Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto & kirjapiiri

Jukka Viikilä voitti Finlandia-palkinnon toistamiseen, nyt himmeliksi luonnehditulla kirjalla Taivaallinen vastaanotto (Otava 2021). Kolmihenkinen kirjapiirini valtsi sen ensimmäiseksi vuonna 2022 ruodittavaksi teokseksi.

Lyhyesti kirjan ydin: sen sisuksissa on katkelmia kirjailija Jan Holmin romaanista, joka kertoo hänestä/romaanikertojasta ja hänen avosydänleikkauksestaan. Suuri osa kirjasta koostuu lukijakokemuksista. Osa ruotii kirjaa ja kirjan kertojaa, suuri osa kertoo omia ajatuksiaan ihan muusta. Parhaiten kirjaa kuvaa yksi katkelma siitä:

”Älä ajattele tekstiäsi tarinana, vaan otteena elämästä, jota haluat kuvata. – -. Älä ajattele lainkaan tapahtumia. – – Valitse toisiaan lähellä olevista kohtauksista parhaat, älä yhdistele kohtauksia.”

Spekuloin viisi vaihtoehtoa Taivaallisen vastaanoton ytimeksi. 1) Viikilää on kiehtonut ajatus mahdollisimman sirpaleisesta ja lukijan omiin valinnan mahdollisuuksiin luottavasta teoksesta, joka roiskii jokaiselle jotakin, itse yhdisteltäväksi. 2) Romaanissa on pitkän nenän näyttöä markkinoita hallitseville juoniromaaneille. 3) Runoilijataustainen Viikilä korottaa kielen merkityksen tarinaa tärkeämmäksi ja pirskottaa fragmentteihin tärkeitä ajatuksia kokemusmaailmasta ja kirjoittamisesta – vähän niin kuin statementtina taidoistaan. 4) Viikilä testaa, miten rikkoa kaikki edellisestä romaanista kasautuneet odotukset. 5) Tai sitten kirja on koe: miten fragmenttirakenne menee kriitikoilta ja lukijoilta läpi, kirjaa siteeraten: ”Oleellista on, että romaani on teko.”

”En harmistu siitä, että välillä olen vähän heitteillä tämän kirjan kanssa.”

”Kirjan pohjalta voisin kuvitella toisen kirjan.”

”Pitkästyttävä, ei temmannut mukaansa.”

Noin voisin kiteyttää kirjakokemukseni teoksesta poimituin sitaatein. Mutta mitä mietteitä on kirjapiirini Johannalla ja Tarulla?

Kirjapiirimme oli kovin samanmielinen, vaikka yksi meistä oli jäänyt kirjassa kutakuinkin sivulle 100 ja oli epävarma kirjan jatkamisesta. Me muut lohduttelimme, että Taivaallista vastaanottoa voi lukea sieltä täältä tai osittain.

Ehkä leimaavin lukutunnelmamme oli, että emme tienneet, mihin kirjassa tarttua. Mietimme kaiken tarkoitusta, kauniita lauseita irrallisesti – pointti jäi auki. Johanna pohti sitä, mikä tekee romaanista sellaisen, ettei se kommunikoi. Taru puolestaan vertaili tekstipätkiä some-teksteihin.

Luimme kirjasta lukuisia hienoja, aforistisia ajatelmia, oivaltavia havaintoja ja naurattavia heittoja sekä kirjallisuuspohdintoja. Sitten ne hukkuvat muuhun kohinaan. Tajusimme: kirja ei jätä muistijälkiä, ei tule jättämään jälkeä.

Keskustelimme myös autofiktio-näkökulmasta. Olimme lukeneet monia lehtihaastatteluja Viikilästä, viimeisimmän HS-kuukausiliitteestä (5.2.2022). Bongasimme niistä romaanista tuttuja rolexeita, pettämisiä, perheasioita, ja spekuloimme, miten kenties juonellinen avosydänleikkausromaanikässäri päätyikin tällaiseksi palastelluksi runolliseksi fragmenttiromaaniksi.

Kaikkein eniten kirja auttoi minua kirkastamaan omaa lukijuuttani. Nautin kirjoista, joissa ei tarjota kaikkea valmiina, ja pidän rakenteen rikkomisesta. Silti Taivaallinen vastaanotto tuntui itsetarkoitukselliselta. Siis mieltymykseni taitavat kuitenkin kallistua tarinavetoisen proosan puolelle. Huomaan, että kokosin etenkin Mintun ja taksikuskin osuuksista minua kiinnostavia juttujuonteita, eli pelkkä hieno sanominen siellä täällä ei riittänyt, vaan aloin kuroa kokoon tarinaa elämästä kuolevaisuuden ja katoavaisuuden melussa.

Jukka Viikilä: Taivaallinen vastaanotto, Otava 2021, 379 sivua. Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Kirjapiiri, Romaani

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s