Päivittäinen arkisto: 15 joulukuun, 2019

Antti Arnkil: Sunnuntaiesseet

Teki mieli etsiä sanakirjaselitys esseelle: lyhyt yleistajuinen tutkielma. Sellaista sivistysherkkua tarjoaa Antti Arnkilin kokoelma Sunnuntaiesseet (Siltala 2019). Kirjassa on kymmenen kulttuuriaiheista esseetä. Valikoiman vaihtelevuus viehättää.

Kirjan kaksi viimeistä tekstiä loikkii lajin kaunokirjalliseen päähän. Essee ”re: käsikirjoitus” imitoi kustannustoimittajan nimissä kirjoitettua kirjettä kokeilevan romaanikäsikirjoituksen kirjoittajalle. Kirje voisi olla esseekokoelman kirjoittajan työtuote, mutta lähden lukijaleikkiin mukaan: olkoon se fiktio. Silti sen avulla saa kiinni siitä, mitä huomioita kirjojen päällekatsoja tekee proosatekeleen rakenteesta ja kielestä ja miten hän rakentaa suhdetta käsikirjoitukseen ja kirjailijaan.

Kirjan viimeisen esseen ”Lapsuuden Tikkurilan kuutioita” fiktiivisyys on ihan toisenlaista. Tikkurilaan sijoittuvan esseen fantasiavälikkeet toimivat tekstin spefi-ulokkeena, pelikäsikirjoituksena ja huvituksena, kun muu osa esseetä viihdyttää kirjoittajan henkilökohtaisten muistojen ja Tikkurila-faktojen sulautumana.

Essee-lajissa liu’unta ilmaisutavoissa on virkeää ja vapaata, mutta toimivimmillaan essee on, kun kirjoittaja on avoimesti läsnä havaintoineen suhteessa aiheeseensa ja siihen liittyviin aineistoihin.

Sulautumiksi kutsuisin esseitä, joissa kirjoittajan luku- tai katsomiskokemukset yhdistyvät haastatteluihin ja muihin lähdeaineistoihin. Tuloksena on luistavan luettavaa proosaa. Oma sivistyksen puutteeni ei haittaa. Vaikka en ole lukenut tai katsonut kaikkea, mistä Arnkil kirjoittaa, teksti ei tee minua ulkopuoliseksi vaan ottaa minut osalliseksi.

Suurta häpeää tunnen siitä, etten ole lukenut Pauliina Haasjoen runoutta, josta kirjassa on hieno essee. Arnkilin lähestyminen viehättää minua siksikin, että muutama viikko sitten pysähdyin miettimään Helsingin Sanomien yhtä runokritiikkiä (ei Haasjoen runokirjasta). Siitä huokui negatiivinen suhtautuminen luontorunoihin, ja kriitikko niputti luontokuvaston automaattisesti romanttisuuteen tarkoittaen: ei-hyvää-tähän-maailmanaikaan. Jokin minua häiritsi kriitikon asenteessa ja lukutavassa.

Arnkilin lukutapa on Haasjoen runojen luontokuvia avaava. Kuvaston, teemojen ja merkitysten moninaisuus välittyy havainnollisesti, kun esseisti pureutuu runoilijan kokoelmien ominaispiirteisiin. Saan nauttia ”luonto”-sanan merkityksien pohdinnoista ja runojen tulkinnoista. Ja siitä, että ”luontorunoilija” ei merkitse leimaa eikä typistystä. Kiinnostukseni leimahtaa:

”Puhe Haasjoesta ’luontorunoilijana’ johtaa kuin johtaakin oikeille jäljille. Käsitettä on vain käytettävä uudella tavalla. Kaksikymmentä vuotta esikoiskirjansa jälkeen Pauliina Haasjoki on ekologisten järjestelmien ajattelija ja elonkirjon runoilija.”

Yllätyn, miten Arnkill saa minut innostumaan myös varhaisromantiikan teoreetikkojen ajattomuudesta avantgardistien prototyyppinä. Esseessä ”Schlegel, kritiikki ja ironia” kuvaillaan romanttisen ironian olemusta, innostuksen ja epäilyn rinnakkaiseloa – minulla taitaa epäily jäädä muun jalkoihin, eli en taivu ironiaan. Kirjassa on lisäksi oivalluksia tuottavat esseet esimerkiksi Breaking Bad -tv-sarjasta ja Virpi Suutarin dokumenttielokuvista.

20191214_143605_resize_29.jpg

Suosikkiesseeni on ”Haaksirikkoja kirjallisuuden merellä”. Siinä Arnkil syväluotaa Petri Tammisen Meriromaania, yhtä viime vuosien lempiromaaneistani. Essee todistaa, että hienosta romaanista riittää tulkittavaa, vaikka se olisi sivumäärältään ja virkerakenteeltaan niukka. Aikanaan minua huvitti Meriromaanin takakansiteksti, joka johdatti lukemaan romaania vertauskuvaksi melkein kaikelle. Sunnuntaiesseet tarttuu vertauskuvatoimeen.

Arnkilin esseen rakenteeseen uppoaa monenlaista matkaa. Kirjoittaja seikkailee Alastalon sali -yhteyksissä ja reissaa Tammisen pakeille, pistäytyy sitten allegorisuudessa. Onko Meriromaani allegoria kirjailijasta? Romaanikirjailijalle kapteeni Huurnan tarina haaksirikkoineen ja häpeineen voi (ja saa) olla omakuva. Lukijalle se voi (ja saa) olla lohtukirja, tragikoominen selvitymistarina, Alastalo-surkuhupailu tai kuvaus yhden aikakauden lopusta, luovuttamisesta ja luopumisesta.

Tammis-esseessä käy ilmi, että kirjoittaminen on etsimistä, lukeminen löytämistä. Lukeminen mainitaan myös yksinäisyyden vastalääkkeeksi, aidoksi armoksi. Kyllä.

– –

Antti Arnkil
Sunnuntaiesseet
Siltala 2019
104 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

3 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus