Petri Tamminen: Meriromaani

MIEHEN MERISELITYKSET

Petri Tammisen Meriromaani (Otava 2015) kertoo kapteeni Vilhem Huurnan elosta pikkupojasta vanhaksi merenkyntäjäksi. Takakansiteksti tarjoilee kirjaa tragikomediana ja vertauskuvana lähes kaikelle.

Romaanin yksi taso on puhtaasti päähenkilön elämänkerta. Siitä poimitaan taitekohdat eri paateilla ja niiden välissä kiinteän maan kamaralla. Henkilökuvaus on romaanin kantava voima. Romaanissa tavoitetaan taitavasti päähenkilön epävarmuus ja kontaktikyvyttömyys. Huurna on apea, psykosomaattisiin sairauksiin taipuvainen vaimea ponnistelija. Ajautuva mies kohtaa joka tyvenen perään myrskyjä ja menetyksiä, ja kapteenin naissuhteet ovat samaa matalikkosarjaa kuin muu merenkulku. Liikuttavia ovat Huurnan pienet piristymiset, hetkelliset ilonhypyt ja melkein rakkauden ailahdukset, joita luonnollisesti seuraavat aina epäonniset aallonpohjat.

Vesi, meri ja merenkäynti sopivat mainiosti allegoriaksi elämänkulun aaltoilulle, ja romaani onnistuu yhdistämään luontevasti kasvukertomuksen ja elämäntutkiskelun. Huurnan kokemuksista koostuu kiinnityskettinki, joka ankkuroituu ihmiselon hyväksymiseen sellaisena kuin se eteen sattuu.

Ikään kuin kohtalo olisi taputtanut häntä poskelle ja sanonut, että ei täällä aina lyödä, joskus vain hipaistaan, ja että niin kuin tämä hipaisu oli sattumaa olivat sattumaa myös ne lyönnit.

Päähenkilö Huurnan kohtaamiset muiden henkilöiden kanssa ovat kuin repeäviä aukkoja päähenkilön sumussa. Tamminen kuvaa hienosti yhdessä vaikenemista tai asian vierestä puhumista. Näin tapahtuu usein Askaisten isäntämiesten alastalonsalityyppisissä neuvonpidoissa ja etenkin Gladin isännän kanssa. Hiukan ihmetyttää laivanvarustajien vankka luotto epäonniseen kapteeniinsa, mutta se on erityisen lohdullinen ja elämänuskoa kannatteleva romaanin piirre. Tyyppi, joka uppoaa kerta toisensa perään ja potee ulkopuolisuutta ja häpeää, on kuitenkin osa yhteisöä, jonka tuki kannattelee.

Lempeän melankolinen tunnelma miellyttää minua kuten myös tiivis kerrontatapa. Teksti etenee kiinteästi ja varmasti. Siinä on rytmin vaihtelua, selkeää sanailua ja aiheestaan laajentuvia havaintoja. Vaikka päähenkilö on totinen tapaus, ei kerronta ole tosikkomaista. Alaotsikon runsaus on rehevässä suhteessa nimeen ja muotoon: Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä.

Tammisen edellinen kirja Rikosromaani oli kaikkea muuta kuin romaani rikosten selvittämisestä, mutta Meriromaanissa on ripaus meriromaaniakin ja sen lisäksi elämänaateromaania. Ihastelen tiukkaa otsikointilinjaa – jo alkutuotannon Muistelmat on tinkimätön – ja jään odottelemaan esimerkiksi Sotaromaania, Matkaromaania tai Taiteilijaromaania. Tai vaikkapa Rakkausromaania.

Meriromaanissa on erikoinen lillumisen tunne. Tilanteet yhdistetään kyllä nimettyihin paikkoihin, ja ajasta kertoo se, että puupurjeveneet liitävät viimeisiä vuosikymmeniä äänettömästi maailman merillä, sillä teräsrunkoiset höyryvoimavetoiset alukset ovat valtaamassa aallot. Mitään muuta ei kytketä ajan ilmiöihin, yhteiskuntaan tai maailmantilaan. Ajasta, aatteista tai paikasta riippumatta on niin Huurnalla kuin kenellä tahansa oma eksistenssinsä ja sen kanssa selviämisensä.

Menneisyys ja tulevaisuus vaikuttivat aivan hahmottomilta, hän oli jäänyt niiden väliin, tunnustelemaan katua kenkiensä alla. Häntä hymyilytti, kun hän huomasi, että hän sai kaikesta huolimatta ottaa askeleensa edelleen yhden kerrallaan.

– – –
Petri Tamminen
Meriromaani.Eräitä valoisia hetkiä merikapteeni Vilhelm Huurnan synkässä elämässä
Otava 2015
141 sivua
(pienois)romaani
Sain kirjan kustantajalta.