Avainsana-arkisto: Mons Kallentoft

Nimesin itselleni jännärimaaliskuun, ja päälukemistoksi valikoitui Mons Kallentoftin vuodenaikasarja. Sydäntalven uhri, Suvisurmat, Syyskalma ja Kevätkuolema -rypäs on ponnisteluja edellyttävä paketti peräjälkeen luettavaksi. Paksujen pokkareiden ennätyspieni fonttikoko saattaa myös vaikuttaa lukutuntemuksiin. Se muodosta, sisällöllisesti Kallentoftin dekkarit osoittautuvat fonttikokoaan vaihtelevammiksi.

Perhe on pahin. Kotona tapahtuva piittaamattomuus ja väkivalta on joka osan rikosvyyhdin alku ja juuri. Kovin ällöttävien tekojen takana on lapsena koettu kaltoinkohtelu, joka sittemmin kohdistuu muihin, usein viattomiin ulkopuolisiin, Syyskalma-osan pahiksen sanoin: ”Väkivallalla voin vallata itseni takaisin.”

Romaaneissa vilahtaa paljon lapsia ja nuoria, ja lähes kaikkien taustalla on perhe, joka ei aseta rajoja tai seuraa nuortensa tekemisiä. Kansankoti näyttää siloisen pinnan alla ankealta, rumalta, välittämisen kadottaneelta. Se ei ole yllätys ruotsalaisia dekkareita lukeneille.

Perhe on kirjoissa myös tärkeä, joskaan ei yksiselitteisellä tavalla. Sarjan päähenkilö ylikonstaapeli Malin Fors kipuilee: hän on kolmenkymppinen töitä paiskiva äiti, joka hoitaa sisäistä levottomuuttaan ryypiskellen, kuntoillen ja sekstaillen. Mikään ei pysy tavallisissa rajoissa, etenkin viinanhimo on raadollisesti kuvattu. Rakkaus teini-ikäiseen tyttäreen on väkevää, mutta sen ilmaiseminen tukkoistuu. Ero tyttären isästä vaivaa yhä. Malinin suhde omiin vanhempiin on erityisen etäinen. Perhesalaisuudella aletaan vihjailla Suvisurmissa, ja Kevätkuolemissa totuus räjähtää. Malinin mielialat ja rikos-caset ovat lähinnä ahdistavia, joten romaanien yleistunnelma on pingottuneen alakuloinen.

Tukahdutettujen tunteiden kieputtamia henkilöitä on Malinin ympärillä useita. Esimerkiksi Malinin työpari Zeke Martinson, rikospaikkatutkija Karin, pomo Karim ja toimittaja Daniel rimpuilevat tunnetiloissa. Lyhyet raapaisut henkilöiden ajatuksiin ja perhe-asioihin avartavat hienosti tyyppejä. Kallentoft osaa kuvata henkilöitään sisältäpäin fyysisyyttä ohittamatta. Kirjojen ihmiskuvassa on epätäydellisyyden ylistystä, siksi ailahtelua ja tempoilua piisaa. Virheitä tulee tehtyä tahtoen ja tahtomattaan rakkauden ja rakkaudettomuuden nimissä.

Linköping on todenoloinen miljöö, ja eri vuodenaikojen vaihtuvat erityispiirteet vaikuttavat kuvaukseen. Talvinen pakkassää ja kesän ennätyshelteet heijastuvat henkilöihin muita asioita kärjistäen, syksyn maatuva maisema voimistaa masentunutta tunnelmaa, ja kevään räikeä valo paljastaa kätkettyjä asioita.

Jääkylmä sade on kietonut Linköpingin sisäänsä.
Onko tuo kaupunki oikeastaan muuta kuin hyönteisten kotelo ihmisten haaveille? Maan viidenneksi suurimman kaupungin asukkaat puskevat vieretysten eteenpäin. He katsovat toisiaan. Tuomitsevat toisiaan. Yrittävät rakastaa toisiaan ennakkoluuloistaan huolimatta. Lingköpingiläset haluavat hyvää, Malin miettii. Mutta kun monien olemassaolo on jatkuvaa huolta työpaikan säilymisestä ja rahojen riittämisestä kuukauden loppuun ja muutamat harvat elävät yltäkylläisyydessä, ei solidaarisuutta ole aina tarpeeksi. Asukkaat elävät rinnatusten, heitä erottavat vain ohuet rajat kartalla. Voit huutaa hulppeasta omakoti-idyllistä jättilähiöihin, huutaa kuluneelta parvekkeelta takaisin. (Syyskalma).

Dekkareiden yhteiskunnallinen näkemys on oleellinen osa juonenkuljetusta, sillä kaikilla ei ole elämässä samoja mahdollisuuksia. Vaikka joka luokalla on enemmän myttyyn menon kuin onnistumisen kokemuksia, rikkaat ovat yksiselitteisesti mätiä öykkäreitä.

Jännitysjuonet kiristyvät kuin jousipyssyn jänne: ne venyvät, venyvät, venyvät – jännitys kasvaa – ja loppuratkaisu singahtaa vauhdilla. Välillä se osuu maaliin, välillä hiemaan napakympin ohi. Suvisurmissa ja Kevätkuolemassa kädet kyllä hikoavat dekkarin loppukiihdytyksessä. Muuten Kallentoft pitkittää tarinoita, mutta se onnistuu olemaan osa viehätystä: rikostutkinta on uskottavasti turhauttavaa sohimista erilaisten vihjeiden suuntaan.

Välillä teksti etenee juohevasti, välillä tyylitellysti. Nykivä, lyhytvirkkeinen tyyli rasittaa, vaikka sillä porataan kerrottavien mieleen. En ole erityisen innostunut kuolleiden sielujen sisäisestä puheesta: uhrit leijuvat tutkimuksia tarkkailevina höpöttävinä haamuina, jotka saavat Malinin kuulemaan ja näkemään tutkinnan aikana oikeita asioita. Kevätkuolemat-osassa aavenäkyily alkaa olla jo jopa kiusallista. Unillakin on vielä lisäksi sanansa sanottavana. Yliluonnollisuus on turhaa, sillä psykologinen ote henkilöihin on kyllin varma.

Kyllä Kallentoft tempaa seuraamaan sekä osasta toiseen jatkuvia keskeishenkilötapahtumia että joka osassa vaihtuvia murhajuonia. Turhan samantapaisesti joka romaani on rakennettu, mutta ymmärrän sen kuuluvan sarjaluonteeseen. Koska neljän vuodenajan paketti oli tanakka lukuannos, pidän pienen tauon ennen romaaneita Viides vuodenaika (WSOY 2014) ja Vesienkelit (WSOY 2015) – mutta jatkan, sillä on pakko selvittää, miten Malinin elämä etenee.
_ _ _
Mons Kallentoft

Sydäntalven uhri (2010/2012), 432 sivua
Suvisurmat (2010/2012), 427 sivua
Syyskalma (2011/2013), 422 sivua
Suomentanut Mirja Huovila
Schildts & Söderströms, Atschi!-pokkarit

Kevätkuolema (2013), 475 sivua
Suomentaneet Arja Gothoni ja Juha Saikkonen
WSOY, Bon-pokkari

Jännitysromaaneja.
Lainasin kirjat kirjastosta.