Ian McEwan: Kaltaiseni koneet

Arvostan suuresti Ian McEwanin tapaa kertoa ihmisyyden sekavasta ytimestä. Sovitus ja Lauantai välkkyvät mielessäni tarinankuljetuksen ja arvopohdintojen timantteina. No, Polte ei minua sytyttänyt, muuten hänen kirjansa ovat tarjonneet vastinetta odotuksiin. Nyt Kaltaiseni koneet (Otava 2019) saa minut taas uskomaan kaunokirjallisuuteen perustavanlaatuisten kysymysten käsittelyssä. Tästä kirjasta pitää paasata pitkästi, ja silti pääsen vain alkuun.

”Ihmisluonto määräytyi kulloistenkin paikallisten olojen mukaan.”

Charles kuluttaa kaikki rahansa heräteostokseen, androidi Aatamiin. Sekä mies että kone rakastuvat yläkerran Mirandaan. Rakkauden ja ihmisyyden lisäksi Kaltaiseni koneet käsittelee yhteiskunnallisia ja poliittisia kysymyksiä.

Romaanissa taustahuminana on poliittinen vallankäyttö ja kansalaisten mielialaan vaikuttaminen. Myös brexit-tyyppistä kumua kuuluu. Tosin tärkeimpinä näen McEwanin romaaneista tutut moraalikysymykset henkilövetoisesti kerrottuina: teot ja niiden seuraukset – se, miten ”periaatteemme vääristyvät emootioimme voimakentässä”.

”Vapaa tahto oli tuhottu, mutta niin sitä vain tunnettiin itsensä vapaaksi.”

Aluksi olen hämmennyksissäni romaanin aikaikkunan avonaisuudesta. Romaani kytketään Falklandin sodan aikaan (1982), mutta silti siinä on tukuttain yksityiskohtia ihan muusta ajasta: tarkistetaan tietoja internetistä, lähetetään tekstiviestejä ja kuvaillaan itseohjuautuvien autojen käyttöä. Ja tietysti sitten tämä tekoälyinen ihmisenkaltainen robotti, Aatami ja 24 lajitoveriaan. Kulmakarvani kohoavat, kun minäkertoja-Charles tapaa Alan Turingin. Tiedän tämän matemaattikko-koodinmurtaja-tietokonekeksijän kuolleen 1950-luvulla.

Kvanttifysiikka ja teknologiset innovaatiot tuntuvat väkevästi romaanissa. Ne myös selittävät minulle edellä mainitsemani selittämättömyydet. Tiede kyseenalaistaa aika-, todellisuus- ja ihmiskäsityksiä, ja niin myös Ian McEwan tekee tavallaan – fiktiona. Fiktiona, joka jo lähtökohtaisesti ei tunne rajoja vaan sallii todella leikkimisen.

Hullaannun McEwanin kerrontaan. Siinä sävyt vaihtuvat, juoni vetää ja yllättää. Kirjan henkilöt inspiroivat pohtimaan ihmisten tekoja, niiden motiiveja ja seurauksia.

”Puutteellista kognitiota, rehellisyyden puutetta, ystävällisyyden ja itseymmärryksen puutetta – -”

Osaa McEwan huvittaakin ja sivaltaa itseironiaa. Huimimpia kohtia romaanissa on Aatamin perehtyminen kirjallisuuden olemukseen: ”Miltei kaikki lukemani maailmakirjallisuus käsittelee ihmisluonnon erilaisia puutteita – puutteita ymmärryksessä, järjenkäytössä, viisaudessa, oikeanlaisessa myötätunnossa.” Tämä tulee Aatamin mukaan korjaantumaan, kun ihmisen ja koneen liitto toteutuu, jolloin on välitön pääsy toistemme mieliin eikä kirjallisuutta tarvita välikappaleeksi. Paitsi:

”Kun pääsemme suoraan toistemme mieliin, emme enää kykene petokseen. Narratiivimme eivät enää ole kertomuksia loputtomista väärinkäsityksistä. Kirjallisuutemme menettävät epäterveen ravintonsa. Täydelliseksi hiottu haiku, olemassa olevien asioiden tyyni, kirkas havainnointi ja ylistäminen sellaisina kuin ne ovat jää ainoaksi tarpeelliseksi kirjallisuuden muodoksi.”

Oi, Aatami! Tunnustan, että Aatamin haiku-harrastus hätkähdyttää, sillä kirjoitan itse ajankuluksi haikuja, ja siksi suhtautuminen niihin huvittaa, riepoo ja pistää nyökkäilemään.

”Kukapa vetäisi vertoja Alan Turingille?”

Jo eläissään myyttinen Turing kasvatetaan romaanissa ylivertaiseksi hahmoksi, kuin yhdistelmäksi itseään, Bill Gatesia (tietotekniikkavaikuttaja-hyväntekijä) ja Linus Thorvaldsia (Linux, kaikille avoin käyttöjärjestelmä). Ei Turing romaanissa usein esiinny, mutta joka kerta näyttäytymiseen sisältyy sanomallinen sisus. Hänet asetetaan edustamaan huipputieteen ja humaaniuden dilemmaa:

”Luomme koneen, jolla on äly ja minätietoisuus, ja sysäämme sen omaan epätäydelliseen maailmaamme.”

Siinä on romaanin kova ydin: jos on ohjelmoitu uskomaan hyvään, rehellisyyteen ja oikeudenmukaisuuteen, ei tätä maailmaa kestä. Näin käy monille androideille. Siis androidit eivät masentumatta kestä maailmantilaa eikä ihmisten käytöstä toisiaan ja maailmaa kohtaan.

Ja sitten tämä: ”tietoisuus on arvoista korkein”. Kaltaiseni koneet käsittelee luonnollisesti androidien ja ihmisen eroavuuksia. Jos koneella on tietoisuus, miten ihminen voi sitä kohdella? Kuin konetta. Samoin kuin kaltaisiaan? Huonosti.

”Emme olleet omien valintojemme herroja.”

Aatamilla on selviytymiskeinonsa toisin kuin muilla androideilla, mutta ei niistä sen enempää, tärkeintä on Aatamin moraali. Ja nyt McEwan leikkii filosofisella peruskysymyksellä: milloin väärä teko on oikeutettu, milloin rehellisyys johtaa pahaan? Kysymys on vakava, oikeastaan kohtalonkysymys.

Minäkertoja-Charles epäonnistuu lähes kaikissa hankkeissaan. Hänet peittoaa kaikissa älyllisissä ja kulttuurisessa osaamisessa androidi-Aatami. Romaanista voi lukea myös maskuliinisuuden kriisiä, koska kone hoitaa miehen hommat paremmin kuin mies. Se sisältää myös yhteiskunnallisen kriisin: miten käy ihmisten tienestien ja tarpeellisuuden, kun koneet hoitavat hommat? Mirandan osuus romaanissa on edustaa rakkautta suuntaan ja toiseen: ystävään, isään, perheettömään lapseen, Charlesiin, myös Aatamiin. Rakkaus on tekoja, paljolti myös sellaisia, joissa hyvä ja paha sekoittuvat.

Nautin, nautin. McEwan asettelee sanojaan hienosti – kiitos myös kääntäjän. Kirjailija ei luennoi tekoälystä eikä tiedeteorioista vaan sulauttaa ne tarinaan niin, että kvanttihaahuilusta ymmärtämätönkin lukija ymmärtää ytimet. Romaani on runsas niin juonellisesti kuin ajatuksellisestikin. No, moraaliasetelma on aika rautalankaisesti väännetty, mutta silti se vie minut vaikuttuneelle sykkyrälle. Lopuksi voimme kaikki pysähtyä Aatamin kysymykseen:

”Minkälaista maailmaa sinä tavoittelet? Kostoa vai laillisuutta?”

– –

Ian McEwan
Kaltaiseni koneet
suomentanut Juhani Lindholm
Otava 2019
romaani
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.