Aihearkisto: Taide

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guasssityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

6 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Team Lab: Massless

Kirjoitan tähän Amos Rex -reseptin.

1. Ota yksi rasittava päivä.

2. Tallustele uuteen Amos Rexiin (ehkä päivänä, jona on kohtuullinen jono lippuluukulle).

3. Astu ensimmäiseen Massless-huoneeseen. Elämän alkumeri läikehtii sinivalkoisena mustan huoneen seinillä – näyttää animaatiolta, mutta tuntuu ajanpysäyttäjältä. Katsele rauhassa ja kuuntele samalla mediatatiivista äänitaustaa. Rasittava päivä hajoaa jo aaltoihin, etkä arvaakaan, mitä muuta arkea torjuvaa on vielä tulossa.

4. Siirry peilisaliin, jossa riemunkirjavat kuviot leikittelevät katsojien kasvoilla ja kuvastimet heijastavat ne monikertaisesti muuttaen tilantunnun. Näet jaloissasi vilistäviä värikkäitä eläinhahmoja, ja kun sipaiset seiniä, puhkeavat eriväriset kukat kukkimaan. Seinillä lentävät perhoset ja kiipeilevät lämpimien maiden elukat. Herkistyt kaikenikäisten kanssakulkijoittesi eläytyvästä ilosta.

5. Etsi aukko, josta siirryt avaruuteen. Tunnet, että vältät mustan aukon, vaikka kaikki valojuovat vetävät sinua sinne. Pysähdy mahdollisuuteen, että se on sittenkin menoa, muttei tunnu pahalta vaan päinvastoin. Lillu avaruusnäkyjen ja huminamusiikin hämyssä.

6. Etsi taas aukko, nyt se vie kaikkein salaisimpaan. Voi se olla myös kaikkein pyhin. Siellä ehkä jonotat hetken installaatioon, jossa olet neljä minuuttia tilassa, jolle ei oikeastaan ole sanoja. Ehkä olet toisessa olomuodossa. Sinua saattaa aasialaispopilta kuulostava äänimassa, ja sen koventuessa ja modulaation noustessa tunnet lentäväsi näkemiesi lintujen kanssa. Voi olla, että silmiisi nousevat kyyneleet, joita et osaa selittää. Installaation loppupuolella tunnet leijuvasi miellyttävään tyhjyyteen kuin puhalluskukkien höytyvät. Saatat olla hetken massaton.

7. Nauti kokemus sellaisenaan. Ihmettele, että taiteilijaryhmä Team Lab on keksinyt jotain sellaista, mitä et tiennyt voivan olla: Massless. Jatka elämää riemastuneena elämysmahdollisuudesta, jonka sait.

– –

Amos Rex: kotisivut https://amosrex.fi/

Team Lab: Massless 30.8 – 6.1.2019

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Kulttuuri-Köpis

Olikos se niin, että tietyn klassikkonäytelmän mukaan on jotain mätää Tanskanmaalla? Mätäkuinen visiitti siellä osoitti väitteen vääräksi (ellei mukaan lasketa tunnelmaa hotellihuoneessa, jossa ei ollut ilmastointia, ikkunat länteen ja lämpötila yötäpäivää tapissa).

Lepuutin jalkojani polttavassa paahteessa kanavaristeilyllä, silmiäni Lousianassa ja päätäni Kööpenhaminan kansallisgalleriassa (SMK). Lousiana on kokonaistaideteos, jossa uuden ajan maalaus- ja veistotaide on yhtä kiinnostavaa kuin polveilevat polut taidetalon ympärillä. Koin muun muassa Giacomettin, Mooren, Yves Kleinin, Kusaman ja etenkin huikean Gabriela Münterin siinä kuin pyökit, lehmukset, muratit ja meren. Pääkaupungin taidemuseossa pysähdyin lähinnä Granachin, Brueghelin, Boschin, Modiglianin, Munchin teoksien eteen ja kohtasin monia tanskalaistaituritöitä, ennenkokemattomia. Kaikki tämä pisti matkahaikuilemaan.

Kaupunkikulttuuri

Silmän sipaisu,
veden, valojen välke,
kuuma pehmitys.

Lousiana

Maa, meri, taide
sulavat, luovat luonnon
aina uudeksi.

Taulun edessä

Häkkilintujen
tapaan kiikissä ajan,
tapojen. Kiidän.

(Christoffer Wilhelm Eckelrsberg, Mendel Levin Nahthansson’s  Daughters, Bella and Hanna, 1820)

Matkailija

Ihminen tietää,
vaan kävellen sisään saa
ainutlaatuista.

(Matkalla 27. – 29.7.2018)

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Taide

Fantastico!

Italialainen 1920-luvun tienoon taide ei ole niin tunnettua kuin klassinen maalaustaide. Renessanssista ja muualta menneestä ovat saaneet vaikutteensa myöhempien aikojen maalaukset, joita pääsee kesän ajan katsomaan Ateneumiin.

Näytillä olevia maalauksia kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Taulujen tunnelmissa todellakin leijuu selittämätöntä outoutta, vaikka niitä voi luonnehtia näköistaiteeksi. Esimerkiksi heti ensimmäisen näyttelyhuoneen iso maalaus Neidit johdattelee merkilliseen menoon.  Felice Casoratin taulussa neljä erilaista naista poseeraa ajanmukaisin asuin tai asutta metsäisen ympäristön edessä jaloissaan jos mitäkin naiselämän purkkia ja purnukkaa. Mistä on kyse? Sitä jään pitkäksi aikaa ihmettelemään.

Mielenkiintoni kohdistuu etenkin muotokuviin, vaikka asetelmia ja maisemiakin näyttelyssä on. Potretteihin on sisällytetty taidehistorian traditio, ja silti niissä on oman aikansa ote. Kuin taustan päälle liimatut ihmishahmot ovat tarkkoja, jollain tavalla kiiltokuvamaisen irrallisia ja silti – en löydä sanaksi sopivampaa kuin – sielukkaita.

Antonio Donnghin Nainen kahvilassa pysäyttää minut, samoin Cagnaccio di San Pietron omakuva. Viimeksi mainitun kaksi isoa alastonkuvaa hätkähdyttävät. Minä näen niiden naiskuvan misogyynisenä.

Näyttelyn mainosjulisteen Naamioita-maalaus (Cecare Sofianopolo, 1930) on todella hieno. Sen etualan sirkushahmot vievät ajattelemaan irvokkuutta ja kuolemaa, kun taustahahmot sen kuin tanssaavat. Taulu näin jälkikäteen puhuttelee: juhlat ovat pian ohi – fasismi tulee ja vie. Tekisi mieli sanoa, että taulussa on jotain myös tähän aikaan sopivaa.

 

– –

Fantastico!
Italialaista taidetta 1920 – 1930 -luvuilta
Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Talvi-Tallinna 2017: kumua Kumusta

Välipäivien virikkeeksi sopi päiväreissu Tallinnaan (29.12.2017). Sateisensumunen hämärä peitti kaupungin, mutta kävelyreitti keskustasta Kadriorgan puistoon johdatteli hyvin siihen, mitä taidemuseo-Kumussa kohtasin. Ränsistyneen maatuva maisema tuntui jotenkin dekadentilta.

Kumussa on käynnissä Pahan kukkia -teemainen näyttely, viroksi Kurja lillede lapsed, eli katsaus virolaiseen dekadenssiin. Näyttelyssä on useiden taiteilijoiden teoksia 1910-20-luvuilta. Niissä liikutaan symbolismista ekspressiivisyyteen. Esillä on paljon grafiikkaa ja piirroksia, jonkin verran maalauksia.

KumuYksi taiteilija ponnahti tietoisuuteeni, Eduard Wiiralt (1989 – 1954). Nimi on ollut ehkä enne, mutta töissä on selvää viiraamisen tunnetta. Niissä näkyy piinattu sielu, ja tematiikka kytkeytyy pitkälti seksuaalisuuteen. Wiiraltiin kiinnitin huomiota aiheenkäsittelyn vuoksi – joissain teoksissa häiriintyneisyys muuttuu jopa vastenmieliseksi – mutta taiteilija on eittämättä ollut omaperäinen ja viivan hallinnut taituri.

Kumussa on perusnäyttelyiden lisäksi katsaus saksalaiseen ekspressionismiin. Sen helmiä ovat yksi Kandinskyn ja yksi Egon Schielen työ. Nykytaideosastolla näin mainion videoteoksen: klasariryhmä esitti oopperaa keskellä maalaiskylän pölyistä tietä jonkin eteläisen pallonpuoliskon kehitysmaan siimeksessä. Kaikki paikalle osuneet seurasivat esitystä herkeämättömästi. Video herätti paljon ajatuksia taiteesta, kulttuurista ja ennakkoluuloista.

Joulun loistosta oli vielä paljon jäljellä. Pimenevä Tallinna tarjosi tunnelmallisia katukuvia. Ledvalojen välistä vilahtaa keskiaikainen ydin.

Lisää Kumun näyttelyistä tästä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Marraskuinen Berliini

Nainen juo viinin viimeiseen tippaan. Läpikuultava pikari peittää hänen kasvonsa. Hauras materiaali kätkee naisen tunteet. Niitä ei erota mies, joka seisoo hänen vieressään ja on valmis kaatamaan pikariin lisää heti, kun nainen laskee lasin pöydälle.

Pöytää peittää paksu itämainen matto. Sen sävyt ja naisen lohenpunainen puku saavat hohdetta päivänvalosta, joka siivilöityy puoliavoimesta ikkunasta muuten hämärään huoneeseen. Nainen ja mies ovat valon ja hämärän rajalla.

Ehkä nainen laskee pian lasinsa, tarttuu viereiseen tuoliin asetettuun soittimeen, siirtää eteensä pöydällä lojuvan nuottinipun ja aloittaa soiton katsomatta mieheen. Tai sitten hän ojentaa lasin kohti miestä ja haluaa tapahtuvan sen, mitä sitten tapahtuukaan.

Kun maalaus pakottaa tarinaan, se ylittää ajan ja paikan. Oikeastaan parempi on sanoa maalauksen pysäyttävän. Näin tekee Johannes Vermeerin teos Viinilasi (1659-1660, The Wine Glass) Berliinin Gemäldegaleriessa (tässä).

Vermeer

Gemäldegalerien vanha taide tarjosi Vermeerin lisäksi muita suosikkejani: Van Eyck, Petrus Christus, Hieronymos Bosch ja Bellini etunenässä. Erikoisesittelyssä oli lisäksi huikeasti tyylitelty ja loistokas Jean Fouquedin madonna.

Synkeän sään sävyttämä viikonloppumatka vei menneeseen. Sateen pakoilu museossa on kaikin puolin kannatettavaa, joten kiersin Berliinin museosaarella antaumuksella eri kulttuurien alkuhämärää ihaillen, etenkin entistä Kreikkaa, Roomaa ja Babyloniaa.

Nefertiti

Nefertiti

Matkaseuralaiseni luonnehti Berliiniä dystooppiseksi mega-Helsingiksi. Sana lihallistui ja äänellistyi East Side Gallerien graffitiseinustalla, eurooppalaisesta valtapolitiikasta muistuttava muurireliikki taustanaan. Tirehtööriasuinen herra soitti viemäriputkista rakentamaansa puhallinta saaden aikaan synkeän kumeaa, marras-Berliinin tummaa ulinaa.

East Side

– –

Berliini-tietoa:
Gemäldegallerie
Museeinsel
East Side Gallerie

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Kiasma lokakuussa 2017

Värittömänä lokakuun päivänä etsin värejä nykytaiteesta. Jonkin verran niitä löytyi, mutta mieleni myös musteni.

Ars Fennica

Ars Fennica -palkinto on taas jaossa. Yleisö saa myös äänestää suosikkiaan. Minun ei ollut vaikea valita ehdokastani. Hän on Camilla Vuorenmaa. Hänen puulle maalaamistaan teoksistaan sain kaipaamaani väriä. Puukaiverrustekniikka tuo lisäksi maalauksiin struktuuria. Aiheet ovat universaaleja, ja näyttelytekstin perusteella niitä on noukittu maailmalla koetusta.

Muiden ehdokkaiden työt jäivät etäisiksi. Se on sanottava, että Pekka ja Teija Isorättyän instrumenttiteos ilahdutti taidehistoriallisilla viitteillä ja herätti ajatuksia kauneus- ja kuolemamielleyhtymien kombinaationa.

Ars17

Olen taiderajoitteinen: en millään jaksa kökkiä videoteosten edessä. Tämänkertaisen Ars-näyttelyn teokset ottavat kantaa nykyaikamme viestintävälineisiin ja kokemusten sirpaleisuuteen, siis mikäpä sen mainiompaa kuin ilmentää sitä nykivin liikkuvin kuvin, kaapelinpätkin tai vaikka rutattuine näyttöruutuineen. Eli en saanut teoksista ihmeitä irti vaan huomasin ärsyyntyväni.

Vain mauritiuslaisen Nandita Kumarin kiehtovat lasipullotyöt saivat minut keskittymään. Isoihin pulloihin on upotettu pleksilevyjä, joihin on väkerretty kiehkuraisia kuvioita, osin kasviaiheita. Materiaaleina on esimerkisi komponenteilta näyttäviä elektronisia pikkupiuhoja. Kolme pulloteosta liittyy samaan teknologiateemaan kuin näyttelyn muidenkin taiteilijoiden työt. Kumarin teoksissa on interaktiivisuutta: yhdessä teoksessa katsojan puhallus muuttaa äänimaailmaa; toisessa teoksessa on pieniä näyttöruutuja, joissa videokuvassa vilistää maisemia. Innostuin Kumarista.

Korakrit Arunanondchai

Kiasma_lokakuu1.jpg

Newyorkilainen, thaimaalaistaustainen taiteilija sotkee töihin eri materiaaleja, valoja, värejä, ääntä ja liikettä. Isossa näyttelysalissa on veistosmaisia röykkiöitä, jotka pikakatselmuksella ovat kuin alienin oksennuksia tai kauheimman kaatopaikan jäänteitä. Jätettä, jonka kauheuksissa on jäänteitä kauneudesta; jätettä, jota jätämme jälkeemme. Yksityiskohtia on runsaasti, lisäksi valo- ja ääniefektejä.

Arunanondchain haastatteluvideosta sain selville, että hän on aloittanut farkkumaalarina, koska farkkukangas selvimmin symboloi globalisaatiota. Hän myös tekee videotaidetta, ja näytillä on rap-videotyylinen teos ja pitkä filosofinen videoteos, jossa näyttäytyy myös taiteilijan muistisairas isoäiti. Jälkimmäisestä nappaan minuun vaikuttaneen tekstireliikin:

löydätkö kauneutta tästä datan merestä

Kiasma_lokakuu2Muistisairauden teema koskettaa minua. Isoäitivideon katkelmallisen silmäilyn jälkeen katson ”kaatopaikkaveistoksia” toisin silmin. Ne alkavat näyttää kaaokselta, jota kertyy jokaisen mieleen kokemuksista ja muistoista. Veistokset tuntuvat siltä tilalta, jonka kuvittelen muistisairaan mieleksi, joka ei saa otetta aikaan, paikkaan, minuuteen ja muistoihin. Ja niin teokset asemoituvat uudelleen: niiden ympäristötuhoajatuksia tuottanut ensivaikutelmatulkintani muuttui. Kuvien (kuvataiteen) merkitystä ei voi kiistää – taas taiteilijan videon tekstifragmenttia lainaten –

tässä oudossa maailmassamme

– –

Kiasma: http://www.kiasma.fi/

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala

Ellen Thesleffin (1869 – 1954) symbolistinen ja ekspressionistinen taide sekä poikkeuksellinen elämä pääsevät vihdoin kattavasti kirjoihin ja kansiin. Hanna-Reetta Schreckin kirjoittamalla taiteilijaelämäkerralla on komea, anteeksipyytelemätön ja kuvaava nimi: Minä maalaan kuin jumala (Teos 2017).

Schreck tekee Thesleffistä väitöskirjaa, ja sen etiäisenä ilmestynyt elämäkertakirja purkaa opinnäytettä vapaammin keskeisen suomalaismodernistin taiteilijaelämää. Kirja etenee melko kronologisesti, ja jokainen luku alkaa lukua kuvaavan ajanjakson teoksen analyysilla. Elämäntapahtumiin Schreck kytkee monipuolisesti taidetutkimukseen ja sosiaalihistoriaan liittyviä tietoja. Aiheeseen sopivasti nousee feministinen näkökulma, sillä naisen asema taiteilijana ja itsenäisenä toimijana oli Ellenin aikaan tyystin toinen kuin nykyään, eikä se tänäänkään ole ihan itsestään selvää.

Thesleffin elämänvaiheissa riittää kiinnostavaa luettavaa. Rakastavassa ja sallivassa perheessä kasvaneena Ellen pääsi taiteilijaoppiin, vietti vilkasta elämää ja matkusti paljon. Etenkin matkusteleminen hätkähdyttää minua: jatkuva reissailu pitkin Eurooppaa ja etenkin Firenzeen auttaa ymmärtämään sen, että Thesleff sai reaaliaikaisesti taidekäsityksiä muuttaneet vaikutteet paikan päällä, nämä symbolismit, futurismit ja ekspressionismit. Kirjan myötä Thesleffeille merkitykselliset hämäläismaisemat Muroleessa alkavat näyttää jatkeelta muulle resuamiselle paikasta toiseen, vain eri valo erottaa sen Euroopasta. Sama ilmaisuvapaus.

Minä maalaan kuin jumala

Kirjassa on paljon kirjesitatteja. Schreck on tehnyt suurtyön, kun hän on selvittänyt runsasta ja monikielistä kirjeenvaihtoa, mutta se on kannattanut. Näin välittyy kohteen ääni, tapa lähestyä asioita, ilmaista visuaalisuus ja tunteet sanoin. Thesleffin omista teksteistä työntyy esiin fragmentaalinen vaikutelmakirjaaja, runoilija. Omapäinen, leikkisä, varma havainnoija resonoi kirjekirjoittajan tauluihin. Ja mitä tulee kirjan nimen tokaisuun, joka on suora sitaatti yhdestä taiteilijan kirjeestä, taideteosten luojan jumaluus selittyy esimerkiksi näin:

Vielä jää jotakin valmistakin – oi luoja – olen ymmärtänyt, että maalari on ensin väritaiteilija, sitten runoilija ja että jokainen päivän aurinkoinen hetki vaatii oman tekniikkansa – nyt olen kenties jo ymmärtänyt, että minä olen ymmärtänyt jotain, mitä kukaan ei ole ennen minua…

Kirjeenvaihto luonnollisesti paljastaa paljon Ellenin suhteista, mutta kaikki ei selviä, esimerkiksi itsellisen naisen hullaannus huikentelevaan englantilaiseen teatterimieheen jää silti arvoitukseksi. Paljon muutakin kiehtovaa kirjassa on niin taide-elämästä, naiskysymyksestä, kriitikoiden suhtautumisesta kuin muistakin ajanilmiöistä. Epäpoliittiseen taiteilijaan vaikuttivat sodat ja pula-ajat toisaalta samoin kuin kaikkiin muihin, toisaalta toisin – taiteeseen jälkiä jättämättä. Ellenin runoja on ruotsiksi julkaistu, ja niistä muutama on kirjassa suomennoksena. Rohkenisiko joku kääntää ja julkaista niitä enemmänkin suomeksi?

Thesleffien perheen innostusta valokuvaamiseen on kiittäminen, sillä kirjassa on paljon kotiarkistoaarteita. Valokuvat näyttävät muun ohella sisaruuden tärkeyden – nuo ihanat naiset rannalla (ja muualla) Ellen, Gerda ja Thyra katsovat aikojen takaa kuvista haastavina ja kauniina. Värikuvajäljennöksiä maalauksista soisin kirjassa olevan paljon enemmän kuin nyt on.

Schreck kirjoittaa jättityöstään: ”Olen halunnut saada Ellen Thesleffin elämäntainan loistamaan edes hetkeksi, jotta voisin jakaa eteenpäin tämän ihmeellisen ihmisen elämän energian.” Kirjan alkusanojen jälkeen olin valmis jo antamaan tietokirja-Finlandia-palkintoehdokkuuden. Pääosin teksti on elävää, joustavasti aihetta juoksuttavaa. Jonkin verran toisteisuus häiritsee, vaan ei haitaksi asti – ja asioihin palaaminen on tyypillistä tietokirjoille. Pidän siitä, että kirjoittaja näkyy välillä tekstissä ”minänä”, eli hän näyttää tulkintojaan suoraan, ja asianmukaisesti hän viittaa muilta lainattuihin tulkintoihin. Runsasta kirjaa luin nauttien pienissä osissa ja jäin koukkuun: tiesin aina jatkavani, kun arkiaskareista aikaa liikeni.

*

Melko lähellä Muroleen maisemia liikun säännöllisesti, niinpä minua sykähdyttävät sinne sijoittuvat Thesleffin maisemakuvat, ne tuntuvat  kumman läheisinä. Muistan myös yhden auringonlaskun Näsijärven rannalla, jolloin metsänreunan rajat harsoontuivat, taivas ja vesi väreili kultaa, pastellisen vaalenapunaista ja lilaa. Katsoin maisemaa, ja totesin modernin maalaustavan naturalistisen tunneytimen: maisema oli silkkaa Thesleffiä väreineen ja muotoineen.

Joka kerran, kun taidemuseokäynneilläni näen Ellen Thesleffin teoksia, ne hätkähdyttävät. Omaperäisyys ja sisäinen näkemys hyökyvät niistä katsomiskokemukseeni. Jos aikalaiskriitikot mutisivat jostain epämääräisestä yliesteettisestä hämyisyydestä, nykykatsojana olen kokenut sulautuvat värit, muodot ja liikkeen tunnun elävinä ja niiden selittävän abstrakteinakin ihmistä, luontoa ja tunnetta.  Siksi olen vuosien varrella silloin tällöin laittanut Ateneumin palautekanaviin toiveen Ellen Thesleff -näyttelystä. Mitään sieltä ei ole koskaan vastattu, eikä näyttelyä ole kuulunut. Turun taidemuseo ehti edelle, ja sain nauttia teoskoonnista keväällä 2015. Schreckin kirjan kiitossanojen loppu antaa ymmärtää, että Helsingin taidemuseossa olisi tekeillä uusi teemanäyttely. Tämän kirjan myötä odotan (jos mahdollista) entistä innokkaampana Ellen Thesleffin inspiroivan ja intensiivisen taiteen kokonaiskatselmusta. Ja sitten saan nähdä taas jotain ihmeellistä, niin Ellen jo eläessään lupasi:

Minulla on aivan uusi tapa työskennellä. Kuulehan: painaudun sydämeni syvyyttä myöden hiekkaan kuullakseni maapallon sydämenlyönnit, ja niiden lyöntien rytmin mukaan tartun väreihin varmana ja vapaana, myös tietysti viivoihin. Mitä siitä tulee, en tiedä, joka tapauksessa jotakin ihmeellistä.

– –

Hanna-Reetta Schreck
Minä maalaan kuin jumala. Ellen Thesleffin elämä ja taide
Teos 2017
ulkoasu Annukka Mäkijärvi
taiteilijaelämäkerta
400 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Ellen Thesleff esiintyy Kati Tervon uutuusromaanissa Iltalaulaja (Otava 2017), ja ensi vuonna ilmestyy myös Pirkko Soiniselta romaani Thesleffistä.

Minä maalaan kuin jumala2

Ihastelen kirjan kaihtelemattoman vaaleanpunaista ulkoasua, niin ”elleniä” mielestäni: raikasta, pöyhkeää ja haastavaa. Kirjan ulkoasusta vastaa Annukka Mäkijärvi. Yllä olevan kuvan taustalla on Ellen Thesleffin maalaus Muroleesta, Lukuhetki (1906) – sen olen napsaissut Riitta Konttisen kirjasta Täältä tullaan!.

Jos naistaiteilijat kiinnostavat, suosittelen Riitta Konttisen kirjaa Täältä tullaan! Naistaiteilijat modernin murroksessa (Siltala 2016).

14 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Hashimoto ja Doisneau Turussa

Turussa on syytä matkailla muutenkin, mutta kesän aikana siellä on kaksi kerrassaan kiinnostavaa näyttelyä. Jokirantakävelyllä niissä kannattaa poiketa tois ja täl puol jokke.

*

Wäinö Aaltosen museo on saanut näyttelyn, jossa yksinkertaisista materiaaleista tarjotaan moninkertainen ilo: Giants and Uncertain Atmospheres. Yhdysvaltalainen nykytaiteilija Jacob Hashimoto (s. 1973) käyttää perusmuotoja, puuta ja paperia – siinä kaikki eikä ollenkaan kaikki. Pääosin leijatekniikkaa hyödyntäen hän loihtii monikerroksisia taulunkaltaisia töitä ja installaatioita.

Ajatus, muoto ja väri saavat aikaan ainutlaatuista. Tätä on taide: se luo tutusta jotain aivan uutta, alkuperäistä ja monimerkityksellistä. Kuusi tai kahdeksan kerrosta pieniä, erikokoisia paperiympyröitä erilaisin värein ja kuvioin lähettävät lepattavan viestin, jota voi lukea lukemattomia kertoja. Lisäksi töiden runolliset nimet viehättävät kuten ”Komeettojen rakettimainen pölypyrstö”, ”Satunnainen kauttakulkuni” ja ”Lähes turmeltumatonta selvää järkeä, valkoista valoa, et cetera”. Jälkimmäisestä työstä on tässä kuvat edestä ja sivulta:

 

Hashimoton installaatioissa on jotain hypnoottista. Yhden huoneen täyttää pienien purjeveneiden aaltoilu, jota voisi tuijottaa ajan unohtaen. Suuren huoneen katon peittävä ”Gas Giant” on sekin melkomoinen katseenvangitsija. Noin 30 000 leijarakennetta taittavat värejä ja muotoja.  Kun alimmaisia hiljaa puhaltaa, alkaa pikkuleijojen vieno tanssi.

Turku WA1

*

Turun taidemuseossa saa nauttia vanhojen valokuvien välittämistä silmänräpäyksistä. Robert Doisneaun valokuvista koostuu Minun Pariisini -niminen yli sadan valokuvan katselmus. Hienoja tuokioita kaduilta yhdistää se, että niissä kuvan katsoja pääsee mukaan tavallisen elämän tilanteisiin, jossa kukaan ei katso kameraan. Sen sijaan henkilökuvissa on lavastettuja kameraankatsomishetkiä, kohdettaan mainiosti valottavia, esimerkiksi Picasson,Tatin ja Giacomettin muotokuvat.

Voisin jorista monestakin kuvasta, mutta ”Cabaret Le Petit Balco” (kuvan voi nimellä googlettaa) jäi tarinallisena erityisesti mieleeni. Siinä kabareekatsomon eturivissä on pollea, pyylevä porvarismies. Hänen polveensa nojailee elämään kyllästyneen näköinen, lattialla istuva kabareetyttö. Herran toisella puolella tilannetta seuraa rouva, ilmeisesti vaimo, jonka katse kabareetyttöön herättää kiinnostukseni, virittää melkoisen jutun juonen. Myös muu ympäristö kiinnostaa, sekin, mitä lavalla tapahtuu – kuvan katsoja näkee vain katsomon.

Turku TM

*

Antoisasta Turun reissusta voisi kertoa kaikkea muutakin: aurinkoiset Aurajoen joenpenkereet, maukas lounas Blancossa, Förin kyyti, Ruissalon tammet ja kasvitieteellinen puutarha. Käy! Matkaoppaaksi suosittelen edesmennyttä Jarkko Lainetta: hänen teksteistään on koottu Turku-kokemusten komea kavalkadi Homo aboensis (lue lisää tästä linkistä).

 

– –

Jacob Hashimoto
Giants and Uncertain Atmospheres
Wäinö Aaltosen museo, http://www.turku.fi/waino-aaltosen-museo
9.6. – 24.9.2017

Robert Doisneau
Minun Pariisini
Turun taidemuseo, http://www.turuntaidemuseo.fi/
9.6. – 27.8.2017

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Heikki Willamo: Myyttinen matka

Hengitän tutussa hämäläiskuusikossa vapaammin kuin muualla. Sammalpohjaisella kesäkankaalla näen vihreän villin kirjon. Kun en kuule muita kuin metsän ääniä, on tilaisuus leijua vain hetkessä. Metsän mindfullness täyttää  rauhalla muuten rauhattoman mielentilan. Koen tutussa metsässä myös jatkavani sukupolvien ketjua. Sienipaikat ovat siirtyneet isältä minulle, ja omat askeleeni seuraavat edeltäjieni polkuja. Kerran vakioreitiltä hairahdettuani päädyin silmätysten hirven kanssa. Hirvitti. Iso uroshirvi kuitenkin kääntyi ja lönkytti muutaman muun heimolaisensa kanssa metsän siimekseen.

Näistä metsämietteistäni on yllättävän lyhyt askel siirtyä valokuvataiteeseen. Paraikaa valokuvataiteen museossa Kaapelitehtaalla on Heikki Willamon näyttely Myyttinen matka. Siinä metsä kätkee ikiaikaiset ainekset. Kuvissa voi tietoisesti olla tässä hetkessä ja täydellisessä ajattomuudessa.

Willamo on kuvannut Suomen salojen lisäksi myös muun muassa Pohjois-Amerikassa ja Norjassa. Esimerkiksi preerioiden alkuhärkien kuvat kadottavat ajan, niin myös pitkällä valotusajalla pehmeytetyt maisemat. Kotimaisissa metsissä pääosassa esiintyvät karhut ja hirvet. Ne ovat merkityksellisiä suomalaisessa mytologiassa, ja myyttien matka nykypäivään näyttää Willamon kuvissa lyhyeltä, ajan ylittävältä.

Willamo

Mustavalkoisissa kuvissa on maalauksellinen ote, ja kuvat osoittavat, miten ilmaisevia voivat olla mustaharmaan eri sävyt. Eläinten figuurit yötaivasta vasten usein riittävä synnyttämään metsän ja eläinten kohtaamisen tunnelman. Kuvia katsoessani koen, että olen vain väliaikainen syrjästäkatsoja luonnon kiertokulussa. Willamo on huomannut sulkevansa ympyrän kalliomaalauksista valokuviinsa, jotka tyylitellyimmillään muistuttavat kalliomaalauksia.

Willamo2

Olen valitellut, etten pääse lomallani matkalle. Turhaan. Pääsin hetkeksi osalliseksi Myyttisestä matkasta.

– –

Heikki Willamo
Myyttinen matka
Suomen valokuvataiteen museo, Kaapelitehdas
avoinna 13.82017 saakka:
http://www.valokuvataiteenmuseo.fi/fi/nayttelyt/myyttinen-matka

6 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Jarmo Mäkilä Sara Hildénin taidemuseossa

Jarmo Mäkilän taidetta tituleerattiin postmodernismiksi, kun hän tempaisi 1980-luvulla rubensilaisia figuureita uusiin yhteyksiin. Maalauksissa on yötaivaan sävyjä, kaukana kuultavia kaupungin valoja ja planeettojen pyöreitä muotoja. Niitä ja Mäkilän töitä 1970-luvulta tälle vuosikymmenelle voi nähdä Sara Hildénin taidemuseossa.

Alkutuotannossa on picassoa ja andywarholia. Näistä esikuvaselvyyksistä Mäkilä jatkaa komeasti omilleen. Pop-taiteen sarjakuvatyylisyys liukuu pikkuhiljaa fotorealismin suuntaan. Mitä lähemmäs tätä päivää tullaan, tarkoissa töissä on realistisesti maalattuja miehiä ja poikia tai pikkupoikia mukamiehinä ympäristöissä, joissa seinien rappaus rapisee, seitit sotkevat pinnat ja kaakelit lohkeilevat. Vaikuttavinta teoksissa on tunnelma, jonka nyrjähtäneisyys ja vaaran tuntu kourii vatsanpohjaa. Yksilöitymätön mies tai poikajoukko puuhailee ruskeansävyisissä suljetuissa tiloissa. Hiljaa, eristyksessä. Hyytävää. Hienoa.

Retrospektiivi vakuuttaa. Ainutlaatuiseksi näyttelykokemuksesi sen muuttaa musiikki. Taiteilija on valinnut tiettyihin teoksiin sopivat kappaleet. Kun korvissa soi Sex Pistols ja edessä on sarjakuvatyylinen räikeys, kokonaisvaikutelma tehostuu. Kaikki isäni linnut –maalaus lainaa taiten kulttuurimme peruskuvastoa, ja samalla lainaan sen soundtrackikiksi viereisen maalauksen Marilyn Mansonin biisin. Veistoskokonaisuus Hyljätyt katson Doorsin Riders of the Stormin soidessa, ja pienet, laatikoidut pojat tuntuvat olevan todella teljettynä rajoittavaan ahdinkoon.

Mäkilä 3Huippukokemukseksi nostan taulun, jossa poikajoukko on jähmettynyt liikuntasalissa. Kukin hahmo, kopio toisistaan, nykertää alistuneesti omiaan. Pääsemättömyys ahdistuksesta on vangittu tähän. Pääni täyttää kuulokkeissa pauhaava Rammsteinin Seemann (kuuntele tästä). Pyhä jysäys! Yhdistelmä on enemmän kuin osiensa summa. Nerokasta.

Näyttely on avoinna 28.5.2017 asti. Samalla reissulla kannattaa käydä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -naistaitelijanäyttelyssä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Täältä tullaan! Tampereen taidemuseo & Riitta Konttinen

Näyttelystä

Naistaiteilijat modernin murroksessa -näyttely eli Täältä tullaan! Tampereen taidemuseossa vaikuttaa merkittävältä muistutukselta. Kyllä 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla taidetta tekivät muutkin kuin miehet sekä Helene SchjerfbeckEllen Thesleff ja Sigrid Schauman.

Tältä tullaan! näyttely

Nuo tunnetuimmat naisnimet ovat olleet suosikkejani siitä lähtien, kun kiinnostuin kuvataiteista. Tampereen näyttelyssä hartaana huojun Schjerfbeckin tyyliteltyjen muotokuvien edessä, Thesleffin Murole-maalausten valonkajossa ja Schaumannin värimaisemissa. Hyvä niin, mutta sitä parempi, että näytillä on vähän nähtyjä, todella moderneilta vaikuttavia teoksia unohdetuilta naisilta. Monipuolisesta valikoimasta poimin kolme minut naulinnutta tekijää.

Sylvi Kunnas on minulle tuttu Tulenkantajien liepeillä liikkuneista kuvataiteilijoista. Esimerkiksi Elina Vaarasta maalattu muotokuva näyttää, miten kohteesta välitetään tumma tunne. Tässä näyttelyssä oli väkeviä töitä tekijältä, joka toimi paljon kuvittajana, mikä oli monille taiteilijoille keino ansaita elantonsa, kun muuta taitelijuutta ei tuettu.

Täältä tullaan_Kunnas

Pitkään seisoin Kunnaksen omakuvan edessä. Siitä katsoo moderni nainen, joka tietää, mitä haluaa.


Täältä tullaan! 3

Sylvi Kunnas kuvitti Olavi Paavolaisen Valtatiet-runokokoelman, ja minä sain luvan käyttää kuvaa artikkelikokoelmassa, jota olin entisessä elämässäni toimittamassa.

 

 

Täältä tullaan! 2Poikkeavia ovat Greta Hällfors-Sipilän 1910-20-luvun maalaukset. Ne todella erottuvat muusta ajan taiteesta. Tilannekuvat vaikuttavat naivistisilta, ja niissä hahmoja, tilaa ja muotoja runnellaan tietoisen kömpelösti ja vääristyneesti. Karikatyyrimäisyyden taa kätkeytyy muuta. Joukossa on kiinnostavia kieltolain hengen vastaisia juhlintakuvia. Enkä ole nähnyt toista samalla pöyristyttävää ja säälittävää porvariplösömiehen kuvaa kuin on Sinipukuinen ihailija. Punakan ukon kourivat sormet leidin olalla puistattavat.

 

Ateneumin uuden ripustuksen myötä törmäsin ensimmäisen kerran Elga Sesemannin maalauksiin, joihin oitis hurahdin. Nyt Tampereella säntäilin Sesemannin maalaukselta toisen luo. Tässä taitelijassa tiivistyy näyttelyn nimi ja tavoite: tarkoituksena on tulla näkyväksi ja nähdyksi modernin murroksessa. Todella toivon, että Sesemannin töistä koottaisiin oma näyttelynsä ja hän saisi tunnustuksen tinkimättömän omaehtoisena maalarina.

Täältä tullaan!_Sesemann

Sesemannin maalaamissa henkilökuvissa lumoaa varma, leveä, paksu värijälki, joka välittää ihmisestä sirpaleen sielua, pinnanalaista ja puhuttelevaa. Hienoimpia ovat omakuvat. Monissa niissä tuntuu kuin kuva olisi suolammen tumman veden väreilevä kuvajainen. Baskeripäinen omakuva on suosikkini: vakava ja valmis – ikkunat auki.

 

 

Monia muita kiinnostavia töitä voisin luetella liudan, esimerkiksi Martta Helmisen henkilökuvat ja Tuulikki Pietilän sota-ajan grafiikan. Nämä kaikki on nähtävä. Kehotan käymään Tampereella.

Kirjasta

Riitta Konttisen kirja kietoutuu näyttelyn ympärille. Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa (Siltala 2017) valaisee taiteilijoiden töitä sekä vuosikymmenien taide-elämää ja -näkemyksiä. Miesten ylivalta on ollut taidekoulutuksessa, -kritiikissä ja näyttelytoiminnassa ilmeinen, sillä naistaiteilijat hyväksyttiin harvoin ja silloinkin vain, jos heidän tulkittiin välttävän ylitunteellisuuden tai naisellisen tyylin. Kiinnostavaa on, että jo 1900-luvun alkupuolella taideopiskelijoista suuri osa oli naisia, mutta näkyvyyttä he eivät saaneet.

Täältä tullaan! kirja

Kirjan kannessa on Elga Sesemannin omakuva.

Taidekirja teemoittaa sisältöä. Siinä pureudutaan esimerkiksi moderniuden merkkeihin, ulkomaisten taideopintojen vaikutuksiin, taiteilijaperhedynamiikkaan ja sotavuosien merkitykseen. Konttinen yhdistelee mielenkiintoisesti ajan asioita ja taiteilijoita. Samalla saa tietää taiteilijan tyylikeinoista, yhteyksistä aikalaisiin ja hitusia elämänkuluista.

Varsinaisia elämäkertoja ei kannata kirjasta odottaa, mutta tiedonjanon kirja niihin herättää. Varsin monet naistaiteilijat olivat taiteilijoiden vaimoja, ja naiset yleensä joutuivat pistämään työnsä kakkostilalle. Eivät kaikki. Uteliaisuuden herätti ”persoonallinen ja peloton väritaiteilija” Meri Genez (1885 – 1943). Hänestä saisi täydellisen romaani- tai elokuva-aiheen! Monilahjakkuus runoili ja taiteili ”kroonisesti ylävireessä”, opiskeli Dresdenissä, heilui Pietarin taidelehtipiireissä, jätti perheensä, avioitui toisen taiteilijan kanssa, eli taideyhteisössä Nizzan lähellä ja harrasti okkultismia ja spiritismiä. Entä taide? Kritiikin mukaan ”taiteilijatar on pyrkinyt uudistetulla antaumuksella aikamme maalaukselliseen henkeen”.

Minua kiehtovasta Elga Sesmannista (1922 – 2007) keräsin kirjasta kiinnostavia tietoja. Esimerkiksi sen, että aikalaistaidetuntijan lailla taiteilija itse piti ekspressionistista tyyliään makaaberina. Aikalaiskritiikki luonnehti aluksi häntä omaperäisenä, intensiivisenä ja rohkeana, mutta myöhemmin arvosteluissa oli vähättelevä sävy. Muutakin kiinnostavaa löysin: Sesemann kirjoitti lapsuudestaan omaelämäkerrallisen romaanin Kuvajaisia (WSOY 1959), ja hän eli taiteilijamiehensä kanssa joitain vuosia lähes erakkona Ruoveden Helvetinjärvellä. Eri taiteenlajit vaikuttivat hänen tyyliinsä.

Inspiraation lähteenä oli ensi sijassa kaunokirjallisuus, joka saattoi joskus olla visuaalisempaa kuin kuvataide. Vielä voimakkaammin ja välittömämmin inspiroi musiikki, mutta ”se ei ’näy’ maalauksissa, eikä siitä voi mitään kertoakaan”, Sesemann totesi. Hän ei myöskään halunnut noudattaa mitään filosofioita tai teorioita, vaan koki olleensa aina ”vastarannan kiiski”.

Riitta Konttisen kirja täydentää hienosti näyttelyä. Kirjasta huokuu perehtyneisyys. Lähdeaineisto on vaikuttava, ja tiedot yhdistyvät hyvin teosten ja taiteilijoiden työskentelyn käsittelyyn. Kirjan kuvitus on monipuolinen, silti lukemisen jälkeen tulee hinku nähdä Tampereen taidemuseon Täältä tullaan! -työt toistamiseen.

– –

Riitta Konttinen
Täältä tullaan! Naistaitelijat modernin murroksessa
Siltala 2017
312 sivua.
Ostin kirjan näyttelystä.

Näyttely Tampereen taidemuseossa 28.5.2017 saakka.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kulttuurimatka: München

Hain kevään eteläisestä Saksasta. Pidennetyllä viikonloppumatkalla ilahduttivat lehtiin ja kukkiin puhkeavat puut sekä kesäinen lämpö. Münchenin vanha keskusta puistoineen herätti talvihorroksesta.

Kaupunkikävelyjä katkaisin museovisiitein. Huomasin olevani vanhanaikaisella päällä, joten ohitan 1930-lukua uudemman taiteen vain maininnalla, että sitäkin näin (Moderne Pinakothek). Herkimmät fiilistelyt vietin suosikkieni eli flaamilaisten vanhojen taitureiden ja renessanssimestareiden seurassa (Alte Pinakothek). Renessanssia katselen taas uusin silmin, koska näin ennen matkaa taidedokumentaristi Waldemar Januszczkin sarjan Kahlitsematon renessanssi. Jo on inspiroiva tulkitsija!

durer

Waldemarin jutut mielessäni hengailin tovin esimerkiksi Dürerin muotokuvan äärellä, ja onhan se (hän) melkoinen komistus. Ihastelin myös teoksia tekijöiltä El Grecoda VinciRafaelBrueghel – ja vaikka mitä.

Jouduin myös muuttamaan mieltymyksiäni. Olen aiemmin ohittanut lihanlöllyntään paneutuneen Rubensin, mutta nyt ihastuin ilmeikkäisiin muotokuviin, ja jopa joihinkin irvokkaiden mytologiamaalausten yksityiskohtiin. Waldemarin aiemman dokkarin ansiota ehkä sekin. Ja halusin myös tätä Joel Haahtelan romaanin päähenkilön Visan ihailukohdetta katsoa toisin silmin. (Pinakothek-museoiden modernin taiteen talossa sitten silmä lepäsi Visan ja minun suosikin Morandin hienovaraisissa asetelmissa.)

Nautin taas maalaustaiteesta, joka rikkoi ilmeisen ilmaisun, koska valokuva alkoi jäljentää todellisuutta. Tutut impressionistit ja ekspressionistit ovat hyvin edustettuna Münchenissä (Neue Pinakothek): MonetManetCezanneGauguinKlimtSchiele ja auringonkukkamies van Gogh. Auringonkukkia enemmän paneuduin kevätnäkymään Arlesista. Taisivat ajankohtaan sopvat kukkivat pensaat viekoitella.

Lisäksi tutkin kymmeniä maalareita, jotka voisivat olla maailmankuuluja mutta ovatkin vain nimiä paikallisissa taidehistoriankirjoissa. Taulujentäyteisiä huoneita kulkiessani mietin taas, miksi joku tekijä nousee toisten yli. Miksi en ollut aiemmin lumoutunut Honóre Daumierista tai Hans von Maréensista? Onneksi jo joulukuussa Genevessä bongasin kiinnostavan kumman Hodlerin, jota näin taas tällä matkalla. Naistaiteilijoiden teoksia ei näillä seinillä näkynyt.

Joskus sattuma yllättää. Yksinäisen matkani iltailoksi varasin oopperalipun, enkä tarkistanut muuta kuin teoksen: Straussin burleskia ja draamaa yhdistävä Ariadna auf Naxos. Olipa iloinen yllätys, että nimiroolin lauloi Karita Mattila. Baijerin valtionooppera on rakennuksena komean koristeellinen, ja sellaista oli myös teoksen musiikki. Siinä oli upeita osuuksia, joissa usea vaikuttavaääninen taituri lauloi samanaikaisesti. Ja olihan Mattila väkevä. Paljon en sivuparvelta lavalle nähnyt enkä saksaa juuri ymmärtänyt, mutta musiikin kuuntelusta ja muun yleisön katselusta nautin.

Yksin matkaillen irtoaa kaikesta muusta. Voi katsoa taakse ja eteen tai vain pysähtyä siihen, missä on. Hengenvetoja paikassa, jossa on vieras ja johon ei palaa. Tuollaiseen tunnelmaan sopien valikoin reissulle matkalukemistoa. Yleensä valitsen matkakohdetta kuvaavaa kaunokirjallisuutta, mutta nyt minulla oli mukana sekava valikoima (uusin Nesbø ja McEwan), joskin pääteos oli monikulttuurinen, omalaatuiseen 1800-luvun saksalaiskaupunkiin sijoittuva Andrés Neumanin Vuosisadan matkustaja. Runsas romaani on yhä kesken, ja siitä riittää ihmeteltävää pitkäksi aikaa. Matkaani sopii seuraava lohkaisu:

– – ihan totta, olen sitä mieltä että tietääkseen missä haluaa olla ihmisen pitää käydä eri paikoissa, oppia tuntemaan asioita, ihmisiä, uusia sanoja (onko se matkustamista vai pakenemista, posetiivari kysyi), hyvä kysymys, antakaa kun mietin, tuota noin – se on molempia, ihmiset matkustavat myös paetakseen, eikä siinä ole mitään pahaa. Ei ole myöskään sama asia paeta ja katsoa eteenpäin.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Oppera, Taide

Turun taidemuseo: Elina Brotherus

Kuka katsoo? Ketä katsotaan? Miksi? Elina Brotheruksen valokuvat haastavat. Turun taidemuseon seiniltä valokuvaaja usein katsoo suoraan minuun – tai kääntää selkänsä.

Brotherus

Videossa Bright, Bright Day taitelija kävelee vehreässä kesämaisemassa kohti. (Tai päin kameraan, mutta tuo välikappale unohtuu minulta.) Videossa Mirror taiteilija kävelee autiolla hiekkarannalle takaperin veteen itseään käsipeiliin katsoen. Sitten hän kävelee kohti minua peili minuun päin käännettynä. Katsella on valta.

Brotheruksen tuotanto esittäytyy näyttelyssä 1990-luvun lopulta lähtien vuoteen 2015. Kiersin näyttelyn useasti. Joka kierroksella kiinnitin eri asioihin huomiota. Lauseiksi laitan vain hajahuomiot.

Kun kuvaaja katsoo suoraan minuun, hänen kasvoillaan on vakava ilme. Ilmeettömyydessä huutavat muut ilmeet ja tunteet, joita minun on valta tulkita. Kahdessa kuvassa kuvattava itkee, ja silloin on kyse käänteentekevästä murheesta, luopumisesta. Vain yhdessä kuvassa hän hymyilee. Ja se hymy saa minut lähes tolaltaan.

Hymy on sarjasta, joka kuvaa lapsettomuuden realisoitumista. Intensiteetiltään väkevän sarjan pelkistetyt otokset taiteilijasta ja lapsettomuushoitoprosessin yksityiskohdista kouraisevat. Ne todentavat kuvan voimaa. Sanat tuntuvat täysin riittämättömiltä.

Näyttely on vaikuttava. Hienoja ovat kuvat, jossa rinnastuvat taitelijan ensivisiitti Ranskassa ja hänen vuosienperäinen kotiutumisensa. Kauniita ovat otokset maisemasta ja ihmisestä. Erokuvia ei melkein voi katsoa. Lähes kaikista kuvista välittyy alakulo, yksin autiuteen jäänyt yksilö.

Tullaanpa lähelle tätä päivää. Sarjan Carpe Fucking Diem -kuvista luen uhmaa. Ja tuoreimman (luulen) videon lopussa Brotherus katsoo minua puun lehtien liehuessa kasvojen vieressä. Puiden lehdissä on hopeiset, pyöreät tarrat.

Kannatti taas käydä Turussa.

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide