Kuukausittainen arkisto:tammikuu 2015

Munch: Elämän tanssi

Edward Munchin taide (1863 – 1944) vetoaa symbolistisella ekspressionismilla. Pieni otos tuotannosta on ollut näytillä muutaman kuukauden Ditrichsenin taidemuseossa. Näyttely on nimetty esillä olevan isoimman maalauksen Elämän tanssi mukaan.

Näytillä on parikymmentä maalausta taitelijan eri tyylikausilta. Varhaisvaiheissa jälki on taitavan mutta tavallisen tekijän. Vähitellen näkemys kirkastuu ja sitä myöten tekniikka ja sivellinjälki kehittyvät persoonallisiksi. Kiinnostavia ovat aiheet, joissa taitelija myllää mielen perukoilla.

On selvää, ettei pieneen suomalaiseen museoon huipputöitä rahdata. Elämän tanssi -maalaus on kuitenkin vaikuttava ja komeasti esillä kirkkaankeltaisella seinällä. Saman nimisenä on Munch tehnyt aiheesta eri versioita, tämä on vuodelta 1921. Siinä on teemoja, jotka minua Munchin töissä puhuttelevat, ja teoksen tyylittelevyys miellyttää silmää. Laajan kankaan vasemmalla laidalla on toivo ja mahdollisuudet valkopukuisen nuoren naisen hahmossa. Taustalla kesäyössä on tanssivia pareja, hilpeää menoa, mutta etualalla on jännitteinen pari. Oikeassa laidassa on tumma, synkkä nainen: tuska, pelko, ahdistus, pettymys, tuho. Tunnelmien variaatio, elämän kirjo on koko ajan läsnä.

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch---Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Elämän tanssi. Kuva on Norjan viralliselta sivustolta (http://www.norja.fi/News_and_events/Kulttuuri/Edvard-Munch—Elaman-tanssi/#.VMzdTGiUdcY).

Oslon-matkallani pari vuotta sitten nautiskelin Munchin maalauksilla. Niistä on näyttelyssä joitain grafiikkaversioita. Minua liikuttanut maalaus Puberteetti on tekniikan myötä vaihtanut myös nimeä, sillä hentoinen tyttöhahmo istuu avuttomana sängyllä nyt pienessä etsauksessa nimeltä Yöllä. Näyttelyssä on muutakin hienoa grafiikkaa, esimerkiksi yksi vedos kuuluisasta Huudosta. Sen vierelle on präntätty taiteilijan runokuvailu tilanteesta, josta Huuto kumpuaa, pohjoisen kesäyön värien ja valon vaivaamasta eksistenssiangstista.

Kovin hiertävä on Munchin naiskuva. Siitä kiteytymä on upea etsaus Naiset, jossa on sama kolminaisuus kuin näyttelyn päämaalauksessa Elämän tanssi, mutta nyt naisen olemukseen pysähtyen: ripirinnan avoin viattomuus, itsetietoinen seksuaalisuus ja synkeä ahdistus.

Näyttelyn ykkösteos minulle on Melankolia. Se on terävä näky masennukseen – eikä kyse ei ole mistään hienoisesta alakulosta. Maalauksen värit ovat kirkkaita, kevyesti kankaalle sipaistuja. Eletään räikeässä valossa, ja maisema taustalla on raikas, yleisilme on heleä. Siksi teoksessa korostuu maalauksen tummanpuhuva nainen, jonka silmissä on tyhjyys. Sitä on depressio: ympäristöstä eristyksissä hytisevää mustaa aukkoa. Tätä on taide: ihon alle tunkevaa tunnetta sanoitta.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Melankolia. Taustalla näkyy jonottajien pitkä letka. Museon henkilökunnalle kiitos huomaavaisuudesta: jonottajille tarjoiltiin odotusta lievittämään kuumaa mehua.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Joël Egloff: Edmond Ganglion ja poika

VINOA VAINAJAHUUMORIA

Joskus lukee väärän kirjan väärään aikaan. Siis ajoitus ei sovi juuri kyseiselle tekstille. Näin kävi minulle Joel Egloffin pienoisromaanin kanssa.

Edmond Ganglion ja poika (suom. Leena Rantanen, Basam Books 2014) kertoo ranskalaisen pikkukylän hautaustoimiston porukoista. Stressaantunut nimihenkilö on itse tarinassa aika syrjässä, keskiössä on hänen kaksi repsikkaansa, jotka kuljettavat yhden vainaan siunaustilaisuudesta hautapaikkaan, yrittävät ainakin.

Tyyli on hirtehinen. Aihe viistää vakavaa ihmispolon viimeistä matkaa, mutta tätä lopullista totuutta lähestytään kyynisellä mustalla huumorilla. Minua ei romaanin käsittelytapa riemastuta. Makaaberi kommelluskulku tuntuu tympeältä ja itsetarkoitukselliselta. En selviä jyrkistä juonikurveista. Muutamalla kerrontasuoralla saan sentään hengähtää.

– Ei kuolema ole tarttuvaa, tiedätkö, se on perinnöllistä. Se on aivan eri juttu: siltä ei voi välttyä.

Muutama yksityiskohta minua huvittaa. Kirjan nimi on hautausurakoitsijan firman nimi, mutta murjottavalla omistajalla ei ole poikaa, kaikkea muuta, mutta hautaustoimisto pitää nimensä. Naapurin baarinpitäjä on salaa psykopaatti, kirkkoherra luonnehäiriöinen ja jokainen kirjan tyyppi jotenkin vinoon kasvanut. Nämä jutut pudotellaan kuin ohimennen, sivumainintoina. Tunnelma on originellin outo.

Edmond Ganglion ja poika on kirjailijan esikoisromaani. Siinä on kisällintyön makua, näyttöä, että kyllä tämä poika osaa keinotella kerronnalla ja keksiä omaperäisiä juttuja sekä viritellä vinkeää ilmapiiriä. Koska en löydä syytä, miksi kirja suomennettiin, haastan muut lukijat sen keksimään. Ja kuten kuuluukin olla, kirjan voi lukea toisin kuin minä, kuten Kirjavinkkien Paula.Edmond

_ _ _
Joël Egloff
Edmond Ganglion ja poika
Suomentanut Leena Rantanen
Basam Books 2014
108 sivua
Lainasin lähikirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Blogistania-ehdokkaani 2014

Blog 2014Kirjabloggaajat äänestävät vuosittain kauden parhaat kirjat (Blogistania 2014). Osallistun tänä vuonna kahteen kategoriaan, sillä vähäisen tieto- ja lastenkirjallisuuskulutukseni vuoksi en tohdi niistä äänestää.

Omassa vuosikatsauksessani jo pohdin hyvän kirjan kimuranttia tunnistamista ja lukutilanteen merkitystä. Tällaiseen äänestykseen tempaudun häpeämättömällä omakohtaisuudella ja koitan kestää valintojen vaikeudet. Monet hienot lukuvuoden 2014 kokemukset jäävät vaikuttamaan minuun, vaikkeivät ne mahdu tässä nimettyjen kirjojen joukkoon.

KOTIMAINEN KIRJALLISUUS: Blogistania Finlandia 2014

3 pistettä: Neljäntieristeys

Tommi Kinnusen Neljäntienristeys sai huikeat kritiikit ja useat palkintoehdokkuudet. En nosta tätä romaania ykköseksi säälistä (ei saanut Finlandiaa, ei esikoiskirjapalkintoa). En myöskään nosta sitä siksi, että jotkut boikotoivat kirjaa liian hyvien arvioiden vuoksi. Mikään kirja ei voi saada liikaa ylistyksiä, sillä juuri kulloinenkin ylistäjä on kirjasta vaikuttunut – lue itse ja muodosta oma arviosi. Asiaan!

Neljäntienristeys palastelee lähes sata vuotta näennäisen sattumanvaraisiin välähdyksiin. Neljän keskeishenkilön elämänkaaresta näkyvät sellaiset otokset, että lukijana kokoan perhealbumin, käytän siihen hyväksytyt ja hylätyt kuvat. Kiinnostun kohtaloista, eläydyn niihin ja suren. Selkeästi siis hyvä kirja.

2 pistettä: He eivät tiedä mitä tekevät

Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaanista on maristu, ei kuulemma ole taitavaa kielenkäyttöä. Makuja on monia, saa olla. Minä voisin nurista liiallisista aineksista, kärjistyksistä, karikatyyrisistä hahmoista ja sen sellaisesta. Ajatella, kaikesta tuosta huolimatta romaani todella nappaa otteeseensa. Juonenkuljetus rakentuu koukuttavaksi, joten keskeishenkilöiden vaiheita ja reaktioita seuraan melkoisella intensiteetillä. Sanottavaa on, sitä ei peitellä. Valtonen valloittaa ihmettelemään ihmisiä, joilla on kaikki tieto ja sitten ei kuitenkaan ole.

1 piste: Graniittimies

Miten vaikea valinta – mikä niistä kolmesta, neljästä muusta vuoden huipusta! Kunnes yhtäkkinen varmuus valtaa minut. Graniittimies yllättää ja liikuttaa. Ilahdun siitä, että Sirpa Kähkönen uskaltaa romaanissaan kokeilla kerrontavaihtelulla ja olla tunteellinen. Ajan ja aiheen ankaruus välittyvät varmasti: suomalaistaustaiset aatteen naiset ja miehet kokevat kovia sotienvälisessä Petro- eli Leningradissa. Minulla oli kirjaa kohtaan kovat ennakko-odotukset, ja se kesti sen.

Blogistania 2014
KÄÄNNÖSKIRJALLISUUS: Blogistania Globalia 2014

3 pistettä: Tikli

Pitemmittä puheitta Donna Tarttin tiiliskivi (suom. Hilkka Pekkanen ) on juonivetoinen romaani, jonka täyteläisyys ihastuttaa. Tarkka henkilö- ja tilannekuvaustaito tekee tekstistä nautittavaa. Tartt taitaa romaanigenren ja osaa yhdistellä erilaisia aineksia perinnetietoisesti ja omaäänisesti. Taideteema eritoten vetoaa minuun. Tikli aloitti kesäni kirjamatkat ja jää sellaisena erityisen hyväksi muistoksi.

2 pistettä: Ikuisuusvuonon profeetat

Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat (suom. Katriina Huttunen) vie aikaan ja paikkaan, josta en juuri mitään tiedä, mutta jonka sain tämän kirjan avulla tuntea ja kokea. 1700-luvun lopun Kööpenhamina ja Grönlanti loihditaan eloon kaikin aistein. Kokonaisuutta kannattelee merkillinen päähenkilö, ja romaanin kerronta on karkeaa ja taitavaa.

1 piste: Elämä elämältä

On kirjoja, jotka iskevät otollisella hetkellä lukijan menevään aukkoon. Kate Atkinsonin Elämä elämältä on sellainen. Vaihtoehtoisten tapahtumien ja mahdollisuuksien maailma puhutteli lukuhetkellä minua väkevästi.


 

Blogistania Finlandian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirjavinkit.
Blogistania Globalian ehdokkaat kokoaa ja äänet laskee blogi Kirsin Book Club.
Tulokset he julkistavat blogeissaan 27.1.2015 klo 10.

6 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Milja Kaunisto: Piispansormus

PAPPISMIEHEN KOHTALONVUODET

Milja Kauniston Olavi Maununpoika-trilogia päättyy siihen, mistä alkoikin: Olaus Magnuksen kuolinvuoteelta vuonna 1461. Piispansormus (Gummerus 2015) kuroo kertojapäähenkilön kohtalonvuodet kasaan.

Suomalaisesta 1400-luvun merkkihenkilöstä tiedetyt faktat ovat kerrassaan kiehtovia. Tämä pohjoinen jörrikkä opiskeli Pariisissa, toimi Sorbonnen yliopiston rehtorina, päätyi piispaksi Turkuun ja poukkoili senkin jälkeen Euroopassa kirkollisissa kekkereissä. Ei ihme, että Milja Kauniston mielikuvitusta on ruokkinut tuollainen tapaus. Romaanin lopun tietolaari on vakuuttava: jokaisella keskeisellä romaanihenkilöllä on historiankirjoihin präntätyt taustat. Fabulointitaidosta kertoo se, että kirjailija onnistuu fiktiossa liittämään tosiolevaiset luontevasti toisiinsa. Lisäksi hän pääsee hyödyntämään paikallistuntemustaan Villecomtalin maisemakuvauksissa.

Aiemmissa osissa Synnintekijä ja Kalmantanssi on riemastuttanut rempseä ote sekä uskottava ajan henki ja miljöö. Hekumoivat aktikuvaukset ovat olleet makuuni turhan räikeitä ja tarkoitushakuisia. Kyllä tässäkin osassa petipuuhissa peuhataan, mutta niistä retostellaan säännöstellen ja ne ovat lähinnä päähenkilön kehityskulun kipukohtia. Kielenkäyttö on yhä rehevää. Ylhäisölle puhutaan koukeroisen kaunopuheisesti, vertaisille arkisen ronskisti ja monisanaisesti.Piispansormus

Piispansormus on juonivetoinen, joskin juoni viipyilee Olavin itkiessä ja vatvoessa kohtaloaan. Juoneen sisältyy salaisuuksia ja yllätyksiä, ja omaa lukemistani hitusen himmentää se, että arvailen etenemistä oikeaan osuen. Aiemmat osat tunteville paljastan vain sen, että Olavin ja Miraclen suhde mutkistuu, pahan piispan vaikutus Olaviin ei herkeä ja korkea-arvoinen Jolanda Aragonilainen vaikuttaa tapahtumiin, eikä Orleansin neitsyt – tai kreivi – unohdu.

Miracle on poikkeushenkilö, mutta lihallisuudestaan ja intensiivisyydestään huolimatta hän jää romaanisarjassa lähinnä ideaalihahmoksi. Miracle on teologisen ja maallisen tiedon, älyn ja tunteen symbioosi sekä uraauurtava naisasiamiesnainen. Useamman kerran hämmästelen, mitä hän Olavissa näkee, mutta tutkimattomia ovat sydämen valintojen tiet.

Viimeinen osa tuo kertoja-Olavin sisintä aiempaa syvemmin esille. Poloisen pohjoisen pojan pätemisen tarpeet ovat suurempia kuin älylliset ponnistelut. Olavi on laiskuuteen, rietasteluun ja kaunaisuuteen taipuvainen melankolikko. Hän on ailahteleva, eikä heiluva seksuaali-identiteetti elämää helpota, ei myöskään riivaava syyllisyys. Onhan kyse pappismiehestä siveyslupauksineen. Olavi sössii mahdollisuuksiaan kaikin tavoin, jopa kiristämällä, ja siitä rubiininpunainen piispansormus on symboli ja tuhon todiste. Sanomaa pukkaa naisten ja alempiosaisten asemasta, ja Olavi kokee ainakin hetkellisesti tasavertaisuuden ja uskonsa merkityksellisyyden.

Irrotin sormuksen sormestani. Invicita, Pirunsormus, jonka kantaja kulkee legioonan edellä kylvämässä hävitystä. Pelkkä sormus, Olavi. Se on pelkkä sormus. Tuhon väline olin minä. Jumalan valtakunnassa vallitsee vapaus, sillä valinta on Jumalan lahja. Ja minä olin vihdoin kuullut paimenen hätäisen huudon. Olin vihdoin tuntenut selässäni Jumalan ruoskan sivalluksen.

Piispansormus on rakkausromaani: Olavin suhde isään, Miracleen ja Jumalaan käy läpi laajaa tunneskaalaa, mutta suurin niistä on rakkaus. Romaani on myös kehitys- ja seikkailuromaani, ja tietysti historiallinen romaani. Höynäytettävä ja jopa hävettävän hölmö Olavi lankeaa omiin juoniinsa, ja niiden koukeroissa hän sotkeutuu valtapolitiikkaan, lähinnä tajuamattaan. Hupaisa pisto Kaunistolta on se, että historiakirjojen piispa Olaus Magnuksen meriittilista muuttuu fiktiossa suurelta osin reppanan pelinappulan jallittamiseksi. Erehtyväinen miehentorvelo saa sympatiani, Olavi kypsyy koettelmuksissaan, ja romaanin päätöksessä on kaunista lohdullisuutta. Romaani on nautittavaa ajanvietettä, viihdyttävää historiafiktiota virkistävän rehvakkaasti toteutettuna.
_ _ _

Milja Kaunisto
Piispansormus
Gummerus 2015
468 sivua
historiaviihderomaani
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Eppu Nuotio: Mutta minä rakastan sinua

RAKKAUKSIA

Mutta minä rakastan sinua (Otava 2015) alkaa siitä, mihin moni rakkausromaani saattaisi loppua. Katseet kohtaavat ja vakka löytää kantensa. Kannen asettelu vakkaan vaatii kyllä aikaa ja useita yrityksiä. Eppu Nuotio on sepittänyt lemmentarinan, joka on eletyn elämän, varovaisten odotusten, pettymysten ja toiveikkuuden yhdistelmä.Mutta minä rakastan sinua

Karin on nuhjaantunut, viisikymppinen historianopettaja. Hänellä on aikuinen tytär ulkomailla, kaksi hyvää ystävää ja muistisairas äiti. Ero on ollut kipeä, aviosuhde sitäkin kipeämpi. Lauri on samanikäinen eronnut insinööri, jota menneisyyden muistot hiertävät.

Nuotio varioi rakkausromaanigenreä viehättävästi henkilövalinnoillaan, sillä elämää kokeneet ovat odotusten vastaisesti tuoreita onnen hamuajia. Lopulta romaanissa on melkoinen ryöpsähdys rakkauksia. On äidinrakkaus, kahden polven tyttärien rakkaus edeltävään polveen, pettävä rakkaus, täyttymätön ja yksipuolinen rakkaus – ainakin nämä. Lisäksi romaanissa on muutamia versioita rakkauden ja seksuaalisuuden suhteesta toisiinsa. Yksi juonne on lapsuudenkodin antama malli rakastaa ja osoittaa sitä. Ja rakas Turku säteilee kevättä ja kesää.

Kerronnassa on jonkin verran toistoa ja kömpelyyksiä, mutta seuraan mielikseni juonenmutkia. Karinin suhde työhön, ystäviin, tyttäreen ja äitiin ryydittävät tarinaa. Lisäksi Karinin ja Laurin suhteen kehittymisen paratiisissa on monenlaisia matelijoita, monet mielensisäisiä, mutta vähäinen ei ole yksi pettynyt sihteerikkökäärme. Jossain vaiheessa juttu etenee jopa jännärihenkisesti.

Romanttinen romaani on ankkuroitu arkeen, ja henkilöitä syvennetään menneitä käsitellen ja eteneviä tapahtumia kehitellen. Henkilöt kasvavat lukijan silmissä itsekseen: kohdata pitää mahdollisuuksien lisäksi murheita ja pelkoja. Henkilöiden sisintä ja arkoja salaisuuksia arvostetaan, etenkin sellaisia ominaisuuksia, jotka valtavirtaromanssit ohittavat. Nyt vain vihjailen hämärästi suojellakseni salaisuuksia. Otsikon ensimmäinen sana ”mutta” ei ole siinä suotta.

Kerrontakikkana on kolmikulmaisuus. Karin kertoo minämuodossa, kahden muun keskiöhenkilön kannalta tilannetta seurataan kaikkitietävän kertojan katsein. Mutta minä rakastan sinua tavoittaa tunteiden hulmahtelut, ja huomaan viehättyväni tästä aikuisten tunnelmatarinasta. Se on kaurapuuroproosaa, kevyttä mutta ravitsevan sydämellisesti ihmisestä kiinnostunutta. Tekstiin ripotellaan opetuksia onnesta ja rakkaudesta. Vertaukset ja kielikuvat äityvät välillä kovin taiteilluiksi, vaan kirjan leutoa ihmisnäkemystä arvostaen päätän lukukokemukseni muutamaan totuuteen.

Ei pidä syyttää rakkautta kaikista niistä merkillisistä tempuista joita ihminen tekee, sillä ihminen on samaan aikaan sekä tunteiden metroverkosto että tallin katolla oleva tuuliviiri. Yhdistelmä, joka toimii vain ajoittain.

Vaikka Karin tietääkin jo, ettei onnellisuus ole pysyvä olotila vaan kerrosten välillä kulkeva hissi, niin kyky onnellisuuteen on pysyvää. Ihminen, joka osaa olla onnellinen, selviää vaikka olisikin välillä epätoivoinen ja onneton. Niin se vain on.

Onni pysyy harvoin naarmuttomana. Sitä on vaikea varjella maailmalta, elämän sotkuisuudelta ja ihmisessä piileskelevältä pimeydeltä. Ensimmäiset säröt ilmaantuvat kuin varkain, ja jossakin vaiheessa rakastavaiset saattavat huomata, että onni on pirstaleina heidän välissään, se kun on haurasta, kuin ihmisen mieli.

_ _ _
Eppu Nuotio
Mutta minä rakastan sinua
Otava 2015
283 sivua
rakkausromaani
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Neljää kirjailijaa kuuntelemassa

Koska kirjat kiinnostavat, kiinnostaa myös kirjailijoiden omaääninen kuvailu työstään ja teksteistään. Nykyisin onkin monia mahdollisuuksia kuulla ja nähdä kirjakauden tekijöitä, vaikka tv ei edelleenkään helli lukuharrastajia primetime-kirjallisuusohjelmilla. Onneksi messujen ja kirjakauppojen lavoilla on kirjailijahaastatteluja. Helsinkiläisiä lisäksi hemmotellaan Prosak-klubilla, jota voi seurata myös Areenan tallenteista.  Joskus pääsee osallistumaan spesiaalitilaisuuksiin. Minua ja kollegoita lykästi Tammen ja WSOY:n tiloissa.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Yllätysesiintyjät ÄOL:n talvipäivien iltaohjelmassa 17.1.2015: Riina Katajavuori, Elina Hirvonen, Jussi Valtonen ja JP Koskinen.

Lavalla olivat Elina Hirvonen, Riina Katajavuori, JP Koskinen ja Jussi Valtonen. Katajavuori kertoi, että Wenla Männistö (Tammi 2014) muhi vuodesta 2006 lähtien, kunnes kirjan naiset lähtivät viemään juttua. Hunajaisesta Wenlasta kehittyi misukka, joka rakastaa katseen kohteena keikkumista. Romaanin teemoja ovat isättömyys ja orpous, jotka poikivat taustalla vaikuttaneesta Kiven romaanista.

Myös Jussi Valtosen He eivät tiedä mitä tekevät -romaani (Tammi 2014) oli tekeillä vuosia. Alkuajatuksena oli kirjoittaa alicemunromainen pitkä ihmissuhdenovelli. Se onkin tallella romaanin alussa, vaan romaani lähti omille teilleen, sitten kun kirjailija antoi itselleen luvan vaihdella aika- ja kertojatasoja. Vähitellen teemat runsastuivat, yhtenä niistä yksinäisyys.

Sekä Valtonen että Katajavuori korostivat kirjoittamista työnä. Kumpikin on saanut aikanaan ohjausta, joka korosti puurtamista ja hiomista. Taiteellinen haihattelu on toisaalla, kun varsinainen luominen on sitä itseään: kirjoittamista, kirjoittamista ja kirjoittamista. Valtonen kiitti saamaansa pragmaattista ohjausta, joka harjoitutti tutkimaan virke- ja lausetasoja ja pilkkujen paikkojen merkitystä.

Elina Hirvosesta tuli kirjailija, kun elokuvaopintohaaveet raukesivat. Kaunis kieli on hänelle ominaista. Kieli ja kerronta ovat merkityksellisiä, sillä niillä tuodaan vastapainoa rankoille aiheille. Hirvosen uusin romaani Kun aika loppuu (WSOY 2015) ilmestyy keväällä. Se kertoo perheen kriisistä, ja keskeisiä teemoja ovat yksinäisyys ja vaikuttamismahdollisuudet.

JP Koskisen maaliskuussa ilmestyvä romaani Kuinka sydän pysäytetään (WSOY 2015) on saanut kimmokkeensa talvisodasta. Romaani kertoo myös sukupolvien keskinäisistä suhteista. Romaanissa kuljetaan ajassa ja kerrontatavat vaihtelevat. Koskinen kertoi, että hän lukee paljon taustamateriaaleja ja tietotekstejä. Historia-aihe on kuitenkin kirjoitettu tässä ajassa, joten menneen ja nykyisen ja jopa tulevan vuoropuhelu on romaanissa mahdollinen.

Kaikille neljälle kirjailijalle kirjat ja kirjastot ovat olleet lapsesta lähtien tärkeitä. Jokainen on lukenut vinon pinon lasten ja nuorten kirjoja, sarjoja, aikalaisromaaneita ja klassikoita. Valtonen korosti, että nuoruusvuosina lukevien kavereiden suositukset olivat tärkeitä, nappaavampia kuin aikuisten tarjoamat. Äidinkielenopettajien merkityksen kirjailijat erikseen mainitsivat, sillä kirjoittamaan ja lukemaan kannustava ja innostava opettaja voi olla ratkaiseva tekijä nuoren tulevaisuudelle. Ainakin monelle kirjailijalle on ollut.

Kirjailijoiden niin kuin muidenkin kuolevaisten lempikirjat vaihtelevat eri elämänvaiheissa. Vaikuttajakirjoista nelikko mainitsi esimerkkejä Jalna-sarjasta historiateos Pultavaan. Ja tulipa esille yksi chicklit-vaikuttaja. Nappasin vinkin ja tein juuri nettivarauksen Valtosen yllätyssuosikista: Melissa Bankin Nyt nappaa! Saa nähdä, nappaako se ja onko se vai eikö likkakirja.

PS. Myös Luettua elämää -blogin Elina oli paikalla, ja hänkin postaa kokemastaan.

PS.PS. Kirjabloggaajat osallistuvat Lukukeskuksen lukuviikkoon 20.-26.4. Haastepostaus on blogissa Reader, why did I marry him? Näin pistämme kortemme kekoon tulevien lukijoiden ja kirjoittajien puolesta.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus

Tietokirjatuumailua

Pirjo Hiidenmaa on tuore tietokirjallisuuden professori, Helsingin yliopistoon nimetty. Hiidenmaata kuuntelin ÄOL:n talvipäivillä 17.1.2015, jolloin hän paneutui aiheeseen tietokirja koulussa. Esitys oli kiinnostava katsaus yleensäkin tietokirjallisuudesta ja lukemisesta.

Salillinen äidinkielenopettajia sai kiinnostavan katsauksen tietokirjallisuudesta ja sen lukemisesta professori Pirjo Hiidenmaalta.

Salillinen äidinkielenopettajia sai kiinnostavan katsauksen tietokirjallisuudesta ja sen lukemisesta professori Pirjo Hiidenmaalta.

Tietokirjallisuus jää helposti katveeseen, sillä on kovin tavallista, että ”kirjallisuus”-sana mielletään tarkoittamaan kaunokirjallisuutta. Yli 10 000 kirjaa ilmestyy vuodessa, niistä kaunokirjoja on noin 2 500. Tietokirjoja on siten noin 80 % kaikista kirjoista: tutkimukset, hakuteokset, oppaat, oppimateriaalit, yleinen ja lasten tietokirjallisuus sekä mielipidekirjallisuus. Historia- ja elämäkertakirjoja ilmestyy todella paljon, kun taas kieltä ja kirjallisuutta koskevia tietokirjoja vähän. Nykyisin julkaistaan paljon myös tietokirjoja, jonka alkuperä on blogi. Kun suositun blogin materiaalia tuotetaan kirjaksi, voi tyyli olla toisenlainen kuin on mielikuva jämptistä ja asiatyylisestä tietokirjallisuudesta. Tietokirjoissakin aihe- ja tyyliskaala on siten laaja, värikäs ja kirjava.

Hiidenmaa herätti ajatuksia: Kirjallisuus on pitkää, hidasta, yksisuuntaista ja maksullista. Some, reaaliaikainen media, on lyhyttä, nopeaa, vuorovaikutteista ja maksutonta. Syökö nopea hitaan? Onko pitkälle tekstille, ”mindfullness-lukemiselle”, tilaa ja aikaa? Toivottavasti. E-kirja vai p-kirja (painettu kirja)? Hiidenmaan anekdootin mukaan eräs teini valitti, että e-kirja tahriintuu kokatessa, koska näyttö pimenee ja sitä pitää klähmiä toisin kuin keittokirjan aukeama pysyy näkyvillä näpräämättä. Onneksi on siis tarjolla eri kirjaformaatteja eri tarpeisiin.

Nuoret lukevat kirjoja yhä vähemmän, pojat vielä vähemmän kuin tytöt. Pojat kuitenkin lukevat tietokirjoja enemmän kuin tytöt. Kotien, koulun ja kirjastojen yhteistyötä tarvitaan, jotta tietokirjallisuus siirtyisi lukuvalikkoon – samaa tiimikannustusta tarvitaan kyllä myös kaunokirjallisuuden lukemisen innostamiseen. Hiidenmaa korosti, että jokaiselle lukijalle tarvitaan oma houkutuskoukku. Omaan harrastukseen liittyvä kirja voi olla kimmoke lukea, samoin muut intressit: urheilijaelämäkertoja urheiluharrastajille, harrastuskirjoja tuunaajille ja ruokakirjoja kokkaajille jne.

Tietokirjaksi määritteleminen tuottaa joskus päänvaivaa. Muun muassa muistelmat, elämäkerrat ja julkaistut päiväkirjat painivat eri sarjassa kuin kovan luokan tutkimuksiin perustuvat tietokirjat tai eri alojen spesiaalijulkaisut. Vaan tietoa voidaan tarjota monella lailla, myös avoimen subjektiivisesti.

Tietokirjakin tulee lukea kontekstiin kytkien. Kuva on muokattu Pirjo Hiidenmaan esitysmateriaalista.

Tietokirjakin tulee lukea kontekstiin kytkien. Kuva on muokattu Pirjo Hiidenmaan esitysmateriaalista.

Hiidenmaa totesi, että tietyssä mielessä tietokirjassa kaikki on totta – ainakin kokemus on totta, vaikka faktanäyttöä ei kaikissa tietokirjoissa ole. Yhteistä tieto- ja kaunokirjallisuudelle on se, että ne ovat välttämättömiä toisilleen. Yhteistä on myös eläytyminen, samastuminen, mielikuvitus ja kielen rekisterit. Tietokirjaa tulee lukea siten, että siinä on kertojan ääni, näkökulmia ja painotuksia, siis samoin kuin kaunokirjallisuutta, tunnistaen kerronnan keinoja ja tulkiten – lisäksi tietopohjaa arvioiden. Tietokirjassa lukutapa voi edetä isosta pieneen: mihin teksti liittyy, mitä muuta on alalta julkaistu, mitä aiheesta jo tiedetään.

Kirjastotoimen johtaja ja Tieto-Finlandia raadin jäsen Tuula Haavisto puhui samassa tilaisuudessa otsikolla ”Nainen luki sotakirjoja”. Tietokirjapalkinnon kriteerinä on kerronnaltaan taidokas tietokirja, ja lisäksi Haavistoa ja muita raatilaisia ohjasi valinnoissa se, että kirja iski sydämeen. Erinomaiset sota-aiheiset tietokirjat vaikuttivat häneen syvästi, sillä uusi tieto tutuista asioista syvensi näkemystä ja kokemusta maailmasta. Tietokirjallisuusahminnan johdosta eivät enää runolliset romaanit Haavistolle maita.

Lopettelen juuri Kyllikki Villan matkapäiväkirjaa Myrskyssä. Kolmas lokikirja (Like 2010). Mitä tietoa saan siitä? Se tarjoaa ennen kaikkea elämyksiä rahtilaivalla matkustamisesta 75-vuotiaana. Päiväkirja kertoo tuntemuksista ja havainnoista kokeneen kääntäjän kielellisellä varmuudella. Julkaisuun on jäänyt toistoa ja tyhjäkäyntiä, mutta silti se on miellyttävää luettavaa, sillä tarkkanäköinen kirjaaja tekee huomioita, joissa yksityinen muuttuu yleiseksi. Kirja on toimitettu Villan kuoleman jälkeen. Tekstistä välittyy vireän, paljon kokeneen ja kirjallisuutta rakastavan naisen ääni. Lukijan tietous siitä, että kuolema on aivan kirjoittajan kintereillä, voimistaa tekstin koskettavuutta. Tieto, kokemus ja tunne yhdistyvät teksti- ja lukutilannekokonaisuudessa.Myrskyssä

Kerronpa vielä, miten Kyllikki Villan matkapäiväkirja lisää tietoa. Se vakuuttaa pienten asioiden merkityksellisyydestä ja siitä iloitsemisesta.

On pieniä aineellisia ja esineellisiä asioita, joista olen niin iloinen: se että tuo herätyskello ei sittenkään mennyt rikki, vaikka se toissa yönä pudotessaan pysähtyi ja vielä eilen iltapäivällä pysähtyi. Mutta kun yöllä muutaman kerran tarkkailin sitä, niin kyllä se käy ja kyllä se soi. Vaihdoin siihen varmuuden vuoksi uuden pariston. Niin pieni ilo kuin kohta 22 vuotta vanha herätyskello! Ja mitä muita esineellisiä iloja mulla on: se että on tämä sellihaalari ja huiveja ja villapaita että voin pysyä lämpimänä, ja kirjoja.

_ _ _
Kyllikki Villa
Myrskyssä. Kolmas lokikirja
Like 2010
(Noin 400 sivua e-kirjana)
Luin kirjan Elisan e-kirjana.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Tietokirja

Kirja ääninä

Hahmotan asioita näköaistin avulla, siksi kirjakokemukseni on sidottu painettuun sanaan. Vanhanaikainen painotuote on suosikkini, luen kyllä e-kirjojakin, mutta niissäkin kaipaan käsin kosketeltavaa selailtavuutta.

Äänikirjoja olen vältellyt, sillä olen epäillyt, etten saa tekstistä irti kuullen samaa kuin visuaalisesti kirjaimistoon upoten, lukien. Ajan säännöllisesti pitkiä matkoja autolla, eli siihen hassaantuu hyvää lukuaikaa useita tunteja kuukaudessa. Joulureissulla päätin kokeilla äänikirjaa autoilun ratoksi.

Testiäänikirjani on Terttu Autereen Sininen hatturasia (2012 Karisto, kirjana 2011). Se on episodityyppinen yhdenpäivänromaani, cd-kannen mukaan samantapainen kuin hänen esikoisromaaninsa. Voisin kuvailla sitä kertomuskokoelmaksikin, jonka lukuja yhdistää sama pikkukaupunki ja joukko henkilöitä, joilla on jonkinsortin yhteys toisiinsa. Keskiössä on rehtori Martiskainen rouvineen, ja heistä kuvaus laajenee tuttavapiiriin ja tuttavapiirin tuttuihin.

Kaikki tapahtuu yhtenä leutona alkukesän päivänä 1920-luvun alussa. Mitä tapahtuu? Ei oikein mitään. Tunnelma ja henkilöiden mielenliikkeet tavoitetaan tarinoinnissa kyllä viehkosti. Samoin ajankuva kuultaa kerrotusta, se välähtelee pienin yksityiskohdin uskottavana taustana. Kokonaisuus on nätisti vanhanaikainen.

Sininen hatturasia on tilannetajuista impressionismia. Eri yhteiskuntaluokat, henkilöiden asema ja tavat, suhde muihin ja itseensä kuvaillaan tarkasti. Etenkin naisten elämä tallentuu tunnollisesti: piian aherrus, rehtorskan muotitietoisuus ja alistetun lehtorinrouvan kotiorjuus hahmotellaan havainnollisesti.Sininen hatturasia

Äänitallenteen lukijana on itse kirjailija. Hänen äänensä on miellyttävä, luenta rauhallista ja melko eleetöntä, helppoa seurata. Kuunnellessa ennätän pohtia sitä, miten suuri merkitys on äänikirjan lukijalla. Lukijan sävyt, painotukset ja ilmaisutyyli tuovat vääjäämättä lisukkeita tulkintaan – toisin kuin äänetön oma lukuprosessi paperilta silmäillen. Lukukokemukseni ei olekaan nyt yksityinen vaan jonkun toisen välittämä, sillä minun ja tekstin suhteeseen sotkeutuu siihen vaikuttava tekijä. Huomaan, että minua hämmentää tuo minun ja kirjan kahdenkeskiseen ajanviettoon sekaantuva ”toinen”. Ääniversio lukijansa myötä voi viedä jotain pois tai tuoda lisää, mutta sama ei kirjakokemus ole.

Jatkanko äänikirjojen kuuntelijana? Mahdollisesti. Sinisen hatturasian hitaus sopii hämärän kelin ajelutunnelmaani, mutta epäröin, toimisiko se minun lukumakuuni kirjamuodossa. Luettuna Sininen hatturasia olisi toisenlainen, ja ehkä olisin nävertänyt sen kerronnasta ja rakenteesta jotain muuta kuin nyt. Mutta ainakin tämä teos sopii kokemattoman kuunneltavaksi, sillä episodimaisuuden ja harkitun lukurakenteen vuoksi sitä on helppo seurata. En vaihtanut suosikkiradiokanavalleni. Ja kävinpä mukavuusalueeni ulkopuolella, hyvä sekin.

– – –
Terttu Autere
Sininen hatturasia
Karisto 2012
Äänikirja, 5 tuntia 31 minuuttia
Lainasin lähikirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Äänikirja, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Alan Bradley: Flavia de Luce -sarja

VIIHDYTTÄVÄN VINKSAHTANUT LAPSIETSIVÄ

Vaihtelu virkistää. Lukuisten suhdeongelmaisten etsivien joukkoon marssitetaan 11-vuotias kartanoneitietsivä. Onhan näitä Neiti Etsiviä ja Marpleja, Mma Ramozwe-tyyppejä ja ehtoolehtolaisia, terävä-älyisiä ja hyvätapaisia ongelmanratkaisijoita vaan ei Flavian kaltaisia. Kiitos tuttavuudesta kuuluu Alan Bradleylle, jonka Flavia-sarjasta on suomennettu kaksi osaa.

Ikivanhassa kartanossa elelee 1950-luvulla vararikon partaalla de Lucen perhe: filatelisti-isä ja kolme tytärtä sekä keittäjä ja yleismies. Perheen äiti on kuollut vuorikiipeilyonnettomuudessa, isä on etäinen, joten tyttäret ovat oman onnensa nojassa ja toistensa kimpussa, etenkin Flavia vanhempien siskojen.

Olin minä. Flavia. Ja rakastin itseäni, vaikka kukaan muu ei rakastanutkaan.

Kun olin suunnilleen yhdeksänvuotias, pidin päiväkirjaa siitä millaista oli olla de Luce, tai ainakin siitä millaista oli olla juuri tämä tietty de Luce. Mietin aika paljon miltä minusta tuntui, ja päädyin siihen lopputulokseen että Flavia de Lucena oleminen oli vähän kuin olisi ollut sublimaatti: musta kidemäinen sakka, joka jää violeteista jodihuuruista kylmän lasisen koeputken pohjalle. Tuohon aikaan se oli minusta paras mahdollinen kuvaus asiasta, eikä kahden vuoden aikana ollut tapahtunut mitään mikä olisi saanut mieleni muuttumaan.

Kaiken takana on laiminlyödyn lapsen tarina, mutta se kuorrutetaan hilpeään pikkuvanhuuteen. Ylevästi tulkiten Flavia on kaikkien rakkaudetta jääneiden puoliorpojen voittajasankariluomus, kipeydestä huolimatta ylivertainen pärjääjä, vaikkei tunne-elämältään erityisen terve.

Flavia on eksentrisen perheen omalaatuisin osa, kemiaan ja myrkytyksiin perehtynyt itsetietoinen lapsi. Sanavalmius ja omatoimisuus on lyömätöntä. Hän on läimäys dekkarigenren ihmissuhdeosaamattomien poliisihahmojen kummallekin poskelle: Flavialla on pelottavan hyvät kontaktihoksottimet. Hän on myös karmiva manipuloija. Tämä kemiallisista reaktioista, klassisesta musiikista, maalaustaiteesta, kirjallisuudesta ja elokuvista erikoisen paljon tietävä selviytyjä taitaa suhdetaidot, ja hän tiedostaa sen.

”Tehdäänkö sopimus”, ehdotin. Komisario Hewitt purskahti nauruun. ”Kuulehan neiti de Luce”, hän sanoi, ”aina välillä on hetkiä jolloin ansaitsisit pronssisen kunniamerkin. Ja sitten on hetkiä, jolloin sinut pitäisi passittaa huoneeseesi ja pitää vedellä ja leivällä.” ”Ja kumpi hetki nyt on?” kysyin. Hohoo! Nyt varovasti, Flave.

Uskottava ei Flavia ole millään muotoa, mutta kerrassaan viihdyttävää kirjallisuutta hänen ympärilleen syntyy. Minäkerronta on sukkelaa ja nokkelaa. Mikä sen mukavampaa on kuin lukiessa tyrskähdellä sattumuksille, terävälle dialogille ja havainnoille. On myös nerokasta, että hän on juuri tuon ikäinen, ympäristön silmin lapsenroolissaan harhauttavasti näkymätön ja vaaraton sekä helppo lähestyä. Eikä 11-vuotiaan tarkkaavaisuus vielä herpaannu lemmensuhteissa, korkeintaan hän sotkee muiden.Alan Bradley

Sinä hoksaava lukija huomaat, etten mainitse mitään itse kirjoista. Olkoon. Piiraan maku makea (Bazar 2014) kertoo kartanon kasvimaasta löydetyn ruumiin tapauksesta ja siihen sekoittuu harvinaisten postimerkkien katoaminen. Sarjan ensimmäinen osa tutustuttaa ällistyttävään päähenkilöön ja toimintaympäristöön. Toinen osa Kuolema ei ole lasten leikkiä (Bazar 2014) keskittyy Flavian etsiväntyöhön, tällä kertaa nukketeatterimiehen ja pienen pojan kuoleman selvityshommissa. Pikantin lisän kirjaan tuo mainio Felicity-täti. Yhtä pakottamaton ei toinen osa ole kuin ensimmäinen, pitää vain hyväksyä epäuskottava lapsisankaritar ja agathachristietyylinen arvoitusdekkarijuonitus.

Järin jännittäviä ei näissä dekkareissa tapahdu, mutta hilpeys ja merkilliset henkilöt hivuttavat ne kelpo viihdykkeeksi. Ajankuva ja ympäristö viritetään somasti, ja tyylittely tuo niihin mukavan vinksahtaneen tunnelman. Onkohan jo BBC:llä tekeillä epookkisarja, jossa 1950-luvun tyyli ja tapakulttuuri tallennetaan tunnollisesti? Kaikki ainekset ovat tarjolla kartanoa, tudortyylisiä pikkutaloja, köynnösruusupihoja ja jokivartta myöten. Filmioikeudet ovat kyllä Sam Mendesillä.

– –
Sitaatit ovat romaanista Piiraan maku makea.
– – –
Alan Bradley
Piiraan maku makea
Suomentanut Maija Paavilainen
Bazar 2014
430 sivua
HS-kirjaston e-kirja.

Alan Bradley
Kuolema ei ole lasten leikkiä
Suomentanut Laura Beck
Bazar 2014
383 sivua
Kirjastolaina.

Lisäys 17.6.2017: blogini Flavia-jutut:
Hopeisen hummerihaarukan tapaus
Filminauha kohtalon käsissä
Loppusoinun kaiku kalmistossa
Kuolleet linnut eivät laula

 

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Kirjojen maailmat ja Kuvanveistäjän tytär

Astun ulos kirjakaapista. Kerron, millainen lukija olen. Olen feministilukija, joka kurkkii kaikenlaisiin kirjamaailmoihin, sukupuolia rajoittamatta. Onko sillä väliä?

Pohdintaan minut ponnistuttaa Suvi Ahola aamun HS:n kolumnissaan ”Kirjojen maailmat” (HS 11.1.2015). Siinä hän argumentoi, että kirjallisuuden eli elämän tulkinnoista olisi syytä tutustua kummankin puoliskon näkemyksiin. Suomalaiset tilastot kertovat, että miehet lukevat miesten kirjoittamia kirjoja, naiset lukevat sekä miesten ja naisten kirjoittamia. Maailma ei ole kaikille sama, joten kannattaa havahtua, jos vaikkapa kirjoista valitaan vain toisen sukupuolen esittämiä näkemyksiä.

Aholan tarkoittama ”toinen” on tässä yhteydessä ”mies”. Ahola siteeraa hänelle aiheesta kirjoittanutta lukijaa, joka nimeää tunnustettuja kirjailijoita, joiden näkemys maailmasta on miehen, ja siksi erilainen kuin naisen tai lapsen. Heidän joukossaan mainitaan esimerkiksi turkkilainen Orhan Pamuk.

Olen lukenut ja ihastunut Pamukin kirjoihin (viimeisintä suomennosta en ole lukenut). Hän on tarinankertoja, joka kuvaa turkkilaista elämänmenoa henkilövetoisesti. Sen ohella olen lukenut turkkilaisen Elif Shafakin kirjoja, joiden kuvaustapa on joka suomennoksessa vaikuttanut minuun väkevästi. Hänkin kuvaa henkilöiden kautta maailmaa. Mies- ja naiskirjailija siis kuvaa turkkilaisia ja heidän kulttuuriaan eri tavalla. Tietysti niin. He ovat nähneet, kokeneet, ajatelleet ja tunteneet eri tavalla, eri persoonat.

Näiden esimerkkikirjailijoiden myötä tiivistän: jokainen edustaa sukupuoltaan ja sen lisäksi kaikkea näkemäänsä, tuntemaansa ja tärkeäksi kokemaansa. Uskon, että kirjailijan näkemykseen vaikuttaa hänen sukupuolensa. Uskon, että siihen vaikuttaa myös kaikki muu, mistä koostuu hänen elämännäkemyksensä, arvonsa ja kirjallisuustavoitteensa.

Pidän tärkeänä, että kaikilla sukupuolilla ja sukupuolista riippumatta on mahdollisuus toteuttaa itseään, esimerkiksi näkemyksensä ja taitojensa mukaan kirjoittaa kullekin tärkeistä asioista. Samaan hengenvetoon totean: onneksi naisten mahdollisuudet kirjoittaa ja julkaista ovat lisääntyneet. Onneksi voin valita naisten ja miesten kirjoja. Siksi minua ovat onnistuneet heilauttamaan joka sukupuolen edustajien tekstit.

Olen kasvatukseni, kokemani ja arvojeni summa, enkä sulje siitä pois naiseuttani, lukijanakaan. En punnitse tekstiä pääsääntöisesti sukupuolivaa’alla vaan puhuttelevuus- ja innostusteholla – tietoisesti ja tiedostamatta tähän vaikuttavat persoonani kaikki sekavat kerrokset, sukupuolikin. Aholan tapaan toivon, että maailmojen kirjavuus saa kukoistaa ja että kirjailijoita ja lukijoita riittää sekä-että-periaatteella.

Kuvanveistäjän tytärViimeisin lukemani kirja on Tove Janssonin Kuvanveistäjän tytär (WSOY 2014). Jo otsikko sukupuolittaa. Se kertoo myös aseman, roolin jonkun lapsena, tässä tapauksessa miehen jälkeläisenä, sillä Kuvanveistäjä on mies.

Kuvattu perhe on alisteinen isän työlle, menoille ja mielialoille. Muullakin perheellä on merkityksensä mentaliteettiin, mutta isä on pomo, idolikin. Piirtäjä-äiti on tytölle turva ja leikittäjä, jonka kanssa tehdään työtä ja hupsutellaan.

Jansson tavoittaa valloittavasti lapsen tavan tehdä havaintoja. Lisäksi kirjassa on upeita kohtia, joissa lapsen mielikuvitus kuljettaa arkinäkyjä fantasian puolelle. Mielikuvitus lentää ja kertoja lentää mielikuvituksessaan. Kapoisen kirjan luvut ovat kuin novelleja, hallittuja kokonaisuuksia, joissa on jokin näkemys. Taiteilijuus on johtoajatuksena, se on elämäntapa, johon ailahteleva ja heittäytyvä tyttö kasvaa. Janssonin virke on kirkas, kerronta raikasta kuin saaristohuvilaa pyyhkivä merituuli.

Tove Jansson on ollut nainen, kyllä. Hän on kirjoittanut muistelmatyyppisen ja kaunokirjallisuuteen loksahtavan teoksensa menneenä tyttönä ja aikuisena naisena. Ja mitä kaikkea muuta hän on ollut! Hänen veljensä olisi kertonut lapsuudestaan samassa taiteilijaperheestä toisin, eikä vain siksi, että on mies. Hän olisi kokenut asiat tavallaan. Lukisin ja nauttisin ehkä siitäkin. Ei siksi, että se olisi miehen kirjoittamaa, vaan siksi, jos se olisi henkilökuvaukseltaan kerronnaltaan, teemoiltaan ja ajatuksiltaan kiinnostavaa. Haluan lukea jatkossakin hienoja kirjoja sekä naisten että miesten kirjoittamina.

_ _ _
Tove Jansson
Kuvanveistäjän tytär
Suomentanut Kristiina Kivivuori
WSOY 2014, ruotsinkielinen ensipainos ilmestyi 1968
117 sivua
Kirja on hyllyssäni.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Sari Peltoniemi: Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille

VAPAATA FABULOINTIA

Nyt nurkkaan loogisuus, hellitys hetkeksi arkitotuuksista. Leikkiin houkuttelee Sari Peltoniemi: ”Tämän kirjan jutut ovat satuja. Eivät enempää eivätkä vähempää. Niissä on oma symboliikkansa niin kuin saduissa aina, mutta tärkeintä on tarinointi, mielikuvituksen vapaa ja hurja virta.” Antaudun siis sadun valtaan ja paneudun Peltoniemen kokoelmaan Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille (Atena 2014).

Olen viime aikoina lukenut useita paksuja kirjoja. Jo se ehkä virittää minut siihen, että kapoinen satukokoelma tuntuu virkistävältä. On pettävän levollinen olo tarttua 15 lyhyeen juttuun, ennakkoajatuksena, että sadun turvakaava vie minut kevyisiin fantasiapaloihin. Ei sitten ihan niin käy, sillä kokoelma uusintaa fabulointiformulaa: nykyaikuissadut herättävät hyvällä tavalla levottomuutta ja hilpeyttä. Vapauttavaa.

Peltoniemi on kyllä perinnetietoinen. Sadut ovat olleet aikanaan aikuisten kertomaperinnettä, miksei nytkin. Sadussa on mökkien väkeä, puhuvia eläimiä, prinsessoja ja kuninkaita sekä verisiä vääryyksiä. Satujuonet juoksevat vilkkaina tapahtumajatkumoina, jossa voi tapahtua mitä vain, päähenkilölle käy pääsääntöisesti hyvin ja usein paha saa palkkansa. Satuympäristöön limittyy näppärästi moderni maailma, kuten kiinteistönvälittäjät, kansainvälisesti etsintäkuulutettu kriminaali tai huonekalumiljonääri. Ei ole mitään outoa siinä, että satu alkaa näin:

Hannu ja Kerttu. Aino ja Joukahainen. Sisko ja sen veli.
He asuivat vanhemmilta perityssä rintamamiestalossa Imatralla.

Sadut ovat symboleilla ryyditettyjä. Osan aukeaminen riemastuttaa, ja vaikka osa jää oivaltamatta, ei se haittaa, sillä odottamattomat yhdistelmät ja arvaamattomat juttukiepautukset huvittavat. Ei kirjailijan välttämättä tarvitsisi todistella tavoitteitaan, kyllä ne hengittävät saduista. Kuriton mielikuvitus kukoistaa.

Mainitsen tässä yhden lempisaduistani, ”Kielitaito”. Se on ladattu tarina rakkaudellisista teoista, ja sisältää se muutakin, sattumia ja onnenkantamoisia. Se on myös oiva esimerkki siitä, miten lyhyiden juttujen yksinkertaisuudesta syntyy tiheyttä, jossa joka sana on paikallaan ja tarkasti tavattava.Miehestä syntynyt

Sananen vielä kirjan ulkoasusta. Kansi on kaunis ja raikas, ja se myötäilee sisältöä omalakisesti. Lisäksi Ea Söderbergin pitsinen kuvitustyyli tuudittaa minut vuosikymmenten takaiseen kirjakokemukseen, Oili Tannisen Nunnu-kuvakirjojen professori Prillin kiharan parran pyörteisiin. Sadun maailma ennen ja nyt – toimii.

_ _ _
Sari Peltoniemi
Miehestä syntynyt ja muita satuja aikuisille
Atena 2014
136 sivua
satuja
Kansi: Ea Söderberg
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Anni Polva: Tiina ottaa vastuun

TYTTÖKIRJA VIATTOMUUDEN AJOILTA – POLVA-HAASTE

Anni Polva 100 vAnni Polvan syntymästä on 100 vuotta, joten on syytä muistaa hänen laajaa tuotantoaan, jolla aikanaan oli runsaasti lukijoita. Kirjabloggaajilla on käynnissä Anni Polva -haaste. Siihen liittyvät postaukset on koonnut Kulttuuri kukoistaa, joten sitä kautta pääset tutustumaan erilaisten lukijoiden kokemana värikkääseen tuotantoon.

Polvan Tiina-kirjat kuuluvat oleellisesti menneisyyteeni: niiden kanssa tuli kasvettua ensimmäiset lukijan vuodet. Tiinojen jälkeen ahmin Tolkienia, Dumasta, Hugoa ja Dickensiä, ja siitä se sitten lähti, kaikenlaisen proosan kahlailu.

Valitsin nostalgiakirjakseni Tiina-sarjan 20. osan, Tiina ottaa vastuun (Karisto 1976). Päättelen Tiinan olevan siinä kolmentoista kieppeillä, Juha on jo rippikouluiässä. Kesäloma alkaa totutusta poiketen, sillä Tiinan mummo sairastelee maalaismökissään ja tarvitsee apua. Myös Tiinan kotona tapahtuu odottamattomia.

Lapsuuteni kirjahyllyn kulmilla

Lapsuuteni kirjahyllyn kulmilla

Kohtaaminen Tiinan ja lapsuuteni loppupuolen itseni kanssa oli hämmentävä ja huvittava. Tiinoista ei lopulta ollut jäänyt mielen erityisen selviä mielikuvia, vain tunne kirjaviihtymisestä ja päähenkilön vaiheiden totena kokemisesta. Ymmärrän nyt, että olen samastunut kirjoissa lämpimän ymmärtäväisen isän läsnäoloon (kuin omani) ja alati motkottavan äidin syyllistävyyteen (kuin omani). Eksoottista on ollut kerrostaloasuminen kaupungissa (maalaistytölle fantasiaa), veljen kanssa nahistelu (ainoan lapsen ällistelyä) ja ihanan Juhan kanssa pyöriminen (ihastumisutopia).

Polvan kerronta etenee letkeästi realistisilla linjoilla. Kaupunkimiljöö on sarjassa tallennettu erittäin hyvin, lapsenkokoisesti, vaikka tekstistä kuultaa aikuisopetusääni. Koulu, koti ja piha rajaavat elämää. Perhekeskeisyys on ilmeistä, myös yhteiskuntaluokka ja sen arvot merkitsevät. Asiat pitää hoitaa tunnollisesti, olla kuuliainen, pärjätä, tehdä töitä, auttaa muita, olla säästäväinen ja vaatimaton. Tässä kirjaosassa kaupungin vastapariksi saadaan maalaismiljöö maitotonkkineen ja naapuriapuineen. Polva on todella tallentanut mennyttä maailmaa. Vaikka kirja on ilmestynyt 1970-luvulla, sen kuvaama maailma on viisikymmenlukulainen: minkäänmoinen media ei elämään vaikuta, tärkeät viestitkin kulkevat kirjeitse.

Ristiriita Tiinan oletetun kauhukakaramaisuuden ja verrattoman kilttiyden kesken on liikuttavaa. Tiina osoittautuu kaikki sovinnaiset säännöt sisäistäneeksi kunnon tytöksi, joka on kova puhumaan ja touhuamaan. Hän sanoo ja tekee ennen kuin ajattelee, ja siksi kommelluksia syntyy. Ymmärrän, että Tiinan sanavalmius ja mokailualttius on aikanaan viehättänyt ujoa ja pelokasta lukijatyttöä, minua. Rohkaisevaa on se, että sattuu vaikka mitä, silti hyvin käy.

Tiina ottaa vastuun käsittelee nätisti kuoleman läheisyyttä. Mummon tilanne tuo elämän rajallisuuden lähelle. Kristillinen sanoma sujahtaa kirjojen arvomaailmaan, ja mummon luonnollinen suhtautuminen kuolemaan on lohdullinen. Tiina joutuu katsomaan myös äitiään uusin silmin: kaikkea hallinnoiva päällepäsmäri on myös haavoittuvainen. Kirja siirtyy yhden pykälän verran tyttökohelluksesta vakavoitumiseen.

Juha-ihastus tiivistyy entisestään, silti lapsenomainen kiusoittelu- ja tappelutykkääminen ovat päällimmäisinä. Sukupuoliroolitus on ankean selkeä, raisunakin Tiina on koko kuvassa ”vain” tyttö, peräänkatsottava huithapeli. Pääpari on kirjassa jo murkkuikäinen mutta kovin lapsenomainen. Aikojen muuttuminen näkyy kirkkaana: hoitaisiko nykyisin tuollainen pari kasvimaata kitkien ja halkoja hakaten mummonmökin taloutta vai olisiko näkökulma teiniseksikokemuksissa, nettisurffailussa ja sen sellaisessa? Nykyisin tarvitaan YLE:n mediavetoinen kannustuskampanja, vaan tämä kaksikko käy ilahduttamassa kylänkulman mummoja ihan omatuntosyistä.

Oi aikoja, oi tapoja. Olen aikamatkan jäljiltä hieman pökerryksissä. Mutta oli kiva käydä, tapasin tuttuja.

_ _ _
Anni Polva: Tiina ottaa vastuun
Karisto 1976
145 sivua
Kirja löytyi kotikirjahyllystä.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus

Pirjo Hassinen: Sauna Paradis

SAUNOMISASIOITA

Pirjo Hassisen Sauna Paradis (Otava 2014) kertoo kirjailijasta, Annesta, joka murehtii lapsettomuutta ja liiton etääntymistä. Annen lapsuuskodin naapurinpoika Lauri ottaa häneen yhteyttä selvittääkseen tarkkanäköisen kirjailijan avulla oman lapsuutensa aukkopaikkoja. Eikä siinä vielä kaikki: oheisena on katkelmia Annen uuden romaanin käsikirjoituksesta, Tuhlaajapoika-mukaelmasta, ja siihenkin upottuu lapsettomuusaihe.

Olen lukenut usean kirjan Hassisen tuotannosta. Henkilöissä on vähintään pinnanalaista vimmaa, ja juonenkuljetus onnistuu pitämään lukijan virkeänä. Hassisen kieli on värikästä ja kerronta sujuvasti etenevää. Fyysisyys on vahvasti läsnä sekä kerronnassa että henkilöissä. Suosikkejani tuotannosta ovat Jouluvaimo ja Kuninkaanpuisto. Arvostan Hassisen tekstitaitoa, silti jotain jää minulta romaaneista tavoittamatta, jokin määrittelemätön lopullinen kolahtaminen jää kokematta.

Sauna Paradis jännittää: haluan ehdottomasti tietää Annen ja Laurin isien salaisuudet ja kuolemien taustat. Pidän muistelupoukkoilusta 1960-luvulle. Saunamiljöö on kiinnostava, ja alastomuuden ja puettuna olemisen tasot niin fyysisesti kuin symbolisesti on hyvin tavoitettu. Kokonaisuutena romaanissa on turhan paljon suuntia, ja jäänkin tuumailemaan, josko pitäytyminen kahden perheen lapsien, äitien ja isien 60-lukutarinassa olisi riittänyt.Sauna Paradis

Ohitan romaanin lapsettomuus- ja nykyparisuhdeosuudet, pysähdyn lapsinäkökulmaan, koska se on mielestäni onnistuneinta. Myös Kirjakaapin kummitus ihastelee lapsikuvausta – hän pitää koko kirjan tunnelmasta ja kokonaisuudesta. Lapsi on osaton aikuisten aikaansaamiin sotkuihin, silti niiden vaikutukset osuvat lapsiin peruuttamattomasti. Hassinen osaa survaista siitä oleellisuuksia sivulauseissa.

Mutta leiri kesti vain viikonlopun yli, ja hän ehti oppia siellä vasta käpyjen keräilyn ja sängyn viileän putkipinnan, johon linkkuveitsi pystyi yhtä huonosti kuin lapsi pärjäsi aikuiselle.

Siinä se on: lapsen osa jäädä aikuisten ongelmien alle. Romaanin isät tempoilevat hairahduksissaan ja äidit tekevät tiukkoja ratkaisuja. Lapset joutuvat liian varhain aikuismaisiksi pikku apulaisiksi, näkevät, tekevät ja kokevat liikaa. Seuraa mykistettyjen lasten loppuelämän traumoja. Se on romaanissa väkevää. Se, etteivät henkilöiden nykyhetki ja sisäromaanisepitys minua niin innosta, jääköön tässä tähän.

Niinkö aikuiset joutuivat olemaan: tukahduttamaan ne sanat, joissa oli kiinni kuin kuumassa tervassa ja asettamaan niiden tilalle sanoja, joiden taakse peittyi se, mitä ihminen oli?

_ _ _
Pirjo Hassinen
Sauna Paradis
Otava 2014
253 sivua
romaani
Lainasin lähikirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Muutoksia vuonna 2015

Muutan hieman toimintatapojani uuden vuoden kunniaksi. Helpotan lukemani löytymistä: alan otsikoida postaukseni kirjailijan ja kirjan nimellä. Koska olen oudon mieltynyt myös omavaltaiseen otsikointiin, taidan edelleen läväyttää juttuihini mielenjuolahdustyyppisen alaotsikon.

Lukijaystävällisyyssyistä on tästä lähtien juttujeni loppussa luetun kirjan nippelitiedot sivumäärää myöten. Olen aiemmin ripotellut julkaisutiedot, mutta nyt ne löytää keskitetysti.

Kirjakuvan otan vastedeskin pääsääntöisesti itse. Kuvista on tullut minulle lukuharrastuskylkiäinen, tunnelmatallennustapa. Nojaan tähän: minkä otoksen laadussa häviää, sen lukuvaikutelmassa voittanee.

Luku- ja postausvilkkaus yhä vaihtelevat. Tavallisesti luen vuodessa satakunta kirjaa, viime vuonna se määrä ylittyi reilusti, tulevasta ei voi tietää. Ainakin lisään liikuntaa, kasvokkaisia kohtaamisia ja työluontoisia toimia, joten bloggailua ruokkiva aika vähenee.

Luen yhä edelleen iloksi, en suorittamiseksi, ja väliin mahtunee muitakin kulttuurielämyksiä. Todennäköisesti jaan kokemuksiani vähintään viikoittain, ja siihen johdatan lainaamalla sopivan riviparin Sanna Karlströmin kokoelmasta Saatesanat (Otava 2014):

Sanat ovat lainatavaraa, niitä ei saa mukaansa
syntyvä eikä kuoleva, ota sinä.

Näillä näppäimillä toivotan lukuisaa ja elämyksellistä uutta vuotta 2015!

Bloggaaja-apulainen ja oman bloginsa (https://almanrunot.wordpress.com/) päivittäjä Alma-kissa auttaa parhaansa mukaan.

Bloggaaja-apulainen ja oman bloginsa (https://almanrunot.wordpress.com/) päivittäjä Alma-kissa auttaa parhaansa mukaan.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuuspohdintoja, Lukupäiväkirja, Sekalaista