Päivittäinen arkisto: 2 tammikuun, 2020

Antti Rönkä & Petri Tamminen: Silloin tällöin onnellinen

Yksi lempiromaaneistani on Petri Tammisen Meriromaani. Siinä merikapteeni Huurna lipuu haaksirikosta toiseen. Ja käy niin, etteivät toinen toistaan seuraavat uppoamiset eivätkä niistä hetkeksi pinnalle räpiköimiset minua kosketa niin kuin yksi hetki, jolloin kapteeni uskaltaa hetkeksi tunnistaa onnellisuuden ailahduksen. Yksi hetki kiteyttää päähenkilön perusolemuksen: sisusksiin syöpyneen uskon, ettei onni voi olla hänen osansa, onnellisuutta seuraa heti rangaistus, entistä pahempi takaisku. Siksi jatkuva huoli ja pelko hukuttavat mahdollisuudet nähdä onnen asiat.

Tarvitsin tämän johdattelun, jotta pääsen kirjaan Silloin tällöin onnellinen (Gummerus 2019)Kapteeni Huurnan dilemma kääntää siinä kurssiaan isän ja pojan kirjeenvaihdoksi. Huomaan: kaksikon kirjan otsikko on jo astetta toiveikkaampi verrattuna Huurnaan, joka vain kerran tunnisti olevansa melkein onnellinen.

Antti Rönkä ja Petri Tamminen ovat poika ja isä, jonka kirjeenvaihto käsittelee kirjoittamiseen ja kirjailijuuteen liittyvää tuskaa ja välttämättömyyttä. Sen lisäksi he vaihtavat kirjein ajatuksia elämästään ja suhteestaan.

Lukijana saan taustoituksen Röngän esikoisromaanin Jalat ilmassa kirjoitusprosessiin ja Tammisen Musta vyö -romaanin viimeistelyaikaan. Kirjailijoiden autofiktiot saavat siten tästä kirjasta vielä uuden tulkintakerroksen. On vaikea arvioida, miten lukisin tai arvioisin Silloin tällöin onnellisen, jos eivät Tammisen tuotanto ja Röngän kirja olisi minulle tuttuja. Nyt peilaan kirjeiden sisältöä aiempiin kokemuksiini heidän tekstiensä piirteistä ja sisällöistä. Tämä peilauskirja syventää kirjailijoilta lukemiani kirjoja – mutta onko se kuitenkaan oleellista? Nyt ymmärrän. Ei.

wp-1577350693662.jpg

Silloin tällöin onnellinen rakentuu taitavasti. Se on aluksi aloittelevan ja kokeneen kirjailijan vuoropuhelu, sillä tavoin suhde muuttuu myös ammatilliseksi. Aluksi isän rooli on opastaa ja omalla kirjoittajaopettajan kokemuksellan valmentaa epäröivää ja uskossaan heiluvaa kisällipoikaa.

Aluksi kirjeenvaihdossa on välillä kilvoittelun takapotku: kumpikin osoittaa kirjeissään tyylinsä virkkeiden viilaajina ja asioiden asettelijoina. Kumpikin tarjoaa toinen toistaan täräyttävämpiä sitaatteja. Tarvitaan käännekohta.

Jalat ilmassa -romaanin lukija tietää käänteen, elintärkeän pysäytyksen nuoren miehen elämässä. Nyt se ei ole fiktioon muokattua vaan tilanne, joka riisuu pojan ja isän alkuosaa paljaammaksi. Se tarkoittaa kirjan loppuosaan aiempaa avoimempaa ja rehellisempää otetta. Se tarkoittaa kirjekirjan lukijalle tilannetta, jossa tulee yhtäkkiä osalliseksi perheprivaattia. Se on merkittävä luottamuksen osoitus. Se on sekä kohottavaa että pelottavaa. Se on vaikuttavaa.

Röngän ja Tammisen kirjan voi lukea monin tavoin. Esimerkiksi kirjoittamispohdinnoista muodostuu yksi oivaltavimmista kirjoittamisoppaista, joka ottaa huomioon kirjoitusprosessin, kirjailijan oman kirjoittajaäänen etsimisen ja tekstin työstämisen tekniikan.

”Muistan kun olin lopettelemassa yhtä ensimmäistä kirjoittajakursseistani. Luokan takaosasta kuului vielä viimeinen kysymys:
– Eli puolet pois ja varsinkin kaikki adjektiivit, niinkö se oli?” (PT)

– –

”PS En totellut ohjeitasi. Lähetin käsikirjoituksen saman tien viilaamatta.” (AR)

Kirja myös naurattaa monin kohdin. Anekdootit, keventävät jutut ja heitot virkistävät kokonaisuutta. Ne eivät vähennä painavaa sisältöä.

Kirja on myös tarina, jossa oleellista on yhteys kirjoittajien kesken – ja siihen liittyvät tekstien rivienvälit. Isä ja poika lähenevät kollegiaalisesti, silti välissä on aina valtasuhde: he ovat isä ja poika. Isä-poika-suhteen menneisyys ja nykyisyys paineistuvat pojan kirjoitusprosessin aikana. Isän anteeksipyytelyt koskettavat ja anteeksi pyydettävät asiat kirpaisevat. Pojan rohkaistuminen suoriin sanoihin ja itsensä altistaminen isän kirjakritiikille liikuttavat. Yhteinen avoimuus ja rohkeus lisääntyvät, silti: ”Milloin me puhumme siitä, että emme ole puhuneet siitä?” 

Riittämättömyyden, häpeän ja pelon alituinen piina on kirjan kirjoittajille ominaista, niin varmasti monille lukijoille. Siksi itsehoito-oppaiden sijasta suosittelen Rönkä-Tamminen-kirjaa vertaistueksi ja ymmärryksen lisäämiseksi. Armollisuuden sanoma on sanomattoman selvä. Kirja tuuppaa toivomaan uskoa ja toivoa tekijöilleen, kirjan lukijoille, jopa itselleni. Siksi tämä kirja on tärkeä.

wp-1577350712747.jpg

Silloin tällöin onnellinen on elämyksellinen kirja kasvu- ja kirjoittamisprosesseista. Siinä on ammennettavaa myös lukemisen merkityksistä. Siksi päätän juttuni lukemista koskevaan sitaattiin, vaikka Tammisen äidinkielenopettaja on kieltänyt tekstien lopettamisen siten. Uhmaan ohjetta, sillä tarkoitus pyhittää keinon: kiitän valosta.

”Vaikka kirjoittaminen on hapuilua yössä, lukeminen on kuitenkin valoa.” (PT)

– –
Antti Rönkä & Petri Tamminen
Silloin tällöin onnellinen
Gummerus 2019
kirjekirja
219 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Romaani