Aihearkisto: Taide

Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.

20191207_103722_resize_38.jpg

Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.

Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.

Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.

Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:

”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”

Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:

”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”

Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.

”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”

20191207_103055_resize_29.jpg

– –

Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani, Taide, Taiteilijaromaani

Kulttuurimatka Hollantiin

Itsenäisyyspäivän ympärille sain järjestettyä aikaa käväistä Hollannissa. Päätarkoitus oli tavata siellä asuvaa läheistä, mutta matkaan mahtui muutakin mukavaa. Hollannin moninainen historia, kanavanäkymät ja arkkitehtuuri säväyttivät. Amsterdamissa olen käynyt kerran aiemmin, nyt hieman lavensin paikkaperspektiiviä. Keskityn jutussani taidekokemuksiin.

Hollanti – Espanja: 4 – 6

Rijksmuseum on rempattu sitten edellisen käyntikerran. Ja kyllä on hieno! Näytteillepano on harkittu: monessa näyttelyhuoneessa on taulujen ja taideteosten lisäksi ajan esineistöä. Aikaa ei kaikkeen yhtenä päivänä riitä, joten keskityin lähinnä kerrokseen kaksi, hollantilaistaiteen kultakauteen.

Jostain syystä olen aikojen saatossa jos missäkin museossa lumoutunut vanhoista hollantilaismaalauksista, joissa luistellaan jäätyneissä kanavissa. Hendrick Avercamp on tämän lajin huipputekijä 1600-luvulta. Jääilottelu tallentuu pikkutarkasti, ja jos katsojakin on pikkutarkka, voi runsaudesta löytää pyllistäviä takalistoja huusissa tai hirttäjäisten uhreja. Elämän kirjo, kyllä.

Kunniagalleriassa kiinnosti Rembrandtin Yövartion tutkimustyö livenä, ja pääkohteeni Johannes Vermeer pysäytti minut pitkäksi toviksi kolmen naiskuvan eteen. Niiden monitulkintaiseen tunnelmaan jää kiinni.

Rijksmuseumin erikoisnäyttely osui täysillä: Rembrandt – Velázquez. Hollanti oli jonkin aikaa osa Espanjaa, ja näyttely asetti nerokkaasti rinnakkain hollantilaisten ja espanjalaisten mestareiden töitä samoilta ajoilta samoista teemoista.

Eihän se mikään kisa saa olla, mutta näin minulle kuitenkin kävi: pistelaskuksi meni. Olen fanittanut vanhaa hollantilaistaidetta, yhä niin, mutta monesti Velàzquezin ja espanjalaiskollegoiden kuten Riberan potrettien outo tenho vei voiton hollantilaisista. Monissa asetelmissa hollantilaismaalarit sen sijaan saavat hengen aineeseen. Ja sitten rinnakkain oli aseteltu Velázquezin ja Vermeerin katukuvat: paha tilanne! Tasapeli vai? Taisi Vermeer voittaa tunteen ja tunnelman mitalla, bonus-syy: pienin kirjaimin tuherrettu signeeraus säväyttää maalauksen rapatussa seinässä. Vermeer on kirjoittanut sen noin 400 vuotta sitten, ja nyt minä näen sen – Stendhal-tunne uhkaa ja uhka pysyy, kun siirryn katsomaan Velázquezia silmiin, taitelijan omakuvaan.

Siis tulos 4 – 6? Kunhan provosoin. Nautin kaikesta, kaikki voittivat.

Mauritshuis – vihdoinkin

Parikymmentä vuotta sitten Tracy Chevalierin romaani Tyttö ja helmikorvakoru pisti haaveilemaan Haagin matkasta, ja muutaman vuoden takainen Donna Tarttin Tikli lisäsi intoa. Nyt matkaani mahtui päiväreissu Mauritshuisiin, jossa romaaneita inspiroineet taulut roikkuvat (kuten Tikli).

Vermeeriltä oli samassa huoneessa esillä kolme taulua, mutta katsojien kuhina kävi lähinnä helmitytön lähellä. Naiset otatuttivat itsestään kuvia korvanlehtiään hypistellen. Kyllä maalaus on hieno, valon kajo helmessä loistava ja tytön katse vetoava, mutta Maisema Delftistä imaisi sisäänsä. Lähes impressionistiset yksityiskohdat ja taulun kuulas kokonaisuus kiinnitti katseeni pitkäksi aikaa.

20191207_110248_resize_28.jpg

Mauritshuississa on lukuisia hienoja teoksia kuten Rembrandtin, Rubensin ja Holbeinin maalauksia. Lisäksi näytillä on herkullinen kevätparatiisiteos, joka on poikkeuksellisesti yhteistyön tulos: Rubens on maalannut ihmishamot, puun ja hevosen, Brueghel hahmotellut komposition ja maalannut eläinkunnan. Ja sokerina pohjalla: Avercampin luistelumaalaus vuodelta 1610. Siinä pari tyyppiä on pudonnut avantoon, taulun keskellä luistimillaan kaatunut nainen pyllistää katsojalle ja keikari keekoilee etualalla – kymmenien muiden hahmojen ohella. Silmäkarkkia aikojen takaa.

Arnhemin kellarit

Kävin päiväpistäytymässä Hollannin itäosassa, Reinin varrella Arnhemissa. Paikkakunta tunnetaan asiakirjoista jo 800-luvulta ja myöhemmin se liittyi Hansa-kaupunkeihin. Vanhoista ajoista ei ole kaikkea jäljellä, sillä toisen maailmansodan ilmataistelut kurittivat kaupunkia. Jonkin verran on kapeita vanhoja taloja, ja kuljin myös hienojen jugendtyylisten pientaloalueiden läpi.

Sade vihmoi siihen malliin, että tutustuminen kaupunkikuvaan jäi vähäiseksi. Yksi tutustumiskohde oli keskiaikaisen korttelin kellarimuseo. Kellarit toimivat sota-aikaan myös pommisuojina. Kiinnostavinta oli kellareiden verkosto talojen alla: ne yhdistyivät talosta taloon. Se sai mielikuvituksen laukkaan: minkälaisia sovittuja ja salattuja kohtaamisia mahtoikaan tapahtua varasto- ja viinikellaritiloissa lepattavien soihtujen varjoissa?

20191206_144451_resize_71.jpg

– –

Kulttuurimatkalla:

Rijksmuseum, Amsterdam: https://www.rijksmuseum.nl/
Mautirshuis, Haag: https://www.mauritshuis.nl/nl-nl/
Historiche Kelders Arnhem: https://www.visitarnhem.com/locaties/1186829084/historische-kelders-arnhem

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Ines Lukkanen: Taidevandalismi

Facebookin ja Instagramin Taidevandaali-nimimerkin takaa löytyy Ines Lukkanen, elämäntapahumoristiksi tituleerattu. Lukkanen on huvittanut meemeillä, joissa hän liittää tekstejä tunnettuihin taideteoksiin.

”Sekoitan iloisesti slangia, murteita, vanhahtavia ilmauksia ja sanoilla leikittelyä, ja osa keksimistäni lentävistä lausahduksista on kuulemma sittemmin jäänyt elämään ihmisten suussa.”

FB-seuraajia on kutakuinkin 60 000, joten tällaiselle leikille on tilaus. Siksi meemeistä on myös koottu kirja, Taidevandalismi (Avain 2018). Kirjan esipuheessa tekijä kuvaa kirjaa vakavasti otettavan taidekirjan näköiseksi mutta sisällöltään anarkistiseksi.

20190703_095346.jpg

Ja tottahan niin käy, että taidehistoriasta tutut ja tuntemattomat teokset muuttuvat, kun niissä näkyvät henkilöt saavat puhekuplat ja lohkaisevat jotain kontekstissa yllättävää. Tunnelma ja näkökulma muuttuvat. Mistään pyhäinhäväistyksestä ei ole kyse, vaikka läppä lentää reippaasti.

Esimerkiksi Simbergin Haavoittunut enkeli (s. 90) siirtyy ihan uuteen aikaan ja tilanteeseen, samoin Gallen-Kallelan Aino-taru (121) ja Kullervon kirous (s. 96). Näin nämä kotimaiset klassikot, mutta mukana on monia minulle uusia teoksia vanhasta kirkkotaiteesta 1800-luvun romantiikkaan. Huvittaa muun muassa 1300-luvun teoksen yksityiskohta, joka tekstissä taipuu epäonnistuneeksi passikuvaksi (s. 115), niin myös nurisevan teinitytön ja äidin kohtaaminen Judith-maalauksessa (s. 81).

Bongailen kirjasta lempitaiteilijoita ja odotan, miten Taidevandaali runnoo mielikuviani. No, esimerkiksi Jan van Eyckin enkelikuoroon liittyvät teksti purskauttaa naurun (s. 70), mutta Vermeerin (s. 12) ja El Grecon (s. 20) maalauksien puhekuplat eivät niin sytytä. Eli vaihtelevaa vitsikkyyttä kirja sisältää.

20190703_095314.jpg

Voi että, kun Taidevandaali kokoaisi naistaiteilijoiden teoksia ja pistäisi patriarkaattia paikoilleen! Ymmärrän kyllä, että tekijänoikeusasiat rajoittavat sitä, mitä teoksia voi vitsijuuriksi valita. Taideteosten naisten suuhun on pistetty jo tässä kirjassa sen verran railakkaita repliikkejä, joten nimeän kirjan tämän vuoden naistenviikkoni päättäväksi kirjaksi (haaste tässä).

naistenviikko 2019

Kirjan lopussa on teosluettelo, jotta lukija saa taideteoksien perustiedot ja voi sitten makustella ympättyjä tekstejä suhteessa alkuperäisten teosten aikaan, aiheeseen ja tekijään. Hupaisa selailukirja tämä on vaikkapa kesähelteen uuvuttamalle taiteen ystävälle, joka on kesäreissuillaan vaellellut galleriasta toiseen. Ja totta maar kirja maustaa muunlaistakin lomaa. Virkistävää!

– –

Ines Lukkanen
Taidevandalismi
Avain 2019
136 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Muissa blogeissa mm. Lukujonossa.

Taidevandaali Instagramissa ja Facebookissa.

1 kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Taide

Sanna Ryynänen: Meri Genetz

Meri Genetz (1885 – 1943) on yksi melko unhoon jääneistä suomalaisista naistaiteilijoista. Hänen maalauksissaan värit leimahtelevat ekspressiivisesti, ja itse taiteilijapersoona leimahteli myös. Kirjan alaotsikkokin kuuluu: Levoton sielu.

20190408_201248.jpg

Taiteilijaelämäkertoja on mukava lukea. Lähivuosien huippuja ovat esimrkiksi  Hugo Simbergistä ja Ellen Thesleffistä kertovat kirjat. Niissä yhdistyvät taiteilijan elämänvaiheet ja taideteokset, taustalla vaikuttaa ajankuva. Sanna Ryynänen ei ole niinkään Genetzin taiteen tulkitsija vaan ajan. Hänen kirjassaan erityisen näkyvästi peilataan taiteilijan elämää ajan historiallisiin tapahtumiin. Jos lukija ei ole ihan kartalla europpalaisista historiakäänteistä, tämä kirja perehdyttää niihin. Ymmärrän taustatyön, silti tuli houkutus hyppiä yleishistoriasta Genetz-perheen privaattihistoriaan.

On onnenkantamoinen, että Genezin kirjalliset arkistot löytyivät, samoin jo osin homehtuneet ja rottien nakertamat maalaukset. Kirjassa on maalauksista värilliset liitteet, mutta osa kuvista on mustavalkoisia. Siteeraanpa, mitä sanotaan päähenkilön taiteesta:

”Jotkut pitivät Meriä nerokkaan taiteilijana, joidenkin toisten mielestä hän oli lähinnä keskinkertainen – ja molemmat mielipiteet ovat perusteltuja. Meri teki etenkin 1930-luvulla maalauksia, jotka kuuluivat oman aikansa suomalaisen taiteen parhaimmistoon, mutta hänen tuotantonsa oli epätasaista.”

Henkilö Meri Genetzistä saa villin vaikutelman. Taiteilijasielun ja ilmeisesti samalla itsensä Genetz kuvaa kirjeessään näin: ”Arvaan: ihminen ilman selkärankaa, hetken lapsi, jonka ajatusmaailma on päähänpistoja ja tunneläikähtelyjä.” Merin elämä olkoon tiivistyksenä tällainen: kaksi avioliittoa, lapset ensimmäisestä liitosta kulkevat sinne tänne ja äitinsä tuonne, reissuja reissun perään, vaihtuvia ystävyyksiä ja taiteilijarientoja. Leimallista näyttää olevan hurahdus henkimaailmaan, spiritismiin ja okkultismiin. Meri Genetz etsi itseään ja itseään täydellistävää henkiolentoa. Siitä kirja tarjoaa toinen toistaan hämmentäviä hetkiä.

Kiinnostavasta henkilöstä on syntynyt valaiseva kirja. Levoton elämä on lyödä taiteen laudalta, mutta taide on jäänyt jälkipolville (ja ehkä kummitteleva Meri). Meri Genetzin omin sanoin:

”Maalaus [- -] on värijen ”musiikkia”, eikä kaipaa muita aineksi ollakseen maalaus kuin muodot ja värit. Esittää jotakin kuuluu kirjallisuudelle. [Maalaus] ilmaisee värisoinnillaan ja väri ja linjarytmillään tunnelmia ja ajatuksia ja kosmillisia totuuksia.”

– –

Sanna Ryynänen
Meri Genez. Levoton sielu
Avain 2019
taiteilijaelämäkerta
367 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja Meri Genezistä sopii naistenviikon kirjaksi, sillä elämäkerrat poikkeusnaisista elähdyttävät! Kirjablogien naistenviikosta lisää: tässä.

naistenviikko 2019

1 kommentti

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Kulttuurimatka Mänttään

Niin lähellä, silti niin kaukana -mielikuvan rikkominen kannattaa. Kun on päässyt Tampereelle saakka, ei Mänttä ole enää kuin noin tunnin päässä. On monta syytä ihastella pientä teollisuuspaikkakuntaa hämäläisillä rajamailla.

Göstan pauloissa

On lähtökohtaisesti hämmästyttävää, miten metsäteollisuus muutti maamme. Se toi työtä ja hyvinvointia, ja joku sen mahdollisti. Mäntässä se joku on ollut suku Scherlachius. (Nyt en ryhdy pohdintaan luokkaeroista ja työläisten asemasta.) Suuri satsaus kohdistui teollistumisuudistuksiin ja ylijäämävarat sijoitettiin – taiteeseen.

Gösta Scherlachiuksen taidesäätiön kokoelmat ovat patruunan kartanossa kauniissa järvimaisemassa, ja sinne rakentui hieno Gösta-laajennusosa 2010-luvun alkupuolella. Kartanossa on komea katsaus kotimaista klassikkotaidetta (Schjerfbeck, Thesleff, Schauman, Simberg, Gallen-Kallela jne.) ja uudisosassa vaihtuvia näyttelyitä. Göstassa on nyt raikas väripläjäys Kaukana viileä varjo, jossa on esillä eri aikojen maalauksia, yhdistävänä tekijänä väri. Myös ympäristö lähisaarineen on taiteiltu.

 

Värien ja kesämaisemien vastapainona on museon mustanpuhuva, dystopiahenkinen Matthew Day Jacksonin teoskokonaisuus, joka on runko roolipelille. Jacksonin näyt sijoittuvat vuoteen 3030, jo aikoja sitten tapahtuneen katastrofin jälkeen. Katsoja voi näyttelyssä pelata Maa-peliä ja ottaa Tiedustelija-roolin.

Olli ja Bucklan

Suurimman huomioni saa näyttely Olli ja Bucklan, joka on sijoiteltu kahteen paikkaan. Göstassa on taitelijapari Olga Gummerus-Ehrströmin (Olli) ja Eric O. W. Ehrströmin (Bucklan) maalauksia ja piirroksia, painopiste Ollin unhoon jääneissä maalauksissa. Miksi en ole tiennyt heistä aiemmin mitään?

 

Tyylipuhdasta jugendia ja vuosisadan vaihteen tyylikkyyttä tulvillaan olevat työt viehättävät suuresti, samoin pariskunnasta kertovat jutut. Rouva leijaili ja herra kokkasi kulinaristisia herkkuja. Mäntän keskustan Gustav-museossa selvisi lisää, eli herra teki muutakin kuin ruokaa: lasia, metalliesineitä, kuvituksia, Suomen kuninkaan kruunun ja vaakunan, pakkauksia, kirjoja – kaikkea mahdollista muotoilun ja taiteen alalla. Hieno kulttuuriteko tuoda tämä kokonaistaideteokseksi muodostuva pariskunta esille! Ja vielä tämä: näyttelypaikkana on paperitehdasyhtiön kerrassaan tyylikäs art deco -pääkonttori.

Ekstrat: Hörtsänä ja Murole

Matkalla Tampereelta Mänttään pitää poiketa Hörtsänän arboretumiin. Tieltä ei ole sinne minkäänmoista viittaa, joten googlettaminen kannatta. Niin päätyy ihastelemaan uuteen kukoistukseen perattua metsäpuutarhaa. Se on perustettu 1920-luvulla ja jäi moneksi vuosikymmeneksi unholaan. Hörtsänän perilliset ovat ryhtyneet Helsingin yliopiston myötävaikutuksella kunnostamaan aluetta. Paikassa on lumoava tunnelma.

 

Ellen Thesleff -fanien on syytä kulkea Teiskon maanteiden kautta, sillä silloin pääsee Ruoveden kuntaan kuuluvalle Muroleen koskelle ja kanavalle. Vaikka Thesleffin rakasta Villa Bianca -huvilaa ei enää ole, maisemat ovat. Järven selälle voi kuvitella Thesleffin, joka soutaa maalaamaan läheiselle pikkusaarelle. Reissun jälkeen voi (taas) käydä Hamissa katselemassa Thesleffin tauluja Muroleen maisemista ja yhtä suosikkimaalaustani, kesäkuumaa pakenevia lukevia tyttöjä vehreiden murolelaispuiden varjossa.

 

Matkan varrella Teiskon Velaatassa voi poiketa Maitolaiturimuseossa, jossa kehotetaan miettimään elämää suurempia pikkuruisessa Tolstoi-kirjastossa. Kyllä, luit oikein.

Scherlachius-museot: www.serlachius.fi/fi/

Hörtsänän arboretum: yle.fi/aihe/artikkeli/2018/03/27/unohtunut-puutarha-heraa-unestaan-orivedella-hortsanan-arboretumilla-on

Elle Thesleffin Murole: pyhanasi.fi/ellen-thesleffin-murole/

Maitolaiturimuseo: www.maitolaiturimuseo.net/

*

Kiitos matkaseuralle,  kuvissa esiintyville Ainolle, Arjalle ja Mikalle.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Vuoden nuori taiteilija 2019

Tampereen taidemuseo esittelee perinteisesti vuoden nuoren taiteilijan. Muistan elävästi, kun vuonna 1992 valinta osui Osmo Rauhalaan ja vaivuin näyttelyssä peuralumoukseen. Se siitä. Nyt on toinen aika, tyyli ja taiteilija. Ja tänään on Suomen kuvataiteen päivä – siis sitä juhlimaan!

Tämän vuoden nuori taiteilija on Nastja Säde Rönkkö ja näyttelyn nimi Altered breaths, future feelings. Rönkön teoksiin vaikuttavat media-, netti- ja yhteisötaide sekä performanssi ja tekstit. Näin meidän kesken: taidemakuni on sellainen, että edellä luetelluista vain tekstit kiinnostavat, harvoin olen kohdannut noista muista taidetavoista minua kiinnostavaa. Näyttelyteksti tosin nostaa odotuksiani, sillä nämä aiheet yleensä säväyttävät minua:

”Rönkön työskentelyn lähtökohtana on ihmisen mielen, tunteiden ja toiminnan pohtiminen sekä niiden kriittinen tarkasteleminen. Häntä kiehtoo erityisesti se, miten käsitteet kuten rakkaus, hitaus tai hellyys voivat olla hiljaisella tavalla radikaaleja tapoja toimia ja olla.”

Minua puhuttelee eniten installaatiokokonaisuus 6 months without, jossa taiteilija dokumentoi nettipaussiaan. Näytillä on kirjeitä, muistilappuja, luettuja kirjoja ja lehtiä sekä selfiet jokaisesta päivästä. Taiteilija toteaa paussin vaikuttaneen vireään sosiaaliseen toimintaan.

Videoteokisista viivyin pisimpään To You -pätkän parissa. Siinä taiteilija humaltuu Manet’n maalauksen edessä. Siis humaltuu, oikeasti. En jaksanut seurata tilanteen kehitymistä koko tuntia. Ja siinä kiteytinkin videotaideongelmani. Olen sydämeltäni taulutyyppisten teosten katsoja, enkä oikein hyväksy, että joku määrittelee ajan, jonka teoksen luona vietän. Videoteoksethan ovat kokonaisuuksia, aikamääriteltyjä.

Rönkön teokset kommentoivat nykyistä netti- ja viihdyketulvasta luonnon hätätilaan. Kokemukseni näyttelystä vaihtelee. Löysin kiinnostavia ajatuksia ja yksityiskohtia, mutten usko viikkojen päästä mieleni viipyvän niissä.


Tampereen taidemuseossa on myös Lars Holmströmin näyttely LXX-spektrum. Pitkän uran varrella hän on käyttänyt monenlaisia tekniikoita. Muodot ja värit ovat niiden ideana, suorakulmaisuus hallitsee.


P.S. Suosittelen Amurin työläismuseokorttelia taidemuseon takana. Miljöö vie vuosikymmenten taa, ja työläisasunnot on pieteetillä sisustettu. Museon kahvila viehättää vanhahtavana, ja seinillä on paraikaa sympaattinen valokuvanäyttely vanhan Amurin asumistosta ja asukkaista. Myös keittolounas maistui!

Tampereen taidemuseo: https://www.tampereentaidemuseo.fi/

Amurin työläiskorttelimuseo: http://www.museokortteli.fi/

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide

Sigrid Schauman ja Karoliina Hellberg – värejä ja valoja

Helsingin Kuusisaareen kannatta matkata hakemaan ekstratehoja kevätaurinkoon. Kahdessa taidemuseossa saa ihastella entistä ja nykyistä taidetta. Oi noita menneen maailman säätiöityjä mesenaatteja Gyllenberg ja Didrichsen!




Villa Gyllenbergissä voi ihmetellä pankkiirin huushollin taidehankintoja ja etenkin merkittävää Helene Schjerfbeck -kokoelmaa. Aina häkellyttää, miten omaperäinen taituri Schjerfbeck on ollut.

Galleriatiloissa on Sigrid Schaumanin töistä koottu näyttely, pääasiassa maisemia ja henkilökuvia. Taiteilija eli yli 100-vuotiaaksi, joten kausiin mahtuu erityylisiä teoksia. Utuiset alastonkuvat 1950-luvulta ja maisemat pitkin taiteilijataivalta ihastuttavat. Etenkin maisemien värien ja valon käyttö vievät matkoille ja kesätunnelmiin.



Didrichsenin kotihuoneissa näen muutaman mainion teoksen: Sari Bremer, Tamara Piilola ja Kim Simonsson ovat omanlaisiaan, erilaisia ja kiinnostavia. Ajattelen esimerkiksi Simonssonin Hattupäisestä sammaltytöstä, että se on kuin ilmastodystopia puettuna hämäävän söpösti.

Näyttelytilat täyttää Karoliina Hellbergin teokset, joissa väri ja yksityiskohdat leikkivät. Näyttelyyn johdattaa iso teos, jossa toistuu saman naisen pieni kuva. Teos on tältä vuodelta, mutta sen nimi on sitaatti Marguerite Duras’lta vuodelta 1993: ”Aion puhua olemattomista asioista. Olemattomista, siis.” Se on ikään kuin johtoajatus koko näyttelyyn.

Silkkaa puhdasta hohtelevaa kauneutta ovat syvän yksiväriset lasipullot. Isot maalaukset upottavat sisäänsä, ja niiden runsaus houkuttaa poimimaan yksityiskohtia, ihmettelemään näennäisen sekasotkun sommittelun taitoa. Hehkuva Orange Room ja salaperäinen BB vievät tulkintoihin: mitä tapahtuu, jos minä astun noihin huoneisiin ja etsin taulujen kasveista, vaaseista, tuoleista, patsaista, maalauksista ja muista yksityiskohdista omat tulkintani ja symbolini? Tarinoita, tarinoita.


Katso museoesittelyt kotisivuilta:
Villa Gyllenberg
Didrichsen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Heli Laaksonen: Ilma luppa

Ilmeikästä ite-taidetta kekseliäältä runoilijalta! Se tuli mieleen katsellessa Heli Laaksosen näyttelyä Ilma luppa Erkkolassa – ja teki mielen hyväksi.

Taidenäyttely Ilma luppa liippaa läheltä Laaksosen runoutta. Näyttelytöissä on huvituksen pintaa mutta moneen tahoon tuupaavia ajatuksia. Jotkut naurattavat ääneen, jotkut jättävät haikean pohjavireen ja toiset kouraisevat vakavasti. Töissä on oivalluksia ja ne virittävät oivaltamaan.

Ilma luppa -teokset osoittavat luovien ratkaisujen taitoa, ja lisäksi ne ovat ajan hermolla. Monissa töissä pohjana on kierrätysmateriaali. Esimerkiksi seinähirsi on saanut pintaansa maalauksen, kihvelit on runoiltu ja kuvitettu kasviaihein ja vaaka tuunattu näyttämään kauniita kuvia. Osa töistä on installaatioita, osa maalauksia. Osa verbalisoi otsikoinnissa (mm. ”Ko ei vaa kimalaine sais täst ikän kuulla”) tai lähtökodissa (mm. uutissarja).

Koskettava on ”Huano omatunto”, joka on maalattu ”etelävirolaisesta metsästä löytyneiden kirkon raunioiden akkunaraami”. Siinä materiaalin lähtökohta, lintuhahmojen olemus ja väritys, työn nimi ja ajatusmaailma ovat enemmän kuin osiensa summa. Teoksen ”Viimeinen aamiainen ja yhdeksän haikeaa hahmoa” osien asettelu ja vaihtuvat eläinhahmot puhuttelevat. Tässäkin teoksessa ensin harhaudun fiilistelemään kevyesti, ja sitten huomaan lumikon yläpuolella…

Sanoinko jo, että eläinhahmojen symbolisuus toimii? Sanoinko jo, että Laaksosella pysyy sivellin ja muut tarvittavat kuvataidetyökalut hyvin hyppysissä? Sanoinko jo, että kannattaa lähteä kulttuurimatkalle Tuusulanjärvelle?

– –

Heli Laaksonen
Ilma luppa. Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle
Kuvia ja video näyttelystä: tässä.
Erkkola, Rantatie 25, Tuusula (19.5.2019 asti)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Kulttuurimatkalla Lontoossa

Lennon lähtö myöhästyi, mutta koneessa tajusin: olen, missä olen, mitään muuta minun ei tarvitse tehdä kuin ehtiä paluulennolle; alkuvuoden kuormitus jääköön tauolle. Matkakohteessa saan valita runsaudesta mieleni mukaan – tai olla valitsematta.

Taidetunteita

Olen käynyt Lontoossa aikaisemminkin, mutta paljon on jäänyt näkemättä. Paikkasin puutteita käymällä National Potret Galleryssa, Somerset Housessa (olikin remontissa) ja Tate Modernissa. Tiivistän tuntemukseni täten: siinä missä vanha taide tallentaa ihmisiä ja ympäristöjä, moderni taide käsittelee muotoja ja materiaa. Kumpikin hengittää kulttuurikontekstiaan.

Kävin myös tapaamassa vanhoja tuttuja National Galleryssa. Jan van EyckVermeer, Velazquez ja Holbein vangitsivat katseeni entiseen malliin. Flaamilainen Gerard David melkein ylti van Eyckin tasolle, ja jo aiemmin Firenzessä kummastelemani italialainen 1400-luvun maalari Paolo Uccello häkellytti omaperäisyydellään. Aikalaisiinsa nähden miekkonen on tyylitellyt ennenäkemättömästi: pyhän Yrjön lohikäärmetaistelukuva voisi olla Rudolf Koivun satukuvitusta.

Silmäys naisasiaan

National Galleryssa pisti silmään lappunen, joka oli Rachel Ruyschin maalauksen vieressä: kansallisgalleriassa on vain 21 naismaalarin teosta. Potrettigalleriassa kiinnitin huomiota siihen, millaisia naisten muotokuvia seinillä killui. Olihan niitä kaikilta ajoilta Elizabeth I:stä alkaen yksittäisiä tieteilijöitä ja taiteilijoita, kunnes 1900-luvulla taiteilijamuotokuvat naisista selvästi lisääntyivät. Pitkään patsastelin kungatar Annen ja lady Sarahin muotokuvien edessä – palautin mieleen The Favourite -elokuvan tunnelmia.

Tate Modernissa ihastelin muun muassa Ellen Gallagherin persoonallista teosjälkeä, josta olen jo saanut nauttia Sara Hildénin museossaJenny Holzerin taiteelle oli omistettu pari huonetta. Teksteillä, valoilla ja kivimateriaaleilla operoiva taiteilija pysäyttää sanojen äärelle (kivipaadessa esimerkiksi: ”Raise boys and girls the same way”).

Ilmastosta

Mangoliat ja kameliat kukkivat, kirsikat varistivat terälehtiään ja narsissit hehkuivat jo osin kuivahtaneina. Kadut täyttyivät pakokaasusta ja ihmistungoksesta, kaikkia maailman kieliä kuului korvissani.

Tulopäivänäni nuoriso marssi ilmastonmuutostorjunnan puolesta Lontoossa niin kuin samana päivänä myös Suomessa. Miksi minä lentelen taidekokemusten perässä? On minulla syyni ja syyllisyyteni. Siksi maksan Finnarille ane-euroja hiilipäästöjen jonkinmoiseksi kompensoinniksi ja kotona huollan perintömetsäplänttiä hiilinieluksi. Selittelemättä sen enempää, päätän postaukseni Jenny Holzerin taideteososan sanoin:

20190316_154630.jpg

 


Matka Lontooseen 15. – 17.3.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Kiki Smith: Procession

Sara Hildénin taidemuseo on vuosia onnistunut esittelemään kiinnostavia nykytaiteilijoita.  Viimeksi hurmaannuin Anj Smithin töistä, tällä kertaa esillä on toinen Smith, amerikkalainen Kiki Smith, jota tituleerataan yhdeksi tärkeimmistä nykytaiteilijoista. Lainaanpa museon seinätekstiä:

”Kiki Smith paljastaa meille lumoojattaren lailla visionsa illuusionsa menneestä maailmasta, jossa ihmiset ja luonto, elämä ja kuolema, feminiininen ja maskuliininen elävät sopusoinnussa.”

Procession-näyttely on tavallaan karsittu retrospektiivi. Suosittelen näyttelyn kiertämistä alakerrasta yläkertaan. Museon alakerroksessa on Smithin alkutuotantoa, jolloin Smith oli kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Näytillä on esimerkiksi neitsyt Maria -veistos, jonka mehiläisvahamateriaali tekee naisesta nyljetyn näköisen – ihmisen muiden joukossa. Smithin taiteessa on viittauksia kristilliseen kulttuuriperinteeseen ja yhteiskunnallisiin teemoihin.

Voisin antaa näyttelylle nimeksi ”Eläimellistä menoa” tai ”Luomakunta”. Alakerrassa on vaikuttava lintuteos, muistomerkki tuholaismyrkkyihin kuolleille linnuille. Yläkerrassa on monimerkityksellisiä eläintöitä, joissa on peuroja, susia, kissoja, kotkia ja muita luontokappaleita, esimerkiksi Pieta-työssä esiintyvät nainen ja kissa. Yhteydestä luontoon kertovat esimerkiksi veistokset, joissa ihminen syntyy eläimestä.

Vanhalla kudontatekniikalla toteutetut työt hehkuvat värisävyjä ja toimivat kertomuksina. Seinävaatteissa on paljon yksityiskohtia, joilla kuvitetaan luonnon, eläinten ja ihmisten rinnaneloa tämän taivaan alla. Kuvakudoshuoneessa vietän paljon aikaa teoksia tutkien.

Lituskaiset veistokset kummasti kiehtovat minua. Se, että mahdollisuus moniulotteiseen veistokseen litistetään kaksiulotteiseksi, on kekseliästä ja kertoo omaa tarinaansa. Esimerkiksi aurinkoa, kuuta ja tähtiä kuvaavat lättänät alumiiniveistokset huvittavat. Tulee jollain lailla mieleen saksalainen Martin Honert, jonka töihin ihastuin Berliinin retrospektiivissä tammikuussa 2013 – ja jopa rohkaistuin vinkkaamaan taiteilijaa Hildénin museolle. No, vinkki ei ole vielä todentunut näyttelyksi.

Kiki Smithistä vielä: näyttely on ilman muuta katsomisen väärti, vaikken suurta hullaantumista kokenutkaan. Näinä ilmastonmuutoshuoliaikoina on kuitenkin oleellista muistuttaa myös taiteen keinoin luontoarvoista, joissa ihmisellä ei ole erityisasemaa.

– –

Kiki Smith
Procession 9.2. – 12.5.2019.
Sara Hildénin taidemuseo 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Päivi Hintsanen: Kyynelpuutarhurin päiväkirja

Päivi Hintsasen kirjan Kyynelpuutarhurin päiväkirja (2018) loppu kiteyttää kirjan idean:

”Kyynelpuutarhurin päiväkirja on samanaikaisesti unenomaista fantasiaa ja arkisen todenmukainen dokumentaatio työprosessistani.

En usko, että matkani on vielä päättynyt, /

mutta silti juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin vihdoin perillä.”

Kyynelpuutarhurin päiväkirja pakenee lajirajoja. Se on kuvataiteilijan työprosessin kuvaus ja taidekirja, jossa on kuvia Hintsasen kuvataideteoksista. Se sisältää myös mielikuvien proosaa, jossa sekoittuvat dokumentointi, autofiktio ja proosaruno, ja joukossa on lyyristyyppisiä tekstikappaleita:

”Unohdusta, /

joka kätkee hyvän riipivällä rumuudellaan,

ja unohdusta, /

joka lohduttaa sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan.

Kun itse katson Kaiken unohtuneen kyyneltäjää, näen suunnattoman lumoavan hahmon, jonka kauneus syntyy juuri siitä, että se kantaa sisällään kaiken.”

Kirjan koskettavimmat kohdat liittyvät pohdintaan muistista, unohduksesta ja surusta. Taiteilija työstää tunteitaan maailmassa, jonka hän on luonut niiden käsittelyyn. Hän on luonut puutarhan, jossa kulkee tunteita tulkitsevia hahmoja, kyyneltäjiä. Lisäksi puutarhan kasvustossa kasvaa kasveja ja puita, joista kyyneleet versoavat. Nämä mielen kuvat ovat muuttuneet todellisiksi kuviksi, joita pääsee näkemään Hintsasen näyttelyissä ja nyt myös tässä kirjassa.

Teokset ovat pigmenttimustevedoksia tai sekatekniikalla tehtyjä, osa uniikkeja, osa pieniä editioita. Niiden pehmeät sävyt luovat utuisen, hieman surumielisen unimaailmatunnelman, joka on kaunis, hauras ja harras. Muotokielestä luen japanilaistyylistä niukkuutta ja harkittua vähäeleisyyttä.

Teosten nimien merkitys kirkastuu, esimerkiksi Kaiken unohtuneen kyyneltäjä, Vääjäämättömyyden kyyneltäjä, Merenneidon perintö, Feeniksen kyyneleet, Portaat, Haalistunut suru ja Eilinen tekevät suuren vaikutuksen kuvan ja tekstin yhdistyessä. Pitkään viivyn vähäeleisen teoksen Lasikyyneleen seurassa. Sen hallittu yksinkertaisuus ei tarvitse mitään lisää.

Välillä selaan kirjaa kuin kotitekoista animaatiota: plärään Kyyneltäjä-hahmojen kuvat pikakelauksena niin, että ne kuvavirrassa muuttuvat yhdeksi, hieman ilmettään ja tunnelmaansa vaihtavaksi hahmoksi. Samoin teen kyynel- ja oksistokuville.


Kyynelpuutarhurin päiväkirja sopii pysähtymiseen, sen voi ottaa mietelmäkartastoksi hiljentymisen päiviin. Minulle se sopii hyvin joulun alle. Katson ikkunasta aamuhämäräiseen puutarhaan, ja sen ohut lumipeitto ja muu harmaansinertävänrusehtava väriskaala myötäilee kirjan värimaailmaa. Joululomakirjojen luettujen ja lukemattomien pino on vieressäni, kun luen:

”Suljen kirjan, kävelen ikkunan ääreen. Katselen vihertävän lasin takana hiljaisena odottavaa puutarhaa, joka on jälleen eri näköinen kuin viimeksi tästä ikkunasta katsellessani. Ehkä kaikessa olennaista on muuttuvuus. Ehkä minun on otettava huomioon kaikki lukemani ja olla käyttämättä mitään siitä.”

Toivotan blogini lukijoille levollista jouluaikaa!

– –

Päivi Hintsanen
Kyynelpuutarhurin päiväkirja
Sanat, kuvat, taitto, julkaisija, kustantaja, rapina ja ihmetys: Päivi Hintsanen
noin 200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

(Runonomaisten kohtien vuoksi lisäsin kenoviivan (/) kohtiin, jossa halusin säilyttää kirjan taitonmukaisen rivijaon.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Taidematka Firenzeen joulun alla 2018

Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.

Huone näköalalla

Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.

Taide herättää kysymyksiä

Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.

– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?

Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?

Taiteen vastauksia

Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?

Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.

Selfie-kanssakulkijani ikuistivat kulttikuvia bittiavaruuteen ajatuksin: olen olemassa tämän monisatavuotiaan teoksen kanssa. En poikennut porukasta millään tavoin – ainutlaatuisuus on pieni pore yhteisessä liemessä. Ja sittenkin, minun ainutlaatuiset muistoni! Poimin renessanssitauluista liljoja, esikoita ja ruusuja. Yksi taulunreuna vei lapsuusmaisemiin: ihan samat tiikerinliljat, iirikset ja akileijat!

Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.

Yönaiset

Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.

Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan  valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).

Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.

Ja sitten hetkeen, jossa oli iskeä stendhalit. Iholla kihelmöi, tuntui kylmiä väreitä: Uffizin seinällä Sofonisba Anguisolan omakuva parikymppisenä. Kankimäen kirjan kertoma hänestä teki minuun suuren vaikutuksen, ja samaan ylti herkkä, varma maalaus. Missä viipyy RAI:n tai BBC:n epookkisarja naisesta, jonka maalariuraa isä tuki, joka toimi Espanjassa hovimaalarina, joka avioitui Sisiliaan ja joka leskeydyttyään 47-vuotiaana avioitui nuoren merikapteenin kanssa – toteuttaen koko ajan maalariuraansa lähes loppuun asti, kuolemaan, joka koitti yli 90-vuotiaana?

20181215_111657.jpg

Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)

Joululahjaksi

Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.

20181217_114616.jpg

Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.

(Ja lisäys pitkään juttuuni: viimeisen matkapäivän viimeisinä tunteina sain bonusyllärin nykytaiteesta: Marina Abramovićin retrospektiivi The Cleaner. Täyttä yönaisainesta!)


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.

Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide