Kuukausittainen arkisto:joulukuu 2014

Vuosikatsaus 2014

Vuosi 2015 on nimetty kirjan vuodeksi. Minulle sitä oli jo nyt päättyvä vuosi: luin lukuisia hienoja, keskenään kovinkin erilaisia kirjoja. Kun nyt listaan vuoden huippukokemuksiani, on lopputulos väkivaltaa monille löydöille. Mikään ei minua pakota karsimaan, silti teen niin.

Olen yhä vakuuttuneempi siitä, että tunne- ja vireystila vaikuttavat luku- ja katsomiskokemuksiin. Väsyneenä tai apeana ei iske sellainen juttu, joka jonain toisena päivänä vetäisi tehokkaasti; vastaavasti hyväntuulisena nielee epätasaista materiaalia. No, jotkut mieltymyskriteerit tilannetekijöitä kyllä ympäröi. Minä haen kiinnostavia rakenteita, pohdittavaa sisältöä ja mieltä vaivaavia henkilöhahmoja. Luksusta on, jos kohtaan odottamatonta – ja yhä vain minua onnistutaan yllättämään.

Eivät elämykset ole arvotettavissa omiin hyviin ja toisten huonoihin. Totean itsestäänselvyyden: kulttuurikokemus on kullekin ainutkertainen ja tuottaa subjektiivisia havaintoja. Kiinnostavaa on se, miten esimerkiksi sama teksti saattaa eri kokijoihin vaikutta kovin eri tavoin. Jokainen lukija lukee ennen eletyn painamana tai kantamana, ja makumieltymykset versovat joistain monimutkaisten tekijöiden liitoskohdista – juuri tällaisesta tyylistä pidän, tällainen kerronta nappaa, tämä rakenne pitää minut valppaana, tällaiset teemat vetoavat, tuollaiset tyypit vaikuttavat, tämän kanssa viihdyn ja virkistyn.

Arvostan järkiperäistä analyyttisyyttä, mutta ei se yksin riitä. Lopulta minulle merkityksellistä on elämys. Kun muistelen hienoja kirjoja, elokuvia tai maalauksia, päälle tunkee tunne. Se jättää jäljen, muu on ekstraa.

Juuri elämysten jakaminen ja niistä keskustelu on antoisaa poikkeavista katsannoista huolimatta ja juuri siksi. Joten tarjoan tässä avoimeen tarkasteluun minulle merkitykselliset vuoden 2014 kulttuurikokemukset.

1. Vuoden kotimainen romaani

Kiertelyn ja kaartelun jälkeen päädyn tähän. Vaikka romaaniin on kudottu enemmän tai vähemmän tietoisesti lähiaikojen menestyskirjojen piirteitä, kokonaisuus on mieltäni kiihottavasti rakennettu ja henkilöiden kohtalot puhuttelevat. Valintani on siten Tommi Kinnusen Neljäntienristeys. Siinä on muutaman henkilön valokuva-albumit romaanimuodossa, ja puuttuvat kuvat ovat vähintään yhtä tärkeitä kuin näkyvillä olevat.

Miksi en valinnut ykköseksi romaania He eivät tiedä mitä tekevät, Valkea kuulas, Kultarinta tai niitä neljää, viittä muuta tämän vuoden kotimaista kolahtajaa? Nakkaan siis älyn narikkaan ja seulon, mikä romaani jättää voimakkaan tunnejäljen. Olen hyvistä romaaneista lukenut viimeksi Finlandia-Valtosen, ja sen loppu pakahdutti. Silti jo alkuvuonna lukemani teksti jäytää, silmiini osuu Lahja, Neljäntienristeyksen osattomaksi jäävä mörkö, sitten vuorollaan muut sinnittelevät sukulaiset. Olkoon niin.Kinnunen & Valtonen

2. Vuoden käännöskomistus

Tähän kategoriaan on kovasti tunkua, mutta valintani on Donna Tarttin Tikli. Luin kirjan juhannusviikolla, parvekkeen lasituksen suojassa valossa ja lämmössä. Tämä lomaeriö vahvisti lukutunnelmaani, siirtymistä viipyillen jonnekin toiseen maailmaan, nuoren pojan kehityskaareen kaukana lännen mailla (Amsterdam-osuus on romaanin heikoin lenkki). Kontekstuaalisuus, kerronta ja taidelätinät valloittavat.Tikli

3. Vuoden historiallinen romaani

Keksin ihan oman lokeron tätä kirjaa varten, toisaalta selittelemättä paras, sillä olen jo nuorena hurahtanut historiallisiin romaaneihin. Tänä lukuvuonna kävin kamppailua monen kotimaisen (Graniittimies/Kultarinta) ja käännetyn (Näkemiin taivaassa) kesken, ja tässä se on: Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat. Runsas romaani on rujo, rönsyilevä ja raju. Se voi olla itsetarkoituksellista, vaan vaikuttavasti kokonaisuus pysyy kasassa. Loppuosassa ovat Gröönlanti- ja laivahommat karata käsistä, päätöspuolen tulinen Kööpenhamina leimehtii mieleen jäävästi.

4. Vuoden dekkari

Jari Järvelän jäntevä Tyttö ja pommi jännitytti tehokkaasti. Siihen vaikutti napakka kerronta kahden henkilön silmin. Ympäristön ja henkilöiden psyyken tavoittaminen ihastuttaa. Kesän korvalla kokosin listan alkuvuoden jännityssuosikeistani, ja voisin lisätä siihen ainakin uusimman Nesbøn ja Indriađasonin.

5. Vuoden fiktioija

Tälle romaanille oli keksittävä oma kunniamainintalokero. Kate Atkinsonin Elämä elämältä iski minussa johonkin selittämättömään. Kirjan mahdollisten rinnakkaistodellisuuksien taiteilu ja sattumien sanelu vei minut leikkiin mukaan. Kiehtovaa.Atkinson

6. Vuoden kirjapettymys

Luin sen urhoollisesti loppuun, sillä halusin kuitenkin selvittää tappajan. Kiristelin hampaitani ärsyyntyneenä ja huokailin pitkittämista. Tämä romaani on juuri sellainen nykyjärkäle, jossa sekoitetaan genrejä ja jännite rakennetaan hyödyntämällä dekkariominaisuuksia. Toiset siinä onnistuvat, toiset taas kasaavat lattean ja tietoisen teelmän. Pettymykseni kärki: Joël Dickerin Totuus Harry Quebertin tapauksesta.

7. Vuoden vanha kirja

Bloggaaminen on vaikuttanut lukutottumuksiini yhdellä räikeällä tavalla: huomaan kahmivani etenkin uutuuskirjoja. Koko ajan ilmestyy kiinnostavia uutuuksia, ja ne on muka nopeasti saatava luettavaksi ja sanottava niistä sananen. Ravistelen itseäni tuosta kierteestä irti aika ajoin, ja esimerkiksi kirjabloggaajien vanhan kirjan haaste oli tervetullut. Valintani ”vanhaksi kirjaksi” on kuitenkin Emmi Itärannan Teemestarin kirja – jopa se ilmestyi JO 2012. Sen kirkas tyyli vetoaa.

8. Vuoden huvittaja

Naurattava viihdytys on vaikea laji. Koska pari letkeää humputtelijaa sai minut nauramaan ja hymähtelemään, lisään ne listaukseeni. En ole erityinen likkalitteratuurifani, mutta kyllä keski-ikäinen Bridget on lyömätön leski. Siispä hänelle pääpysti ja kruunu, ja perintöprinsessan tiaran ohjennan kolmekymppisen naimahuolia potevalle Iirikselle. Huvittajanaiseni siis ovat Helen Fieldingin Bridget Jones. Mad About The Boy ja Riikka Pulkkisen Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän.
Bridget Jones

9. Vuoden ei-proosavaikuttaja

Olen romaaneiden suursyömäri, mutta silloin tällöin nautiskelen muuta kirjallisuutta. Valitsen siitä joukosta ilahduttajaksi kokoelman Rakkaani, romaanihenkilö. Se sisältää 20 tunnustusta fiktiohenkilöihin hurahtamisesta, ja joukossa on sekä tuttuja että tuntemattomia hellien tunteiden kohteita. Kokoelman kirjoittajat ovat kirjailijoita, toimittajia tai muuten kirjojen ja kielen kanssa toimivia. Tiettyä epätasaisuutta kokoelmassa on mutta paljon viehättävää vilpittömyyttä.

10. Vuoden muu kulttuurikokemus

Elokuvien, teatteriesitysten ja näyttelyiden joukosta on kehnoa napata yhtä muita ylimmäksi nousevaa. Menköön tämä meriitti tänä vuonna amerikkalaiselle elokuvalle. Richard Linklaterin Boyhood on vaikuttava läpileikkaus yhden perheen ja etenkin pojan kehityksestä. Se puhuttelee elämänkaltaisuudellaan.

11. Vuoden kulttuurimatkanähtävyys

Oli ilo käydä muutamalla matkalla, räpistellä siten irti velvollisuuksien verkosta. Valintani voisi olla Bruggen huikea Jan van Eyck -maalaus tai Budapestin jungend-julkisivut, mutta se onkin heinäkuun lopun Vilna. Matka-aikana tapahtui tietty henkilökohtainen käännekohta, ja sen kaoottisessa tunnelmassa astuin pienen gallerian valokuvanäyttelyyn ja täysin odottamattomaan kohtaamiseen näyttelyn kotimaisen tekijän Hannele Majaniemen kanssa. Vaikkeivät kaikki tähdet olleet reissussani oikeissa asennoissa, kokonaisuus jää merkitysmuistoihin.

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

Gallerian kulmilla Užupisin kaupunginosassa

IMG_1454

Majaniemen installaatio viestii lukevalle ja kirjoittavalle katsojalle.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kulttuurimatkailu, Taide

Arnaldur Indriđiason: Reykjavikin yöt

Fanifiktiota yleensä kirjoittaa johonkin fiktiohahmoon hurahtanut fani, joka muokkaa alkuperäisluomusta. Nyt tuntuu siltä kuin kirjailija kirjoittaisi omista kirjahenkilöistä fanifiktiota: Arnaldur Indriđiason on viimeisimmissä suomennoksissa siirtynyt kirjojensa henkilöiden menneisyyteen. Indriđiasonin kirjoja lukeneet saavat tällä tavoin tuttuihin hahmoihin takautuvia näkökulmia ja syvennyksiä. Sehän sopii, se on faneille lahja.

Mestaruusottelu (2013) koskettaa Marion Briemin lapsuuden ja uran alkupuolen kuvauksella. Uusin suomennos Reykjavikin yöt (suom. Marjakaisa Matthiasson, Blue Moon 2014) siirtyy kirjailijan dekkareista tutun Erlendur Sveinssonin nuoruuteen. Erlendurin tuntevat saavat vakuutuksen siitä, että päähenkilöllä on onneton etäisyyden tarve lähisuhteissaan mutta tutkijana hän on sitkeä ja kontaktikykyinen. Myös Marion tavataan pariin otteeseen.

Erlendur on usein yövuorossa partiopoliisina. Työvuorojen tapahtumista kerrotaan pieniä inhimillisiä tragedioita. Ne ovat arkisia, totisia ja surkeita, ja tapahtumien ja tunnelman melankoliaa vain hitusen hälventävät työparien sukkeluudet. Varsinainen selvitystyö tapahtuu työvuorojen välissä: Erlenduria vaivaa puliukko-Hannibalin kuolema. Reykjavikin yöt

Jos kaipaat vauhtia ja jännitystä, Indriđiason ei ole kirjailijasi. Välillä tuntuu jopa kaukaa haetulta kutsua hänen kirjojaan dekkareiksi, sillä rikosjahtausta oleellisempaa on se, mitä tapahtumat kertovat ihmisistä. Jos siis haluat pysähtyä tuumailemaan ihmisen osaa, tartu tämän miehen kirjoihin.

Reykjavikin yöt -juoni jumittaa. Hitusen työlästyn alkupuolen junnaamiseen, mutta verkkaisella etenemisellä on perusteltu logiikkansa, joka kirkastuu vähitellen. Venytettynäkin sen henkilökuvaus on varmaa. Tyyli on konstailematonta ja selittelemätöntä, silti osoittelemattomuus paljastaa pinnanalaisia. Ihmiset koittavat elää saamillaan eväillä, monesti aika puutteellisilla. Usein se on selviämistä syyllisyydentuntojen kanssa.

Ei minun tarvitse harrastaa mitään hyväntekeväisyyttä, Erlendur sanoi.
– Miksi sinusta tuntuu että sinulla on jotain sovitettavaa? Siksikö sinä autat minua? Jotta voisit puhdistautua omista synneistäsi? Siksikö? Olenko minä sinun sovituksesi?
Hannibal korotti ääntään ja tuijotti Erlenduria ovensuussa.
– Miksi sinä teet tätä? hän huusi. – Pitääkö minun antaa sinulle jokin synninpäästö!?

Aiemmissakin kirjoissa Indriđiason on valinnut yhdeksi juonteeksi vähäosaisten aseman. Nyt liikutaan puliukkojen ja -akkojen alamaailmassa. Kirja viistää syitä ja seurauksia niin syrjäytymiselle kuin perheväkivallallekin, myös Erlendurin toiminnalle. Ihminen koostuu virheistä, valinnoista ja sattumista. Niistä on kiinnostava lukea.
_ _ _
Arnaldur Indriđiason
Reykjavikin yöt
Suomentanut Marjakaisa Matthiasson
Blue Moon 2014
256 sivua
dekkari
Sain kirjan kustantajalta.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Jussi Valtonen: He eivät tiedä mitä tekevät

HE LUULEVAT TIETÄVÄNSÄ

Jussi Valtosen romaani He eivät tiedä mitä tekevät (Tammi 2014) käännyttää hitaasti puolelleen. Antaudun sen annille, uskon kuvatun, pidän totena kuviteltua. Viimeisen rivin luettuani tunnen luopumisen tuskaa.

Romaani sisältää tukuttain aiheita, joita voisi lähteä ruotimaan – vaikkapa otsikon raamatullinen alkuperä. Tässä romaanissa ei kaihdeta isoja aiheita: älylaitteiden teknologiakehitys, mediaympäristöt, tutkimustyöyhteisö USA:ssa ja Suomessa, asiantuntijuususkottavuus, eläinkokeet ja eläinsuojeluaktivistit, markkinatalous, lääketeollisuus, uskonasiat, suhteellinen länsimainen demokratia – nämä nyt ainakin.

Esimerkiksi Omppu saa romaanista ähkyn, Arjasta romaani on haastava, antoisa ja koukuttava. Miksi minä en tapojeni mukaan marise liiallisesta rönsyilystä? Olisiko surutta voinut karsia pitkitettyä teinimarkkinointivatvontaa, iAm-elämyslaitetoimintaa, suomalaista yliopistoreppanuutta tai… Olisi voinut, en silti osaa sanoa, mitä ja miten. Harhailut tuntuvat osuvan aikaan ja paikkaan kuin kaskaittein metelöivä massamöyrintä kerran 20 vuodessa.

Romaanissa seurataan tapahtumia takautuen ja hieman ennakoidenkin Joen, Alinan ja Samuelin näkökulmista pääasiassa 2010-luvun puolivälissä. Kunnianhimoinen jenkkineurobiologi Joe rakastui suomalaiseen Alinaan, pari sai 1994 Samuel-pojan, ja siitä noin vuoden kuluttua Joe palasi USA:aan. Joe perustaa uuden perheen ja menestyy urallaan, ja Alina tekee myöhemmin tahollaan samoin. Joe ei pidä yhteyttä poikaansa.

Todellisuus oli kudottu langoista, joita ihmiset eivät nuorina nähneet mutta jotka eivät lakanneet olemasta.

Amerikanjuutalainen Joe on kulttuurin ja perheen sukupolvelta toiselle periytyvien arvojen ja tarinoiden katkeamispisteessä, sillä perinteet eivät tavoita teinityttäriä ja side Samueliin on olematon. Eletään aikaa, jolloin yhteisöviestimet välittävät tietoa ja viihdettä rajattomasti, kaappaavat mielenkiinnon kohteet, eikä voi olla varma, hallitsevatko niitä käyttäjät vai hakuohjelmoijat. Tutkitun tiedon ja mielipiteiden erot hämärtyvät. Rajattomien kommunikointimahdollisuuksien keskellä henkilöiden välitön ja ymmärtävä kontakti toisiinsa muuttuu yhä mahdottomammaksi.He eivät 1

Romaanin monista puolista takerrun vain perheromaaniominaisuuksiin. Romaanin päähenkilöt ovat eittämättä erittäin välkkyä väkeä. Se entistä enemmän korostaa kirjan sanomaa: äly ei helpota tai vähennä sitä, mitä tunneosaamattomuudella tuhotaan. Joen ja Alinan liitto epäonnistuu lukuisten muiden tavoin kyvyttömyyteen kohdata. Vieraantuminen, ohittaminen, olettaminen, kuuntelemattomuus ja tarve olla ainoana oikeassa riivaavat niin aikuisia kuin lapsia, murrosikäisistä puhumattakaan. Pienistä väärinymmärryksistä ja -tulkinnoista kasvaa ylittämättömiä. Etenkin aikuisten taitamattomuus selvittää välejään kostautuu.

Se oli mennyt epäreilusti, häneltä kysymättä. Edellisten sukupolvien itsekkyyden ja sotkujen vuoksi, joiden rinnalla hänen tunteitaan ja tarpeitaan ei ollut.
Tietenkin siitä jäi pysyviä haavoja.
Kenelle ei.

Isän rakkaudetta ja huomiotta jääminen on Samuelia hallitseva tila – ehkä yksioikoista mutta uskottavaa. Ennen Samuelin ensimmäistä näkökulmaosuutta saan lukea hänen vanhempiensa näkemänä elämistä Suomessa, suhteen odotuksia ja erehdyksiä sekä sitä seurannutta ero- ja perhe-elämää. Kaksoisvalotuksen lisäksi on merkityksellistä suunnata valokeila aikuiseksi kasvavan pojan kokemaan. Kerronta saa siivet Samuelin myötä. Ja romaani saa myös minut yllätettyä. Kun romaanin juonikierre loppua kohti yltyy, huomaan lopettavani viimeisiä sivuja palleaa puristavan tunteen vallassa. Niin ihon alle minut eläytetään 21-vuotiaaseen nuoren mieheen.

Kuvaustapa pitää otteessa. Päähenkilöt ovat raivostuttavia ja risaisia. He herättävät ristiriitaisia tunteita, lisäksi heidät nähdään usein säälittävinä ja naurettavina. Romaani-ilmaisussa on kaikkiaan huvittuneisuutta, alleviivaavuutta (voi niitä kursivointeja), traagisuutta ja häkellyttävää tarkkanäköisyyttä. Vaikka monet sivuhenkilöt ovat karikatyyrejä ja tilanteet osoittelevia, kärjistettyjä, hyväksyn sen. Valtonen kieputtaa ainekset taitavasti. Ei ole yhdenlaisia totuuksia, on monia totuuksia – keskusteluyhteys puuttuu. Näkökulmavaihtelu kannattelee kerrontaa, ja sen tarkkuus vaatii pysähtymään. Lisäksi joukossa mukana on kuristavan hienoja tilanne- ja tunnelmakuvauksia.

Tyyli tuo mieleen Jonathan Franzenin: keskittyminen henkilöiden ajatuksiin, tulkintoihin, toimintaan, kaikkinaiseen inhimilliseen hajaannukseen iskee ytimeen. Se on minulle merkityksellistä, sillä haen kirjallisuudesta ihmisen ihmettelyä vähitellen avautuvan kerronnan ja rakenteen keinoin. Sitä saan Valtosen Finlandia-palkitusta romaanista. Se kertoo ihmisen vastuusta itsestään, läheisistään ja yhteiskunnasta, ja siitä, miten epätäydellistä kaikki on ja miten peruuttamaton tapahtuu.

– – –
Jussi Valtonen
He eivät tiedä mitä tekevät
Tammi 2014
557 sivua
romaani
Sain kirjan kustantajalta.

Kissa koe-eläimenä - siinä yksi säie Valtosen romaanista.

Kissa koe-eläimenä – siinä yksi säie Valtosen romaanista.

13 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Graffitijahtaus

”Jos se on laillinen, ei se ole graffiti.” Siinä on Arturo Pérez-Reverten romaanin Kärsivällinen tarkka-ampuja ( suom. Sari Selander, Like 2014) lähtökohta. Taideasiantuntija ja taitava jäljittäjä Lex palkataan etsimään piilottelevaa graffitimestari Sniperia.Kärsivällinen tarkka-ampuja

Sniper on kuuluisa operaatioista, joita hän organisoi mutta pysyy itse näkymättömissä. Tuloksena on tempauksia, joissa merkittävät paikat tagataan niin Madridissa, Lissabonissa kuin Veronassakin. Lisäksi Sniperin maalaushyökkäyksissä saattavat innokkaat seuraajat ottaa turhia riskejä: joitain nuoria spreijaajia on kuollut. Sniperia ei voida virallisesti vetää vastuuseen.

Lex siis jahtaa taidekirjahankkeen vuoksi piilossa lymyilevää katutaiteilijaa: juoni perustuu etsinnän etenemisen mutkitteluun jännärihenkisesti. Lex on tarinan kertoja, ja hänkin tavallaan piilottelee, sillä kovistyyppisenä toimijana ei hän ihmeitä itsestään paljasta, vihjailee kyllä. Hän on nokkela ja tavoitteessaan tinkimätön.

Pérez-Reverte on monissa kirjoissa ammentanut kuvataiteista. Esimerkiksi Flaamilainen taulu on oiva jännäri, ja Taistelumaalari monipuolinen taide- ja moraalipohdinta. Uusin suomennos viistää sitä. Katutaiteen tekemisen jännityksen ja vaarantunteen sekä graffitien verbalisointi on ilmeikästä. Piissien tuhraajien tunne, heimohenki ja merkitys on – hmm – kärsivällisen tarkasti kerrottu.

”Onko ateljeessa väsätty taidepaska muka aidonpaa taidetta kuin se, jota nämä kaverit tuottavat panemalla henkensä alttiiksi?” hän jatkoi. ”Kuka siitä lopulta päättää, että joku surkea virallinen installaatio on taidetta ja joku epävirallinen teos ei? Viralliset auktoriteetit, yleisö, kriitikot…?”

Nykytaidepohdinnat ovat sinänsä kiinnostavia, samoin se, miten graffiteihin suhtaudutaan. Katutaide on saavuttanut jo aseman, johon vaikuttavat taidekaupan markkinavoimat. Seinäkuvin on vaikea enää kapinoida, vain toimintatavoin se saattaa onnistua, ja sen Sniper hallitsee. Se johtaa tosin moraalisiin ongelmiin, jotka lopulta ratkotaan kovin suoraviivaisesti.

Viime vuoden suomennos Kohtalon tango hämmensi asetelmallisena. Pérez-Reverten useissa muissa teoksissa minut on kiinnitetty tehokkaasti juoneen ja henkilöihin, mutta tässä uutuudessa henkilöistä vaikuttuminen on valitettavan haaleaa. Nyt käy niin, että tämän vuoden graffitiaiheisista teoksista kotimainen vetoaa minuun eniten. Voi Arturoa, parhaansa teki, sillä kieli (ja suomennos) tavoittaa aiheensa, mutta Jari Järvelän Tyttö ja pommi kuitenkin kiilaa kärkeen kuvaustavan ja henkilöhahmotuksen ansiosta.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

Romaanin mukaa Lissabon on graffitien pääkaupunki, joten tässä otos sieltä keväällä 2011.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Saatetut sanat

Saatesanoilla on monta merkitystä. Ne voivat olla selityksiä, oheisia. Niillä voidaan johdattaa johonkin. Nämä nyt ainakin. Olen vaikutettu, että Sanna Karlsonin runoteos Saatesanat (Otava 2014) on saatettu matkaan.

Sanat kuin savu
tavun hahtuva

sekin pian poissa.

Runoissa puhutaan isän kuolemasta, ja hänet saatetaan hautaan. Suru ja luopuminen on painavaa. Loppuminen ja alkaminen seuraavat toisiaan, vaikka siinä välissä on pysähtymisen ja tyhjyyden tiloja. Maailmaan saatetaan myös uutta elämää: jatkuvuutta ilmentää syntyvä lapsi. Kiertokulku ei ole klisee, ei näissä runoissa, ei muutenkaan.

Kulku kuoleman tunnoista syntymään on hienosti ilmaistu tietynlaisen suvannon tai hakutilan kautta. Olisiko usko, toivo ja luottamus uuteen elämään niin hauras, että se uskaltaa kasvaa vähitellen? Mutta kauniisti se kehittyy.

Kokoelmassa on runoja, jotka eivät aukene ja soljuvat ohi. Lisäksi siinä on lukuisia runoja, jotka seisauttavat. Luopumisen  raskaus tulee lähelle. Lyriikka ulottuu asioihin, joihin eivät sanat riitä, ja esimerkiksi samastun runojen suruun, tunteisiin, joiden ydintä ja laajuutta ei arkipuhe tavoita. Mutta runot voivat. Karlsonin sururunot ovat tiheitä, niiden kuvat imeytyvät suoraan tunnekerrokseen.

hitaasti alkaa muodostua
hyvin nopeasti etenevä luettelo
sanoista jotka olen menettänyt

Saatesanat-kokoelman runokuvastossa on lintuja, hedelmiä, luontoilmiöitä ja kuvataideartefakteja, ja erilaisia vastakohtia ja ääripäitä on rinnakkain. Välimerkkien käyttö hiljaisuuden ja tyhjyyden rajaajana viehättää minua kovasti. On kaksoispisteitä ja pilkkuja, joiden jälkeen ei seuraa mitään. Niin meille käy. Mutta sitä ennen koetaan runoa, proosaa ja elämää kaikkine tunteineen.

"Omena alkaa kukkia, ja loppuu, puhkeaa lehtiä, omenoita,  - -"

Omena alkaa kukkia, ja loppuu,
puhkeaa lehtiä, omenoita,
– -”

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Linklater-maraton

Kun Helsingin Sanomissa julkaistiin joulukuun alkupuolella elokuvatoimittajien laatima Vuoden 2014 parhaat elokuvat -koonti, lähes kaikkien suosikki oli Richard Linklaterin Boyhood. Kirjallisuustoimittajilla ei ollut lähimainkaan sentapaista konsensusta vastaavissa kirjalistauksissa.

Boyhood-innostukseni (blogissani 11.11.2014) seurauksena vietin yhtenä joulukuun viikonloppuna varsinaisen Linklater-maratoonin katsomalla putkeen Before-sarjan. En uupunut, vain hieman hengästyin. Trilogiasta kehittyy samankaltainen fiktioon verhottu seurantadokumentti kuin Boyhood-elokuvastakin. Yhdeksän vuoden välein tehdyt kolme elokuvaa etenevät päähenkilöiden ikääntymisen ja kehityksen tahdissa, mikä on kerrassaan kiehtovaa. Luulen että oli eduksi, että uusintakatsoin elokuvat peräjälkeen enkä pitänyt taas niiden katsomisvälinä yhdeksää vuotta.

Rakkautta ennen aamua (Before Morning 1995) kertoo amerikkalaisen Jessen ja ranskalaisen Celinen kohtaamisesta junassa ja yhdestä yöstä Wienissä. Parikymppinen pari on raikas näky. He säteilevät nuoruuden seikkailua, sattumalta syttynyttä ihastusta ja spontaaniutta. Kaikki on vielä edessä, silkkaa mahdollisuutta.

Rakkautta ennen auringonlaskua (Before Sunset 2004) sijoittuu Pariisiin, johon Jesse on tullut markkinoimaan menestyskirjaansa, joka on romaaniksi taivutettu tarina yöstä Wienissä. Pari tapaa ja kävelee pitkin Pariisia puimassa kuluneita vuosia. Kolmikymppisissä näkyy jo hienoinen elämänpettymys: kaikki ei ole edennyt toivotusti, silti voi valita, mihin suuntaan edetä.

Rakkautta ennen keskiyötä (Before Midnight 2013) on keski-ikäisen parin pajatusta arkihuolista ja suhteen väljähtymistunnoista. Myös uusperhekuvio antaa ajateltavaa. Loma lumoavissa Kreikan maisemissa ei vastaa täysin odotuksia, mikä kirvoittaa pariskuntaa tilityksiin.Linklater

Elokuvat tempaavat parin pariin, vaikka ne ovat epäelokuvallisia: lähinnä pelkkää puhetta ja kahden päähenkilön lähikuvaa. Kyse on rakkaudesta – vaan ei ällösti makeillen. Elokuvat koskettavat muullakin elämään kuuluvalla. Jesse (Ethan Hawke) ja Celine (Julie Delphy) tekevät henkilöistään tosia: he vetävät rooleja, purkavat niitä, herkistyvät, avautuvat ja läikkyvät tunnelmien mukaan. Keskinäinen kipinä, huumori ja rytmi ihastuttavat. Hawke on välillä jäädä Delphyn lennokkuuden jalkoihin vaan ei haitaksi asti.

Hawke ja Delphy ovat käsikirjoittaneet elokuvat ohjaajan kanssa, mikä varmasti vaikuttaa dialogin luontevuuteen. Vaikkei itse olisikaan samassa elämänvaiheessa, hahmoihin on helppo eläytyä. On myös nerokasta, että joka elokuva rajoittuu vain muutamaan tuntiin, sillä tiivistetyssä ajassa henkilöt pääsevät aika vähin kaarteluin tärkeisiin aiheisiin.

Vaikka joka elokuvassa ympäristö vaihtuu ja miljööllä on tietty merkitys, se on lopulta vain harkittu jokapäiväisyydestä erottuva kulissi kohtaamisille. Ensimmäisen osan tuoreutta on vaikea ylittää. Seuraavien osissa ajan vääjäämätön kulku on tavoitettu aidosti näyttelijöiden olemuksessa ja puheenaiheissa. Toisessa osassa on hitusen häirtisevää poseerausta ja kolmannessa hienoista hermoiluhapuilua, mikä johtunee siitä, että pääpari ei voi enää keskittyä vain toisiinsa. Aikajatkumo on ainutlaatuinen – en voi kuin toivoa, että vuonna 2022 tapaan viisikymppiset Jessen ja Celinen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Elokuvat

Ville Haapasalon 2000-luku, usko pois!

En voinut ihan kaikkea uskoa viime joulukuussa lukemistani Haapasalo-sattumuksista, en näistä uusimmistakaan. Se on jutun tietoinen juju. Kauko Röyhkän kirjoittama ja Juha Metson kuvaama kirja on nimeltään vähintään yhtä runsas kuin kohteensa: Ville Haapasalo. ”Et muuten vieläkään usko…” Ville Haapasalon 2000-luku Venäjällä (Docendo 2014).

Ensimmäisen muistelokirjan hyväksi havaituilla linjoilla pysytään. Totta kai touhussa on laskelmoinnin makua, menestyskirjan toisintamista, mutta on niinkin, että kiinnostavasta pääpukarista jäi vielä paljon kertomatta. Venäjä on maailmanpolitiikkavinkkelistä tällä hetkellä kimurantti konstruktio, mutta kirja on pitkälti poliittisesti korrekti. Kyllä outouksia kerrotaan, mutta koska henkilökuva on keskiössä, toimintaympäristö ikään kuin raamittaa erikoisuudet. Taiteilijan on turvattava selustansa, sillä ilmeisesti Venäjältä tulee hänen leipänsä, sen päälle voit kertyvät kotimaisista tv-sarjoista; tammikuussa alkaa taas Teemalla uusi, Ville Kaukasiassa.

Haastattelijan ja haastateltavan dialogi on tallennettu kirjaan autenttisen oloisena. Röyhkä lisäksi kuvailee havaintojaan haastatteluympäristöstä. Keskustelut on käyty Villen yhdessä lempipaikassa, Tbilisissä.

Keskusteluissa nousee esille tiettyjä teemoja. Yksi on Haapasalon julkisuuskuva ja suosio. Kirjassa on kiinnostava särmä, sillä tavallaan päähenkilöstä saa avoimen kuvan, ja toisaalta hän vain vihjailee tietyistä asioita ja on kertomatta monista puolista elämässään. Terävänä hän on julkisuuskuvastaan: se on rooli, jonka hän on rakentanut ja puvustanut.

VILLE: Julkisuuteen on helppo päästä, mutta siellä pysyminen on taidelaji. Se vaatii ihmiseltä uhrauksia ja sulla pitää olla jokin juttu, millä sä pysyt siellä. Mulle julkisuus ei ole koskaan ollut itseisarvo. Julkisuus on puutarha, sitä pitää hoitaa. Se lähtee helposti rehottamaan: tuonne kasvaa iso puu, jossain vaiheessa se on maailman isoin puu, mutta ei enää, koska viereen on kasvanut uusia puita. Sun täytyy pitää itsesi kiinnostavana.

Juha Metson kuvat tekevät taitelijakirjasta taidekirjan. Kiinnostavien Ville-kuvien lisäksi on venäläisyyttä ilmentäviä henkilötutkielmia. Venäjä on laaja, ja vaikka kirjassa kerrotaan paljon ökyrikkaista, kuvissa näyttäytyy toisenlainen venäläisyys.

Kirja ei yllätä, mutta lupsakka tunnelma tekee siitä viihdyttävän. Ja totta kai uskomattomat sattumukset Shotsissa, Siperiassa ja monessa muussa maankolkassa huvittavat ja pistävät puistelemaan päätä. Totta tai tarua, miten vain, ainakin tarttuvaa tarinointia.Ville Haapasalo

4 kommenttia

Kategoria(t): Elämäkerta, Kirjallisuus, Taide, Tietokirja

Isänsä poika: poliisiasioita Oslossa

Harry Hole voimistaa jossain rotansyömää olemustaan, joten eläkkeelle pääsyä odotteleva poliisimies Simon Kefas astuu remmiin tuoreen apulaisensa Kari Adelen kanssa. Jo Nesbøn Isänsä poika (suom. Outi Menna, Johnny Kniga 2014) jatkaa siten rötöstelyselvittelyä oslolaismaisemissa uusin, kiinnostavin voimin.

Hole-sarjaa tangeeraa se, että poliisissa ja vankeinhoidossa on korruptiota. Pääpoliisi on ylivertainen ja omapäinen – tuttu juttu. Hän on myös addikoituvaa sorttia, harrypiirteitä siis, mutta rakkaus, kokemus ja katumus pitävät Simonin raiteilla. Perhehuolia kyllä on. Ja siinä missä Hole alkaa olla uskottavuusrajat ylittävä selviytymisihme, on uutuusromaanissa vielä aiempaa tuotantoa räikeämpi jeesushahmo, rikollinen tosin.

Sonny on pääjahdattava, narkkari ja vankilakundi, jonka tiliin pistetään tappotöitä. Ihan tyypin ydintä en ymmärrä, mutta on sanottava, että kiinnostavan konstruktion Nesbø sankaristaan tekee: hän on vapahtajamainen hahmo. Käy jopa niin, että alan horjua moraalissani. Ovatko ällöttävät kostotapot oikeutettuja, jos valovoimaisen lahtaajan kohteena ovat kriminaalit kiduttajat ja murhalavastajat? Ei kai sentään. Muutkin ovat pyhittää keinoja.

»Sanoit että hän rankaisee…» Martha madalsi ääntään. »Rankaiseeko hän oikeudenmukaisesti?»
Simon kohautti hartioitaan. »En tiedä. Mutta ainakin hän toimii huomaavaisesti.»
»Huomaavaisesti?»

Pyörähdän tämän dekkarin kanssa omalaatuiseen kierteeseen. Alku on hiljakseen käynnistyvä, ja olen lähes lannistua väkimäärään. Vähitellen henkilökuvaus fokusoituu muutamaan päätyyppiin ja juoni alkaa rullata ja jopa tyrkkiä yllätyksiä, joten pysyn kyydissä ja odotan jännittyneenä tulevia mutkia.

Simon ummisti silmänsä. Nyökkäsi hitaasti. »Eli me kaikki olemme rakkauden orjia. Ja se, ketä kunkin osaksi tulee rakastaa, on silkkaa arpapeliä. Niinkö se menee?»
»Kuulostaa julmalta, mutta niin se menee», Sissel sanoi.
»Ja jumalat nauravat», sanoi Simon.

Isänsä poika on häpeämättömän romanttinen, jopa epäillyttävän romatisoiva. Kaiken takana on rakkaus. Eri tavoin se ilmenee, mutta sieltä se kurkkii hyvässä ja pahassa. Tätä ällistellen kallistelen lukukokemustani puolelta toiselle. Kyllähän luistava teksti, juonikoukut, tilannetaju ja kuvaustyyli ovat ammattilaisen työtä. Siihen kallistun, siihen tykästyn.Isänsä poika

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Sellainen tyttö

Lena Dunham on häkellyttävä tekijä. Hän on HBO:n kerrassaan jäljittelemättömän Girls-sarjan tuottaja, käsikirjoittaja, ohjaaja ja pääosanäyttelijä. Multitalentti on kaiken filmaus- ja julkisuushässäkän ohella kirjoittanut kirjan Sellainen tyttö (suom. Lotta Sonninen, Otava 2014). Sen alaotsikko on Nuoren naisen ”opetuksia”.

Sellainen tyttö on jonkinsorttinen elämäkerrallinen kasvukertomus ja tunnustusteos. Se on peittelemätön ja siekailematon. Lisäksi se avoimesti herättää hetkittäin epäilyksiä todenperäisyydestä: kertojalle on tavallista, että eri kerroilla sama tapaus voi purskahtaa ulos eri tavoin. Totuus ei ole oleellista vaan sen rento ilmaisu- ja tulkintatapa.Sellainen tyttö

Lena Dunham on jenkkiläisen liberaalin, räiskyvän ja rakastavan taiteilijaperheen ilmaisuvimmainen tytär, jonka alku-ura on jättimenestykseksi havaittu. Hän on sekoitus räyhähenkeä ja perhetyttöä. Kyllä, hän on tähti; ja kyllä, hän on ironinen, fiksu, sinnikäs, avoin, epätoivoinen, rohkea, rikkonainen ja sekoileva.

Pääosin kirjassa on hilpeä vire ja teksti liitää. Silti kerrotut omituisuudet kipuilevat. Dunham on myöhempien aikojen tyttö-woody-allen, joka kiepauttaa neuroosit taiteeksi – tai ainakin julkisiksi. Vetäviä kohtia löytyy perheestä, romansseista, pelkoahdingosta ja terapiakierteestä – muutaman mainitakseni. Se ei ole minun eikä Kirjava kammari -blogin Karoliinankaan mielestä kiusaannuttavan paljastelevaa.

Aika eri ilmapiirissä liikutaan kuin muinoin nuoruuteni Uma Aaltosen murkkuopaskirjoissa. Kirjan lupaamia ”opetuksia” on omakohtaisissa anekdooteissa, suorina (hupi)listoina ja tokaisuina. Koko Dunham-hahmo on opetus: usko omaan tekemiseen riittää – olet mitä olet.

Minä en ole seksuaalineuvoja, psykologi enkä ravitsemusterapeutti. En ole kolmen lapsen äiti enkä menestyneen alusvaateketjun omistaja. Mutta minä olen tyttö joka taistelee saadakseen kaiken, ja tässä tulee ketju karuja kertomuksia tuon taistelun eturintamalta.

Huvitun ja huokailen. Tiedän, tiedän: tyttöyteni on ollut tiensä päässä jo aikoja sitten, en ole kohderyhmää. Omanapaisuus ja kyvyttömyys salaisuuksiin Girls-hahmon tapaan on toki rasittavuuksiin asti apposen auki, vaan paljasteluun sujahtaa raikastavaa perspektiiviä, välillä sarkasmia. Ihastelen Dunhamin kepeyttä, terävyyttä ja vilpittömyystuntua. Myönnän harppovani väsyttäviä selostuksia ruokapäiväkirjoista tai sähköposteista. Täyden tunnustuksen annan kokonaistaideteos Lena Dunhamille, ja toivon jatkuvuutta omaperäiselle medialuonnille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Tietokirja

Kotoilua Anna Tuorin tapaan

Anna Tuorin mystiseen kuvamaailmaan ihastuin keväällä 2011, kun hänet valittiin vuoden nuoreksi taiteilijaksi ja siihen liittyvät näyttelyt olivat Tampereella ja Meilahdessa. Omaleimainen tyyli ja arvoitukselliset aiheet liikuttivat jo silloin mielikuvitusta kiehtovan vinksahtaneille raiteille.

Joulukuinen näyttely Gallerie Anhavassa on otsikoitu: There is No Place Like Home. Mielenkiintoista, ironista ja hämmentävää. Kovin kodikas olo ei teoksista tule: taiteilijan omin sanoin onkin kyse kodin ideaalista.

Mielellä on kyky kuvitella koti, ajatella itsensä toisaalle ja luoda paikkoja. Fantasia paremmasta paikasta on ideaalinen ja ideologinen mahdollisuus. Traumaattisessa tilanteessa mieli suojautuu ylikuormittavalta kokemukselta. Kuvittelemalla ja torjumisella on tällöin selviämisen kannalta olennainen rooli, mieli tarvitsee kuvitelmaa sietääkseen todellisuutta. Niin kutusuttu todellisuus ja kuviteltu eivät ole erillisiä, toinen tapahtuu toisessa ja toisinpäin.

Taiteilijan ajatuksia maalauksiin peilaten totean, että teoksissa on sirpaloitunutta selviytymistä. Monessa työssä on päättömiä ja kasvottomia hahmoja, joillain on osa vartaloa liuennut tai hävinnyt jonnekin. Maalaukset ovat kuin verkkokalvon jälkikuvia räjähdyksistä. Useissa keskikokoisissa tauluissa on alalaidassa hyökyaalto, leveä ja harmaa maaliveto, jonka partaalla ihmismäiset olennot ja rakennukset ovat raunioituneina. Aiemmasta poiketen näen nyt Tuorilta myös pieniä henkilökuvia ja töitä nimetyistä henkilöistä, kuten Marilynistä ja Natalie Woodista – traagisten kohtaloiden naisista.

Maalauksissa toistuu ristiriita pehmoisten pastellisävyjen ja tummuuden kesken. Ristiriita on myös saman teoksen tarkkojen yksityiskohtien ja suurpiirteisten maalipintojen välissä. Sitten on siellä täällä kiehtovia väriviiruja ja sulaneilta kuplamuoviläiskiltä näyttäviä klönttejä. Ja sitten niihin on saatettu sipaista kasviaiheita ja söpöiksi miellettyjä eläimiä. Vaan varuillaan saa olla: pupun silmistä voi valua veriset kyyneleet. Taas kerran etenkin Tuorin isohkot maalaukset kertoivat minulle pahaenteisiä mutta kovin mieltä kiehtovia tarinoita: spekulatiivista fiktiota ja kauhuefektejä maalauksissa.

Kuvasta kuvajaisiin

Kuvasta kuvajaisiin

Jätä kommentti

Kategoria(t): Taide

Sotaisana

Kirjallisuuden lukemisen pontimena on tavallisesti viihtyminen ja kokemuksellisuus. Rankat aiheet muuttavat viihtymisorientaatiota siten, että lukiessa nautin taitavasta tekstistä, vaikka aihe ja sen käsittely voi olla raskas.

Tänä vuonna olen ollut monen kirjan mukana sodassa. Mantereet ja aikakaudet ovat vaihdelleet. Poimin tässä vaikuttavimmat sotakokemukseni vuonna 2014.

Kotimainen sisällissotamme on nimeltään ainakin kansalais- ja vapaussota sekä kapina. Anni Kytömäen Kultarinta käsittelee sitä ennakkoluulottomasti siten, että päähenkilö laistaa koko jupakan. Kartanon kasvatti on neutraali suhteessa rintamalinjoihin ja valitsee pohjoiset erämaat taistelupuolien sijasta. Rakastuminen aatteelliseen naiseen kuitenkin kytkee hänet ajan ilmiöihin, ja itsenäisyyden alun poliittiset jännitteet vaikuttavat hänen perheensä kohtaloihin.

Venla Hiidenasalon Karhunpesän yksi aikataso liittyy kansalaissotaan, jonka selvittämättömyydet kaihertavat. Romaanissa käväistään myös toisen maailmansodan tunnelmissa. Yksi keskeinen juonisäie vie kuitenkin kansalaissodan tiimellyksessä Neuvostoliittoon loikanneisiin punaisiin. Toinen juonne pysyy rajan tällä puolen mutta erkaantuu myyttisiin karhufantasioihin. Yllätyksekseni tapaan samat teemat Sirpa Kähkösen Graniittimiehessä. Tosin siinä sota on jo ohitettu ja punaloikkarit elävät 1920-30-luvun Pietarissa. Kähkönen pureutuu elämisen ehtoihin monisärmäisesti ja koskettavasti – ja karhusta puheen ollen: se on kahleiden ja vapauden yksi symboli.sotaisana 1

Ensimmäisen maailmansodan loppukahina ja sen seuraukset elävät Pierre Lemaitren romaanissa Näkemiin taivaassa. Jännittävä juoni, mieleen jäävät henkilöt ja konstaileva kerronta ihastuttavat. Oletan, että runsaasta ja tyylittelevästä tyylistä joko pitää tai sitä vierastaa – minuun se vetosi, koska siinä ihmisluonnon epätäydellisyys, moraalikonfliktit ja selviytymiskeinot loihditaan tarkkanäköisesti. Aika vähän kaunokirjallisuus kuvaa sodan jälkitoimia, kuten siviilissä selviytymistä tai selviytymättömyyttä ja kaatuneiden hautarauhaa tai -rauhattomuutta. Nyt kuvaa.

Kate Atkinsonin Elämä elämältä -romaanissa ensimmäinen maailmansota vilahtaa päähenkilön isän kokemana. Päähenkilö elää toisen maailmansodan aikoja sekä Saksassa että Englannin kotirintamalla. Vai elääkö? Atkinsonin romaani sysää miettimään fiktion mahdollisuuksia ja rajoja. Se on mahdollisten maailmojen kiehtova kieputtaja. Uusluin myös Kirjavarkaan, jossa saksalainen kotirintama on sentimentaalisesti kuvattu.sotaisana 2

Jhumpa Lahirin Tulvaniityssä poliittisen liikehdinnän seuraukset muuttavat ihmissuhteiden suuntia. Se on erityisen satuttava romaani velvollisuudentunnosta. Kosovon konflikti vaikutta Pajtim Statovcin romaanissa Jugoslavialainen kissa. Vaikkei kirjassa varsinaisesti sodita, se ratkaisee henkilöiden elämänsuunnat.sotaisana 3

Afganistanin yhä jatkuvissa taisteluissa kävin kahden kirjan kanssa. Italialaisjoukkojen sotilaskokemuksiin jalkautuu Paolo Giordanon Ihmisruumis-romaani. Nadeem Aslamin Sokean miehen puutarha puolestaan kertoo eri muslimiryhmittymien kahinoinnista, ja mukana on jenkkimeininkiäkin. Sattumanvaraisen räiskinnän armoilla eläminen on kovin ahdistavaa, eikä se ihmisluonnon parhaita puolia nostata.

Kapinahenkisyyttä on pienenä virtauksena Kim Leinen Ikuisuusvuonon profeetat -historiaromaanissa, joka on yksi syksyn lukujysäyksiä. Olen osallistunut lisäksi spekulatiivisen fiktion kapinoihin. Helena Wariksen Vuoressa herätellään Ragnarök-tarut henkiin, Emmi Itärannan ihastuttavassa Teemestarin kirjassa (ilmestyi jo 2012) on käynnissä myöhempien aikojen vesisota ja Hugh Howeyn Siilossa hajoita ja hallitse -politiikka on tullut tiensä päähän. Maria Turtschaninoffin Maresissa hyökkäyksen uhka lataa tunnelmaa.

Sota ja siihen elimellisesti limittyvä väkivalta on aina dramaattista ja traagista. Kuoleman läheisyys ravitsee fiktiota. Tuo kuulostaa karkealta, mutta ääriolot ja -tilanteet voivat parhaimmillaan terävöittää kuvausta. En tarkoita verellä, suolenpätkillä ja räiskinnällä efektöintiä. Mutta jos kirjailija luo monisyisen henkilön, jossa sota on perustellusti elämänkulun käänteentekijä, vaikutun. Ei minua tarvitse vakuuttaa sodan järjettömyydestä, minut vakuutetaan koskettavilla kohtaloilla ja uskottavalla ihmisyyden epätäydellisyydellä.

Isken sotatoimiin selustasta. Myöhästyin näet kirjabloggaajien sotakirjahaasteesta. Siitä saat lukea enemmän Suketuksen blogista Eniten minua kiinnostaa tie, johon on koottu näyttävä sotakirjalista ja haasteeseen osallistuneiden postauslinkkejä.

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Lukupäiväkirja

Näkemiin taivaassa: kiehtovaa kerrontaa

Mikä on hirvein tapa kuolla sodassa? Yksi ahdistavimmista on toteutua Pierre Lemaitren romaanin Näkemiin taivaassa (suom. Sirkka Aulanko, Minerva 2014) alussa. Ei ole tarkoitus pelästyttää vaan vakuuttaa, että alun ilmaisuvoima antaa mojovan tehoiskun jatkaa runsasta romaania.

Näkemiin taivaassa on varma tarina, jota kantaa jämäkkä juoni muutaman henkilön ympärille puristuen. Kerronnan vietäväksi voi antautua, sillä tapahtumia pohjustetaan ja joudutetaan vääjäämättömällä rytmillä, joka loppua kohti kiihtyy. Vaan antaapa kirjan tekstin itse kertoa tavasta, miten lukija koukutetaan:

Tapahtumasarja, joka käynnistyi heinäkuun 13. päivänä, sopisi pyrotekniikan tai miinanraivauksen opiskelijoille malliesimerkiksi asteittain etenevällä sytytyksellä puhkeavasta räjähdyksestä.

Lukukimmokkeen varmistaa se, että romaanissa kerrotaan ensimmäisen maailmansodan jälkimainingeista sellaisesta kulmasta, josta en ole sitä ennen katsonut. Tapahtumat alkavat taisteluiden loppuhetkistä 1918 ja päättyvät 1920. Vakava, tulevaisuuden tuhoava vammautuminen on yksi juonne. Toinen on taidottomien ja varattomien sotamiesten mahdollisuus pärjätä siviilielämässä. Kolmas on juonen kulminaatio: sodanjälkeistä tilannetta hyödyntävät huijaukset. Lisäksi romaanissa käsitellään yhteiskuntaluokkia, perhesuhteita ja riippuvuuksia.

Romaanin keskipisteenä on eriparinen sotilastoverikaksikko, joiden välille kehittyy eriskummallinen ystävyys- ja riippuvuussuhde. Surkea ja säälittävä Albert on lähes raivostuttava ressukka mutta hätääntyneisyydessään todeksi kuvattu. Éduardin sattuman sinetöimä kohtalo puristaa – harvoin on sotavammarunneltua olemusta noin kuvattu. Näiden kahden selviytymistä tai mahdollista katastrofia liimautuu seuraamaan.

Albert ja Éduard eivät olleet koskaan olleet ystäviä, olivatpa vain nähneet siellä täällä, kohdanneet jossain ja tervehtineet toisiaan, ehkä hymyilleet toisilleen kaukaa, ei mitään sen kummempaa. Éduard Péricourt oli ollut Albertille samanlainen asetoveri kuin muutkin, läheinen ja samalla pelottavan vieras. Nyt hän oli arvoitus, täydellinen mysteeri.

Romaanin heikko kohta voisi olla kolmas keskeishenkilö, yksioikoisesti öykkäröivä aatelismies. ”Henri d’Aulnay-Pradelle, joka oli yksinkertainen ja yksitotinen sielu, sai ihmisistä yleensä yliotteen, sillä kaikki älykkäät vastaväitteet törmäsivät hänen moukkamaiseen kaikkivoipaisuuteensa.” Kuitenkin käy niin, että kerronnan vivahteikkuus voittaa minut odottelemaan, että tämä niljake saisi ansionsa mukaan.

Muu henkilöjoukko on alisteinen pääkolmikolle. Myös sivuhenkilöt on hahmoteltu persooniksi. Joillain on ehkä vain muutamia ominaisuuksia, mutta kaikki tyypit värittävät kokonaisuutta. Éduardin perhe valaistaan tarkasti, mutta yksi omaperäisimmistä on varjomainen virkamies Merlin. Nimi ei liene sattumaa.Näkemiin taivaassa

Kerronnassa on muodikasta leikkiä. Nykyisin yhdessä sun toisessa romaanissa kaivellaan kerrontaperinteiden naftaliinista esiin vireä kaikkitietävä kertoja. Tässäkin kertoja hehkuttaa etenkin romaanin alussa tietojaan ja ymmärrystään, mutta valtaosan romaanista hän onneksi malttaa vain tarkkasilmäisesti kertoa järin paljon kommentoimatta. Monesti kerrotun yllä väreilee myös huvittuneisuuden lepatus. Lemaitre luettelee lopuksi nimekkäitä esikuviaan, ja hyvin hän on proosapioneerien vaikutteet sulauttanut omaan ilmaisuunsa.

Tilanteiden ja tunnelmien kuvauksen tehosta pidän. Etenkin henkilöiden kokemukset, tuntemukset ja ajatuskulut kirkastuvat. Kerronta onnistuu venyttämään kiehtovasti aikaa; monesti tulee tunne kuin katsoisi hidastuksia oleellisista kohtauksista siten, että ehtii pysähtyä hetkeen: henkilön ilmeisiin, liikkeisiin ja kokemukseen.

Sekin on kovin muodikasta, että ns. vakavan kirjallisuuden juonijujuna on rikos. Näin on ollut tänä vuonna useassa järkäleessä, esimerkiksi Tiklissä, Valontuojissa, Harry Quepertin tapauksessa sekä romaanissa Kolme sisarta ja yksi kertoja. Ikään kuin jännäritempoon kätkettäisiin se, että kirjalla on muutakin sanottavaa kuin jouheva juoni. Näkemiin taivaassa on erittäin viihdyttävä, mutta siinä on myös muita tasoja. Uskon, että kirjailija haluaa pysäyttää minut nuorten sotauhrien joukkohautojen ääreen, miettimään miljoonia katkenneita ja vammautuneita elämiä. Lisäksi hän ansiokkaasti pakottaa moninaiseen moraalitutkiskeluun.

Hyvä lukija, toivottavasti kiertelyni ja kaarteluni kirjan kanssa ei turhauta sinua. Olen olevinani kaikkitietävä lukija, mutta pihtaava sellainen. Jemmaan kirjan juonen ja jäynät. Siten toivon sinulle samanmoista odottamatonta lukuiloa, jonka itse sain.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Verta Vesiraukassa

Olen odottanut Milla Ollikaisen toista dekkaria, sillä viimevuotisessa esikoisessa, Veripailakoissa, on lupaavasti lappalaista paikallisväriä ja kiinnostava poliisipari. Syksyllä ilmestyneessä Vesiraukassa (Like 2014) poliisimies Vuontisjärvi saa mukavasti tilaa ja yhteispeli työpari Kukkosen kanssa lisäsävyjä. Yllätyksekseni tapaan muitakin tuttuja.

Esikoisromaanin etelän hempukat palaavat niin sanotusti rikospaikalle. Häilyväinen Eerika poikavauvoineen ja iltapäivälehden toimittajakaveri Krisse ovat tietynlaisella toiviomatkalla. Isyysasioissa on sotkua, niin on monella muullakin romaanin henkilöllä, ja tähän teemaan liittyvä mutkikkuus luikertelee kaiken kuvatun alla.

Yksi jutun juuri on Eerikan murjoitusherkkyys. Tyttöjen välinen ystävyys ei ole mitään solidaarista hihkuntaa; etenkin Eerika piehtaroi tuskastumiseen asti pahantahtoisissa aatoksissa. Varsinainen dekkarijuoni kytkeytyy sekin tyttökaveruksiin, paikallisiin teineihin. Naispuolisten henkilöiden ystävyyssuhteet näyttävät olevan enemmän tai vähemmän kaunaisia tai omaa etua ajavia.

Veripailakoista Vesiraukkaan edennyt Ollikainen luvalla sanoen hitusen vesittää yllätyksellisyyttä käyttäen tuttuja, hyväksi havaitsemiaan ratkaisuja. Etenemistapa on kakkososassa samansorttinen kuin esikoisessa: vanhat tapahtumat ponnahtavat nykyisyyteen, ja kun ne aktivoituvat, ruumiita siunaantuu. Rakennekin noudattaa esikoisen viitoittamaa tietä, eli Eerikan haahuilua seurataan siinä kuin poliisityötäkin, lisäksi on menneisyyspoikkeamia surmasyihin. Näkki, Vetehinen ja Vesihiisi on Lappi-versiona Vesiraukka, hukkuneen sielu, ja sen sommittelu tarinan sisään sopii hyvin, vaikka onkin kovin tietoinen juonirinnakkainen.

Sen otsalla oli kultainen uistin. Sen mustat hiukset olivat mudan alla, ne ulottuivat jokaiselle rannalle, ne olivat kiertyneet vesikasvien juurien ympärille. Kun Vesiraukka pitkän unensa päätteeksi nosti päätään, muta pilvehti koko järven mitalta.

Juoni ja teksti etenevät sujuvasti, ja murrepuhe viehättää. Vaikka dekkarissa poukkoillaan monen henkilön parissa, langat pysyvät käsissä, ja lopputuloksena on viihdytysjännäri. Pitkittämätön dekkari sopii pyhäpäivän ratoksi, vaikka näin itsenäisyyspäivänä. Ilahduttavaa on se, että tuoreita, vetävästi kirjoittavia kotimaisia naisdekkarikirjailijoita on useita – muita mainitakseni vaikkapa Kati Hiekkapelto, Veera Vala ja Nina Hurma.
Vesiraukka

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Katseenvangitsijat, hämärtäjät

Arthur Dreufuss on Ryan Goslingin komeampi versio ja Jeanine Foucamprez muistuttaa erehdyttävästi Scarlett Johanssonia. Arthur on ranskalaisen pikkukaupungin parikymppinen automekaanikko, johon hemaiseva markkinointimalli Jeanine iskee silmänsä. Alkaa muutaman päivän yhteiselo Grégoire Delacourtin romaanissa Katseenvangitsijat (suom. Leena Leinonen, WSOY 2014).

Hän oli vihdoin ainutlaatuinen: kukaan ei ollut nähnyt häntä sellaisena ennen Arthur Dreyfussia, ei sellaista kampausta, ei sellaista melkein lapsekasta iloa. Niin kuin monet muutkin miehet sillä hetkellä Arthur Dreyfuss olisi suostunut kuolemaan jos olisi saanut olla kukkakaalivaahdolla täytetty pikkusilakka, jonka tyttö vei täyteläisille, mielettömille huulilleen, työnsi suuhunsa ja otti ulos kiiltävänä kuin elokuvakyynel – no, olihan Woody Allenkin haaveillut olevansa Ursula Andressin sukkahousut.

Romaani edellyttää hyvää julkkiskulttuurituntemusta. Se perustuu jenkkielokuvien ja -sarjojen sekä popmusiikkitähtien nimipudotteluun. Kuvittelen tietäväni, mitä romaanissa haetaan. Monikansalliset fiktiot sekä markkinointi- ja viihdekoneisto ovat zoomanneet ihmiskäsityksen aika pieneksi. Ulkonäkö- ja julkisuuskeskeisyys vaikuttavat suhteeseen muihin ja itseen. Oman elämän ahdingosta karataan julkkisten elämän seuraamiseen ja haaveiluun. On sitten julkkis tai ei, ihminen kuitenkin haluaa tulla nähdyksi itsenään. Jos ei tule rakastetuksi sellaisena kuin on ”oikeasti”, on mennyttä.Katseenvangitsijat

Katseenvangitsijoiden tyylikeinona on satumaisuus antiteesisävyin: henkilöillä on musertavat lapsuuskokemukset, jotka karusti kerrotaan, ja silti nuoruuden joutsenlauluvuorokaudet on kuvattu leffasoftaustyyliin, vaseliinilla tahritun linssin läpi. Kertojaääni on kuin Amelie-elokuvan besservisser-selostaja: hän korostaa, tulkitsee, palailee menneeseen, ennakoi.

Delacourtin aiempi suomennos Onnenkoukkuja on lukuosastoa ”ihan kiva”. Katseenvangitsijat on minun makuuni liian tietoinen itsestään, ja siihen se hukkaa inhimillisen tehonsa. Murhenäytelmästä jää jäljelle hyvä yritys. Myös Luettua, Anna minun lukea enemmän ja Mari A vaikuttavat tekstin edessä hivenen hämmentyneiltä. Luin kirjan kuitenkin loppuun, joten suosittelen romaania traagisista, nopealukuisista suhdetarinoista, populaarikulttuurista ja tyylikikkailusta kiinnostuneille.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pullopostia jännitystarpeeseen

pullopostia92796Jussi Adler-Olsenin kolmas dekkarisuomennos Pullopostia (suom. Gummerus 2014) jatkaa Kööpenhaminan poliisiosasto Q:n tutkimuksia. Skotlantiin ajautunut pullopostiviesti johdattelee setvimään inhaa kiristysmurhaketjua.

Adler-Olsen osaa virkata koukkuketjusilmukoita. Luvut katkeavat tasan niihin paikkoihin, jossa juttu voi kääntyä ihan mihin suuntaa vain. Seuraava luku luonnollisesti siirtyy seuraamaan romaanin muita valokeilassa olevia tyyppejä, ja heidän etenemisensä katkeaa luvun lopussa käänteeseen – ja niin edelleen. Vuorotellen seurataan osasto Q:n, rikollisen, rikollisen vaimon ja uhriperheen tilannetta.

Romaanin tunnelma on kaksijakoinen, vähintään. Jännärikehikkoon kuuluvat vastenmieliset vääryydet ja väkivaltaisuudet. Ne kuvataan melko karusti ja paljaasti. Tulkinnat rikollisen mielenlaadusta ja siihen johtaneista seikoista jäävät lukijalle. Toisella laidalla sätkivät osasto Q:n henkilöt ja toiminta. Sekaan sommitellaan absurdeja tilanteita, sanailuja ja sattumia. Tähän kuvauskolkkaan kytketään komiikkaa, mikä tuntuu vastakkaiselta verrattuna piinaaviin rikos- ja perhetilanteisiin.

Pullopostia käsittelee uskonlahkojen tuhoavia piirteitä. Pelon, alistamisen ja rakkaudettoman rankaisukierteen ilmapiirissä kasvaa murretuista lapsista ääritilanteissa psykopaattisia kostajatappajia. Olen usein todennut, etteivät minua kiinnosta dekkarit, joiden ytimenä on silkka sekopäisyys, mutta on myönnettävä, että Adler-Olsen rakentaa ja perustelee pimeän pääpahiksen aika uskottavasti. Kirjailijaa selvästi kiehtovat suljettujen yhteisöjen sisässä sikiävä pahuus, tässä osassa fanaattiset uskonyhteisöt, Metsästäjät-romaanissa sisäoppilaitoksen finanssieliitti.

Q-sarjan sydän on eittämättä yrmeydessään lutunen ja humoristinen poliisimies Carl Mørk psyyke-, koti- ja lemmenpulmineen. Hänen hahmossaan on ytyä, itseironiaa ja terävyyttä. Carlin toimiston väki alkaa ylittää omalaatuisuudessaan jo kaikki rajat, mutta viihdyttävyysarvon vuoksi sen sallin. Sihteeri Rosa ja hänen sijaisensa Yrsa sekä toimissaan näppärä apuri Assad ovat hämmentävä lisuke Mørkin poliisityölle. Hahmojen arvoituksellisuus, etenkin Assadin salaperäisyys, antaa odottaa tuleviin osiin lisää jutun juuria.

Vaikka Pullopostia-dekkarin johtolankoihin eksyy onnenkantamoisia, ei se mitään. Koetut tragediat jäävät kytemään, yksiselitteistä ei ole oikein mikään. Ja aika velikultia ovat Q-osaston kaverit.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus