Edellinen kohtaaminen dioraamojen kanssa tapahtui teatterissa. Hararin Sapiens-romaani taipui teatteriksi näyttämölle rakennetuista ihmisen historian dioraamoista. En niitä katsellessani aavistanut, että siitä saan sattuvan aasinsillan romaaniin, jossa käytetään tehokeinona samansorttista elävän elämän pysäyttämistä. Näin tapahtuu Anna-Kaari Hakkaraisen teoksessa Dioraama (Tammi 2019).
”Gustaf Kolthoff opetti poikaansa: Ymmärrätkö poikani? Sinun pitää karsia luontokohtauksista kaikki häiritsevä ja ruma. Dioraamoissa ei ole kyse totuudesta, Gustaf sanoi. Niissä on kyse täydellisen näyttämökuvan rakentamisesta.”
Täydellinen näyttämökuva romaanissa on rakenteilla siten, että siinä osa on todentuntuista: kertoja-Julia on töissä Turun biologisessa museossa, istuu kassalla museon luonto-dioraamojen lumossa. Museoon astuu Karl – ja syttyy sykkivä rakkaus.
Huuman päivistä voisi pysäyttää dioraamoja, toisaalta niissä ei näkoaisti riitä vaan tarvitaan kaikkia aisteja ja vapaata liikettä. Silti kaiken jakamisen päivien ja kerronnan nykypäivien väliin jää 17 vuotta ja Rooma – kunnes pari taas kohtaa. Vai mitenköhän siinä käy?
”Mikä on totta? Kieli on aina kuvitelmaa.”
Dioraaman kieli luo kuvia, joissa toden ja kuvitellun rajoilla ei ole merkitystä. Kieli luo kokemuksia rakastavaisten maailmasta ja Julian maailmasta. Niissä sekä pysähdytään dioraama-asetelmiin että matkustetaan ajassa ja paikassa. Niissä räpistelee kolibreja ja kopistelee kvagga (noin 100 vuotta sitten sukupuuttoon kuollut laji, jokin vuosi sitten uudelleen geenisynnytetty).
Hakkaraisen luomat ajatusketjut risteilevät rajattomasti. Osa romaanin tematiikka on rajat – mutta yhtä paljon alun ja lopun hämärtävä aava ulappa. Rajat ja rajattomuus liittyvät ihmisen kykyyn muistaa, muistella ja oppia uutta. Ja kuvitella. Ne liittyvät myös taiteeseen ja tieteeseen.
”Mieleni vaeltaa menneessä ja tulevassa ja kaikissa mahdollisissa maailmoissa.”
Muistelun ohella romaanissa tutkitaan ja luodaan: jotain uutta on syntymässä. Kertoja puhuttelee jotain. Olkoon hän tai se, oleva tai tuleva.
Ja jo tässä vaiheessa juttuni lukija varmaankin osaa päätellä, että Dioraama ei ole helppo eikä yksiselitteinen romaani. Luonnehdin sitä taiteelliseksi. Hyvässä ja pahassa – jos niin voi sanoa. Hetkittäin hämäryys käy rasittavaksi, valtaosan aikaa nautin teosavaruuden vapaasta leijuvuudesta ja taitavasta kielestä. Paljon on hienoja ja kauniita virkkeitä, aforismityyppisiäkin. Verbaalinautintoa siis.
Kiinnostavaa on se, miten teksti ankkuroituu myös paikkoihin, vaikka paljon liikutaan aistikokemuksissa, mielentiloissa ja mielikuvissa. Turku näyttää tutulta, samoin tarinassa oleellinen turkulaishotelli papukaijoineen (olen yöpynyt siellä). Rooman matka palautuu mieleeni romaanin miljöökuvauksista.
Huomaan, että haluan säilöä romaanin tunnelmia itselläni. Ei Hakkaraisen luomuksesta tohdi tai voi paljon paljastaa, sillä ei se paljasta kaikkineen itseään. Hyvällä tavalla se jää jäytämään. Mieleeni pompahtaa silloin tällöin Ian McEwanin Kaltaiseni koneet, sillä joitain aiheyhteyksiä tavoitan tyylitään kovin erilaista kirjoista.
Anna-Kaari Hakkarainen
Dioraama
Tammi 2019
romaani
319 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.
Muissa blogeissa: Helmi Kekkonen, Kirjaluotsi ja Lumiomena.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 