Päivittäinen arkisto: 21 tammikuun, 2020

Muiston ajastus – runoja huomisiin

Runokirjani nimi sisältää loputtoman vaivaavat ajan, muistin ja muistojen teemat. Muiston ajastus (Reuna 2019) on tapani nähdä ne – näkymättömät ja olemuksettomat – silti olemista määrittävät.

Aika voidaan määritellä tapahtumien välisenä etäisyytenä. Etäisyys puolestaan riippuu havaitsijasta. Aikaa ajatellaan myös tapahtumisen nopeutena. Aikaa voi myös mitata, ja silloin aika on sopimus, jolle on määritelty mittayksiköt. Kuunkiertoa ei ihminen voi kellon tavalla rukata tai siitä kehräävää aikaa hallita, joten vuosi, kuukausi ja vuorokausi vierivät taivaankappaleiden tahtiin.

Ajan kokemus on aistien ja kognition sekoitus. Tilanteet, tapahtumat, havaintokyky ja keskittyminen vaikuttavat ajan keston kokemuksiin, eikä siihen ole mekaanista mittaria tai laitetta. Ajasta voi jäädä jotain muistiin, ja muistoissa ajalla on mielikuvien olemus. On hyväksyttävä muistin rajallisuus ja muistojen suhteellisuus. Sama aika ja tilanne ei ole koskaan kaikille sama: toiselle aika on lyhyt, toiselle pitkä, joku ei muista siitä mitään, joku jotain ja ihan toista kuin toinen.

Edellä kirjaamassani ei ole mitään omaperäistä tai ainutlaatuista. Se ei tarkoita sitä, etteikö teemoista irtoaisi jokaiselle omanlaisiaan havaintoja ja kokemuksia. Minulla ne ovat kielellistyneet runoiksi, niistä on syntynyt Muiston ajastus.

wp-1579516035145.jpg

En voi mitata Muiston ajastuksen syntyä. Oivallusten ja havaintojen kielellistäminen on vienyt aikaa, vaikka jotkut aihiot ovat voineet välähtää hetkessä. Minulle runo on ilmestys, joka hakee kielensä ja muotonsa ajatukseni ja kokemukseni ympärille.

Ajan mitattavuus on paradoksi, jota hyödynnän runoissani: kello käyntiä voi laskea, mutta ajankokemukselle ei ole mittayksikköä. Ajankokemuksen ja muistojen suhteellisuuden pakotan runojen mitattavaan muotoon, jonka malli tulee haikun ja tankan rakenteesta. Minua kiehtoo säädellyn, rajatun muodon mahdollistama kielen, sisällön ja tulkinnan vapaus.

Runokokoelmani jakaantuu seitsemään osaan. Niissä eri kulmin lähestyn aikaa ja sen jälkiä. En tarkoita nostalgista haikailua vaan havaintojen kirjoa, osin ajatelmatyyppisiä lohkeamia. En halua tai tunne tarvetta avata kirjan runoja tämän kummemmin. Mutta vielä silti tämä: kutsun haikujani ja tankojani lyhytrunoiksi. Se luonnehtii taipumustani runoilijana ilmaista tiiviisti se, mikä on ilmaistava.

”Hauturi kaivoi
kuopasta luunkappaleen.
Kaivoi palasen,
sai tarinan. Ihminen
elää siinä, vain siitä.”

Aikaisemmissa runokirjoissani (kokoelmat Kierrän vuoden ja Onnen asioita) olen testannut rajoja, sillä olen joutunut ottamaan huomioon selkokielen rajaukset sisällön, kielen ja rakenteen suhteen. Olen halunnut osoittaa runon perusolemuksen jouston ja vapauden: myös reunaehtojen sisällä syntyy runoutta.

Aavistan, että selkorunoilijataustani saattaa viedä joidenkin silmissä uskottavuuttani ”oikeana” runoilijana. Ehkä myös haikuilu, vanhan ja lainatun runomuodon vapaa uusiokäyttö vaikuttaa niin. Sille en voi mitään, voin vain toivoa Muiston ajastus -lyhytrunoni pysäyttävän lukijan hetkeen, ajastamaan runomuistoja huomisiin.

 ”Havahdun hetkeen,
pelastan unohduksen.
Ajastan muiston.”


Viime kesänä löysin lapsuudenkotini piironginlaatikosta rasiallisen isävainaan rannekelloja. Ajastus, jota en osannut ennakoida. Asettelin kellot portaalle ja kuvasin. Kuva päätyi kirjani kanteen.

wp-1579529798127.jpg

– –

Tuija Takala
Muiston ajastus
Reuna Kustannus 2020
runoja
98 sivua.

Kiitos kustantajalle luottamuksesta runoihini!

Kirjan voi ostaa kustantajan verkkokaupasta: tällä.

8 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat