Ida Pimenoff on toimittanut esseekokoelman Kasvukausia (WSOY 2022), jossa 13 kirjoittajaa käsittelee äitiyden kysymyksiä. Siteeraan toimittajan alkusanoja:
”Niinpä kirja, jonka aiheena on äitiys, ei ole kirja vain äideistä vaan myös isistä, lapsista, bonusvanhemmista, naisista, miehistä, elämästä, syntymästä ja kuolemasta. Ihmisyydestä kaikkein kauneimmillaan ja joskus myös vaikeimmillaan.”
Teksteissä kirjoitetaan myös kivuliaista vanhemmuuden tunteista, suhteista omiin vanhempiin ja (vapaaehtoisesta) lapsettomuudesta. Toiset esseistä vaikuttavat paljaan henkilökohtaisina, toiset kirjoittajista ovat valikoineet lähdetekstejä, joita he heijastelevat omiin kokemuksiin ja näkemyksiin. Suositumpia viitatuita ovat Rachel Cusk ja Alice Munro.
•
Kasvukausia osuu mojovasti äitienpäiväkirjaksi, myös antijuhlallisesti: ”Minua ei todellakaan tulla palkitsemaan äitienpäivänä mitalisateella ja kukkasilla (Sari Järn, s. 249).” Monissa esseissä korostuvat vanhemman jaksamisen rajat, riittämättömyys sekä vapauden muutos- ja puutostila.
Vastuu ja rakkaus kuvastuvat kirkkaasti etenkin esseissä, joiden kirjoittajilla on lapsia. Johanna Venhon esseessä pohditaan kiinnostavasti Tove Janssonin innoittamana äidin valtaa ja irti päästämistä; Marjo Niemi näkee esseessään hyvän elämän yhteiskunnallisten rakenteiden merkityksen. Sukupolvien (ja -puolien) mallit, kaikenlainen ylisukupolvisuus saa kirjassa monia tulkintoja, esimerkiksi Juhani Karilalta, Juha Itkoselta ja Sari Järniltä. Kokoelman aloittaa järeästi Hanna Weseliuksen essee, sekin edeltävää polvea peilaava teksti. Ja voi, miten upeita, säväyttäviä loppuvirkkeitä monissa esseissä onkaan!
Tässä vaiheessa totean, että turhaan nimeän vain tiettyjä esseistejä tai esseitä. Kokonaisuus rakentuu oivaltavasti, sillä esseiden järjestys toimii niin, että ne keskustelevat, ja keskenään erilaisina ja omaäänisesti henkilökohtaisina teksteinä ne puhuttelevat. Ne pistävät liikkeelle tunteet ja ajatukset kuten hyvä esseistiikka tekee.
•
”Luemme kirjoja aina oman elämämme läpi (Johanna Venho, s. 273).” Niin totta. Tätä kirjaa luen paljolti oman äitisuhteeni ja äitiyteni silmin.
Vietän ensimmäistä äitienpäivää äidittä, ja paljon on vielä surematta ja perkaamatta vaikeasti alkaneesta ja edenneestä suhteestamme, jossa äitini tuntui pitävän minua pihdeissään. Viimeisen yhteisen vuosikymmenen mittaan hampaankolostani liukeni paljon pahaa mieltä, ja kenties meidän kummankin ymmärrys kasvoi äidin muistisairaudesta huolimatta. Käsitin myös hyvän tarkoituksen kasvatuskeinoissa, jotka eivät tuntuneet hyviltä. Jäljelle on jäänyt hämmentävästi kalvava tunne siitä, etten oppinut koskaan tuntemaan, kuka äitini oikeastaan oli.
Siirsin omaan äitiyteeni paljon lapsuudenkodista opittua, ja vaikka yritin välttää äitini mallia, iso osa syyllistämistä, valvontaa ja huolikeskeisyyttä siirtyi toimintatapoihini. Aikuisten poikien äitinä katselen nykyisin usein taaksepäin ja näen virheitäni, jotka tuppaavat peittämään iloa ja onnea, joita myös on ollut, on.
Äitienpäivää olen inhonnut viimeisimmät vuosikymmeneni. Kaipa sen juhlinta herjaa omia taitojani äitiyslajissa, vaikka ymmärrän, ettei ole yhdenlaista kyllin hyvää äitiyttä. Kasvukausia-esseekokoelmassa se sanottuu: ”Minun oli vaikea hyväksyä sitä itsessäni. Olisin halunnut olla toisenlainen, auliimmin olemassa muita varten. Enemmän, ehjemmin, ristiriidattomammin äiti.” (Ida Pimenoff, s. 214.)
•
Kasvukausia – kirjoituksia äitiydestä, toim. Ida Pimenoff, WSOY 2022, 313 sivua. Ostin kirjan.
Timo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.
Koulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.
On tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.
Dekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.
Jo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.
Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.
Runokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.
Minnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.
Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!
Kirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 