Päivittäinen arkisto: 19 tammikuun, 2020

William Blake: Viattomuuden ja kokemuksen lauluja

William Blaken (1757 – 1827) nimi on tuttu kulttuurihistoriasta, mutta mistä hänessä on kysymys ja mitä hän on nykylukijalle? Uuden tutustumismahdollisuuden tarjoaa tuore suomennos Viattomuuden ja kokemuksen lauluja (Käsite 2019).

Kirja käynnistyy Torsti Lehtisen johdattelulla sekä suomentaja Niilo Rantalan esipuheella ja suomennosvalintojen esittelyllä, lisäksi kirjan lopussa Veltto Virtanen kuvailee Blake-kokemuksiaan. Kaikesta tästä välittyy, että Blake on innoittanut vuosisatojen varrella taiteilijoita, vaikka Lehtinen kiteyttää aikalaisten yleiskäsityksen: ”Häntä pidettiin käsittämättömänä näkyjen näkijänä ja hänen mystistä maailmankuvaansa henkisesti sekavana.” Tai ehkä juuri siksi.

Kiitän kustantajan ratkaisua tarjota teos autenttistyyppisesti. Niilo Rantalan suomentamien runojen rinnalla on alkuperäinen painotyö: kirjaa koristavat Blaken somistamat ja kuvittamat runot. Suomennoksen rinnalla voi siis samalla tutkia Blaken englanninkielistä kaunokirjoitusta. Runoskannausten ansiosta nykylukija saa elävän käsityksen mystikko-runoilija-graafikko-taidemaalari-Balken tyylistä niin visuaalisesti kuin verbaalistikin.

wp-1579417603273.jpg


Runokirja jakaantuu nimensä mukaan kahtia ja alkaa viattomuudella. Blaken tyylisuuntausta on luonnehdittu esiromanttiseksi, ja kyllä runoissa kukoistaa kuvasto, jossa kukat, linnut, enkelit kirmaavat sulassa sovussa paimenidyllityyppisessä ympäristössä . Blakelle tyypillinen kaksijakoisuus helkkyy kaikessa, myös viattomuuden osiossa, myös suloisuudessa. Otan esimerkin runosta ”Uni” (suosikkini tästä sarjasta), jossa kiiltomato ohjeistaa suuntansa hukannutta puhujaa. Runo loppuu kiinnostavasti poispäin valontuojasta, kääntyy mustakuoristen mönkijöiden, arkisen puurtamisen puolelle:

”Säälien vuodatin kyyneleen;
mutta törmäsin maas’ kiiltomatoseen
Se vastas’: ken aave valittaa
kutsuen luo yön vartijaa?

Minut laitettiin valoksi pinnalle maan,
missä kuoriaiset hyöriä saa,
siis kuoriaista käy seuraamaan,
pikku matkaaja kotiinsa vaeltaa.”


Balken kaksijakoinen maailma on näkyjen kuormittama. Jumaluutta kohti käy kaipuu mutta maallisuus kahlitsee. Myönnän: minulla on vaikeuksia kurottautua kohti Blaken kuvaston takana lymyilevää filosofiaa. Ajatonta luonnollisesti on yksilön hapuilu ajassaan ja ajallisuudessa, elämän ja kuoleman kysymyksissä ja elämäntakaisissa salaisuuksissa.

Pyristelen tavoittelemaan, mistä runoissa on kyse. Siinähän pyristelen, ja monesti jään sanojen verkkoon. Lopputulemani on kuitenkin se, että pidän ansiokkaana tekona tarjottua mahdollisuutta tutustua klassikkoon aikojen takaa. Rytmillisesti runot vaihtelevat, ja vanhaan runokielen ratkaisut ovat suomennoksessa perusteltuja.


Loppuosan ”Kokemuksen lauluihin” haluan juttuni päättää. Blakea ei luontoidylli sokaise kaupunkinäyiltä, jossa kaikilla ei ole samoja elämisen ehtoja. Portot ja nokikolaripojat kuuluvat kuvastoon epätäydellisessä maailmassa, jossa ”minä kuulen mielien lukon”.

Runo ”Ihmisyyden kiteytymä” käy läpi ihmismielen vastakkaisia tunteita. Siinä on terävyyttä ihmisen osasta. Runossa viitataan makoisaan puun hedelmään – tulkitsisin raamatullisen hedelmäsymbolin viittaavan myös sakeisiin itsepetoksen ajatuksiin. Runon loppu säväyttää: ajatus on etsiä läheltä, ei ulkopuolelta.

”Jumalat meren ja maan
käy Luonnosta Puuta tuot’ tavoittelemaan,
mutta etsintä täysin on tarpeeton
sillä hedelmä Ihmisen Aivoissa on.”

– –

William Blake
Viattomuuden ja kokemuksen lauluja. Osoitus ihmissielun kahdesta vastakkaisesta luonnosta
suomentanut Niilo Rantala
Käsite 2019
runoja
139 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Runot