Aihearkisto: Taide

Punkaharjun Lusto: Aseman Taidelaituri ja Kolkkokollektiivi

Vietin kesäkuun ensimmäisen viikon alun Punkaharjun Kruunupuistossa. Tavoitteena oli hyvinvointikipinän sytyttäminen. Ympäristö toimi todellisena tulentekovälineenä. Vaikea on kuvitella parempaa ulkoiluinnostajaa kuin pyöräilyreitti Punkaharjun maisematiellä aurinkoisena kesäpäivänä: harjun kummallakin puolella kimmeltää vesi, männynrungot vilahtelevat oranssinhehkuisina, tienpientareella kukkivat kielot ja idänkeulankärjet.

Puista, ei puisevasti

Reitillä oli luonnonihmeiden lisäksi muuta nähtävää. Elämyksiä tarjosivat Luston arboretumin puulajipuisto, metsämuseo Lusto ja sen vieressä Aseman Taidelaiturin kesänäyttely.

Metsämuseo Lustoa pidän kulttuurihistoriallisesti merkittävänä paikkana. Se tallentaa suomalaisen yhteiskunnan kehityksen ja siihen liittyen metsäalan merkittävänä työllistäjänä. Näyttely tuo esille metsäalasta monia puolia tehotaloudesta luonnonsuojeluun. Minut se vei nostalgiaan, omiin kokemuksiin metsämiehen tyttärenä ja metsätyöläisenä. Näyttelystä mieleen jäivät erikoisuuksina ”Myrskyn merkit” -näyttelyn taideteokset ja valokuvanäyttely ihmisistä lempimetsäpaikoissaan, metsiet.

Harjun kesä -näyttely

Vanha Luston asema on avannut ovet taiteelle. Kesäkuun Helsingin Sanomien Kuukausiliitteestä saa lukea aseman omistajien tarinan, ja paikan päällä Hannu Huitti ja Mikko Ranta-Huitti esittelivät auliisti asemaa ja tämän kesän näyttelyä. Ainutlaatuinen ympäristö asemahalleineen, piha-aittoineen ja pihapiirineen täyttyvät kuuden kuvataiteilijan ja kahden taideryhmän teoksista.

Hannu Palosuon maalaukset pysäyttivät. Ne ovat pinnalta selkeitä: harmaalla taustalla toimii yksi tai kaksi ihmishahmoa, tavallisesti lapsia, monet keinuvat. Mutta varjot! Ne elävät omaa elämäänsä, ja siksi ne vievät ajattelemaan joka ihmisen varjoja, jotka eivät noudata valon tarjoamaa suuntaa.

Painovoiman vaikutus

Kolkkokollektiivi on seitsemän naisen monialainen taideyhteisö, ja Harjun kesä -näyttelyssä heiltä on esillä teos Painovoiman vaikutus. Kollektiivin runot hulmuavat aseman pihalla kesätuulessa. Tekstit tulevat osaksi maisemaa kuin pyykkinarun valkopyykit – monessa liemessä uitetut, nyt sanoilla pestyt.

Ostin teostekstit, jotta pääsin paneutumaan Kolkkokollektiivin runoihin. Jokainen ryhmän runoilija signeeraa runonsa Kolkko-alkuisella nimellään, silti minun tekee mieli käsitellä antologiatyyppistä, noin 30-sivuista runovihkoa kokonaisuutena.

Runoissa on tuokiokuvia, mielleyhtymiä ja ajatuskiteytyksiä elämän moninaisuudesta. Näkökulma on naisten, joten naiseuteen liittyviä kipupisteitä käsitellään suoraan. Feminismi kuuluu runoista elimellisenä osana elämäntunnetta.

Runoissa on luonnetta, ja niissä on myös luontoa. Viittaus teoksen nimeen tulee esimerkiksi Kolkkocillan runosta, jossa kerrotaan runon puhujan pitävän maasta nousevista kasveista vaan ei roikkuvista, koska:

”Ne muistuttavat painovoimasta

ja siitä,

että

lopulta

kaikki

menee

aina

alaspäin.”

Runoissa ollaan kiinni arjessa ja todessa, eikä sanoma ole tyystin pessimistinen. Ei edellinen sittaatikan ole minusta pessimistinen vaan realistinen, selkeästi mahdollinen. On myös muita mahdollisuuksia.

Siteeraamallani kollektiivin runoilijalla on lisäksi mielenkiintoinen sikermä, jossa painovoiman parina on vetovoima ja se, mitä vetovoimalle voi tapahtua. Joissain kollektiivin runoissa kaikuu kansanlaulun rytmi, toisissa tarinointitraditio, joissain tekstinasettelun visuaalisuudella on oma merkityksensä. Suosikkini on Kolkkokaijan runo ”Päätös”. Päätöksenteon fyysiset runokuvat tehoavat. Runo toimii niin tekstinä kuin liehuvana liuskanakin vehreässä kesämaisemassa.

– –

Punkaharjun Kruunupuisto

Punkaharjun puulajipuisto, Metla

Metsämuseo Lusto

Aseman Taidelaituri, Lusto, näyttely Harjun kesä 2.6. – 1.9.2019, avoinna joka päivä klo 10 – 17.

Kolkkokollektiivi, esimerkiksi Facebookissa

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Sekalaista, Taide

Sigrid Schauman ja Karoliina Hellberg – värejä ja valoja

Helsingin Kuusisaareen kannatta matkata hakemaan ekstratehoja kevätaurinkoon. Kahdessa taidemuseossa saa ihastella entistä ja nykyistä taidetta. Oi noita menneen maailman säätiöityjä mesenaatteja Gyllenberg ja Didrichsen!




Villa Gyllenbergissä voi ihmetellä pankkiirin huushollin taidehankintoja ja etenkin merkittävää Helene Schjerfbeck -kokoelmaa. Aina häkellyttää, miten omaperäinen taituri Schjerfbeck on ollut.

Galleriatiloissa on Sigrid Schaumanin töistä koottu näyttely, pääasiassa maisemia ja henkilökuvia. Taiteilija eli yli 100-vuotiaaksi, joten kausiin mahtuu erityylisiä teoksia. Utuiset alastonkuvat 1950-luvulta ja maisemat pitkin taiteilijataivalta ihastuttavat. Etenkin maisemien värien ja valon käyttö vievät matkoille ja kesätunnelmiin.



Didrichsenin kotihuoneissa näen muutaman mainion teoksen: Sari Bremer, Tamara Piilola ja Kim Simonsson ovat omanlaisiaan, erilaisia ja kiinnostavia. Ajattelen esimerkiksi Simonssonin Hattupäisestä sammaltytöstä, että se on kuin ilmastodystopia puettuna hämäävän söpösti.

Näyttelytilat täyttää Karoliina Hellbergin teokset, joissa väri ja yksityiskohdat leikkivät. Näyttelyyn johdattaa iso teos, jossa toistuu saman naisen pieni kuva. Teos on tältä vuodelta, mutta sen nimi on sitaatti Marguerite Duras’lta vuodelta 1993: ”Aion puhua olemattomista asioista. Olemattomista, siis.” Se on ikään kuin johtoajatus koko näyttelyyn.

Silkkaa puhdasta hohtelevaa kauneutta ovat syvän yksiväriset lasipullot. Isot maalaukset upottavat sisäänsä, ja niiden runsaus houkuttaa poimimaan yksityiskohtia, ihmettelemään näennäisen sekasotkun sommittelun taitoa. Hehkuva Orange Room ja salaperäinen BB vievät tulkintoihin: mitä tapahtuu, jos minä astun noihin huoneisiin ja etsin taulujen kasveista, vaaseista, tuoleista, patsaista, maalauksista ja muista yksityiskohdista omat tulkintani ja symbolini? Tarinoita, tarinoita.


Katso museoesittelyt kotisivuilta:
Villa Gyllenberg
Didrichsen

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Heli Laaksonen: Ilma luppa

Ilmeikästä ite-taidetta kekseliäältä runoilijalta! Se tuli mieleen katsellessa Heli Laaksosen näyttelyä Ilma luppa Erkkolassa – ja teki mielen hyväksi.

Taidenäyttely Ilma luppa liippaa läheltä Laaksosen runoutta. Näyttelytöissä on huvituksen pintaa mutta moneen tahoon tuupaavia ajatuksia. Jotkut naurattavat ääneen, jotkut jättävät haikean pohjavireen ja toiset kouraisevat vakavasti. Töissä on oivalluksia ja ne virittävät oivaltamaan.

Ilma luppa -teokset osoittavat luovien ratkaisujen taitoa, ja lisäksi ne ovat ajan hermolla. Monissa töissä pohjana on kierrätysmateriaali. Esimerkiksi seinähirsi on saanut pintaansa maalauksen, kihvelit on runoiltu ja kuvitettu kasviaihein ja vaaka tuunattu näyttämään kauniita kuvia. Osa töistä on installaatioita, osa maalauksia. Osa verbalisoi otsikoinnissa (mm. ”Ko ei vaa kimalaine sais täst ikän kuulla”) tai lähtökodissa (mm. uutissarja).

Koskettava on ”Huano omatunto”, joka on maalattu ”etelävirolaisesta metsästä löytyneiden kirkon raunioiden akkunaraami”. Siinä materiaalin lähtökohta, lintuhahmojen olemus ja väritys, työn nimi ja ajatusmaailma ovat enemmän kuin osiensa summa. Teoksen ”Viimeinen aamiainen ja yhdeksän haikeaa hahmoa” osien asettelu ja vaihtuvat eläinhahmot puhuttelevat. Tässäkin teoksessa ensin harhaudun fiilistelemään kevyesti, ja sitten huomaan lumikon yläpuolella…

Sanoinko jo, että eläinhahmojen symbolisuus toimii? Sanoinko jo, että Laaksosella pysyy sivellin ja muut tarvittavat kuvataidetyökalut hyvin hyppysissä? Sanoinko jo, että kannattaa lähteä kulttuurimatkalle Tuusulanjärvelle?

– –

Heli Laaksonen
Ilma luppa. Maalauksia margariinirasiaan, puulle ja muulle
Kuvia ja video näyttelystä: tässä.
Erkkola, Rantatie 25, Tuusula (19.5.2019 asti)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Kulttuurimatkalla Lontoossa

Lennon lähtö myöhästyi, mutta koneessa tajusin: olen, missä olen, mitään muuta minun ei tarvitse tehdä kuin ehtiä paluulennolle; alkuvuoden kuormitus jääköön tauolle. Matkakohteessa saan valita runsaudesta mieleni mukaan – tai olla valitsematta.

Taidetunteita

Olen käynyt Lontoossa aikaisemminkin, mutta paljon on jäänyt näkemättä. Paikkasin puutteita käymällä National Potret Galleryssa, Somerset Housessa (olikin remontissa) ja Tate Modernissa. Tiivistän tuntemukseni täten: siinä missä vanha taide tallentaa ihmisiä ja ympäristöjä, moderni taide käsittelee muotoja ja materiaa. Kumpikin hengittää kulttuurikontekstiaan.

Kävin myös tapaamassa vanhoja tuttuja National Galleryssa. Jan van EyckVermeer, Velazquez ja Holbein vangitsivat katseeni entiseen malliin. Flaamilainen Gerard David melkein ylti van Eyckin tasolle, ja jo aiemmin Firenzessä kummastelemani italialainen 1400-luvun maalari Paolo Uccello häkellytti omaperäisyydellään. Aikalaisiinsa nähden miekkonen on tyylitellyt ennenäkemättömästi: pyhän Yrjön lohikäärmetaistelukuva voisi olla Rudolf Koivun satukuvitusta.

Silmäys naisasiaan

National Galleryssa pisti silmään lappunen, joka oli Rachel Ruyschin maalauksen vieressä: kansallisgalleriassa on vain 21 naismaalarin teosta. Potrettigalleriassa kiinnitin huomiota siihen, millaisia naisten muotokuvia seinillä killui. Olihan niitä kaikilta ajoilta Elizabeth I:stä alkaen yksittäisiä tieteilijöitä ja taiteilijoita, kunnes 1900-luvulla taiteilijamuotokuvat naisista selvästi lisääntyivät. Pitkään patsastelin kungatar Annen ja lady Sarahin muotokuvien edessä – palautin mieleen The Favourite -elokuvan tunnelmia.

Tate Modernissa ihastelin muun muassa Ellen Gallagherin persoonallista teosjälkeä, josta olen jo saanut nauttia Sara Hildénin museossaJenny Holzerin taiteelle oli omistettu pari huonetta. Teksteillä, valoilla ja kivimateriaaleilla operoiva taiteilija pysäyttää sanojen äärelle (kivipaadessa esimerkiksi: ”Raise boys and girls the same way”).

Ilmastosta

Mangoliat ja kameliat kukkivat, kirsikat varistivat terälehtiään ja narsissit hehkuivat jo osin kuivahtaneina. Kadut täyttyivät pakokaasusta ja ihmistungoksesta, kaikkia maailman kieliä kuului korvissani.

Tulopäivänäni nuoriso marssi ilmastonmuutostorjunnan puolesta Lontoossa niin kuin samana päivänä myös Suomessa. Miksi minä lentelen taidekokemusten perässä? On minulla syyni ja syyllisyyteni. Siksi maksan Finnarille ane-euroja hiilipäästöjen jonkinmoiseksi kompensoinniksi ja kotona huollan perintömetsäplänttiä hiilinieluksi. Selittelemättä sen enempää, päätän postaukseni Jenny Holzerin taideteososan sanoin:

20190316_154630.jpg

 


Matka Lontooseen 15. – 17.3.2019

6 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Sekalaista, Taide

Kiki Smith: Procession

Sara Hildénin taidemuseo on vuosia onnistunut esittelemään kiinnostavia nykytaiteilijoita.  Viimeksi hurmaannuin Anj Smithin töistä, tällä kertaa esillä on toinen Smith, amerikkalainen Kiki Smith, jota tituleerataan yhdeksi tärkeimmistä nykytaiteilijoista. Lainaanpa museon seinätekstiä:

”Kiki Smith paljastaa meille lumoojattaren lailla visionsa illuusionsa menneestä maailmasta, jossa ihmiset ja luonto, elämä ja kuolema, feminiininen ja maskuliininen elävät sopusoinnussa.”

Procession-näyttely on tavallaan karsittu retrospektiivi. Suosittelen näyttelyn kiertämistä alakerrasta yläkertaan. Museon alakerroksessa on Smithin alkutuotantoa, jolloin Smith oli kiinnostunut ihmisen anatomiasta. Näytillä on esimerkiksi neitsyt Maria -veistos, jonka mehiläisvahamateriaali tekee naisesta nyljetyn näköisen – ihmisen muiden joukossa. Smithin taiteessa on viittauksia kristilliseen kulttuuriperinteeseen ja yhteiskunnallisiin teemoihin.

Voisin antaa näyttelylle nimeksi ”Eläimellistä menoa” tai ”Luomakunta”. Alakerrassa on vaikuttava lintuteos, muistomerkki tuholaismyrkkyihin kuolleille linnuille. Yläkerrassa on monimerkityksellisiä eläintöitä, joissa on peuroja, susia, kissoja, kotkia ja muita luontokappaleita, esimerkiksi Pieta-työssä esiintyvät nainen ja kissa. Yhteydestä luontoon kertovat esimerkiksi veistokset, joissa ihminen syntyy eläimestä.

Vanhalla kudontatekniikalla toteutetut työt hehkuvat värisävyjä ja toimivat kertomuksina. Seinävaatteissa on paljon yksityiskohtia, joilla kuvitetaan luonnon, eläinten ja ihmisten rinnaneloa tämän taivaan alla. Kuvakudoshuoneessa vietän paljon aikaa teoksia tutkien.

Lituskaiset veistokset kummasti kiehtovat minua. Se, että mahdollisuus moniulotteiseen veistokseen litistetään kaksiulotteiseksi, on kekseliästä ja kertoo omaa tarinaansa. Esimerkiksi aurinkoa, kuuta ja tähtiä kuvaavat lättänät alumiiniveistokset huvittavat. Tulee jollain lailla mieleen saksalainen Martin Honert, jonka töihin ihastuin Berliinin retrospektiivissä tammikuussa 2013 – ja jopa rohkaistuin vinkkaamaan taiteilijaa Hildénin museolle. No, vinkki ei ole vielä todentunut näyttelyksi.

Kiki Smithistä vielä: näyttely on ilman muuta katsomisen väärti, vaikken suurta hullaantumista kokenutkaan. Näinä ilmastonmuutoshuoliaikoina on kuitenkin oleellista muistuttaa myös taiteen keinoin luontoarvoista, joissa ihmisellä ei ole erityisasemaa.

– –

Kiki Smith
Procession 9.2. – 12.5.2019.
Sara Hildénin taidemuseo 

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Vilja-Tuulia Huotarinen: Heistä tuli taiteilijoita

Vilja-Tuulia Huorisen kirjoittama kirja Heistä tuli taiteilijoita (WSOY 2019) saa osuvasti alaotsikkotäsmennyksen ”muotokuvia”. Kokonaisuudessaan se kuuluu: 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista. Kirja on syntynyt Minna Canthin 175-juhlavuoden kunniaksi, mutta mukana on juhlakalun lisäksi muita edelläkävijöitä kirjallisuuden, kuvataiteen, musiikin ja tanssin aloilta.

20190216_114611.jpg



Muotokuva-osuvuus liittyy moneen asiaan. Huotarisen tekstit ovat tiiviitä, fiktiivisiä tilannekuvauksia naistaiteilijoiden nuoruudesta, kuin valo- tai lyhytelokuvia hetkistä, joissa tulevat mestarit tyttöyden ja naiseuden kynnyksellä oivaltavat kutsumuksensa tai ottavat askeleen sen suuntaan. Siihen liittyy tunteita varmuudesta epävarmuuteen.

”Kuulisinpa edes kerran lauseen: ’Minun ei tarvitse surra sinua, sinä olet iloni!’ Silloin uskaltaisin kääntää pääni aurinkoon.” (Fredrika Runeberg)

Muotokuvat ovat myös konkreettisia, sillä jokaisesta taiteilijasta on Riikka Sormusen akvarelli. Ne kuvittavat Huotarisen tekstejä sävykkäästi, sillä Sormusen kuvissa värit ja muodot ilmaisevat tekstien oleellista tilannetta ja tunnelmaa. Kuvituksien hahmot muistuttavat henkilöistä otettuja valokuvia mutta onnistuneen pelkistetysti.

20190216_114657.jpg

”Mutta on myös muuta tietoa kuin se, mitä koulu opettaa: sanotaan, että sudenkorento ompelee nukkuvan silmät kiinni.” (Aino Kallas)



Tämä kirja on kaunis, todella kaunis. Kauneutta koen kuvista, samoin tekstistä. Korostan: kirjan kauneus ei ole kiiltokuvamaista, vaan sen voi kiteyttää Fredrika Runebergista kertovaan tilannekuvaan:

”Olin sanonut ensimmäistä kertaa ääneen jotain sellaista, mikä oli ollut itsellenikin aiemmin tuntematonta. Eikä lausahdukseni syntynyt mistään kauniista ajatuksesta: se oli syntynyt kiukusta ja vastustuksesta.”

Sisällön kauneutta on se, että oman ominaislaadun tunnistaminen on oikein, ainoa oikea, mutta sen toteuttamiseen sisältyy onnen lisäksi ponnistelua, ristiriitaisuuksia ja ristiriitoja. Ilmaisun kauneutta koen sivulta toiselle. Huotarilla on taito ilmaista tiiviisti. Poimin listan hienouksia:

”Silmäkulmastani näen, miten pimeys ojentelee raajojaan rantaveteen.” (Aino Kallas)

”Koulutytön vino uhma oli jo väistynyt ja katseessa oli iso musta kraateri.” (Essi Renvall)

”Sade ulkona on satojen silkkimekkojen kahinaa.” (Anni Swan)

”En ole kasvanut tynnyrissä enkä siis mahdu laatikkoon.” (Ellen Thesleff)

Eli välillä välähtää runoilija-Huotarinen, mutta väärinkäsitysten välttämiseksi korostan: muotokuvat eivät ole lyyrishämäriä vaan kirkkaita näkyjä, tyyliltään toisistaan poikkeavia ja kuhunkin henkilöön eläytyviä tilanne- ja luonnekuvia.


Nautin kirjasta kokonaisuutena, innostun, ihastun ja välillä jopa liikutun. Heistä tuli taiteilijoita on lukijoita sivistävä nostaessaan esiin historiallisesti merkittäviä esikuvia ja samalla visuaalis-verbaalinen taide-elämys. Uskon kirjan vaikuttavan sykähdyttävästi tyttöihin yläasteikäisestä mummoihin – ainakin se tehoaa minuun. Toivon kakkososaa naistieteilijöistä.

– –

Vlja-Tuulia Huotarinen
Heistä tuli taiteilijoita. 12 muotokuvaa suomalaisista naistaiteilijoista
Kuvittanut Riikka Sormunen
WSOY 2019
95 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kirjan naistaiteilijat:
Ida Ahlberg
Aino Ackté
Minna Canth
Maggie Gripenberg
Aino Kallas
Mateli Kuivalatar
Helvi Leiviskä
Ida Moberg
Essi Renvall
Fredrika Runeberg
Anni Sean
Ellen Thesleff

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, lyhytproosa, Taide

Tuijatan vuosi 2018

Luin…

… yli 160 kirjaa – ja suurelta osin nautin. Poikkeuksellisen moni kirjoista oli sähköinen. Vuoden tärkeimpiä lukukokemuksia kokosin esikoiskirja-Finlandia– ja joululahjalistaan, ja yhdistin vuoden aikana julkaisemani runojutut. Tsekkaa ne.

 

 

Kuuntelin…

… äänikirjoja enemmän kuin ennen, mikä viihdytti minua työ- ja ajomatkoilla. Parhaiten minulle sopivat kuunneltavaksi kirjat, jotka ovat henkilö- ja juonipainotteisia.

Kirjoitin…

… lukuisia blogijuttuja, ja yhä se tuntuu mielekkäältä harrastukselta. Aloitin blogini maaliskuussa 2011, ja huhtikuussa 2018 kasassa oli 1000 postausta. Lisäksi kirjoitin taas muutamia juttuja Virke- ja Bibliophilos-lehtiin.

20181229_175220.jpg

Julkaisin…

… tai en minä vaan kustantajani julkaisivat kaksi kirjoittamaani kirjaa, mikä oli sattumaa, siis kahden kirjan ilmestyminen samana vuonna: selkonovellit kirjassa Hyvä päivä (Opike 2018) ja selkoromaani nuorille ja nuorille aikuisille: Lauralle oikea (Opike 2018).

 

Olin äänessä…

… ihmeen monin tavoin: kävin porisemassa tammikuussa Tuomas Aitonurmen kanssa Kirjan taajuudella -podcastissa vuoden 2017 huippukirjoista ja tämän vuoden odotuksista. Joulukuussa juttelin selkokirjoista Hanna Männikkölahden kanssa Radio Puheen aamulähetyksessä. Lukulampun nettisivulla kerroin keväällä, mitä silloin luin. Turun kirjamessuilla paneloin selkokirjoista kolmen muun kirjoittajan kanssa ja kirjabloggaamisesta hienossa kirjoittajaseurassa, lisäksi minua haastateltiin Lauralle oikea -selkoromaanista. Heidi Köngästä haastattelin elokuussa äidinkielen ja kirjallisuuden opettajien koulutuspäivässä.

 

Kävin teatterissa ja oopperassa…

… yhteensä toistakymmentä kertaa. Teatterissa eniten vaikutuin KOM-teatterin Veriruusuista, ja ensimmäinen Savonlinnan opperakokemus ihastutti (Faust).

 

Kävin kotimaassa taidenäyttelyissä…

… useita kertoja, ja niistä nostan kaksi: tekniikkaällistys Amos Rexistä (teamLab, Massless) ja innostusyllätys Tampereen Sara Hidenin museosta (Anj Smith).

 

Pistäydyin kulttuurimatkoilla…

Roomassa, Kööpenhaminassa (tai oikeastaan Lousianassa) ja Firenzessä. Reissut tarjosivat hienoja elämyksiä, mutta viimeisin läikkyy mielessäni, sillä hotellihuoneen näköala ja Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin inspiroima taidebongailu elähdytti raskaan syksyn päätteksi.

 

Kävin konserteissa…

… luvattoman vähän. Mutta tämän vuoden viimeistä päivää juhlistan ystävien seurassa barokkikonsertissa.

Tapasin…

… monia kiinnostavia keskustelukumppaneita, jotka jollain tavalla liittyvät kirjoihin, kulttuuriin ja bloggaamiseen. Mikä etuoikeus!

 

Hmm…

… kävin myös töissä.

Kiitos, että luet blogiani.

Tämä hämmästyttää minua aina: joku on kiinnostunut kulttuurikokemuksistani.

Toivottavasti postaukseni kiinnostavat myös tulevana vuonna.

Monin tavoin hyvää vuotta 2019!

20181222_090737.jpg

 

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Draama, Elämäkerta, Kirjallisuus, Listaus, Oppera, Romaani, Runot, Sekalaista, Taide, Tapahtuma, teatteri

Päivi Hintsanen: Kyynelpuutarhurin päiväkirja

Päivi Hintsasen kirjan Kyynelpuutarhurin päiväkirja (2018) loppu kiteyttää kirjan idean:

”Kyynelpuutarhurin päiväkirja on samanaikaisesti unenomaista fantasiaa ja arkisen todenmukainen dokumentaatio työprosessistani.

En usko, että matkani on vielä päättynyt, /

mutta silti juuri nyt tuntuu siltä kuin olisin vihdoin perillä.”

Kyynelpuutarhurin päiväkirja pakenee lajirajoja. Se on kuvataiteilijan työprosessin kuvaus ja taidekirja, jossa on kuvia Hintsasen kuvataideteoksista. Se sisältää myös mielikuvien proosaa, jossa sekoittuvat dokumentointi, autofiktio ja proosaruno, ja joukossa on lyyristyyppisiä tekstikappaleita:

”Unohdusta, /

joka kätkee hyvän riipivällä rumuudellaan,

ja unohdusta, /

joka lohduttaa sanoinkuvaamattomalla kauneudellaan.

Kun itse katson Kaiken unohtuneen kyyneltäjää, näen suunnattoman lumoavan hahmon, jonka kauneus syntyy juuri siitä, että se kantaa sisällään kaiken.”

Kirjan koskettavimmat kohdat liittyvät pohdintaan muistista, unohduksesta ja surusta. Taiteilija työstää tunteitaan maailmassa, jonka hän on luonut niiden käsittelyyn. Hän on luonut puutarhan, jossa kulkee tunteita tulkitsevia hahmoja, kyyneltäjiä. Lisäksi puutarhan kasvustossa kasvaa kasveja ja puita, joista kyyneleet versoavat. Nämä mielen kuvat ovat muuttuneet todellisiksi kuviksi, joita pääsee näkemään Hintsasen näyttelyissä ja nyt myös tässä kirjassa.

Teokset ovat pigmenttimustevedoksia tai sekatekniikalla tehtyjä, osa uniikkeja, osa pieniä editioita. Niiden pehmeät sävyt luovat utuisen, hieman surumielisen unimaailmatunnelman, joka on kaunis, hauras ja harras. Muotokielestä luen japanilaistyylistä niukkuutta ja harkittua vähäeleisyyttä.

Teosten nimien merkitys kirkastuu, esimerkiksi Kaiken unohtuneen kyyneltäjä, Vääjäämättömyyden kyyneltäjä, Merenneidon perintö, Feeniksen kyyneleet, Portaat, Haalistunut suru ja Eilinen tekevät suuren vaikutuksen kuvan ja tekstin yhdistyessä. Pitkään viivyn vähäeleisen teoksen Lasikyyneleen seurassa. Sen hallittu yksinkertaisuus ei tarvitse mitään lisää.

Välillä selaan kirjaa kuin kotitekoista animaatiota: plärään Kyyneltäjä-hahmojen kuvat pikakelauksena niin, että ne kuvavirrassa muuttuvat yhdeksi, hieman ilmettään ja tunnelmaansa vaihtavaksi hahmoksi. Samoin teen kyynel- ja oksistokuville.


Kyynelpuutarhurin päiväkirja sopii pysähtymiseen, sen voi ottaa mietelmäkartastoksi hiljentymisen päiviin. Minulle se sopii hyvin joulun alle. Katson ikkunasta aamuhämäräiseen puutarhaan, ja sen ohut lumipeitto ja muu harmaansinertävänrusehtava väriskaala myötäilee kirjan värimaailmaa. Joululomakirjojen luettujen ja lukemattomien pino on vieressäni, kun luen:

”Suljen kirjan, kävelen ikkunan ääreen. Katselen vihertävän lasin takana hiljaisena odottavaa puutarhaa, joka on jälleen eri näköinen kuin viimeksi tästä ikkunasta katsellessani. Ehkä kaikessa olennaista on muuttuvuus. Ehkä minun on otettava huomioon kaikki lukemani ja olla käyttämättä mitään siitä.”

Toivotan blogini lukijoille levollista jouluaikaa!

– –

Päivi Hintsanen
Kyynelpuutarhurin päiväkirja
Sanat, kuvat, taitto, julkaisija, kustantaja, rapina ja ihmetys: Päivi Hintsanen
noin 200 sivua.
Lainasin kirjastosta.

(Runonomaisten kohtien vuoksi lisäsin kenoviivan (/) kohtiin, jossa halusin säilyttää kirjan taitonmukaisen rivijaon.)

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide

Taidematka Firenzeen joulun alla 2018

Jo varhain syksyllä selvisi, että pääsen pariksi viikoksi lomalle ennen joulua. Loman alkuun suunnittelin matkaa, vaihtoehtoja oli kolme. Kun luin Mia Kankimäen kirjan Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018) vaihtoehtoja ei enää ollut: suuntasin Firenzeen, jossa olin aiemmin viettänyt pari päivää yli 30 vuotta sitten.

Huone näköalalla

Hotelli Firenzessä -kirjan ja -elokuvan alkuperäinen nimi (A Room with a View) sopi tunnelmiini. Ikkunaluukut avattuani vasemmalla näin museo Bargellon (jossa on Donatellon keekoileva kukkahattupäinen David-patsas), suoraan edessä luostarikirkon torni ja hieman etäämmällä näkyi Palazzo Vecchio, jonka ilta-ajan valoshow valaisi siinä kuin kuutamokin. Ikkunani alla kulki Via Dante Alghieri, joten parin talon päässä oli Danten koti. Uffiziin ja Duomoon matkaa kertyi vain muutama sata metriä – joka paikkaan vain kävelymatka.

Taide herättää kysymyksiä

Firenzeen veti minut ylipäätään renessanssi, kärjessä Botticelli. Kiersin Uffizzin, Accademian ja Palzzo Pittin. Kuljin kirkosta toiseen. Giotto, Lippi ja kymmenet muut kirjoista ja dokumenteista tutut taiteilijat teoksineen kohauttivat. Huomasin välillä ohittavani merkkiteoksia, välillä juuttuvani niiden eteen pitkään. Löysin uusia kiehtovia piirteitä, jotka herättivät kysymyksiä.

– Miksi Botticellin maalaamat henkilöiden silmät harittavat niin kuin huumesienien syöjien?
– Näyttääkö Botticellin Primaveran kevätneito ihan Kate Blanchettilta?
– Onko Tizianon Urbinon Venus solidaarisuudenosoitus työläisille, sillä etualalla retkottavan alastoman naisen takana pöyhii palvelija vaatearkkua ja toinen riiputtaa jo valittua kolttua?
– Mistä Lippi sai oivalluksen, että maalaa äiti-Marian kuolonkalpeaksi, elottomammaksi kuin ristiltä laskettavan Jeesus-pojan?
– Mihin Chirlandaion taulu vie katseen: naisen päähän vai törröttäviin rintoihin (taulun nimi on Testa Ideale, Ideaalipää)?

Näitä kysymyksiä voisi ladella loputtomiin. Alla arvoitus: mikä kuva liittyy mihinkin kysymykseen?

Taiteen vastauksia

Taide herättää kysymään – sekin kertoo jo paljon taiteen vaikutuksista. Taide antaa myös vastauksia, joilla ei aina ole sanoja. Minulle yksi vastaus on ajattomuuden ja ajan kulumisen yhdistyminen. Ja toisaalta: miten eri asioita minä näen kuin aikalainen tai taiteilija itse?

Vanhoissa taideteoksissa näen ihmisiä, kaltaisia, vaikka olosuhteet ja elämäntavat ovat muuttuneet. He ovat halunneet jättää jälkiä, siksi he ovat maalanneet tai poseeranneet potreteissa. Toisaalta uskomusperinteen päällekäyvyys (raamatulliset aiheet) kertoo yrityksestä vaikuttaa tunteisiin ja tekoihin: kohota arkea ylemmäs tai hallita, käyttää valtaa. Ei eroa tämänpäiväisestä.

Selfie-kanssakulkijani ikuistivat kulttikuvia bittiavaruuteen ajatuksin: olen olemassa tämän monisatavuotiaan teoksen kanssa. En poikennut porukasta millään tavoin – ainutlaatuisuus on pieni pore yhteisessä liemessä. Ja sittenkin, minun ainutlaatuiset muistoni! Poimin renessanssitauluista liljoja, esikoita ja ruusuja. Yksi taulunreuna vei lapsuusmaisemiin: ihan samat tiikerinliljat, iirikset ja akileijat!

Luin matkalla kymmenkunta Boccaccion Decamerone-novellia (Joel Lehtosen suomennos 1914). Niissä kuljettiin Eurooppaa ristiin rastiin ja henkilöt huijasivat, etsivät omaa etuaan ja nautintoja, hetken helpotusta tai parasta itselleen, joskus jopa perheelleen. Paljon on niistä ajoista muuttunut teknisesti – paljon muuten ei.

Yönaiset

Alussa mainitsin Kankimäen kirjan. Se inspiroi monin tavoin, mutta etenkin etsin matkallani kirjassa mainittuja yönaisia, renessanssin naistaiteilijoita Sofonisba Anguisolaa ja Lavinia Fontanaa sekä barokin puolelta Artemisia Gentileschia. Luin iltaisin hotellihuoneessa Kankimäen kirjasta uudelleen kuvataiteilijanaisista. Ihastelin tiedon ja havaintojen sulautumista siten, että sain syvennyksiä renessanssiin ja poikkeusnaisiin.

Artemisian hurja miehentappotaulu saa Garavaggion Uffizi-taulut näyttämään sievisteleviltä hupsutuksislta, sillä taulun kaksi naista eivät armoa tunne, ja tappo on juuri niin verisen perusteellinen kostoteko kuin vain voi olla. (Sitten myöhemmin Palazzo Pittin garavaggiot saivat minut jälleen uskomaan  valon ja varjon draamamestariin ja löytämään jopa huumoria taulusta, jossa lojuu väsähtänyt amor-lapsi).

Palazzo Pittistä löysin kolme Lavinia Fontanan teosta kutakuinkin katonrajasta siten ripustettuina, että valojen heijastelu teki katsomisesta ns. haastavaa. Sen, mitä näin, vakuutti. Pittin antia oli sekin, että löysin yönaisaineksisen taiteilijan 1900-luvulta, Elisabeth Chaplinin.

Ja sitten hetkeen, jossa oli iskeä stendhalit. Iholla kihelmöi, tuntui kylmiä väreitä: Uffizin seinällä Sofonisba Anguisolan omakuva parikymppisenä. Kankimäen kirjan kertoma hänestä teki minuun suuren vaikutuksen, ja samaan ylti herkkä, varma maalaus. Missä viipyy RAI:n tai BBC:n epookkisarja naisesta, jonka maalariuraa isä tuki, joka toimi Espanjassa hovimaalarina, joka avioitui Sisiliaan ja joka leskeydyttyään 47-vuotiaana avioitui nuoren merikapteenin kanssa – toteuttaen koko ajan maalariuraansa lähes loppuun asti, kuolemaan, joka koitti yli 90-vuotiaana?

20181215_111657.jpg

Vielä tämä: Santa Trinitán Sassettin sisarukset Chirlandaion freskossa. Killitin tyttöjä Kankimäen viitoittamalla tiellä ja pohdin minuun katsovan tytön kohtaloa, ja huomasin toisenkin katseen: nuori mies freskon oikealla laidalla tuijotti minua, taiteilija itse, ehkä nuorilla oli side toisiinsa, ehkä…

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.” (Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin)

Joululahjaksi

Jos mietit vielä joululahjaa itsellesi:
– Hanki Naiset joita ajattelen öisin.
– Matkusta Firenzeen, jos sinulla on ajan ja rahan suhteen mahdollisuuksia.
– Valitse matka-ajaksi laillani joulukuun alkupuoli. Tai jokin muu ei-sesonkiaika, mutta joulunalusta puoltaa talvivalojen välke, joka lisää tunnelmaa kapeilla kaduilla, ja mikä tärkeintä: museoissa ei ole ruuhkaa. Jonotusuhan voi minimoida ostamalla museoliput etukäteen netissä.

20181217_114616.jpg

Joulunalustervehdyksenä välitän joulukuusikuvat Palazzo Vecchiosta, Duomon aukiolta ja Palazzo Medici Riccardista.

(Ja lisäys pitkään juttuuni: viimeisen matkapäivän viimeisinä tunteina sain bonusyllärin nykytaiteesta: Marina Abramovićin retrospektiivi The Cleaner. Täyttä yönaisainesta!)


Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin, ks. tässä.

Muita kulttuurimatkajuttujani tältä reissulta:

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Taide

Anj Smith Sara Hildénin taidemuseossa

Elämäkerta Sara Hildénistä on tuoreena muistissani, kun jälleen kerran käyn katsastamassa mahtinaisen nimikkomuseon antia. Hienoja taidekokemuksia olen siellä kokenut vuosien varrella. Nyt esillä on alakerrassa kokoelma-aarteita ja yläkerrassa englantilaisen Anj Smithin töitä.


Anj Smithin (1978) maalauksista esillä on vuosien 2005 – 2018 teoksia. Niitä ei ole aiemmin nähty Suomessa. Näyttely on nimetty Sea Lily, Feather Star (Merililja, hiustähti). Maalausten aiheenkäsittely ja maalausjäljen tarkkuus tekevät vaikutuksen. Mitä sitä hiivistelemään: olen haltioissani.

Yksityiskohtatarkkuus tuo mieleen ikisuosikkini Van Eyckin, muotojen valuvuus Dalin, kasvokuvat keskiajan ja renessanssin potretit ja mustine silmänalusineen myös ikonit – tukuttain keksin vertailtavaa. Näissä töissä nykykulttuuri kohtaa menneen ja tulevan, vie ajatuksia jopa steam punkin tunnelmiin. Maalauksissa maailma on monin tavoin menetetty mutta sen reliikit pitää tallentaa. Jokaisella piperretyllä yksityiskohdalla on merkitys. Näin näyttelyesite tiivistää taiteilijan tyylin:

”Hän sijoittaa tuotantonsa risteyskohtaan, jossa unohdetut taidehistoriat, kielen epävakaisuus, halu, erotiikka, ahdistus ja vieraantuneisuus kohtaavat. Elementtejä ei ole yritetty erottaa keinotekoisesti toisistaan.”

Luen näyttelyesittelystä, että tavallisesti katsoja pysähtyy taulun eteen kolmeksi sekunniksi. Smith haluaa pidentää katsomisajan. Ja niin tapahtuu. Seisahdun pitkäksi aikaa hallittujen, pienikokoisten taulujen eteen. Kasvit, kampaukset, asusteiden tekstuurit puuvillasta harsoon ja lasiin, eläimet, hyönteiset ja ihmishahmot ja niiden karvoitukset esiintyvät teoksissa itsenään ja sakeina symboleina. Välillä ei pinta riitä vaan maalauspinnalta kohoaa silmiä, helmiä, simpukoita, muita kuvioita ja möykkyjä tai taulun alareunasta leviää massaa reunan yli. Tauluissa on lukuisia maalikerroksia. Näitä tauluja on tutkittava.

20181114_134448.jpg

Näyttelysalikuva antanee perspektiiviä taulujen koosta.

Monesti kävin lukemasa esimerkiksi maalausta Kuu kuin kukka – The moon, like a flower. Niemomaan luin moninaisia viestejä yksityiskohdista, muodoista ja väreistä, joita taulusta tavasin. Hahmon katse on arvoituksellinen, epäsuora, hän voi olla ajasta kuin ajasta, tumma tausta pitää häntä tyhjyydessä, jokainen hiussuortuva erottuu samoin kuin yksittäiset karvat kasvoissa. Asukirjavuuden runsaus hivelee ja kuin varkain erotan joukosta helmeileväpintaisen liskon, joka kipuaa ihmishahmon olkapäällä.

Ja sitten lunttaan näyttelyesitettä: Maalauksen nimi on lainattu William Blaken runosta, johon maalaus liittyy latautuneen tunnelman vuoksi. Taiteilija tutkii maalauksessa naiskuvaa, sukupuolisuutta ja samalla sukupuolen häilyvyyttä. (Häilyn tekijänoikeuksien hämärärajoilla, kun julkaisen valokuvani maalauksesta; valokuva on vain kalpea pintatallennus, eikä siitä erotu maalikerrokset, kiilto- ja mattapinnat, ei täysi tunnelma.)

20181114_122123.jpg

Näyttelyesite on valaiseva, ehkä jopa osin puhkiselittävä, mutta avaa se sellaisia tulkintamahdollisuuksia, joita en olisi voinut millään muuten tietää. Smith on saanut sykäyksen teoksiin esilaisista kulttuurituotteista kuten runoudesta. Näyttelyssä on esimerkiksi maalaus, jossa Miltonin runo kohtaa Näsijärven. (Kyllä, Smith on aiemmin vieraillut Tampereella, ja tätä näyttelyä varten hän on käyttänyt grafiikkapaja Himmelblauta.) Kielen ja runojen suhteesta maalauksiin näyttelyesite tiivistää näin:

”Runo on Smithille täydellinen maalaamisen vertauskuva, ja hieno todiste siitä, miksi kannattaa vaivautua yrittämään, vaikka sanojen, värin tai yhden ihmisen näkökulman on mahdotonta kiteyttää ilmiötä kokonaisuudessaan. Kiinnioton yritys kuitenkin riittää.”

Kannattaa vaivautua katsomaan Anya Smithin maalausmaailmaa.


Alakerran tilan täyttävät Sara Hildénin taidehankinnat. Anna Kortelaisen elämäkertakirjaan kirjoittamat fiktiiviset keskustelut Saran ja museokuraattorin kesken vieratuttivat minua, muttaa nyt ne pompahtavat mieleen, kun katselen mesenaatin valtsemia teoksia. Ne tuuppaavat miettimään vaatekauppiaan intohimoa nykytaiteeseen, teosten valintakriteereitä ja ylipäätään hänen makumieltymyksiään. Tavallaan näyttely muuttuu intiimiksi tirkistelyksi Hildénin pään sisään ja paljastaa henkilöä kuin elämäkerta.

Lisäksi liu’un nostalgoimaan. Sara Hildénin taidemuseo on ensimmäisiä taidemuseoita, joissa olen käynyt. Marja-ystäväni isosisko vei meidät juuri avattuun museoon, joten astuin varhaisnuoruuteeni astelemalla museon portaat alas. Siellä tapahtui ensi kosketukseni esimerkiksi Morandin, Mirón, Baconin ja Giacomettin kanssa. Siksi minusta tuli taidemuseoissa kävijä.


Eipä unohdeta maisemaa, oleellista osaa tamperelaista museotunnelmaa. Maisema on oma taulukokoelmansa, joka vaihtaa ilmaisuaan sään ja vuodenaikojen mukaan: Näsijärven ulappamainen jatkumo pohjoista kohti Teiskoon ja Ruovedelle, näkymä länsipuolelle Pispalaan ja Ylöjärvelle.

– –

Tietoa näyttelyistä museon kotisivuilla.
Anna Kortelaisen kirjoittamasta Sara Hildén -elämäkerrasta lisää tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kulttuurimatkailu, Taide

Helena Ruuska: Hugo Simberg

Nyt ovat asiat mallillaan. Kotimaisen vanhan taiteen suosikeistani on ilmestynyt elämäkerrat. Viime vuonna koottiin ensimmäisen kerran Ellen Thesleffin taiteilijataival. Hugo Simbergistä on kyllä kirjoitettu jo paljon, mutta nyt Helena Ruuska tekee synteesiä kirjassa Hugo Simberg. Pirut ja enkelit (WSOY 2018).

Helena Ruuska hyödyntää huolellisesti aiempia tutkimuksia ja hallitsee runsaan materiaalin. Hän yhdistelee tutkimustietietoja Simbergin perhekunnan dokumentteihin. Merkittävässä roolissa on Simbergin kirjeenvaihto. Etenkin komentelevan ja huolehtivan Blenda-siskon kanssa käyty viestinvaihto valaisee veljen elämää.

Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan. Mietin sitä, miten merkittävää oli ”pappa betalar” -tuki, jota ilman ei pojan ura olisi edennyt. Minulle mieleenpainuvimpia jaksoja ovat oppipoika-aika Hämeessä Gallenin erämaa-ateljeessa, ystävyys Magnus Enckelliin, Tampereen tuomiokirkon omaperäinen freskourakka sekä loppuvuosien jonkinlainen taiteellinen hiipuminen ja sen rinnalla avio-onni.

20180929_154251.jpg

Ruuska ei antaudu kovin paljon arvuuttelemaan asioita, joista ei ole dokumentteja, joten Hugon vaiheissa on aukkoja ja jotkut ystävä- ja perhesuhteiden muutokset jäävät askarruttamaan. Epäonninen räpeltäminen naissuhteissa toistuu – mutta mitä oikeasti niissä tapahtui? Ken tietää. Ja kun juuri olen lukenut Karen Blixenin syfiliskärsimyksistä (Mia Kankimäen kirjasta Naiset joita ajattelen öisin), eikös Hugon elämä mene säännöllisesti raiteiltaan samasta syystä. Sinäkin säätyläisten salatun kansantaudin kourissa, Hugo!

Kirjan ulkoasu on komea. Ilokseni kuvituksena on runsaasti Simbergin teoksia ja myös valokuvia, joita taiteilija itse otti. Saan fiilistellä lempiteosten kuvien äärellä ja hätkähtää hienoista, ennen näkemättömistä. Esimerkiksi väkevä muotokuva Unikko (1896) oopperalaulajaserkusta ihastuttaa, samoin mystinen vesiväri- ja guassityö Elämän virralla (1896).


Minulla on hieman ristiriitainen suhtautuminen kirjan teostulkintoihin. Niissä on paljon mielenkiintoista, esimerkiksi valaistaan eri aikoina tehtyjä erilaisia käsityksiä teosten sanomasta tai merkityksistä. Ällistyn joistain, esimerkiksi kuvatekstissä kysytään: ”Mistä syntyi Hugo Simbergin Tampereen Johanneksen kirkon kattoon maalaama käärme, perisynnin symboli?” No, mistäköhän mahtaa, kun kysymyksessä jo annetaan vastaus. Tietysti esimerkkini on pisara hienossa kirjakokonaisuudessa.

Taiteeseen kuuluu tulkintaväljyys. Ja ainahan katsoja saa tehdä omia johtopäätöksiään ja nähdä eri tavoin kuin toinen. Katsotaanpa Anni Bremerin muotokuvaa Keinutuolissa (1908; ks. myös linkistä).

20180929_154641.jpg

Ruuska kuvaa maalausta:

”Nuori nainen katsoo hieman alta kulmain taiteilijaa. Huulilla kareilee ujo hymy. Kädet lepäävät kuin tukea hakien keinutuolin käsinojilla. Maalaus tunnetaan nykyään nimellä Keinutuolissa, Anni Bremer. Hugo oli maalannut oppilastaan keväällä samaan aikaan kuin rakkaus oli orastanut heidän välillään. Maalaus on varovainen ja tunnusteleva, kaino kuin Uffizin taidemuseossa nähdyt madonnamaalaukset.”

Varovainen? Ujo? Minä näen maalauksessa tahtonaisen, joka viettelevästi katsahtaa miestä, jonka haluaa. Hän tarttuu keinuu ponnahtaakseen ihan pian maalarin luo mielessään muuta kuin madonnamaisuus. Okei, Ruuska mainitsee maalauksen pidättyväisen eroottisuuden. En koe tunnelmaa pidättyväiseksi. Mutta kuten sanottu, taulun katsoja päättelee tavallaan. Minut taulun vahva läsnäolo pysäytti Ateneumissa pari vuotta sitten huoneessa, johon on koottu henkilökuvia. En tiennyt ensi kerran taulua katsoessani, että mallina on taiteilijan tuleva vaimo, mutta aistin siitä mallin ja maalarin väkevän vetovoiman.


Taiteilijaelämäkerran aloitusluku on dramaattisen vaikuttava, koska siinä kuvattu Simbergin loppuelämän taitekohta johdattelee selvittämään, mistä kaikki alkoi ja mitä sitten. Kaunis kirja on kattava tieto- ja hakuteos suomalaisen symbolismin merkkimiehestä – läpiluvun jälkeen selailtavaksi ja ihailtavaksi toimitettu teos.

– –

Helena Ruuska
Hugo Simberg. Pirut ja enkelit
WSOY 2028
taiteilijaelämäkerta
kuvatoimitus Laura Arvela
graafinen suunnittelu Jussi Karjalainen
taitto Ville Repo.
431 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin

Yönaiset ovat naisia, jotka ovat toimineet poikkeuksellisesti verrattuna aikansa naiskäsityksiin. He ovat naisia, jotka innoittavat määrätietoisuudellaan ja aikaansaannoksillaan ja ehkä siksi valvottavat tai pelastavat yön tunteina, kun nykynainen pyöriskelee valveilla miettien omia elämänehtojaan. Mia Kankimäki on tuon omaperäisen käsitteen takana kuin myös omia yönaisiaan esittelevän kirjan kirjoittaja: Naiset joita ajattelen öisin (Otava 2018).

”Tunnustan: Öisin ajateltavia naisia on liikaa.”

Kankimäki esittelee kirjassaan kymmenkunta yönaistaan. Yleisesti tunnetuimpia oletan olevan kirjailija Karen Blixenin ja kuvataiteilija Yayoi Kusaman. Taidehistoriasta kiinnostuneet saattavat etukäteen tietää renessanssin (Savonisba Anguissola, vau) ja barokin muutamasta naistaiteilijasta – lukuisissa taidedokkareissa olen joihinkin ilokseni törmännyt. Ovatpa kirjan yönaiset tuttuja tai ei, Kankimäki kuljettaa tarkastelemaan heitä omalla tavallaan, virkistävästä vinkkelistä.

20180926_113139.jpg

Herättäviä yönaishetkiä vietän 1800-luvun tutkimusmatkailijanaisten seurassa. Kiitän ja kumarran, että Kankimäki on kaivellut arkistoja esitellääkseen määrätietoiset reissunaiset, jotka kiersivät maailmaa ympäri alkeellisissa olosuhteissa tai tekivät Afrikassa uraauurtavaa tiedetallennusta. Jokaisen näistä naisista soisin näkeväni BBC:n epookkisarjan päätähtenä – ei ainakaan ainutlaatuisia käänteitä tulisi puuttumaan. Suosikkini on Isabella Bird, jämäkkä vanhapiika, jonka sydän taitaa hetkeksi sulaa silmäpuolen taparikollisen seurassa. Täydellistä tv-draama-ainesta, joskin romanssiosuus olkoon vain vaatimaton sivujuonne muuten omaehtoisessa elämäntarinassa.

Ei, yönaisia ei ole liikaa, vaikka heitä on kymmenkunta. Ehkä Karen Blixen -osuutta voisi hieman karsia, mutta kyllä näiden naisten kanssa sietää viipyä ja viihtyä pitkään. Eikä siinä vielä kaikki.

”Kirjoitan post it -lappuihin kannustussanoja itselleni, sellaisia kuten luonnollinen evoluutio, löytöretki, jazz-rakenne, poetic licence, kepeys, leikki, ilo.”

Noin kirjailija itse avaa kerrontatavoitteitaan. Irrotteleva sävykkyys viehättää kirjassa. Vaikka kertoja ottaa tosissaan nelikymppiskriisinsä ja kerrontakohteidensa faktat, kuvaus ei ole tosikkomaista vaan oivaltavan suhteellisuudentajuista, itseironista ja tilanteiden koomisia puolia poimivaa sen ohella, ettei kertoja kierrä kipupisteitä.

Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.

Kirjan lajityyppi voi olla jotain tieto- ja matkakirjan sekä omaelämäkertaesseistiikan ja kaunokirjallisuuden väliltä. Naiset joita ajattelen öisin jatkaa hienon esikoiskirjan Asioita jotka saavat sydämen lyömään nopeammin näyttävästi viitoittamalla tiellä. Ja miten luistavasti Kankimäki kirjoittaakaan! Teksti soljuu. Yhdessä lyhyessä kappaleessa voi sukeltaa tietoon, taiteeseen, taitoon, tulkintaan ja tunteeseen.

”Viimeisinä päivinä iskee [Firenzessä] paniikki: missä kaikkialla ehtisin vielä käydä? Menen vielä kerran Santa Trinitan kirkkoon, pudotan kolikon metallilippaaseen ja freskot valaiseva lamppu syttyy. Siinä on taas koko Sassettin perhe: pankkiiri itse, hänen vaimonsa, tyttärensä, poikansa ja vävynsä, sekä valikoima Firenzen kermaa alkaen Fracesco Sassettin työnantajasta Lorenzo de´Medicistä päätyen taitelijaan itseensä, Domenico Chirlandaioon, kaupungin maineikkaampaan freskontekijään. Mutta minun silmäni ovat nauliintuneet Sassettin tyttäriin, en voi lakata katsomasta heitä. Yksi heistä, nuorin, katsoo suoraan minuun. Minä olen seuraava, hän sanoo. Olen siitosvalmis. Voit naida minut. Vatsani on hieman pyöreä, näethän kuukautiseni ovat alkaneet, voin synnyttää sinulle jälkeläisiä. Kiinnostaako?
Tai ehkä hän sanoo: Pelasta minut.”

”Tarvitsen yönaista enemmän kuin koskaan.”

Kirjan kuluessa tunnen ovelasti osallistuvani kirjan luomisposessiin. Loppuvaiheessa kirjaa kertoja ilmoittaa olevan noin 50 tekstitiedostoa, josta pitäisi synnyttää aikataulusta viivästynyt, yhtenäinen kirja. Ja siinähän se on koko ajan kulkenut lukumatkassani.

”Haluan ajatella, että tässä on nainen, joka osaa kirjoittaa tämän kirjan. Haluan ajatella kuuluvani siihen matkustavien ja kirjoittavien naisten joukkoon, Karenin, Isabellan, Idan ja Maryn – ja myös niiden, joiden työskentelyväline oli sivellin.”

Ja Mia Kankimäki osaa, ja hän kuuluu niiden joukkoon, joita hän ajattelee öisin ja jotka hän tuo minulle päivänvaloon. Ihailen kirjan aineksien yhteensulatumista, näiden naisten eloisaa ohikulkua. Minuun jää heistä jälkiä.

Naisia joita ajattelen öisin ehkä jatkuu lukijoissaan ja saa aikaan hankkeita, joissa somessa kerätään yönaislistoja, jaetaan niitä, pykätään yönaistapahtumia ja… Ehkä niissä jatketaan kirjan yönaisten neuvontalistoja, Kankimäen vertaistukimottoja tyyliin ”Älä syytä lapsuuttasi tai äitiäsi. Lähde. [Mary Kingsley]” tai ”Älä märehdi, mene [Alexandra David-Néel]” tai ”Bondaa naisten kanssa, mutta tienaa kuin mies [Lavinia Fontana]”. Ja ehkä naisverkostot ruotivat sitä, mitä on olla ”aivan saamarin reipas”.

Kankimäen tulee varautua siihen, että kahden kirjansa myötä hän muuttuu monien yönaiseksi.

– –

Mia Kankimäki
Naiset joita ajattelen öisin
Otava 2018
henkilö-, matka- ja tilannekuvia
371 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissä.

P.S. Kirjassa on hieno kansi, mutta miksi siinä on tiikeri (kai) eikä leijona? Ja kirjassa vilahtaa kirjoittajan ystävä Buz, joka kirjoittaa viime kevääni yönaiskirjaa. Selvitäpä kuka ja mikä kirja.

16 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Esseet, Kirjallisuus, Taide, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Team Lab: Massless

Kirjoitan tähän Amos Rex -reseptin.

1. Ota yksi rasittava päivä.

2. Tallustele uuteen Amos Rexiin (ehkä päivänä, jona on kohtuullinen jono lippuluukulle).

3. Astu ensimmäiseen Massless-huoneeseen. Elämän alkumeri läikehtii sinivalkoisena mustan huoneen seinillä – näyttää animaatiolta, mutta tuntuu ajanpysäyttäjältä. Katsele rauhassa ja kuuntele samalla mediatatiivista äänitaustaa. Rasittava päivä hajoaa jo aaltoihin, etkä arvaakaan, mitä muuta arkea torjuvaa on vielä tulossa.

4. Siirry peilisaliin, jossa riemunkirjavat kuviot leikittelevät katsojien kasvoilla ja kuvastimet heijastavat ne monikertaisesti muuttaen tilantunnun. Näet jaloissasi vilistäviä värikkäitä eläinhahmoja, ja kun sipaiset seiniä, puhkeavat eriväriset kukat kukkimaan. Seinillä lentävät perhoset ja kiipeilevät lämpimien maiden elukat. Herkistyt kaikenikäisten kanssakulkijoittesi eläytyvästä ilosta.

5. Etsi aukko, josta siirryt avaruuteen. Tunnet, että vältät mustan aukon, vaikka kaikki valojuovat vetävät sinua sinne. Pysähdy mahdollisuuteen, että se on sittenkin menoa, muttei tunnu pahalta vaan päinvastoin. Lillu avaruusnäkyjen ja huminamusiikin hämyssä.

6. Etsi taas aukko, nyt se vie kaikkein salaisimpaan. Voi se olla myös kaikkein pyhin. Siellä ehkä jonotat hetken installaatioon, jossa olet neljä minuuttia tilassa, jolle ei oikeastaan ole sanoja. Ehkä olet toisessa olomuodossa. Sinua saattaa aasialaispopilta kuulostava äänimassa, ja sen koventuessa ja modulaation noustessa tunnet lentäväsi näkemiesi lintujen kanssa. Voi olla, että silmiisi nousevat kyyneleet, joita et osaa selittää. Installaation loppupuolella tunnet leijuvasi miellyttävään tyhjyyteen kuin puhalluskukkien höytyvät. Saatat olla hetken massaton.

7. Nauti kokemus sellaisenaan. Ihmettele, että taiteilijaryhmä Team Lab on keksinyt jotain sellaista, mitä et tiennyt voivan olla: Massless. Jatka elämää riemastuneena elämysmahdollisuudesta, jonka sait.

– –

Amos Rex: kotisivut https://amosrex.fi/

Team Lab: Massless 30.8 – 6.1.2019

2 kommenttia

Kategoria(t): Taide

Kulttuuri-Köpis

Olikos se niin, että tietyn klassikkonäytelmän mukaan on jotain mätää Tanskanmaalla? Mätäkuinen visiitti siellä osoitti väitteen vääräksi (ellei mukaan lasketa tunnelmaa hotellihuoneessa, jossa ei ollut ilmastointia, ikkunat länteen ja lämpötila yötäpäivää tapissa).

Lepuutin jalkojani polttavassa paahteessa kanavaristeilyllä, silmiäni Lousianassa ja päätäni Kööpenhaminan kansallisgalleriassa (SMK). Lousiana on kokonaistaideteos, jossa uuden ajan maalaus- ja veistotaide on yhtä kiinnostavaa kuin polveilevat polut taidetalon ympärillä. Koin muun muassa Giacomettin, Mooren, Yves Kleinin, Kusaman ja etenkin huikean Gabriela Münterin siinä kuin pyökit, lehmukset, muratit ja meren. Pääkaupungin taidemuseossa pysähdyin lähinnä Granachin, Brueghelin, Boschin, Modiglianin, Munchin teoksien eteen ja kohtasin monia tanskalaistaituritöitä, ennenkokemattomia. Kaikki tämä pisti matkahaikuilemaan.

Kaupunkikulttuuri

Silmän sipaisu,
veden, valojen välke,
kuuma pehmitys.

Lousiana

Maa, meri, taide
sulavat, luovat luonnon
aina uudeksi.

Taulun edessä

Häkkilintujen
tapaan kiikissä ajan,
tapojen. Kiidän.

(Christoffer Wilhelm Eckelrsberg, Mendel Levin Nahthansson’s  Daughters, Bella and Hanna, 1820)

Matkailija

Ihminen tietää,
vaan kävellen sisään saa
ainutlaatuista.

(Matkalla 27. – 29.7.2018)

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kulttuurimatkailu, Runot, Taide

Fantastico!

Italialainen 1920-luvun tienoon taide ei ole niin tunnettua kuin klassinen maalaustaide. Renessanssista ja muualta menneestä ovat saaneet vaikutteensa myöhempien aikojen maalaukset, joita pääsee kesän ajan katsomaan Ateneumiin.

Näytillä olevia maalauksia kuvaillaan maagiseksi realismiksi. Taulujen tunnelmissa todellakin leijuu selittämätöntä outoutta, vaikka niitä voi luonnehtia näköistaiteeksi. Esimerkiksi heti ensimmäisen näyttelyhuoneen iso maalaus Neidit johdattelee merkilliseen menoon.  Felice Casoratin taulussa neljä erilaista naista poseeraa ajanmukaisin asuin tai asutta metsäisen ympäristön edessä jaloissaan jos mitäkin naiselämän purkkia ja purnukkaa. Mistä on kyse? Sitä jään pitkäksi aikaa ihmettelemään.

Mielenkiintoni kohdistuu etenkin muotokuviin, vaikka asetelmia ja maisemiakin näyttelyssä on. Potretteihin on sisällytetty taidehistorian traditio, ja silti niissä on oman aikansa ote. Kuin taustan päälle liimatut ihmishahmot ovat tarkkoja, jollain tavalla kiiltokuvamaisen irrallisia ja silti – en löydä sanaksi sopivampaa kuin – sielukkaita.

Antonio Donnghin Nainen kahvilassa pysäyttää minut, samoin Cagnaccio di San Pietron omakuva. Viimeksi mainitun kaksi isoa alastonkuvaa hätkähdyttävät. Minä näen niiden naiskuvan misogyynisenä.

Näyttelyn mainosjulisteen Naamioita-maalaus (Cecare Sofianopolo, 1930) on todella hieno. Sen etualan sirkushahmot vievät ajattelemaan irvokkuutta ja kuolemaa, kun taustahahmot sen kuin tanssaavat. Taulu näin jälkikäteen puhuttelee: juhlat ovat pian ohi – fasismi tulee ja vie. Tekisi mieli sanoa, että taulussa on jotain myös tähän aikaan sopivaa.

 

– –

Fantastico!
Italialaista taidetta 1920 – 1930 -luvuilta
Ateneumissa 19.8.2018 saakka.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Taide