Avainsana-arkisto: Sinikka Vuola

Joulukirjavinkkini 2018

Valikoin tämän vuoden lukupinosta kirjoja, jotka sopivat joululahjoiksi lähinnä aikuisille. Lista on linjassa lukutaipumusteni kanssa, mutta toivon silti, että lapset ja nuoret saavat lahjaksi useita kirjoja. Mutta toiveista toteen: tarjoilen kymmenen kirjavinkkiä joulun ratoksi – ja järjestys on satunnainen.

1. Lukutaitoa lapsille

Timo Parvela: Maukka ja Väykkä (selkomukautus)

20181209_120843.jpgTimo Parvelan viihdyttävät lastenkirjat saavat nyt bonuslisän, sillä Maukka ja Väykkä on ilmestynyt selkokielisenä versiona (selkomukautus Riikka Tuohimetsä, Avain 2018). Tämä kirja antaa uskoa lukemiseen lapselle, jolle suomen kieli tai sen lukeminen ei ole helppoa. Maukan ja Väykän tarinat viihdyttävät, ja eläinkaveruksien toilauksiin eläytyminen onnistuu.

2. Kerrontakivaa aikuisille

Vilja-Tuulia Huotarinen: Näin minä heidät näin

20180921_143855.jpgKoulumaailman kuvaus menee romaaneissa helposti asetelmalliseksi. Huotarinen (Siltala 2018) tyylittelee reippaasti, joten ei huolta tavallisista asetelmista. Romaanissa tirkistellään opettajanhuoneeseen, mutta yhtä merkityksellistä on nykyteiniys tubetuksineen. Kiinnostavuus syntyy vinkeästä kerronnasta, jossa ajassa ja näkökulmissa liikutaan liukkaasti. Vetävää aikuisproosaa.

3. Elämän kirjopyykkiä

Anne Vuori-Kemilä: Taivas ilman reunoja

20180722_192841.jpgOn tukuttain hyviä kirjoja, jotka eivät pääse esille valtamediassa. Taivas ilman reunoja (Karisto 2018) on yksi onnistuneista esikoisromaaneista, jonka kerronta on omaäänisen sujuvaa. Tapaan Vuori-Kemilän romaanin päähenkilön mielisairaalassa ja sitä ennen on tapahtunut jotain kohtalokasta, myös syrjäytymisvaaran paikkoja tulee paljon esille. Ei hätää, ei romaanissa aiheista huolimatta vain kieriskellä suomalaisankeudessa, sillä kuvausta raikastaa sanomisen ilo.

4. Jännitystä ja kaupan päälle muuta

Melba Escobar: Kauneussalonki

KauneussalonkiDekkariksi Kauneussalonkia (Aula & co. 2018) sanotaan. On siinä murha. Kyllä sitä selvitetään ja sekoitetaan sen selvittämistä. Sitä tärkeämmäksi nousee kolumbialaisen yhteiskunnan kuvaus. Monen kerroksen väen epätasa-arvoinen asema ja sortohierarkiat näyttäytyvät karkeasti. Kirjan merkittävyyden kruunaa se, että se ei ole tavanomaisesti kerrottu, vaan tyyli ja näkökulma vaihtelee.

5. Suku on paras

Peter Sandström: Äiti marraskuu

20180821_200130.jpgJo ollaan joulukuun puolella, muttei Peter Sandströmin kirja Äiti marraskuu (S&S 2018) ole ajasta riippuvainen. Ei edes paikasta, vaikka Turussa ja Uudessakaarlepyyssä liikutaan. Kirjaa mainitaan pohdinnoiksi, ja saahan niin tehdä ja pohtia kirjan perheasioita – tai omiaan. Arvaamattoman kerronnan mestari saa taas yllättymään, mitä ja miten teemoja ja tilanteita voi verbaalisti kuljettaa.

6. Maailmanluokan kerrontaa

Olli Jalonen: Taivaanpallo

Taivaanpallo2Välillä tuntuu siltä, että Finlandia-palkinto leimaa kirjan: voittaja valitaan kirjamyynnin kassamagneetiksi, viis muusta. Viis siitä, sillä Jalosen Taivaanpallo (Otava 2018) loistaa kirjallisuuden vaikuttavuusvaloa. Se vie vieraaseen aikaan, paikkaan ja maailmankuvaan, se tekee sen todeksi ja eläväksi. Se saa ihastumaan ihmeestä: tämä matka tapahtuu kielellisesti.

7. Lyyristä tunnelmaa

Olli Sinivaara: Purkautuva satama

Purkauva satamaRunokirjoista vinkkaan jouluun luontoa lähellä olevaa Olli Sinivaaran kokoelmaa Purkautuva satama (Teos 2018). Siinä tuntuu metsä, mutta koen myös kaupunkimaiseman. Runoissa on niukkuutta ja samalla voimakkaita tunnekuvia, jotka jäävät vaikuttamaan. Ehtaa runoa, ja silti pidän Sinivaaran ilmaisua myös rauhoittavan mutkattomana.

8. Voisi olla totta

Minna Rytisalo: Rouva C

20180916_074159.jpgMinnan Canthin 175-juhlavuolsi koittaa ensi vuonna, mutta tänä syksynä avautui fiktionäkymä Canthin nuoruuteen ja avioliittoon, aikaan ennen mahtinaisen kirjallista uraa. Minna Rytisalo (Gummerus 2018) elävöittää heilahtelevan Minnan ja tasapainottavan aviomiehen yhteiselon. Romaanin lukemisesta kehkeytyy elämys, jossa fiktioon haluaa uskoa täysillä – ihan varmasti Minnalla ja Ferdinandilla oli tuollaista.

9. Inspiraatiota unettomiin öihin

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

20180926_113139.jpgNaiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) esittelee niin kirjailija Mia Kankimäen matkailevaa itsen etsintää kuin myös kymmenen esikuvanaista renessanssista nykyaikaan. Kankimäen kirja on inspiroiva sekoitus matkakirjaa, tietoteosta ja autofiktiota. Kirjan innostavasta vaikutuksesta kertoo se, että se ratkaisi joulukuisen matkani suunnan: Firenzeen!

10. Kirjakirja

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

20181130_090532.jpgKirjojen lopetukset innoittavat Sinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseilemään 30 erilaisesta romaanista loppuineen (WSOY 2018). Vaan ei juututa loppuihin, sillä kirjan alkupuolen dialogiesseiden ajatus virtaa ylipäänsä kirjoittamiseen ja kaunokirjalliseen kerrontaan. Maailmojen loput avaa kirjamaailmoja miellyttävän selkeästi – sisältö säihkyen. Ilahduttava kirjakirja!

Bonus

Jos lyhyt ja helppolukuinen kirja miellyttää sinua tai kirjalahjan saajaa, vinkkaan omia selkokirjojani.

  • Lauralle oikea (Avain 2018) on selkoromaani nuorille ja aikuisille 25-vuotiaasta Laurasta, jolla on chick lit -tyyppisesti elämän varrella kommelluksia, suruja ja iloja.
  • Hyvä päivä -novellikirjassa (Opike 2018) on 28 selkokielistä kertomusta arjen yllätyksistä.

1 kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Listaus

Sinikka Vuola & Tommi Melender: Maailmojen loput

Luen, palaan luettuun ja silmäilen sivuja, joita olen taitellut hiirenkorville. Näin siis viihdyn kirjassa, jossa on kirjoituksia romaanitaiteestaSinikka Vuolan ja Tommi Melenderin esseevuoropuhelu Maailmojen loput (WSOY 2018) virkistää ja valistaa.

20181130_090532.jpg

Kirjan alkuosan kirjoittajakirjeenvaihto on alunperin käyty sähköpostitse, ja teksteissä onkin autenttisuuden tuntua. Niissä on vastakaikuja toisen ajatuksiin, ja kirjoittajat suunnistavat niistä omiin pohdintoihinsa ja painotuksiinsa. Jonkin verran on myös toistoa, mikä ei haittaa vaan se tähdentää luonnollista merkitysten muodostumisen prosessia.

”Kysyt, voiko kirjallisen työn ’huimaava ydin’ murentua, jos sitä yrittää sanallistaa paperille. Uskoakseni se murenee väistämättä, ja sen pitääkin murentua. Se on vapauttavaa, ei pelottavaa. Murentumat päästävät sumun riveille ja rivien väleihin.” TM


Alkusanoissa kirjoittajat lupaavat helposti avautuvaa käytännönläheisyyttä. Lupaus pitää. Esseet eivät käsittele vain kirjojen lopetuksia vaan ylipäätään lukemista, kirjallisia rakenteita ja kirjoittamista.

”Oikeassa elämässä emme pysty lukemaan toisten ihmisten ajatuksia (vaikka ehkä haluaisimme). Mutta romaanissa voimme lukea muiden ajatuksia – fiktiolle ominaisen kielen ansiosta.” SV

Noin fiktiossa, mutta näiden kirjallisuusesseiden kiinnostavuus piilee siinä, että pääsen seuraamaan, miten kirjoittajien ajatukset kehkeytyvät, liikkuvat ja liukuvat toistensa suuntaan – selkeän, luistavasti etenevän esseistisen kielen ansiosta.

Kirjoittajien teksteissä yhdistyvät sekä kirjasivistys eli lukijan valistaminen ja vakuuttaminen (sakeat viittaukset muihin kirjaviisaisiin) että omaääninen ajatusjuoksutus. Kirjoittajien kirjallisuuskäsitykset välittyvät vapaasti ja avarasti. Niihin  mahdun sijoittamaan omiani, ne sysäävät miettimään lisää.  Hei, en minä yleensä lue samaa kirjaa monesti, poikkeuksena runot. Kuulkaa, minäkin nautin kerronnallisten aukkojen omapäisestä täytöstä, mutta eri tilanteissa maittavat erilaiset kirjat. Juu, tarinallistaminen tuntuu perustavanlaatuselta. Ei voi mitään, kyllä kirjahenkilöön kiinnittymisellä on merkitystä siinä kuin innostavilla kerrontakeinoillakin. Joo, joo, dekkarit nyt ovat sellaisia kirjoja, joissa juoni tuppaa painottumaan. Ei, en halua juonispoilauksia, kyllä ne haittaavat, vaikkei romaanin pointti olisikaan juonessa. Jne.




Mutta nyt niistä fiktiomaailmojen lopuista.

”Kiinnostavat lopetukset herättävät tunteen, että ne johtavat samaan aikaan sekä romaaniin itseensä että siitä poispäin. Niistä heijastuu usein suurenmoisen intuitiivinen luottamus, kuin romaani puhkeaisi puhumaan kollektiivisen alitajunnan kieltä. Tästä syystä ne ovat myös lopetuksia, jotka eivät tule mieleen päättelemällä. Kiinnostava loppu ei ole vain järjen tai älyn asia. Se luottaa paitsi lukijaan myös kielen ilmaisuvoimaan.” SV

Vuolan ja Melenderin kirjan loppuosassa on 30 kirjasta esseet kirjojen lopuista ja samalla teosten, kirjailijan tai genren ominaispiirteistä. Kirjavalikoiman kirjavuus on ilo: mukana on vanhaa, uutta ja sinistä, eli lukija pääsee juhlimaan erilaisia lukijan ja tekstin liittoja. Suuri osa käsitellyistä kirjoista on minulle tuttuja, joten on kiinnostavaa peilata omia kokemuksia kirjoittajien kokemuksiin. Kirjaesseevalikoimassa on myös lukemattomia kirjoja, jotka nyt pitäisi lukea. Maailmojen loput lunastaa alkusanojen toiveisiin puetut lupaukset:

”Turhaa juhlavuutta, synkkyydestä puhumattakaan, olemme yrittäneet välttää. Toivomme, että lukija saa iloa ja inspiraatiota tästä teoksesta. Se on kirjoitettu palavasta kiinnostuksesta romaanitaidetta kohtaan.”

– –

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

P.S. Kuuntelin Melenderin romaanin Rautakausi hänen Maailmojen loput -esseittensä valossa ja varjossa.

P.S. P.S. Lisäsin 10 minuuttia postauksen ensi julkaisun jälkeen yhden sitaatin. Niitä riittäisi lisää jaettavaksi.

5 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Tommi Melender: Rautakausi

Järjestin itselleni tilanteen, joka muutti Tommi Melenderin romaanin Rautakausi (WSOY 2018) merkilliseksi. Kuuntelin romaania työmatkoilla äänikirjana. Sen rinnalla iltapuhteena luin Sinikka Vuolan ja Melenderin esseekirjaa Maailmojen loput (WSOY 2018). Näin menevät kirjakokemuksessani suloisesti puurot, vellit ja melenderit sekaisin.

20181124_110220.jpg

Melenderin romaanin toinen päähenkilö – kirjailija-Melender – tuskailee romaanikäsikirjoituksensa loppuun saattamista. Melender on romaanissa kiitelty esseisti, joka keskeneräisen romaanin lisäksi suunnittelee seuraavaa proosateosta, ”700 veljestä”. Kuuntelen tätä, sitten otan kuulokkeet korvistani ja luen Melenderin esseistä käsityksiä kiinnostavasta kirjallisuudesta, jossa ei välttämättä juonella ja henkilöillä ole niin merkittävää sijaa kuin kerronnalla ja rakenteella. Ja kaikenlaista vallan mieltä kiinnittävää Maailmojen loput -esseistä poimin – romaania tukevaa, sekoittavaa, vähän vastakkaistakin ja paljon pohdittavaa, esimerkiksi näin:

”Minulle rakas – ehkä liiankin rakas – ajatus on, että jokainen teos pettää tekijänsä, lukijansa ja jopa kirjallisuuden tavalla tai toisella.”

Tulen petetyksi siten, että romaanin loppu päähenkilö-Melenderin suhteen löpsähtää, mutta se on nimenomaan minun tavisodotusteni pettämistä. Enkä kuitenkaan osaa formuloida, mitä sitten oikein odotin. Minä tavislukijana kiinnityn henkilöihin (myös kirjahenkilö-Melenderiin) ja seuraan miten heille käy, jossain määrin ripustun myös juonitasolle, koska tässä romaanissa on juoni. Se rakentuu seuraamaan kronologisesti kahden henkilön elämää määrätyltä jaksolta. Kerrontaratkaisut eivät vaadi lukijalta pinnistelyä, energian voi suunnata muuhun, esimerkiksi siihen, mikä välittyy henkilöiden kautta.

Luen romaanista paljon piikkiä ja parodiaa, sillä pääsen romaanin kirjalija-Melenderin seurassa miestenkeskeisiin vuorovaikutustilanteisiin, hirtehisiin kustantamojuhliin, äijien roadmovie-mökkimatkalle ja taiteilijaperinteessä usein esiintyvään psyykkiseen käänteeseen. Ja haa, en paljasta juonta, vaikka esseisti-Melenderin tekstin perusteella spoilaukset eivät sössi kunnon kirjaa. Ja tämä vielä: Melenderin esseissä käsitellyistä kirjoista löytää esikuvia Melenderin romaanin tapahtumiin.

Romaanin toinen päähenkilö on myös kirjailija, Onerva. Hänen kaihtelematon tyylinsä törmää kirjallisiin odotuksiin ja etenkin lukijoiden odotuksiin. Onervan kiihkeä ja jyrkkä elämänasenne pitää myös parisuhdetta jännityksessä. Onerva viehättää minua räyhäkkänä ajattelijana ja sanojana. Nomen est omen, eli voisiko aikanaan rohkea L. Onerva olla romaani-Onervan haastavuuden takana?


Ennen kaikkea luen Melenderin romaania kirjana kirjoittamisesta ja kirjailijuudesta. Siihen liittyy ajatuksia osaamisen hauraudesta sekä intentioiden ja arjen hallinnan ristiriidoista. Kirjailija ei ole vain työnsä, ja siksi oleellista on hapuilu suhteessa muihin ihmisiin, itseen ja instituutioihin. Kirjallinen elämä ja kirjaeläjät näyttäytyvät arkisessa, huvittavassa ja traagisessa valossa. Melenderin kautta katsastetaan myös yritystoiminnan kurimukseen, Onervan kautta vastuuseen lähimmäisestä, ehkä jopa raamatullisessa mielessä niistä kaikkein pienemmistä.


Maailmojen loput -tekstissä Melender kirjoittaa siitä, miten tekstimateria voi viedä kirjailijaa tiedostomattomasti. Mutta:

”Kun lopetuksen akti lähestyy, kirjailija voi tuntea tarvetta tarttua vahvemmin ohjaksiin. Hän ei halua antaa kielen, kerronnan tai henkilöhahmojen mellastaa, vaan pyrkii varmistamaan hallitun laskeutumisen. Etenkin, jos tuntee olevansa vaarassa menettää kontrollin tekstiinsä. Laskeutuminen ilman pomppuja on turvallista, mutta tylsää – ilmailussa tylsyys on hyvästä, kirjallisuudessa pahasta.”

Kirjailijan on siis paketoitava kirja tavalla toisella. Miten se käy romaanissa Rautakausi? Päähenkilö-Melenderin tarinan nauhat solmitaan umpisolmuun, johon kiedotaan kärsivän taiteilijan traditioon kuuluva käänne. Päähenkilö-Onerva sen sijaan saa jokusen solmun auki ja on vapaa jatkamaan valitsemallaan sätkivällä linjalla. Ja Rautakauden maailman loppu? Se on tällainen:

”Kyllä mä rakastan. Kyllä, kyllä!”

– –

Tommi Melender
Rautakausi
WSOY 2018
romaani
4 t 42 min, lukija Aku Laitinen.
Kuuntelin BookBeatissa.

Sinikka Vuola & Tommi Melender
Maailmojen loput. Kirjoituksia romaanitaiteesta
WSOY 2018
esseitä
296 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

(Maailmojen loput -kirjasta postaan joskus tuonnempana lisää.)

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Romaani, Taiteilijaromaani

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Olet täyttänyt ruumiini tulella

Runolla on tapana kielellistää jotain sellaista, mille ei välttämättä ole sanoja. Voi käydä myös niin, ettei runoa voi uudelleen sanoiksi palauttaa. Genreistä lyriikka on hienovireisin, salaperäisin ja monitulkintaisin. Mikäpä sen paremmin sopisi välittämään aistien virittyneisyyttä. Tämän todistaa Sinikka Vuolan toimittama hieno eroottisen runouden antologia, Olet täyttänyt ruumiini tulella (WSOY 2017).

”Nainen kahlaa lähteitä uudessa maassa”

Nykyään kaikkeen ympätään metafora ”matka”. Aikamoinen matka on vaikkapa missi- tai laulukilpailu, treenijakso MM-kisoineen, ihmissuhde tai työura. Vaikka kuinka kuluneelta kuulostaa, uskallan sanoa, että Vuola ja toimituskunta on kulkenut vaiheikkaan matkan 2000-luvun kotimaiseen runouteen. Lähdeaineisto on todellakin vienyt kirjan tekijät runsaisiin, uutukaisiin sanamaihin.

Ennen sanaakaan erotiikasta totean, että antologia on näyttävä katsaus nykyrunoista, eli on kyse kulttuuriteosta. Runoilijoita on noin sata, runoja melkein 240. Kirjaan päätyneet runot on valittu runoilijoiden kanssa. Järjestys on kronologinen, eli vuodesta 2000 lähdetään ja päädytään tähän vuoteen. Kaikki runoilijat ovat yhä elossa, ja runoilijoiden ikähaarukka leviää yhdeksänkymppisestä parikymppiseen.

”En enää häpeä edes adjektiivejani, saat ne superlatiiviin!”

Ei vieläkään sanaa erotiikasta! Pihtaan siis, mutta kokoelmasta nautin. Luin sitä verkkaisesti, runovuosi kerrallaan. Vahvat, latautuneet tekstit annostelin haukkapaloiksi, jotka täyttivät. Hitaiden, hyvien hiilareiden tavoin ne pitivät pitkään kylläisenä.

Ainutlaatuiseksi antologian tekee moni asia, mutta nostan esille lyhyet lausumat, joita osa runoilijoista on runojensa perään kirjoittanut. On kiehtovaa peilata omaa ajatusta runosta tekijän saatesanoihin. Joskus tulkintani on aivan toinen kuin tekijän taustoitus. Sellaisia runot ovat: runoilijan viestejä vastaanottajan vastuulla. Hykertelen, kun uteliaisuuteeni palkitaan ja runoilija paljastaa, miten runo on syntynyt runoilijan suorasta havainnosta, kokemuksesta, abstraktiosta tai jostain, joka on vasta aluillaan.

Olet täyttänyt minut tulella

”kielen makusilmut ja lonkan malja tietävät niin hyvin”

Eroottisen runon määrittelyyn ei ole yhtä lausetta. Eikä välttämättä ole helppoa rajata  erotiikkaa rakkaudesta tai seksistä, vaikkeivät ne välttämättä kuulu yhteen. Sanakirjamerkitykseltään eroottinen sisältää aistillisuuden ja seksuaalisuuden.

Kokoelman monipuolisuus valloittaa. Jotkut runot ovat viitteellisiä tai hienovaraisia, toiset leikkisiä, vakavia, raastavia, lihallisia tai vereviä. Jotkut runot ovat suorasukaisia tai rujoja. Esimerkiksi Eetu Salusen runossa ei kierrellä: ”Penis on helppohoitoinen ja kätevä / vaikka naistenlehdessä muuta väitetäänkin”; ja Hannele Pohjanmiehen runo käynnistyy: ”Rakastan persettäsi.” Joistain runoista en erota rahtuakaan erotiikkaa tai tavoita koko ajatusta. Ja se on ihan oikein: paljon riippuu lukijan vireystilasta tai katsantokannasta.

”Otan sinut itselleni”

Otan Olet täyttänyt ruumiini tulella itselleni kirjaksi, johon palaan. Selaillenkin silmiin osuu aina uudenlaisia, ainutlaatuisia sanomisen tapoja. Runon liukkaus kielen lipojana onnistuu aina yllättämään. Kaikki keinot ovat käytössä: rytmi, soinnut, kielikuvat, symbolit, typografia ja muodot vapaasta sonettiin.

Suosikkini vaihtuvat lukukerrasta toiseen. Tällä silmäyksellä Hannimari Heinon runo vuodelta 2009 ihastuttaa rytmillään ja mietityttää esimerkiksi katkelmalla: ”Laitan sinut kävelemään, painan kengänpohjasi saveen / kunnes piirryt esiin, todempi, toden korkokuva.” Runoilijan saate laventaa erotiikkaymmärrystä: ”Toisaalta, kirjoittaminen parhaimmillaan on aina eroottista, koskettamista, ääriviivojen tunnustelemista – halua äärien tuolle puolen.”

Rytmiikka ja kielen sääntöjen venyttäminen miellyttävät minua. Sanaston ja sanomistavan teho iskee Katri Helenan iskelmän virittämästä Miira Luhtavaaran runosta (2014), joka alkaa: ”anna, mulle, tähti, taivas, sade, kuuro, märkä, pyyhe, vasten, vatsaa, – -” 

Jos jotakuta erotiikka epäilyttää, runoja voi lukea kommunikaationa, kohtaamisena, ihmisyyden ääninä. Eikä erotiikka rajaa maailmaa pois. Karri Kokon Toisaalta-kokoelmasta (2010) säilytän matkalleni seuraavat säkeet:

– –
Rakastin kaikkea, elollista, olemme täällä, vain pienen hetken
jatkan samaan tapaan, tiedän pian, syyn miksi.
– –

Juttuni väliotsikot ovat antologian runoilijoiden runoista:
Johanna Venho, kokoelmasta Ilman karttaa (2000)
Merja Virolainen, kokoelmasta Aprilia (2017)
Sinikka Vuola, kokoelmasta Musta ja punainen (2009)
Marjaana Aumasto, kokoelmasta What a Bitch (2007)

– –

Olet täyttänyt ruumiini tulella
Eroottisen runouden antologia
Toimittanut Sinikka Vuola
WSOY 2017
375 sivua.
Ostin kirjan.

Kirjasta kirjaan on myös postannut antologiasta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Sinikka Vuola: Replika

Avoin kirje Leipurin vaimolle

Sinikka Vuolan Replika-romaanin (Tammi 3016) henkilöistä sinä kolahdat. Miehesi Leipuri juo ja leipoo, leipoo ja juo, leipoo pojastanne äänettömän. Sinä et ole äänetön vaikkakin vähäsanainen.

Romaanin alussa kuuluu naiivi mutta tarkan lapsen ääni. Henkilöillä ei ole nimiä vaan titteleihin tai muuhun ilmeiseen perustuvat lempinimet. Ympäristö on tyylitelty – kuin maailmojen katvealue. Pääosa eletään köyhien laakson elinpiirissä.

Sinä olet läsnä vaikket aina paikalla. Olet ainoa, joka ei käy laaksolaisten elokuvailloissa. Silti sinä olet näkemättäkin läsnä.

Niin se on, katseen voima on suurin voima, Leipurin vaimo sanoo. Katse hallitsee maailmaa ja minähän sen tiedän. Minä jos kuka, Leipurin vaimo toistaa valottomin silmin.

Minäkertojalla ei ole isää, Äitimuukalainen on, mutta sinä – Leipurin vaimo – olet ottanut minäkertojan syliin. Sillä on merkitystä. Vaikka minut huijataan olettamaan, että olet ohimenevä romaanin sivuhenkilö, tajuan, että sinulla on Merkitys.

Häkellyn Replikasta. Se vaikuttaa parisataasivuisena runona. Sen maailma myllertää merkillisenä, uhan tuntu ja epämääräisyys väreilee; sen kieli henkii ajatuksen vapautta. Romaani leikkii Pinokkion ja Siniparran tarinoilla ja kutoo niille tiukin silmukoin uudenlaiset asut.

replika

Kohotun komeista kohdista. Esimerkiksi Kuoleman läheisyys on sellainen. Romaanin taittoratkaisut täydentävät hienosti sekä kuolevan että lapsen ajatusten rinnaneloa. Romaanissa on elämää suurempia teemoja kuten kasvu, kuolema, rakkaus ja muistot.

ONKO MITÄÄN TURHEMPAA KUIN MUISTO, Kaivoksen kuparinhajuinen suu huutaa meille. Mitä kannattaa muistella? Kuolleita jotka eivät enää koskaan puhu tai vastaa? Laakson katkeran menneisyyden kuvia? Tuskan ja häpeän näyttämöitä jotka sinä tahdot elää yhä uudelleen? Niin, onko mitään, kerrassaan mitään yhtä raskasta ja tarpeetonta taakkaa kuin tarve muistaa?

Rasitun. Teksti ei ole helppoa, ja joudun olemaan varuillani keskittymisen kanssa. Silti epäily kaihertaa: en tajua kaikkea, paljon menee varmasti ohi. Olen symbolipyörteestä pöllämystynyt. Ja silti koen itseni ravituksi, sillä saan tekstistä purtavaa.

Mutta Leipurin vaimo: kun loppupuoliskolla emme tapaa, hajoaa teksti, herpaannun. Minäkertojakin ajautuu sekavaan ympäristöön, kauhujen talolta se minusta vaikuttaa, arvoitukselliselta ja pelottavalta. Sellaista on kasvaa yksin, ilman sinua Leipurin vaimo.

Sinä Leipurin vaimo vaikutat niin, että haluan lukea kirjan loppuun asti, tavata sinut vielä. Ajattelen sinun maadoittavan sähköisen surrealistisen proosan. Et näe etkä paljon puhu, mutta saat lopussa lähes viimeisen sanan – ja annat toivoa.

– –

Sinikka Vuola
Replika
Tammi 2016
romaani
197 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita, esimerkiksi Kaisa Reetta, Katja, KristaOmppu, Opus eka ja Tuomas.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani