Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2020

Anne Frankin päiväkirja: klassikkohaaste 10

Kirjabloggaajien klassikkohaaste käy jo kymmenettä kierrosta. Tarkoituksena on lukea klassikko, joka on syystä tai toisesta jäänyt välistä. Haastetta emännöi Taikakirjaimet-blogi, josta voi 31.1.2020 jälkeen lukea postauskoosteen.

Klassikkohaaste10

Olen tähän asti ohittanut Anne Frankin päiväkirjan. Se tuntui nyt ajankohtaiselta Auschwitzin vapautumisen 75-juhlaviikolla. Syy on yksinkertainen: historiasta on opittu valitettavan vähän, mutta pitää silti yrittää – muistaa ja muistuttaa.


Anne Frankin päiväkirja on teos, jonka tietää aika tarkkaan, vaikkei sitä olisi lukenut. Valitsin kirjasta mukaelman, Ari Folmanin ja David Polonskyn sarjakuvan (Tammi 2019), joka on tehty yhteistyössä Anne Frank Fonds -säätiön kanssa. Se samalla tukee Unicefin lapsen oikeuksien työtä.

Anne alkoi kirjoittaa päiväkirjaa nimeltä Kitty 13-vuotispäivänään, ja hän jatkoi sitä siihen, kunnes natsit löysivät Frankin perheen ja heidän tuttavaperheensä ullakkopiilon ilmiannon perusteella elokuussa 1944. Anne oli silloin 15-vuotias. Hän kuoli keskitysleirillä lavantautiin keväällä 1945.

Kirjan loppusanojen perusteella sarjakuva on uskollinen Annen isän toimittamien päiväkirjojen teksteille. Mukana on joitain pitkähköjä osuuksia päiväkirjoista, mutta valtaosa etenee kuvakerrontana, joka tukeutuu päiväkirjatekstiin, osin myös puhekupladialogeihin.

wp-1580273995478.jpg

Sarjakuva esittää Annen pirskahtelevana teininä, väkevästi tuntevana, voimakastahtoisena ja herkkänä tyttönä, joka havainnoi muita tarkasti, eikä säästele itseään.

”Minulla on eräs silmiinpistävä piirre, jonka kaikki ovat varmasti huomanneet, nimittäin itsetarkkailuni. Voin tarkastella itseäni aivan kuin olisin vieras ihminen. Voin tarkastella arkipäivän Annea täysin ennakkoluulottomasti ja puolustelematta, katsellen, mitä hyvää ja mitä huonoa hän tekee.”

Annen päiväkirja on arvokas tallenne eristyksissä olemisesta, perhesuhteista ja muista ihmissuhteista jatkuvan ulkoisen pelon ympäröimänä. Siitä huolimatta ullakkoporukka yrittää elää tavattomissa oloissa mahdollisimman tavallisesti. Ja tavallista onkin pieni tora, ihmisten hyvien ja huonojen puolien arki-ilmeneminen. Lisäksi päiväkirja valaisee järisyttävän aidosti teinivuosien tuntoja: nuoren tytön mielenliikkeitä, mielialavaihteluita, unelmia ja ajattelun kehitystä. Ja lukijana puristaa koko ajan tieto, miten elämää pursuavan tytön tulee käymään.

”On suuri ihme, että en ole luopunut kaikista odotuksistani, sillä ne näyttävät mielettömiltä ja mahdottomilta toteuttaa. Pidän niistä kuitenkin kiinni, koska uskon yhä ihmisen sisäiseen hyvyyteen.”

Kuvitustyyli tukee tekstiä hienosti. Hahmot ovat selkeitä, ja väritys heijastelee tilanteiden tunnelmia. Kuvakokojen vaihtelevuus tuo rytmiä ja eloisuutta kerrontaa, ja Annen mielikuvituksen lennon kuvitus välittyy erityisen sävykkäästi.

En ihmettele Anne Frankin päiväkirjojen suosiota. Kirja huokuu elämän voimaa. Se konkretisoi, miten miljoonat erilaisuuttaan tapetut ihmiset ovat olleet vereviä, ajattelevia ja tuntevia yksilöitä tulevaisuus edessään – ja joku on ottanut oikeudekseen sen riistää. Ja joku tällä viikolla ampui väripatruunoita suomalaisen synagogan seiniin.

wp-1580273969494.jpg

– –

Ari Folman & David Polonsky
Anne Frankin päiväkirja
suomentanut Anita Odé
Tammi 2019
sarjakuva
157 sivua.
Lainasin kirjastosta.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

14 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani, sarjakuva

Kim Leine: Punainen mies, musta mies

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetta on yksi vaikuttavimmista historiallisista romaaneista, jonka olen lukenut. Aika ja miljöö tietysti vaikuttavat erikoisuuksineen, mutta ilman rohkeaa, rönsyilevää kerrontaa ei kirjasta tule mieleenpainuvaa. Leinen Punainen mies, musta mies (Tammi 2019) palaa samoille apajille ja tarjoaa runsaan proosakokemuksen Grönlannista 1700-luvun alusta.

”On satanut lunta. Lunta, hän ajattelee. Heinäkuussa? Kaikki on täällä erilaista. Minusta on tullut erilainen. Illat ovat tuhoutumista, aamut ylösnousemusta. Se on uusi elämä.”

Heti alkuunsa tempaisen latistuksen: kyllä 680 sivussa olisi ollut karsimisen varaa. Ja perään totean, etten silti tiedä, mistä pitäisi ottaa pois. Leinen taito vaihtaa kertojia, kerrontatapaa, osin tyyliäkin pitää lukuvireen yllä. Hämmästyttävää on se, ettei kirjassa ole oikeastaan juonta, ja silti siinä on etenevä henki. Tarinoita ja henkilöitä sen sijaan piisaa.

wp-1578120725118.jpg

Kirja kuvaa grönlantilaista siirtokuntaa, jonka keskeinen henkilö on pappi Hans Egede, todellinen henkilö, jonka kirjojen katkelmia Leine hyödyntää romaanissaan. Kristillinen käännytystyö sekä Egeden käsitykset ja toiminta ovat yksi tärkeä osa romaanista. Minulle pääosassa on romaanin ankara miljöö, jolle kaikki on alisteista. Siellä pysyy hengissä vain sattuman kaupalla. Rakkautta saattaa olla, hintavaa, ja ihmisenä olo kiikkerää.

”Rakkaus on kuin kajakilla melomista. Valoisan taivaankannen ja pimeän syvyyden välinen ohut, hauras raja on lähes näkymätön, siinä huimaa helposti, ja silloin hukkuu. Tai alkaa vihata itseään. Sillä jos katsoo alas, näkee itsensä, ja silloin on hukassa.”

Romaanin punainen mies on myyttinen grönlantilaishahmo, joka pystyy hengen voimalla liikkumaan paikasta toiseen. Romaanin musta mies, Egede, ei voi sietää pakanallista poppaukkoa, jonka poikaa hän pitää ottopoikanaan. Tilanne edustaa räikeimmin yhtä kirjan pääteemaa: valloittajien omahyväisyyttä ja kahden kulttuurin väliin jäävien onnettomuutta. Yksi sanoma-aines on suora: öykkäröivät valloittajat eivät esikuvaksi käy rauhallisille alkuperäisasukkaille. Kristinuskon toitottamisen kaksinaamaisuus on romaanin yksi näkymä ”sivistys”ihmisen älyttömyyteen. Paljaimmin se tulee esille inuiittinen kysymyksinä papille, joka on pakkasessakin helteessä, kun naiivinosuviin kysymyksiin pitäisi löytää ulkokohtaisesta pelastusopista vastaukset.

Romaanissa on tukuittain kiinnostavia sivuhahmoja kuten Egeden vaimo tai erikoinen neitsyt Titia, mutta Leinen romaani ei ole henkilövetoinen kertomus vaan jäämereläisen laaja, välähtelevä, rakoileva tarinalautta, josta irtoaa juttupaloja. Ne sulavat ja jäätyvät odottamattomasti. Esimerkiksi 2/3 romaania seurataan yhtä tärkeää henkilöä, joka yllättäen kuolee – eikä siitä sitten sen enempää jaaritella. Tai 400 sivua seurataan toista tärkeää henkilöä, joka yhtäkkisesti kohtaa kohtalonsa – ja siinä se. Mutta miten he kuolevat, miksi tai mistä syystä? Se jäädyttää. Yllättää.

”Tärkeän” henkilön kuolema on tasa-arvoinen kymmenien muiden joukossa. Ymmärrän Leinen tavan kuvata kuolemaa siten, että se on oikeudenmukainen kaikkien kannalta: lopullinen loppu, siinä se. Siirtokunnassa kuollaan eri syistä – ja paljon, usein. Siinä ei ole mitään ihmeellistä – paitsi 2000-luvun ihmiselle kuoleman tavallisuus, näkyvyys, kaikin aistein todennettu raadollisuus.

Harva kuvaa elämistä äärioloissa niin rehvakkaan rujosti kuin Leine. Elinolot, rellestämiset, ruumiinnesteet, synnytykset, kuolema kärpäsen lailla ja muut inhimillisen toiminnan tapahtumat saavat vauhtia ja väriä, maalia leveällä pensselillä. Siihen ei moni pysty. Suuri elämyskertoja, tällainen:

”Kirjoita niin kuin tuuli puhaltaa, poikani. Siinä on paljon hyvää. Siinä on elämää, sielua ja sydäntä. Kirjoita niin kuin puhut äläkä ajattele, onko se oikein vai väärin.”

– –
Kim Leine
Punainen mies, musta mies
suomentanut Katriina Huttunen
Tammi 2019
romaani
681 sivua.
Lainasin kirjan bloggaajakaverilta.

Muissa blogeissa: Kulttuuri kukoistaa ja Mummo matkalla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Aura Nurmi: Leijonapatsasailla

Aura Nurmen esikoisrunokokoelmasta Villieläimiä on jäänyt mieleeni väkevä tunnelma. Silmäilen siitä päällimmäisiä mielikuvia, ja saan silmiini tummia sävyjä lapsuudesta. Nyt on toisen kokoelman vuoro, ja siinä kohtaan aikuistuvan nuoren puhujan. Ainakin minulle sopii taustaksi se, että esikoisteoksen runot  ovat pohjana toisinkoiselle.

Leijonapatsailla-kokoelmaa (Otava 2020) tituleerataan proosarunokokoelmaksi. En voi omin silmin runomuotoa todistaa, sillä toimin poikkeuksellisesti: kuuntelen runokirjan. Etukäteen pelkäsin sen olevan mahdotonta. Ajattelin tarvitsevani sanat paperilla, rivi- ja säkeistöasettelun ja säkeistöjen jakautumisen eri sivuille. Olen aika hämmästynyt siitä, että kykenin runotekstin kuunteluun ja ohittamaan näköyhteyden ja paperin, selailtavuuden kaipuun.

Kuuntelumyönteisyys johtuu runojen kielestä, rytmityksestä ja luennasta. Runot myötäilevät proosamaista sanajärjestystä, ja säästeliäs kuvallisuus tukee kuunneltavuutta. Kielikuvien visuaalisuus herättää eläviä mielikuvia ympäristöstä, tapahtumista ja puhujan tunteista. Runoilija itse lukee tekstiään vähäeleisesti, mikä sopii enemmän kuin hyvin. Runoilija on äänellään elävänä läsnä tekstin lyyrisessä todellisuudessa.

wp-1579714537038.jpg

Lyyrinen todellisuus on toista kuin faktatapahtumat. Noudatan kaikessa auto-jotain-muotihuminassa johdonmukaisesti sitä, että luen lopputulosta kirjallisuutena. Tukea tällä kertaa saan kirjan alkupuolelta, jossa kirjailija korostaa fiktiivisyyttä, ja runoonkin se siirtyy, vaikka toistettu kielto kääntyykin itseään vastaan:

”muistot lapsuuden ovat liian suloiset, ne eivät ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta, tämä ei ole totta, tämä ei ole totta, mikään mitä muistan, ei ole totta”

Nurmen kirjasta voi lukea juonen. Siinä 15-vuotias tyttö elää väkivaltaisessa, köyhässä kodissa, tuntee huolta sisaruksistaan, mutta kodista repii irti nuoruus, pakko ja oman vetovoiman testaus. Mutta ei ole kyse vain siitä, on kyse naisistuvan tytön paikasta hormoonihyrräävässä tilassa, jossa tytöt altistuvat kaikkien katseille, ohiajavien autojen mieshuutelijoille ja puseron alle kourijoille. Eikä Nurmen runojen lapsuus eikä vaarallinen juhannus kesä-Hangossa tarkoita seikkailuissakin turvallista muumimaailmaa.

Veneiden kajuuttojen, autojen takapenkkien, ”raiskausbiisi liikenneympyrässä” jäljiltä on syytä rakennuttaa muistomerkki selviytyjille, runoteos. Tai voi vallata omanlaisekseen muiden rakentamat muistopatsaat, leijonapatsaat. Nurmen runot tavoittavat vahvasti nuoruuden, jossa ”muodonmuutos naisesta lapseksi baaninkuorenväriseen pyjamaan on värisevä”, mutta lapsuuteen paluuseen on syntynyt jo ylittämätön railo. Runojen aikaikkuna liukuu rippikouluikäisestä nuoreksi yksinasujaksi ja itsensä elättäjäksi, jolle tulee seinä vastaan.

Synkkyyksien lomaan Nurmi mahduttaa hienoja voiman tuntoja, ja siksi kokoelma vaikuttaa minuun enemmän kuin etukäteen aavistin. Siinä sekoittuvat tuska, pelko, koettu vääryys, mutta siinä on myös herkkiä hetkiä ja nousuja, kun nuori kokee olevansa kuumempi aurinkoa.

Luin lähiaikoina Emmi-Liia Sjöholmin proosaa, Paperilla toinen, jossa minäkertoja toteuttaa seksuaalissisältöistä tyttöroolia muiden odotusten mukaan, ja luen Leijonapatsas-kokoelmasta samansuuntaista. Myös itsetuntemuksen kertyminen ja selviytymistarina-intentio on kirjoille yhteistä. Huomaan runotyylin purevan kipeämmin aiheen käsittelyssä kuin proosan.

Leijonapatsailla-runojen puhujalla on monia kriisin ja trauman paikkoja sekä täpäriä pelastautumisia elämään. Uskon, että kipupisteiden lyyrinen käsittely voi antaa monille voimaa. Siksi(kin) kannattaa kivuta leijonapatsaille, ehkä jokaisen täytyy, ja patsaan juureen kannattaa kaivertaa linkkuveitsellä Nurmen kokoelmasta värssy:

”En tiedä, olenko menneisyydestäni vapaa koskaan mutta jokin on varmasti ohi, eikä ajattelullani ole enää rajoja.”

– –
Aura Nurmi
Leijonapatsailla
Otava 2020
proosarunoja
äänikirjana 1 t 3 min,
lukijana Aura Kanerva.
Kuuntelin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Runot

Stuart Turton: Evelynin seitsemän kuolemaa

Otan aina iloisesti vastaan dekkarilajia laventavat teokset. Stuart Turtonin jännäriä Evelynin seitsemän kuolemaa (Otava 2019) luonnehditaan omaperäiseksi ja ainutlaatuiseksi.

Minäkertojaetsivä Aiden Bishop selvittää rähjäisessä eristyneessä kartanossa kartanontyttären Evelynin murhaa. Kartanossa on käynnissä Evelynin kotiinpaluujuhlat, ja pytinki on täynnään tanssiaisväkeä ja sakeaa menneisyyttä, joten selvitystyössä riittää kiemuroita. Vallankin kun homma kääntyy murhan estämiseksi ja samalla kertojan hengissäselviytymiseksi. Tai joksikin vielä merkillisemmäksi.

”Minulle luvattiin kahdeksan isäntää, jotta voisin ratkaista murhan, ja olen saanut heidät, paitsi Bell oli pelkuri, hovimestari piestiin puolikuoliaaksi, Donald Davies pakeni, Ravencourt pääsi hädin tuskin liikkumaan ja Derbyn päässä eivät ajatukset pysy. 
On kuin minun olisi käsketty kaivaa kuoppaa varpusista tehdyllä lapiolla.”

Eli päähenkilö saa kahdeksan mahdollisuutta, kahdeksan päivää selvitystyöhon imeytymällä muiden henkilöiden nahkoihin. Hän herää päiviin eri henkilöinä, näkee eri kulmasta tapahtumat ja muut henkilöt. Hänen mukanaan juonessa pyörivät arvoituksellisia hahmoja kuten Ruttolääkäri, Lakeija ja Anna. Keitä he ovat? Kuka oikeastaan Aiden on?

wp-1579425026277.jpg

Eihän tällaista rinnakkaistodellisuusdekkaria tosiaankaan ole tullut luettua. Periaatteessa minun pitäisi innostua, mutta sitten kompastun kirjan nokkeluuteen. Siinä on ihan liikaa näpertelyä ja henkilöitä, joita ei juonen päivien kierto valaise. Ja liikaa sivuja. Evelynin seitsemän kuolemaa näyttäytyy minulle pelkkänä kokeena, kokeiluna unenomaisesta  jännäristä.

Hetken mietin, miksi Kate Atkinsonin upea Elämä elämältä vaihtoehtotodellisuuksineen on mielestäni ylittämätön ja Turtonin kirja alittaa riman. Siksi, että Atkinsonilla oli juonikikkailun ja kerrontaratkaisuiden lisäksi syvempää sanottavaa. Tällä kirjalla ei, ei juonesta, ei kerronnasta, ei henkilöistä, ei ihmisenä olemisesta, ei maailmasta. Voisin kuvitella, että taitavana tv-tuotantona kirjasta saisi näyttävän sarjan, mutta luettuani se tyssää näin:

”Liian vähällä tiedolla on sokea, liika tieto sokaisee.”

– –

Stuart Turton
Evelynin seitsemän kuolemaa
suomentanut Jaakko Kankaanpää
Otava 2020
dekkari
494 sivua.
Sain kustantajalta ennakkokappaleen.
Julkaisuvapaa 23.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Muiston ajastus – runoja huomisiin

Runokirjani nimi sisältää loputtoman vaivaavat ajan, muistin ja muistojen teemat. Muiston ajastus (Reuna 2019) on tapani nähdä ne – näkymättömät ja olemuksettomat – silti olemista määrittävät.

Aika voidaan määritellä tapahtumien välisenä etäisyytenä. Etäisyys puolestaan riippuu havaitsijasta. Aikaa ajatellaan myös tapahtumisen nopeutena. Aikaa voi myös mitata, ja silloin aika on sopimus, jolle on määritelty mittayksiköt. Kuunkiertoa ei ihminen voi kellon tavalla rukata tai siitä kehräävää aikaa hallita, joten vuosi, kuukausi ja vuorokausi vierivät taivaankappaleiden tahtiin.

Ajan kokemus on aistien ja kognition sekoitus. Tilanteet, tapahtumat, havaintokyky ja keskittyminen vaikuttavat ajan keston kokemuksiin, eikä siihen ole mekaanista mittaria tai laitetta. Ajasta voi jäädä jotain muistiin, ja muistoissa ajalla on mielikuvien olemus. On hyväksyttävä muistin rajallisuus ja muistojen suhteellisuus. Sama aika ja tilanne ei ole koskaan kaikille sama: toiselle aika on lyhyt, toiselle pitkä, joku ei muista siitä mitään, joku jotain ja ihan toista kuin toinen.

Edellä kirjaamassani ei ole mitään omaperäistä tai ainutlaatuista. Se ei tarkoita sitä, etteikö teemoista irtoaisi jokaiselle omanlaisiaan havaintoja ja kokemuksia. Minulla ne ovat kielellistyneet runoiksi, niistä on syntynyt Muiston ajastus.

wp-1579516035145.jpg

En voi mitata Muiston ajastuksen syntyä. Oivallusten ja havaintojen kielellistäminen on vienyt aikaa, vaikka jotkut aihiot ovat voineet välähtää hetkessä. Minulle runo on ilmestys, joka hakee kielensä ja muotonsa ajatukseni ja kokemukseni ympärille.

Ajan mitattavuus on paradoksi, jota hyödynnän runoissani: kello käyntiä voi laskea, mutta ajankokemukselle ei ole mittayksikköä. Ajankokemuksen ja muistojen suhteellisuuden pakotan runojen mitattavaan muotoon, jonka malli tulee haikun ja tankan rakenteesta. Minua kiehtoo säädellyn, rajatun muodon mahdollistama kielen, sisällön ja tulkinnan vapaus.

Runokokoelmani jakaantuu seitsemään osaan. Niissä eri kulmin lähestyn aikaa ja sen jälkiä. En tarkoita nostalgista haikailua vaan havaintojen kirjoa, osin ajatelmatyyppisiä lohkeamia. En halua tai tunne tarvetta avata kirjan runoja tämän kummemmin. Mutta vielä silti tämä: kutsun haikujani ja tankojani lyhytrunoiksi. Se luonnehtii taipumustani runoilijana ilmaista tiiviisti se, mikä on ilmaistava.

”Hauturi kaivoi
kuopasta luunkappaleen.
Kaivoi palasen,
sai tarinan. Ihminen
elää siinä, vain siitä.”

Aikaisemmissa runokirjoissani (kokoelmat Kierrän vuoden ja Onnen asioita) olen testannut rajoja, sillä olen joutunut ottamaan huomioon selkokielen rajaukset sisällön, kielen ja rakenteen suhteen. Olen halunnut osoittaa runon perusolemuksen jouston ja vapauden: myös reunaehtojen sisällä syntyy runoutta.

Aavistan, että selkorunoilijataustani saattaa viedä joidenkin silmissä uskottavuuttani ”oikeana” runoilijana. Ehkä myös haikuilu, vanhan ja lainatun runomuodon vapaa uusiokäyttö vaikuttaa niin. Sille en voi mitään, voin vain toivoa Muiston ajastus -lyhytrunoni pysäyttävän lukijan hetkeen, ajastamaan runomuistoja huomisiin.

 ”Havahdun hetkeen,
pelastan unohduksen.
Ajastan muiston.”


Viime kesänä löysin lapsuudenkotini piironginlaatikosta rasiallisen isävainaan rannekelloja. Ajastus, jota en osannut ennakoida. Asettelin kellot portaalle ja kuvasin. Kuva päätyi kirjani kanteen.

wp-1579529798127.jpg

– –

Tuija Takala
Muiston ajastus
Reuna Kustannus 2020
runoja
98 sivua.

Kiitos kustantajalle luottamuksesta runoihini!

Kirjan voi ostaa kustantajan verkkokaupasta: tällä.

10 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat

Jenny Colgan: Uusia lukuja ja onnellisia loppuja

Takaliepeessä luonnehditaan Jenny Colganin romaaneja hyvän mielen kirjoiksi. Sen lisäksi romaanissa Uusia lukuja ja onnellisia loppuja (Gummerus 2020) panostetaan kirjojen merkitykseen ja Skotlantiin. Se on lähtökohtaisesti vastustamatonta.

wp-1578336992308.jpg

Hentoinen Nina saa kenkää birminghamilaisesta kirjastosta, mutta YT-hötäkässä hänessä alkaa itää idea perustaa kirjakauppa pakettiautoon. Auto löytyy satojen kilometrien päästä pohjoisen nummilta. Sinne Nina muuttaa kirjalasteineen, ja onnenkantamoisia riittää: ihana vuokra-asunto, hyvin viriävä kaupankäynti ja mukava ympäristö.

Chick lit -velvoitteita romaanissa riittää. Päähenkilö etsii itseään, paikkaansa ja kerää rohkeutta toteuttaa unelmiaan. Ninan vastavoimana liehuu suora ja reipasotteinen ystävä, ja uudessa ympäristössä päähenkilö tutustuu jäyhänreiluihin ylämaalaisiin, joten saadaan käteviä vastakohtia etelän kaupunkiolot – pohjoisen kylähenki. Joukkoon sirotellaan pieniä kommelluksia, joissa päähenkilön hyvä sydän ja auttavainen luonne paistaa, mutta täytyyhän sankarittaren hetkittäin kiukutella, ehkä sille oikealle. Ja nyt pääsen romanssiosuuteen.

(Voi Jane Austen, mitä olet mennyt tekemään romanttiselle kirjallisuudelle! Lyömättömät asetelmasi ja tyyppihahmosi siirtyvät vuosisadasta ja kirjasta toiseen mutta harvoin mukana seuraa virkeä satiirisi ja ilkeänhauska huumorisi.) Colgan nappaa kirjaan eräänlaisen Wickham-hahmon kiltteyspotenssilla kymmeneen, eikä mr Darcya ole vaikeuksia tunnistaa heti inkarnaation ensimmäisestä ilmestymisestä lähtien. Se siitä.

”’En voi ymmärtää’, mies sitten selitti päätään pudistellen, ’miksi kukaan viitsisi nähdä vaivaa keksiäkseen uusia ihmishahmoja maailmaan, joka on etuudestaan täynnänsä miljardeja ääliöitä, joista en voisi vähempää välittää.’”

Söpöä ja viihdyttävää kirjassa riittää, mikä peittää päähenkilön pienet huolet ja realiteettivälähdykset. Ja kyllä, Uusia lukuja ja onnellisia loppuja on varmasti monelle hyvän mielen kirja. Kyllä minulle vaihtelun vuoksi romanttinen hömppä maistuu, mutta Colganin kirjalle olen kolmisenkymmentä vuotta ja muutama tuhat luettua kirjaa liian vanha. En siitä mieltäni pahoita, mutta kyllä anniksi taitaa jäädä humisemaan huimat Skotlannin maisemat.

– –
Jenny Colgan
Uusia lukuja ja onnellisia loppuja
suomentanut Paula Takio
Gummerus 2019
360 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta, julkaisuvapaa 20.1.2020.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja

William Blaken (1757 – 1827) nimi on tuttu kulttuurihistoriasta, mutta mistä hänessä on kysymys ja mitä hän on nykylukijalle? Uuden tutustumismahdollisuuden tarjoaa tuore suomennos Viattomuuden ja kokemuksen lauluja (Käsite 2019).

Kirja käynnistyy Torsti Lehtisen johdattelulla sekä suomentaja Niilo Rantalan esipuheella ja suomennosvalintojen esittelyllä, lisäksi kirjan lopussa Veltto Virtanen kuvailee Blake-kokemuksiaan. Kaikesta tästä välittyy, että Blake on innoittanut vuosisatojen varrella taiteilijoita, vaikka Lehtinen kiteyttää aikalaisten yleiskäsityksen: ”Häntä pidettiin käsittämättömänä näkyjen näkijänä ja hänen mystistä maailmankuvaansa henkisesti sekavana.” Tai ehkä juuri siksi.

Kiitän kustantajan ratkaisua tarjota teos autenttistyyppisesti. Niilo Rantalan suomentamien runojen rinnalla on alkuperäinen painotyö: kirjaa koristavat Blaken somistamat ja kuvittamat runot. Suomennoksen rinnalla voi siis samalla tutkia Blaken englanninkielistä kaunokirjoitusta. Runoskannausten ansiosta nykylukija saa elävän käsityksen mystikko-runoilija-graafikko-taidemaalari-Balken tyylistä niin visuaalisesti kuin verbaalistikin.

wp-1579417603273.jpg


Runokirja jakaantuu nimensä mukaan kahtia ja alkaa viattomuudella. Blaken tyylisuuntausta on luonnehdittu esiromanttiseksi, ja kyllä runoissa kukoistaa kuvasto, jossa kukat, linnut, enkelit kirmaavat sulassa sovussa paimenidyllityyppisessä ympäristössä . Blakelle tyypillinen kaksijakoisuus helkkyy kaikessa, myös viattomuuden osiossa, myös suloisuudessa. Otan esimerkin runosta ”Uni” (suosikkini tästä sarjasta), jossa kiiltomato ohjeistaa suuntansa hukannutta puhujaa. Runo loppuu kiinnostavasti poispäin valontuojasta, kääntyy mustakuoristen mönkijöiden, arkisen puurtamisen puolelle:

”Säälien vuodatin kyyneleen;
mutta törmäsin maas’ kiiltomatoseen
Se vastas’: ken aave valittaa
kutsuen luo yön vartijaa?

Minut laitettiin valoksi pinnalle maan,
missä kuoriaiset hyöriä saa,
siis kuoriaista käy seuraamaan,
pikku matkaaja kotiinsa vaeltaa.”


Balken kaksijakoinen maailma on näkyjen kuormittama. Jumaluutta kohti käy kaipuu mutta maallisuus kahlitsee. Myönnän: minulla on vaikeuksia kurottautua kohti Blaken kuvaston takana lymyilevää filosofiaa. Ajatonta luonnollisesti on yksilön hapuilu ajassaan ja ajallisuudessa, elämän ja kuoleman kysymyksissä ja elämäntakaisissa salaisuuksissa.

Pyristelen tavoittelemaan, mistä runoissa on kyse. Siinähän pyristelen, ja monesti jään sanojen verkkoon. Lopputulemani on kuitenkin se, että pidän ansiokkaana tekona tarjottua mahdollisuutta tutustua klassikkoon aikojen takaa. Rytmillisesti runot vaihtelevat, ja vanhaan runokielen ratkaisut ovat suomennoksessa perusteltuja.


Loppuosan ”Kokemuksen lauluihin” haluan juttuni päättää. Blakea ei luontoidylli sokaise kaupunkinäyiltä, jossa kaikilla ei ole samoja elämisen ehtoja. Portot ja nokikolaripojat kuuluvat kuvastoon epätäydellisessä maailmassa, jossa ”minä kuulen mielien lukon”.

Runo ”Ihmisyyden kiteytymä” käy läpi ihmismielen vastakkaisia tunteita. Siinä on terävyyttä ihmisen osasta. Runossa viitataan makoisaan puun hedelmään – tulkitsisin raamatullisen hedelmäsymbolin viittaavan myös sakeisiin itsepetoksen ajatuksiin. Runon loppu säväyttää: ajatus on etsiä läheltä, ei ulkopuolelta.

”Jumalat meren ja maan
käy Luonnosta Puuta tuot’ tavoittelemaan,
mutta etsintä täysin on tarpeeton
sillä hedelmä Ihmisen Aivoissa on.”

– –

William Blake
Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta
suomentanut Niilo Rantala
Käsite 2019
runoja
139 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot

Juhani Karila: Pienen hauen pyydystys

Peijooni sentään, että virkisti tämänkertainen kirjallinen kalareissu, Pienen hauen pyydystys (Siltala 2019). Juhani Karilan romaanin kerrontatapa ja tunnelma hykerryttävät.

Olen lukenut Karilan novelleja, ja niiden vinksahtaneisuus tietyllä tavalla kiinnosti, mutten niihin erityisesti hurahtanut. Romaani sen sijaan vetää heti mukaansa ja yllättää käänteillään.

wp-1579025186390.jpg

Ehkä hämmästyn hieman sitä, että juonella on kirjassa rooli, ei vain kerronnalla. Ja tempaisenpa juonen heti alta pois. Elina ajelee lomaviikolleen kotikyläänsä Lappiin tarkoituksenaan pyydystää suolammen pohjilla uiskenteleva hauki. Se on elämän ja kuoleman kysymys. Jurottavaa naista jäytää, ja sen oivaltaa naapurinukko Pöllö. Kylille hurauttaa Elinan vuoksi Janatuinen, merkittävän hätkähtämätön naispoliisi. Muutama kyläläinen liittyy mukaan selvittämään Elinan tilannetta. Eikä siitä sen enempää, mutta näin Elinaa kuvailee naapuri:

”Ylijaakon nuorellaemännällä oli kakarana aina nenä kiinni kiriassa. Senki pitäs olla jo huutomerkki muille että rietas on päässy näpelöimään sen sielua. Ei kukkaan normaali ihiminen luje niin paljon. Eikä se puhunu lukemastaan mittään. Se oli niinko säilytysarkku johon lyyään koko ajan lissää tavaraa mutta ko kannen avvaa siellä ei olekkaan mittään.”

Karila leikittää lukijaa, ainakin minua. Romaanin alku johdattelee ihastelemaan eräolosuhteita, sitten naureskelemaan arktiselle hysterialle, aavojen kairojen tapahtumattomuudelle ja vähäväkisyydelle, harvojen asukkien originelliudelle. Aika pian ilmestyy pikkuhuomautuksia, joissa uskomusolennot otetaan arkipäiväisinä ilmestyksinä mukaan tarinaan. On härnäävä hiisi, luonteikkaita karvakasoja lajinimeltään peijooni, on meteli ja muita myyttisiä olentoja. Ja Moukku-Olli. Mutta peijoonista tämän verran:

”Sillä oli leveä hymy karvaisella sammakon naamallaan, ja Janatuinen tunsi sen sormet ja niiden voiman ja aavisti, että väkevät vastustajat eri aikoina olivat mitanneet noita voimia totisissa leikeissä. Hän arveli tietävänsä, miten niissä oli käynyt. Hän katsoi peijoonaa silmiin. Kahteen tunneliin, joiden pohjalla kimmelsi tähtiä ja tähtien takana vihreitä ja purppuraisia galakseja, jotka kietyivät hitaasti akselinsa ympäri. Janatuinen räpytteli ja pakottautui katsomaan peijoonin naamataulua kokonaisuutena. Sekin oli häiritsevän vieras.
Lähde mukaan kaikkeen.
– No helvetti, Janatuinen sanoi. – Mennään sitten.”

Ehkä hieman kirjan loppupuolella merkillisyyksien virta karkaa uomistaan, mutta kokonaisuus loppusivuineen säilyttää hyvän olon ja riemastuksen tunteet, joita romaani on pitkin matkaa tuottanut. Tekstissä riittää spefi-efektien lisäksi kielellistä kivaa, hulvattomia tilanteita ja mainiota dialogia pohjoisen puheen maustein. Mitä kirjasta jää mutta jäljelle? Aika näyttää, mutta nyt Pienen hauen pyydystys tuntuu kirjavuoden 2019 raikastajalta.

P.S. Jo aivan alussa kirjassa mainitaan Moukku-Olli, ja hahmo tarjoaa myöhemmin tarinaan merkittäviä merkillisyyksiä. Nimi iskee minuun pommin lailla – ja ihan omista syistä. Saan kirjaa lukiessani ja googlettelemalla selville, että Moukku-Olli on tunnettu pohjoinen legenda rauhattomasta, siunaamattomaan maahan haudatusta sielusta. Mutta nyt menee kummalliseksi ja henkilökohtaiseksi. Ja tähän väliin totean, että hämäläis-eteläsuomalaisina ei minulla ja perheelläni ole ollut mitään tietoa pohjoissuomalaisista kummituslegendoista. No, oma tarinani: Kun odotin toista lastani, kerroin 2-vuotiaalle esikoiselleni, että hän saa sisaruksen, mutten tiennyt sukupuolta. Poikani mietti hetken ja sanoi: ”Sen nimi on Olli-Moukku.” Nyt aikuisena Olli (ei, toiseksi nimeksi ei annettu ”Moukku”) on alkanut rampata Sodankylän tienoilla.

– –

Juhani Karila
Pienen hauen pyydystys
Siltala 2019
romaani
200 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muualla mm. Kirja viekoon! ja Rishingshadow

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Silja Vuorikuru: Suomalaisia naiskirjailijoita

Suomalaisia naiskirjailijoita (Reuna 2019) on Silja Vuorikurun ensimmäinen selkokirja. Kirjan alaotsikko kuuluu: Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas. Kirjassa on yhteensä viisi selkomukautettua novellia näiltä klassikkokirjailijoilta. Lisäksi siinä on lyhyet novellien ja kirjailijoiden selkokieliset esittelyt.

Minna Canthilta on valittu novellit Lapsenpiika ja Kodista pois. Valinta osuu oikeaan: ensimmäinen kertoo piikatytöstä ja toinen porvarineidosta. Tällaiset päähenkilöt olivat Canthille tavallisia ja niiden avulla todentuu, että tytön asema oli Canthin aikaan heikko – oli tytön yhteiskunnallinen tausta mikä tahansa.

Maria Jotunilta on kirjassa novelli Jouluyö korvessa, karkeiden maalaisolosuhteiden ja miesvallan kuvaus, mutta siinä on myös armollisuuden sanomaa.

”Anna polvistui maahan,
otti käsiinsä lunta
ja painoi sitä kasvoilleen.
Hänestä tuntui juhlalliselta,
ikään kuin hän olisi kirkossa ja rukoilisi.”

Aino Kallakselta valitut novellit Ingel ja Sudet kertovat äidinrakkaudesta. Ingelin päähenkilö on kartanon imettäjänainen ja Sudet hätkähdyttävä talvitarina. Novelleja yhdistää äidinrakkauden lisäksi se, mitä uhrauksia sen vuoksi joutuu nainen tekemään.

wp-1577705292161.jpg

Kirja tarjoaa tärkeän kurkistuksen naisten elämään ennen. Kyse on fiktiosta mutta silti kertomusten elävyys pistää miettimään naisen elämää, sukupuolirooleja ja yhteiskunnallista asemaa 1800-luvulla ja 1900-luvun alkupuolella. Siksi kirja sopii kouluihin eri-ikäisten luettaviksi. Se sopii myös muuhun kuin koulukäyttöön ja monille selkokolukijoille, myös muille. Kirja on sopivan pituinen, ja novellien valinta on tehty harkiten ja kirjailijoiden tuotantoa valaisten.

Mukautukset eivät koskaan voi olla kovin helppoa selkokieltä, sillä alkutekstin tyylin tulee säilyä, mutta sanastoa täytyy rukata. Esimerkiksi tässä katkelmassa on selkoksi vaikeita sanoja ja muotoja:

”Äiti kahnmaisi umpimähkään peittojen alta yhden lapsen.
Samapa se, kenet hän sai käsiinsä.
Esi-isien aikaankin kuolemantuomio ratkaistiin arpomalla.”

Selkovalintoihin vaikuttavat monet asiat, esimerkiksi keskeinen kohderyhmä. Jos ajatellaan, että kirja kuluu nousevan nuorison käsissä, ei edellisen esimerkin kieli ole ylivoimaista vaan tasoittaa alkutekstien tarinoiden tietä nykypäivään.

Pääosin mukautus on sutjakkaa selkosuomea niin, että alkutekstin henki säilyy. Siksi hieno kirja sopii hyvin moniin lukutarpeisiin. Ensinnäkin vanhat naiskirjailijat jatkavat näin elämäänsä. (Tunnustan tässä, että sormeni ovat syyhynneet selkoistaa Canthin – Agnes ja Hanna – jälkeen Jotunin novelleja.) Toisekseen lyhyet kertomukset ovat helppokäyttöisiä: niitä voi lukea silloin tällöin. Sehän ei ole este myöskään sille, että tämän mainion klassikkokoosteen ahmaisee mielellään kokonaan.

– –

Silja Vuorikuru
Suomalaisia naiskirjailijoita. Minna Canth, Maria Jotuni ja Aino Kallas
Reuna 2019
selkokirja
88 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Törmäsin viikkoja juttuni kirjoittamisen jälkeen Silja Vuorikurun juttuun SKS:n blogissa novellien selkoistamisesta: tässä.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, lyhytproosa, Novellit, Selkokirja

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Mieleni minun tekevi kirjoittaa runojen lukemisesta. Se ei ole helppoa, sillä ei ole yhdenlaista runoa eikä samanpuisia lukijoita.

Olen elämäni aikana lukenut pinnalta helppoja runoja, jotka ovat jääneet pitkään mieltä kaihertamaan. Minulle ei siis kiinnostavan runon mitta ole kryptisyys, vaan runo voi olla myös selkeää kieltä, silti sana-asettelu sisältää monitulkintaisuutta. Se tuottaa nautintoa, sillä silloin runon tunnelma ja ajatukset tuulettavat päätä, eikä se tuuli nopeasti tyynny.

Minulle ovat myös tuttuja runot, joiden yksityiset kuvat, fragmentaariset ja yhteensovittamattomat säkeet resonoivat jotain, jota en kykene sanottamaan. Ne ehkä saavat minut ymmälleen, uppeluksiin tai sumuun, mutta silti ne vaikuttavat siten, että kielikorvani kuulee jotain merkittävää. Iso osa saa jäädä epäselväksi, mutta joukosta poimin säkeitä, jotka erotan selvästi. Haluan kuunnella niitä lisää.

Annan runojen rauhassa tavoittaa eri lukijat eri tavoin. Jo yksi sana kantaa kirjaimissaan eri lukijoille eri konnotaatioita. Minulle ”lepakko” sisältää rapinan lapsuudenkodin makuuhuoneen seinän välissä öinä, jolloin kesän valo oli mennyttä. Tai ”pääskynen” tuo mieleen hurjat syöksyt samaisen lapsuudenkodin ruohikkoisella pihalla ennen matalapainetta ja sankkoja sateita. Jollekin toiselle lukijalle niissä on jotain ihan muita merkityksiä. Tai runoilijalle.

wp-1578638654325.jpg

*

Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (Otava 2009) on ensi lukemalta oma maailmansa, jossa hapuilen unenomaisessa tunnelmassa. Sumuvaloina minulla välkkyy konkreettisia kohtia ja sellaisia säkeitä ja lauseita, joissa on jotain hienoa – kuvia ja mielikuvia, jotka tuntuvat palleassa. Tällaisia:

”- –
Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.”

Tai sitten runo vie johonkin tilanteeseen ja tilaan, jonka koen omakseni. Ja samalla se notkahduttaa tutun hämmentävään ja kiinnostavaan uuteen kuten säkeet runosta ’Valjaat”:

”Ja sitten pudotus, kuin metsän sammalpohjalle,
tai mielen pohjalle, missä hiljaisin karja laiduntaa.
Ja taas taivaalle, kuin kappale työntäisi kappaletta.
Ja taas maahanpäin, kuin suuren kellon soittaja.”

Ei minun kaikkea tarvitse ymmärtää. Esimerkiksi ”pääskynen” ja ”lepakko” voivat säilyttää eläinominaisuutensa tai sitten ne voivat olla personifikaatioita tai symboleja kahden ihmisen erilaiselle ominaislaadulle. Erityisesti nautin runosta, jossa nämä hahmot laulavat kirkossa: ”Olemisen reuna on teroitettu /olemisesta putoaa läpi”.

Kokoelman viimeinen runo poistaa suojukseni. Runo saa alkunsa Eeva-Liisa Mannerin runositaatista ”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois”. Haluan tämän soivan minussa pitkään, esimerkiksi tämän runon osan:

”Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa, maailma säteilisi pois.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei sanoisi hyvää yötä muille kuin rakastamilleen.
Jos kukaan ei rakastaisi sellaista mitä ei ennen rakastanut.”

– –

Pauliina Haasjoki
Pääskynen ja lepakko
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Silvia Hosseini: Pölyn ylistys

Esseiden lukeminen kummasti raikastaa ja ravitsee muun lukemisen lomassa. Ensinnäkin esseistiikkaan kuuluu kirjoittajan avoin oma ääni, toisekseen esseiden vapaa liikkuvuus teeman ympärillä parhaimmillaan vie vilkkaaseen ajatustenvaihtoon lukijan ja esseen kesken. Essee on yleensä erinomaisten kirjoittajien laji, joten lukeminen tuottaa riemastusta.

Silvia Hosseinin kokoelman Pölyn ylistys (Gummerus 2019) aloitusluku tekee onnelliseksi. Siinä esittäytyy essee parhaimmillaan: teema kietoutuu kirjoittajan yksityisyyteen sitoen siihen viittauksia ja ajatusyhteyksiä erilaisiin kulttuurituotoksiin. Nautinnollista!

Hosseinin esseissä käsitellään aiheita Leonard Cohenin biisisanoituksista väkivallan erotiikkaan, Dubaista lifestyle-bloggaajiin. Lukekaa ja ihmetelkää linjakkaita siirtymiä populaarikulttuurista ammoin ajatelleihin sivistyneisiin! Nauttikaa Hosseinin reippaasta ajatusasettelusta ja taidokkaasta ilmaisusta!

wp-1578216061819.jpg

Suosikkiesseeni käsittelevät sivullisuutta ja kansallisgallerioita. Esseessä ”Mitä sivullisuus tarkoittaa?” Lähdetään Camus’n romaanista päätyen esimerkiksi Tangomarkkinoille. Eksistenssin pohdinta lähentyy välillä kirjallisuusesseetyyliä, välillä elävän elämän tragikoomisia kokemuksia. Hosseinin esseet päättyvät aina täräyttävästi, jotain yhteen vetäen tai uuteen kiepauttaen, tässä esseessä sisuksia hyrisyttävään yhteyskokemukseen.

Nimiessee ”Pölyn ylistys” on kirjan viimeisin. Kuten muutkin esseet, se alkaa sitaatilla. Tämä käynnistyy hienolla runositaatilla Sirpa Kyyröseltä. Esseessä Hosseini pohtii sitaatin viitoittamalla tiellä taideteoksen jättämiä jälkiä, jotka voivat siirtyä ajasta toiseen, ja yksittäisen elämän rajallisuutta. Toisaalta Hossein purkaa taideteosten edessä huokailun merkityksellisyyttä. Osittain olen Hosseinin kanssa eri mieltä, sillä minulle kansallisgallerioissa kruisailu kyllä tuottaa elämysjälkiä enemmän kuin kyllästymistä – mutta saa se muille toimia toisin. Toisaalta sitä on korkeakulttuuri, kaunokirjallisuus ja sivistys Hosseinillekin, kokemusta ”on-the-other-hand”.

”Voimme nostaa maljan komeron nurkasta löytyneelle mestariteokselle, mutta maljansa ansaitsisi myös sen päälle kasaantunut itsepintainen pöly, joka suojaa meitä siltä harhaiselta luulolta, että olemassaolollamme olisi yhtään sitä itseään suurempaa arvoa. Me pinnistelemme ja tempoilemme, ja koko ajan pöly leijailee yllämme kepeästi ilkkuen.”

Pölyn ylistyksellä Hosseini tarkoittaa kirjan saatesanoissa, että hän kirjoittaa huonosta. Jaa, ei siltä tunnu. Viimeisessä esseessä pölyä löytyy kaanontaiteesta, jonka kirjoittaja tomuttaa toisin kokemuksin. Hyvä siitä on lukea.

– –
Silvia Hosseini
Pölyn ylistys. Esseitä
Savukeidas 2018 / Gummerus 2019
115 sivua.
Luin BookBeatissa.

Näihin esseisiin minut vihdoin saivat tarttumaan ystäväni Johanna ja Lumiomenan blogijuttu.

4 kommenttia

Kategoria(t): Esseet, Kirjallisuus

Olga Tokarczuk: Vaeltajat

Nobel-hässäkkä saatiin johonkin päätökseen, kun kaksi eurooppalaista kirjailijaa palkittiin vuonna 2019. Tartuin palkituiden kirjailijoiden teoksiin. Aloitin Peter Handken romaania Toiston pysyvyys, mutta tarinointi tökki ja kirja jäi kesken. Toisin kävi Olga Tokarczukin romaanin kanssa. Vaeltajat (Otava 2019) yllättää joka käänteessä.

Romaani koostuu tarinapätkistä. Kokonaisuutta kehystää pääkertojan intohimo preparaatteihin. Kertoja diagnosoi itselleen oireyhtymän, perseveratiivinen detoksikaatio. (Turha googletella, yritin jo.)

”Yksinkertaisesti ja tylsästi sanottuna sen voisi tulkita merkitsevän tietoisuuden sinnikästä ja jatkuvaa palaamista tiettyjen kuvien ääreen tai jopa niiden pakonomaista etsimistä.”

Kertoja harrastaa myös matkailua ja sitä myöten matkapsykologiaa, ja tämä yhdistelmä tuottaa repaleisen romaanin, jossa on vaihtelevia eri aikojen tarinoita ruumiinosista ja niiden säilönnästä. Tunnetuin on todennäköisesti kertomus Chopinin sydämestä. Minä miellyn kirjan hollantilaistarinoihin – no, moniin muihin myös.

wp-1577700750955.jpg

Heittäydyn kirjan matkaan, enkä paljon puutu siihen, mistä on kyse. Tokarczukin (ja kääntäjän) virke on taidokas, nautinnollisesti soljuva ja yllättävä. Minun lukutunnelmaani sopii pistäytyminen selittelemättä tarinasta toiseen. Joihinkin paneudun, joitain ohitan, eli ihan täysi hurahdus ei kirja ole.

Mietin kirjan myötä olemista. Olla verbiin viitataan niin romaanin alussa, keskellä kuin lopussakin: oleminen riittää, se on matkaa jostain jonnekin. Ja uskallan väittää, että elämän epäselvä olemus tallentuu romaanin tekstiin.

”Seistä sivussa. Nähdä maailma pelkkinä fragmentteina; muuta ei ole luvassakaan. On hetkiä – välähdyksiä, hetken kestäviä asetelmia – jotka näyttäydyttyään hajoavat kappaleiksi. Elämä? Mitään sellaista ei ole olemassakaan; näen viivoja, pintoja ja kappaleita ja niiden muutoksia ajassa. Aika taas tuntuu pelkältä yksinkertaiselta välineeltä näiden pienten muutosten mittaamiseen, koululaisen viivoittimelta yksinkertaistettuine asteikkoineen – vain kolme kohtaa: oli, on ja tulee olemaan.”

– –

Olga Tokarczuk
Vaeltaja
suomentanut Tapani Kärkkäinen
Otava 2019 (2007)
romaani.
432 sivua.
Ostin kirjan.

Muualla mm. Kirjaluotsi ja Nobelin ennustaja vuosimallia 2014, Juha Siro.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Runohaasteen 2019 tulos

Kiitos Ompun runohaasteen (+ Ompun koontijutun) summaan viime vuoden 20 lukemaani runokirjaa. Yksikään ei ollut liikaa tai tarpeeton. Kieltä sopii kiteyttää ja sanottaa maailmaa niin, että syntyy aina uusia merkityksiä.

Hups, olen tuhma ja toimin toisin kuin haasteohjeissa. En poimi suosikkisitaatteja (ne löydät runojutuistani), poimin vain yhden Aki Salmelan kokoelmasta Eläimen varjo: ”Jokainen lause johtaa omanlaisensa ilon äärelle.” Muuten koostan runokokoelmien nimistä runontapaisen. Runokirjojen otsikoiden typografia erottuu omista sidontasanoistani.


Kiitos eilisestä:
Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema.
Huminaa. Kuulen tuulessa: Ä nim ling.
Sen voimasta liikkuu Tuhat purjetta.

Tunne Painovoiman vaikutus, Eläimen varjo, Kiiskiset.
Tunne Jalkapohja Taikkarin mäellä.

Kultapoika, kuplapoika
ota Aurinkotuoli, istu Yksin ja toisin, muista Harry Harlow’n rakkauselämät,
sillä tämä Terra Nova on Jäätyväinen,
Alepala niin kauan Kun elän.
Niin kauan Aurinko. Porkkana. Vesi.


Vuoden kirjalistauksestani riivin tähän luetut runokokoelmat. Olen numeroinut kirjoja sitä mukaan, kun niitä vuoden aikana olen lukenut:

3. Tuukka Pietarinen: Yksin ja toisin (runokuvajaisia), WSOY 2018, 61 s.
7. Silene Lehto: Kultapoika, kuplapoika (runoissa tarinaa), WSOY 2019, 80 s.
11. Aki Salmela: Eläimen varjo (hieno), Tammi 2019, 92 sivua.
21. Henriikka Tavi: Toivo (kuolemaa, lepatusta), Teos 2011, 75 s.
36. Eeva Kilpi: Kiitos eilisestä (runosävyjä), WSOY 1996, 126 s.
42. Sanna Karlström: Alepala (hieno, hieno), Otava 2029, 54 s.
43. Jyrki Kiiskinen: Kun elän (katkelmia), Tammi 1999, 59 s.
45. Risto Rasa: Tuhat purjetta (kootut runot), Otava 2013.
62. Sanna Karlström: Harry Harlow’n rakkauselämät (arvioituksia), Otava 2009
72. Tiina Lehikoinen: Terra Nova (fragmenttirunoutta), Poesia 2019, 111 s.
78. Kolkkokollektiivi: Painovoiman vaikutus, (runovihko), Aseman Taidelaiturin teosteksti, n. 30 s.
79. Anni Mäentie: Aurinkotuoli (runoja), Kulttuurivihkot 2019, 70 sivua (PDF).
90. Stina Saari: Ä nim ling (kielikikkoja), Teos 2018, 71 s
91. Kirsi-Maria Hiltunen: Ihmeitä täynnä on syntymä ja kuolema (rukouksia kaipaaville), Koikkela Kustannus 2018, 32 s.
92. Susu Petal: Taikkarin mäellä (väkevää nuoruutta), Susu Petal 2018, 80 s.
114. Heli Laaksonen: Aurinko. Porkkana. Vesi. (viehätyn), WSOY 2019, 1 h 6 min äänikirjana.
115. Katja Seutu: Jäätyväinen (runoja luonnosta nyt), WSOY 2019, 65 s.
139. Jyrki Kiiskinen: Kiiskiset (elämästä ja kuolemasta), Teos 2019, 59 s.
153. Jouni Teittinen: Sydäntasku (osuu sydämeen) Poesia 2019, 93 s.
157. Nillas Holmberg: Jalkapohja (runoutta), Gummerus 2019.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Runot

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

3 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani

Selkotekijät 2019: yhteenveto ja muuta

Vuoden 2019 aikana julkaisin juttuja selkotekijöistä.
Blogiartikkelit ilmestyivät kuukauden ensimmäisenä keskiviikkona.
Sarjassa on esitelty tekijä ja yksi tekijän teos:

Johanna Kartio, Pertti Rajala, Satu Leisko, Marja-Leena Tiainen, Jasu RinneojaPekka RahkonenHanna MännikkölahtiTittamari Marttinen, Tapani Bagge, Ari Sainio ja Seija Niinistö-Samela.

Sarjan idea: katso tästä.

selkotekijä

*

Ryhdyin juttuhankkeeseen, sillä selkokirjat ja niiden tekijät näkyvät mediassa heikosti. Selkokielen merkityksestä on jo kiitettävästi mainintoja, mutta selkokirjoja tai niiden tekijöitä ei juuri esitellä. En väitä, että blogini murtaisi selkokirjailijoiden lasikaton, mutta on se enemmän kuin ei mitään.

Tulen tänäkin vuonna kirjoittamaan selkokirjoista, mutta tekijäjutut jäävät tauolle – ehkä taas joskus. Oman juttunsa ansainneita tekijöitä kyllä riittää. Esimerkiksi seuraavat selkokirjailijat ja selkomukauttajat sopisivat jutun juureksi: Marita Hauhia, Mervi Heikkilä, Leena Kaivosoja-Jukkola, Sanna-Leena Knuuttila, Maiju Laine, Jaana Levola, Jolin Slotte, Riikka Tuohimetsä, Silja Vuorikuru jne.

*

Tiedän, tiedän. Kuulun selkotekijöiden joukkoon. Erityisesti vuosi 2019 todisti sitä, sillä sain Seesam-palkinnon selkokirjallisuuden edistämisestä. Kiinnostuin jo 1990-luvulla selkokielen mahdollisuuksista ja sitä myöten selkokirjoista. Samaan aikaan työssäni ihan tavallisten nuorten ja aikuisten äidinkielenopettajana ymmärsin selkokirjojen tarpeen. Sittemmin toimin kymmenisen vuotta Selkokirjatyöryhmässä, jolloin sain kattavan kuvan selkokirjojen kentästä.

Sytyin selkokirjailijuuteen vähitellen, ja niin on syntynyt selkokirjoja, joita minusta on puuttunut tarjonnasta. Olen siinä sivussa selkoistanut joitain asiatekstejä, ja omalla nimelläni lähdin mukaan juhlimaan Minna Canth -juhlavuotta: selkoistin kaksi proosateosta. Linkkaan jutut kaunokirjalliseen selkotuotantooni:
Kierrän vuoden
Onnen asioita
Hyvä päivä
Lauralle oikea
Agnes
Hanna.

wp-1577783041651.jpgOlen tehnyt jälleen uuden aluevaltauksen ja olen selkoistanut kotimaisia klassikkorunoja. Tunnustan: muutama vuosi pidin sitä mahdottomana, mutta houkutus tarttua mahdottomaan voitti epäilyn ja pelon. Jos hyvin käy, runot tulevat julki loppukeväästä 2020 (ks. Avaimen katalogin viimeiset sivut). Käsikirjoituksina lepäilevät kokoelma omia runoja ja toinen mokoma novelleja. Saa nähdä, milloin koittaa niiden aika.

*

Vaikka selkokielen periaatteet rajaavat sanaston, rakenteiden ja sisältöjen valintaa, voi selkosuomeksi luoda kirjallisuutta, joka herättää elämyksiä, tunteita ja ajatuksia. Siis hyvää kirjallisuutta.

Selkokirjallisuus on yhä pienilevikkistä marginaalikirjallisuutta. Muutama sinnikäs kustantamo rohkenee selkokirjoja julkaista. Jos joku ihmettelee, miksi vuosittain ilmestyy vain rapiat 20 nimekettä, se johtuu raadollisista taloussyystä. Ja koska selkokirjat eivät näy julkisuudessa, niistä ei tiedetä, niitä ei osteta, niistä on ennakkoluuloja… Ja kierre on valmis: kustantajat eivät julkaise solkenaan selkokirjoja, koska markkinat ovat pienet, eivätkä ostajat löydä niitä, vaikka tarve olisi suuri. Vuosittain on jaossa selkokirjallisuuden valtiontukea kirjoittajille, kuvittajille ja kustantajille. Tällä hetkellä lähinnä sen varassa Suomessa ilmestyy kirjoja selkosuomeksi ja -ruotsiksi.

Kirjastoissa on vaihteleva selkokirjatarjonta, onneksi kiinnostus ja tietämys on koko ajan lisääntynyt. Vuoden 2020 ilo on se, että Helmet-lukuhaasteessa (kohta 23) on ensimmäisen kerran mukana selkokirjallisuus, jo ilmestyneen kirjan mukautus. Ideoita haasteeseen sopivista kirjoista löytyy blogistani: napauta vain asiasanaa ”selkokirja”. Avainsanalla napsahtaa jo nyt kymmeniä selkokirjajuttua – osa mukautuksista, osa alunperin selkokielisistä kauno- ja tietokirjoista.

Lopuksi on pakko pamauttaa muistin virkistys: Selkokieltä tarvitsee noin 750 000 Suomessa asuvaa, ja potentiaaleja käyttäjiä on paljon enemmän. Selkokirja on muillekin mahdollinen lukemisen ilon herättäjä silloin, kun väsyttää, on vaikea keskittyä tai paksu kirja ei houkuta. Selkokirjoissa on nykyisin jo hyvin vaihtoehtoja eri-ikäisille ja erilaisille lukumauille.

*

Selkotekijä-juttusarjani jää siis vähintään tauolle. Silti selkokirjat näkyvät blogissani muun kirjallisuuden ja kulttuurin joukossa.

Joidenkin mielestä selko voi leimata tai merkitä jotain vajavaista. Jos niin on, silloin ei niin ajattelevalla ole tarpeeksi tietoa tai hänellä on liikaa ennakkoluuloja. Ei ole keneltäkään pois se, että jotkut nauttivat kokeellisesta rajoja ja rakenteita rikkovasta kirjaelämyksestä, joku toinen saa iloa irti helposta ja vaivattomasta tekstistä. Tai sekä-että ja siltä väliltä.

blogin otsikkoon

 Tietotiivistys

  • Selkokieli on yleiskieltä helpompaa sisällön, rakenteen ja sanaston kannalta.

  • Selkokirjojen taitossa ja kuvituksessa otetaan huomioon helppolukuisuus.

  • Selkokirjoja on kaikenikäisille ja monista eri genreistä.

  • Osa selkokirjoista on mukautuksia aiemmin ilmestyneistä kirjoista, osa on kirjoitettu suoraan selkokielellä.

  • Selkokirjoja ilmestyy vuosittain 20–30 nimekettä.

Lisätietoa selkokielestä ja selkokirjoista: selkokeskus.fi.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Selkokirja, selkotekijä