Tracy Chevalier: Tyttö ja helmikorvakoru

Ihastuin vuonna 2001 Tracy Chevalierin romaaniin Tyttö ja helmikorvakoru (Otava). Otin kirjan nyt uuslukuun, sillä sain viimein mahdollisuuden käydä tapaamassa romaanin päähenkilöä, turbaanipäistä tyttöä hohteleva helmikorvakoru korvassaan. Olen liehunut ennen ilmastoahdistusaikoja vermeereiden perässä museoissa ympäri Eurooppaa: Lontoossa, Edinburghissa, Berliinissä, Wienissä ja Pariisissa, nyt toistamiseen Amsterdamissa ja ensikertalaisena Haagin Mauritshuisissa, jossa SE on.

Olin jo romaanin ensimmäisellä lukukerralla Vermeer-fani, eikä romaani sitä vähentänyt. Muistan tempautuneeni tekstin latautuneeseen tunnelmaan: piikatyttö joutuu peittelemään sekä havaintoherkkyyttään että ihastumistaan isäntäänsä. Suurin odotuksin katsoin aikanaan myös romaanin elokuvaversion, etenkin kun Vermeeriä siinä esittää ikisuosikkini Colin Firth ja tyttörooliin ulkoisesti sopiva Scarlett Johansson. Pöyristyin leffan Vermeer-tulkinnan niljaisuutta ja Griet-piian pelkistämistä kosteita huuliaan törröttäväksi objektiksi.

Petyin elokuvassa etenkin toljotteluun, ja Vermeer on siinä muistini mukaan lähinnä kyttäävä tirkistelijä. Ymmärrän nyt kirjan tarkistusluvun jälkeen tuohtumukseni syyn: kirjassa piika-Griet kertoo tarinaa selkeänä subjektina, ei kohteena. Romaanissa isännän katse selän takana tuntuu vaan ei näy, mutta elokuvassa katse näytetään katsojalle, ja silloin tulkinta, näkökulma ja tunne muuttuvat.

Voi olla, että silti pitäisin elokuvasta nyt enemmän kuin ennen, katsoisin toisin. Ja huomaan: kirjan taika ei ole täysin säilynyt. Tyttö ja hemikorvakoru ei ole kerronnallisesti kummoinen, osin jopa kömpelöitä ja kuluneita keinoja käyttävä. Griet on historiallisten romaanien tyttö/naiskertojien tapaan pärjäävä, sisintään peittävä, siksi tuittuileva, jopa besservisser-tyylinen, ja päähenkilön vastaparit yksinkertaisia: epäluuloinen emäntä, kateellinen taloudenhoitaja ja ilkeä tyttölapsi. Vermeer jumittuu unelmien satuhahmoksi ja talon vanha emäntä prototyypiksi viisaasta naisesta. Nykymakuuni henkilökuvaus jää ohueksi.

Minuun silti yhä osuu romaanin epäsuhta mallin ja taiteilijan kiinnostuksen välillä: ”Hän katselee kasvoilleni lankeavaa valoa, ajattelin, ei minun kasvojani. Siinä ero on.” Piikatytön asema ja tunteet valottuvat hyvin. Grietin huonosti peitelty ihastus tuottaa kihelmöiviä täyttymättömän onnen väristyksiä. Ja tilanne on tämä, jonka Vermeerin ystävä Grietille lausuu:

”Hänen [Vermeerin] silmänsä ovat kultavuoren arvoiset. Mutta toisinaan hän näkee maailman vain sellaisena kuin hän haluaisi sen olevan, ei sellaisena kuin se on. Hän ei ymmärrä mitä seurauksia hänen näkemyksestään on muille ihmisille. Hän ajattelee vain työtään, ei sinua.”

Romaanin luokka- ja uskonerojen käsittely ei muuten poikkea tavallisesta, mutta ajankuvasta pidän yhä: Delftin kaupunkinäkymät 1600-luvulta ja huonetilojen valon siivilöitymisen näen sieluni silmin. Tai oikeastaan Vermeerin silmin. Taannoisella Hollannin matkallani näin seitsemän Vermeerin maalausta, enkä saa niistä kyllikseni. Maalausten tarinallisuudesta minulla ei ole epäilystä kuten Grietillä:

”Se ei ehkä kertonut tarinaa, mutta se oli silti maalaus jonka katselemista ei voinut lopettaa.”

Minusta Vermeerin teokset ovat pysähtyneisyydessään sakeanaan salaisuuksia ja tarinoita. Niissä on aina jokin tilanne päällä, ulkoisesti hiljainen ja vähäinen, sisäisesti mittava. Haen niihin selityksiä tauluja katsellessani. Niin kuin esimerkiksi katsellessani turbaanipäistä tyttöä, jonka maalaustilanteen ja asennon valinnan Chevalier saa kielellistettyä elämyksellisesti. Helmikorvakorutytön katse on monitulkintainen, kasvojen valonhohde hämäävän avoin, siti kätkevä ja suupienen pieni sylkijälki hienosti muuta kuvan siloisuutta rikkova. Tytön asento myös kätkee ja paljastaa, ja Vermeerille poikkeuksellisen paljas tausta keskittää kaiken kuvan tyttöön. On siinä romaanille aineksia.

”Hän oli maalannut minut niin että silmäni olivat selkosen selällään, ja valo lankesi kasvoilleni mutta vasen puoli oli varjossa. Ylläni oli sinistä ja keltaista ja ruskeaa. Pääni ympärille kiedottu kangas sai minut näyttämään toiselta, olin kuin Griet jostain toisesta kaupungista, jopa aivan toisesta maasta. Tausta oli musta niin että vaikutti siltä kuin olisin aivan yksin, vaikka katselin selvästi jotakuta. Näytti siltä kuin olisin odottanut jotain, jonka en uskonut koskaan tapahtuvan.”

– –

Tracy Chevalier
Tyttö ja helmikorvakoru
suomentanut Arja Gothoni
Otava 2001
romaani.
319 sivua.
Ostin kirjan (2001).