodiksi, bilepaikaksi, veneeksi ja muiksi päähenkilön elämänvaiheiden näyttämöiksi. Lisäksi ikkunoiden takana tapahtuvat väläykset vielä lisäävät ulottuvuuksia. Hienoja ratkaisuja!

Muuntautumiskyky koskee niin lavastusta, puvustusta, äänitehosteita kuin näyttelijätyötäkin. Roolien vaihtaminen käy näyttelijöiltä sujuvasti ja ihailtavasti: pieni muutos asussa, eleissä ja ilmeissä muuntaa näyttelijät hahmosta toiseen. Esimerkiksi yleisön silmien alla tapahtuva Santtu Karvosen koliseva muodonmuutos paskaisästä kelvottomaksi psykiatriksi Olavi Keinolaksi on todella mainio. Puhumattakaan näistä (mainitsen vain muutaman muuntautumisen): Heli Hyttinen teinisarjarakastujasta ja tv-koristenaishahmoista Carola Häggvistiksi; Minna Suuronen äidistä bi-kokeiluun äityväksi esikoiskirjailijaksi ja ex-vaimoksi, Markku Haussila niljakkaasta teinipoikaystävästä aikuisuuden heterokaveriksi ja itsevarmaksi queer-woke-nuoreksi. Onni Vesikallio liikkuu tilanteisiin sopivasti lavastusyksityiskohtien vaihtajana.

Ja sitten! Joanna Haarttin lavasäteily! Hänen Riksunsa ilmeikkyys, elastisuus ja läsnäolevuus kantaa koko esitystä alusta loppuun. Esimerkiksi hetkessä Haartti muuttuu nelikymppisestä nelivuotiaaksi. Herkkyys ja itseironisuus yhdistyvät sävykkäästi, ja näyttelijän liikekielen liukuminen pillereiden sivuvaikutuksista vapautuneeseen tanssiin kertoo pintaa syvempää. Haartti sulautuu roolihahmoonsa – uskottavasti ja lähestyttävästi. Vaikuttavasti.

Ehkäpä väliajan jälkeen esityksessä oli pieniä hajanaisuuden ja julistuksen merkkejä, mutta se ei kokonaisuutta muuksi muuta: näin ensi-illassa täyttä teatteria, inhimillistä elämän epätasaisuutta, selviytymistäkin – identiteetin, rakkauden ja kuoleman kysymyksiä kaikin vivahtein.

Ryhmäteatteri: Kalasatama, ensi-ilta 13.2.2024. Käsikirjoitus: Salla Vilkka, ohjaus: Sini Peronen; rooleissa Joanna Haartti, Markku Haussila, Heli Hyttinen, Santtu Karvonen ja Minna Suuronen; lisää Ryhmäteatterin sivuilta. Kiitos ensi-illasta!

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, Kirjallisuus, Romaani, teatteri

Ryhmäteatteri: Kööpenhamina

Michael Fraynin kirjoittama näytelmä Kööpenhamina on esitetty englanniksi ensimmäisen kerran 1998. Nyt se on Ryhmäteatterin ohjelmistossa. Aihe on ajankohtainen: pelko atomiaseen käytöstä.

Näytelmä loksahtaa kotimaisessa romaanitaiteessa nyt suosittuun biofiktiolokeroon. Kamarinäytelmätyyppisen teoksen päähenkilöt ovat saksalainen fyysikko Werner Heisenberg (Santtu Karvonen), tanskalainen fyysikko Niels Bohr (Robin Svartström) ja Bohrin vaimo Margrethe (Minna Suuronen), joka osallistui kiinteästi miehensä työhön. Heisenberg toimi 1920-luvulla Bohrin assistenttina ja todisti silloin Bohrien pojan hukkumista. Näytelmän keskus on Heisenbergin vierailu Kööpenhaminassa Bohrien luona 1941, jolloin Natsi-Saksa on miehittänyt Tanskan, mikä vaikuttaa fyysikoiden väleihin.

Aiempi yhteistyö ja keskinäinen kilpailu toimivat yhtenä tasona kohtaamisessa, toisena sodan asetelmat, kolmantena kolmikon suhtautuminen toisiinsa, mutta näytelmän ytimenä kieppuu, mistä Bohr ja Heisenberg mahtoivat kahden kesken keskustella. Näytelmä rakentuu pitkälti toistoon, sillä kohtaaminen kerrataan eri variaatioin näytelmän aikana. Näytelmä kieputtaa myös aikaa, sillä puheissa liikutaan 20-luvulla, keskiössä on 1941, jälleennäkeminen 1947 mainitaan, ja kolmikon kohtaamisia on myös kuoleman jälkeen.

Näytelmän lavastuksen niukkuus luovutti tilan kolmelle näyttelijälle, ja puvustus myötäili tyyliltään hyvin tapahtuma-aikaa. Näytelmä korosti puheen merkitystä: runsasta dialogia luontevasti rikkoivat taustoitusselostukset. Näyttelijäkolmikon yhteispeli toimi. Kohtaamiset perustuivat jännitteisyyden, suvantojen ja väittelyiden vaihteluun. Minun makuuni ei tosin ole huutaminen, ja sitä oli esityksessä liikaa, mikä vei ilmaisulta tehot. Vierustoverini joutui kesken kaiken säätämään kuulolaitteensa volyymia, sillä karjunta kävi kivuliaaksi.

Fysiikkapuhe oli kieltämättä välillä raskasta seurata, mutta onhan näytelmässä muutakin sisältöä. Silti oletan, että olisi ollut kiinnostavaa ekstraa, jos olisin nähnyt Oppenheimer-elokuvan. Onneksi luin keväällä Benjamin Labatutin romaanin Maailman kauhea vihreys, jonka vuoksi olivat tuttuja Heisenberg, Bohr ja muut fyysikkokuuluisuudet, jotka näytelmässä mainittiin.

Näytelmän keskittyy syyllisyyden problematiikkaan sekä tieteen ja politiikan yhteyksiin. Se houkuttelee katsojaa päättelemään, estikö Heisenberg natseja kehittämään atomiaseen vai eikö hän vain pystynyt siihen ja miten Bohriin vaikutti osallistuminen Oppenheimerin työryhmään amerikkalaisten atomipommihankkeessa. Tiede on yhteiskunnallista ja poliittista: sillä on merkitystä, mihin ja miten tietoa käytetään. Sitä näytelmä pistää miettimään.

Ryhmäteatteri: Kööpenhamina, ensi-ilta 7.10.2023

Käsikirjoitus: Michael Frayn, suomennos Petri Friari

Ohjaus: Juho Kukkonen, muu työryhmä: esittely Ryhmäteatterin nettisivut.

Sain liput teatterilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Draama, teatteri