Lukukesäni on hiljalleen hiipunut. Dekkareita olen lukenut pari viikossa, on siinä sivussa muunkinlainen kirjallisuus maittanut. Kirja päivässä -ahminnan jälkeen on pitänyt välillä paastota. Silloin on tv-tarjonta maittanut.
Teemalla esitetty Mildred Pierce -elokuva 1940-luvulta meni sivu suun. Sen sijaan katsoin HBO:n samannimisen viisiosaisen sarjan, pääosassa suosikkini Kate Winslet. Harmittelein, että elokuvaversio jäi näkemättä, sillä sarjahan oli mitä merkillisin. Olisi ollut todella kiinnostavaa verrata, miten teokset ja niiden painotukset eroavat toisistaan. Olikohan leffan moraalinen ote erilainen kuin sarjan – melodraamasta oli kuitenkin kysymys.
Sarjassa ei voinut juurikaan kokenutkaan draamakuluttaja arvailla, mitä tuleman pitää (paitsi lopun triangelidraamaan kyllä vihjattiin kivasti). Tarina eteni verkkaisesti, viipyilevästi, mikä oli rasittavaa mutta myös koukuttavaa. Winslet oli erikoisen kivikasvoinen, etäinen ja vaikeasti lähestyttävä. Huikeaa oli äiti-tytär-suhteen kehitys. Se oli psykologisesti perusteltua, mutta samalla myös arvoituksellista ja piinaavaa. Pisti todella miettimään kasvatusta, suhteiden luomismekanismeja perheessä, syyllisyydentunteiden vaikutuksia kaikkiin perheenjäseniin ja perheen sisäistä vallankäyttöä. Kannatti katsoa, vaikka sydän kylmänä sai välillä olla.
Ja vielä kirjakesästä: sotakirjeenvaihtajan 101 päivää pisti miettimään poikkeustilan addiktoivaa voimaa journalisteihin, Saastat-dekkari vältti yksioikoisen kuvauksen, Bunkkeri-thrilleri (tjs.) oli ahdistavan klaustrofobinen ja Mma Ramatsowe – sarjan Teetä ja sympatiaa pisti jälleen maailman mallilleen. Elämässä kyse on välittämisestä ja muiden oikeudenmukaisesta kohtelusta. Tai niin pitäisi olla.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 