Avainsana-arkisto: Vallan linnake

Sarjatuijottelijan muistiinpanot huhtikuulta 2022

Olen jokusen kirjan huhtikuussa lukenut, mutta työt, muut puuhat ja viime päivien flunssasairastelu ovat vaikuttaneet lukutahtiin. Olen sen sijaan lepuuttanut päätäni tv-draamoilla. Tähän kohtaan täytyykin siteerata tässä kuussa lukemaani Riika Ala-Harjan romaania Tämä ei ole tv-sarja: ”Sarjat ovat paljon houkuttelevampia, mukaansatempaavampia kuin kirjat.”  Satiiria, ironiaa tai sinnepäin lohkaisu saattaa olla, mutta kyllä sarjat ovat kovia kilpailijoita kirjoille. Esittelen kolme viimeisintä sarjakokemustani.

Vallan linnake – Voima ja kunnia

Vallan linnake on vanha suursuosikkini, ja kyllä jännitti, pitääkö neljäs tuotantokausi (Netflix 2022) tasonsa. Huokaisen helpotuksesta ja kunnioituksesta: on se kova. Nyt on monia ajankohtaisia asioita esillä kuten ympäristöasiat ja suurvaltapolitiikka. Grönlannista löytyy öljyä, ja siitä kiinnostuvat muutkin kuin Tanskan hallitus. USA:n, Kiinan ja Venäjän valtataistelu ei ole ainoa selkkaus, jota Tanskan ulkoministeri Birgitte Nyborg (upea Sidse Babett Knudsen) joutuu ratkomaan.

Käsikirjoitusvelho Adam Price onnistuu rakentamaan joka jaksoon jäntevää draamaa ja sen lisäksi koko kahdeksan jakson kokonaisuuteen kaaren. Ihmettelen toistuvasti, miten sähäkkää voi saada aikaa pienen Pohjoismaan kuvitellusta politiikasta. Sarjalle tuttuun tapaan hallituspolitiikan lisäksi media on mukana lisäämässä sävyjä tuotantokauden tematiikkaan: valta ja vallankäyttö sekä mitä hintaa yksilöt ovat valmiita niistä maksamaan.

Viisikymppisen ministerin vaihdevuodet, yksinäisyys ja sen kompensointi sekä ristiriidat kuvataan läheltä niin, että on vaikea ottaa kuvaus fiktiona. Birgitte on vakuuttava jopa silloin, kun touhu on kääntyä (hieman liioittelen) lady Macbethin tyyliseksi. Uutistoimituksen johtajaksi nimetty Katrin toimii ikään kuin Birgitten rinnakkaishahmona mediatalonäkökulmasta. Mediakentän muutos tulee hyvin esille kummankin somekäyttäytymisessä.

Kerrassaan komeaa rooliosaamista! Ilahdun, kun noin kymmenen vuoden tauon jälkeen samat näyttelijät ovat tutuissa rooleissaan, ja uusina henkilöinä on muista tanskalaisista tv-sarjoista tuttuja näyttelijöitä. Jälkimmäisistä etenkin arktisten alueiden erikoislähettiläs Kierkegaard (Perilliset-sarjasta tuttu) valloitti minut.

Olen erittäin vaikuttunut, miten viimeisessä jaksossa viedään asioita päätökseen ja jätetään ovi auki viidenteen tuotantokauteen – toivon.

Kimppakämppä

Parisen vuotta sitten löysin Yle Areenasta vahingossa australialaissarjan Kimppakämppä. Siinä erinäisten sattumusten jälkeen viisi erilaista ja eri-ikäistä aikuista muuttavat kimppakämppään. Kaikenlaista sattui ja tapahtui. Sattumalta huomasin Areenaan ilmaantuneen toisen tuotantokauden.

Aikamoista ihmissuhdesirkusta sarjassa on, mutta siinä on samalla sympaattista rosoa. Kuvaus on kevyttä mutta myös koskettavaa, sillä elämään kuuluva tunnekirjo saadaan hyvin väritettyä henkilöiden tapahtumiin ja suhteisiin. 

Herkullinen sivuhahmo on kimppakämpän homokirurgin intialaismamma, ja suosikkini varsinaisista kimppailijoista taitaa olla yli viisikymppinen sairaanhoitaja, jonka on vaikea reflektoida suorasukaisten tokaisujensa seurauksia. Viihdyin.

Hotelli Portofino

Tämä onkin vähän vaikeampi pala, sillä en osaa päättää, onko Hotelli Portofino (Yle Areena) aika sietämätön vai viihdyttävän hömppä sohvamatka. Sarja kertoo idyllisen italialaiskaupungin hotellista, jota johtaa köyhtynyt brittiaatelisrouva. Myös hotellivieraat sekä henkilökunta ovat pääosin brittejä.

Sarjaan on ympätty paljon kaikkea: junailtuja naimakauppoja, taidehuijauksia, perheongelmia, salaisuuksia, kiristystä, romansseja ja luokkaeroja. Ensimmäinen maailmansota ja muut menneisyyden kokemukset painavat tunteita. Pelon ilmapiiriä lomatunnelmaan tuo nouseva fasismi.

Italialainen rantakaupunkimaisema on silkkaa silmäkarkkia, samoin ihailemani 1920-luvun puvustus. Näyttelijät ovat kelpo kööriä, mutta henkilökuvaus jää pintaan, joten kokonaisuudesta kehkeytyy puolivillainen. Ahmin sen silti.

2 kommenttia

Kategoria(t): Draama

Tanska-draamat ja kesän lukulista

Harmaat, viileähköt ja tihkuiset kesäillat eivät ole tuottaneet minulle minkäänmoista haittaa. Olen viettänyt ne tanskalaisten draamasarjojen hyvässä seurassa. Ne vetivät seuraansa paisteellakin.

Borgenin (Vallan linnake) olen katsonut keväällä kertaalleen ja nyt suviajanvietteenä toistamiseen. Uusinta vain syvensi ihailuani: käsikirjoitus, casting, näyttelijätyöskentely ja kuvaus ovat huippuluokkaa. Tanskalainen nykypolitiikka tuntuu tutulta ja henkilöt ovat epätäydellisyydessään todenkaltaisia. Tottunutkin fiktion katsoja alkaa epäillä faktan ja fiktion rajoja ja uskoa henkilöiden olevan oikeassa elämässä.

Käsikirjoitus on neropattien työtä. Henkilöt syvenevät, eri puolia pomppaa pintaan ja tapahtumat koukuttavat. Kaikkiaan 20 jaksossa on vain pari keskinkertaista jaksoa, loput ovat tempaavia tutkielmia ihmisistä työn, ihmissuhteiden ja menneisyyden paineissa.

Tv-kierroksella jäi aikanaan Forbrydelsen (Rikos, ensimmäisessä tuotantokausessa 20 jaksoa) näkemättä, mutta englanniksi tekstitettynä tallennuksena se pysäytti näin vehreän kesän keskellä. Sarjassa on aina pimeä, sisätiloissa ei vahingossakaan napsauteta sähkövaloja päälle. Ulkona on joko loskaa tai sataa kaataen. Synkkä on itse rikoskin ja sen vaikutukset uhrin läheisiin ja tutkijajoukkoon.

Rikosvyyhteen kietoutuu kööpenhaminalainen paikallispolitiikka. Rinnakkain kuljetetaan uhriperheen, riksotutkijoiden ja poliitikkojen tilannetta, tunteita ja suhteita. Seurattavia henkilöitä on useita, ja näiden tuomat risteilevät näkökulmat nostavat sarjan reilusti yli keskivertojännäreiden. Nyt on kyse samastuttavista tilanteista ja henkilöistä. Juoni hölkkää mutkitellen; mokomia jaksojen loppukoukkuja olen harvoin kokenut.

Kiehtova henkilö on lähes autistinen tutkija Sarah Lund. Työnarkomaani paneutuu juttuun ja muut elämänaspektit hautautuvat. Lundin ja esimiesten poukkoileva luottamussuhde on välillä päälleliimattua, vaan ei haittaa. Myös opetusviraston pomossa on tenhoavaa karismaa, samoin murtumispisteessä tempolevassa karhumaisessa perheenisässä.

Rikoksen toinen tuotantokausi oli melkoinen mössö. Juoni oli epäuskottava, vaikka henkilöhahmot olivat yhä kiinnostavia. Lund ylsi lähes lisbetsalandermaiseen loppusuoritukseen, ja pomosuhteet rikkoivat kaikki uskottavuuden rajat. Loistavaa ensimmäistä tuotantokautta tämä ei kuitenkaan pysty himmentämään.

Luku- ja tv-draamakesäloma alkaa kääntyä kohti loppuaan. Monia mieleenpainuvia ja vaihtoehtoisia todellisuuksia olen päässyt kohtaamaan ja iloitsemaan niiden tekijöiden kerrontataidoista. Muistini virkistykseksi tallennan kommenttikenttään kesälukulistani; huippulukuhetkistä onkin jo olemassa aiemmin omia blogilurituksia.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Draama, Kirjallisuus