Aihearkisto: Kirjallisuuspohdintoja

Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset

Autofiktio on ollut jonkin aikaa erityisen paljon pinnalla. Tuntuu, että se on nykyisin myös merkittävä markkinointivaltti: teksti on omakohtaista. Tuntuu myös, että myös kirjailijat tuovat entistä herkemmin tosipohjan esille.

Eikö kirjailijan teksti ole aina omakohtaista, vaikka eivät kaikki tekstin tapahtumat olisi oikeasti elettyä? Ja eikö aina elettyyn sotkeudu koettu, ajateltu, kuultu, nähty, kuviteltu ja tunnettu? Jotkut tekstit tietysti ovat suoremmin kirjoittajan elämästä kuin toiset. Lukijana olen vain sitä mieltä, että kirjailija ja kirjan tausta tai tosipohjaisuus ei niinkään vaikuta lukukokemukseeni, vaan ilmaisun ja kerronnan totuudellisuus. Se, että saan fiktiosta tarttumapinnan ja vakuutun tekstistä kaunokirjallisuutena.



Autorunoutta – näin voisi varmaan sanoa Anna Elina Isoaron kokoelmasta Tämänilmaiset (Aviador 2019). Runoudessa tunnetaan keskeislyriikka, runouden minämuotoinen subjektiivisuus, joka pukee sanoiksi runoilijan kokemaa. Isoaron runokirja vaikuttaa omakohtaiselta: kirja kuvaa vastasyntyneen kuoleman vaikutuksia runojen puhujaan ja hänen perheeseensä. Kokoelma on vaikuttava – siinä on nimenomaan kaunokirjallista totuudellisuutta, sanankäytön vaikuttavuutta.

wp-1582360837954.jpg

Kokoelman runoissa on suoruutta. Ei jää fragmentaarisen epäselväksi, mistä on kyse. Vastasyntynyt on kuollut, suremaan jäävät äiti, isä ja isoveli. Perheenjäsenet surevat kukin tavallaan, ja kuoleman lopullisuus vaikuttaa kaikkeen, vaikka elämä jatkuu ympärillä. Äiti sanottaa tilan runoihin. Teemaa ei hiivistellä, jolloin ilmaisu vapautuu ja välittää sellaista, jolle on vaikea löytää sanoja. On kyse niin suurista asioista:

”niin poistut
poistumatta

niin toistun
toistumatta”

Runojen rytmi ja tyyli vaihtelee kokoelman osasta toiseen. Hienoja osioita ovat ne, joihin runon puhuja hakee mallin ikiaikaisesta, lauluista ja saduista. Esimerkiksi Isoaro tekee keskenmenoista runon, joka puetaan Lumikki-sadun asuun. Laulujen ja satujen tausta ikään kuin auttaa ilmaisemaan sen, mikä täytyy. Ne kirpaisevat ja kouraisevat minua, niihin runoilija loihtii puhuttelevia säkeitä, käsittelee teemoja taidolla.

Surussa on lohdun mahdollisuus. Se välittyy myös Isoaron kokoelmasta. Otan sen vastaan lämmön leviten. Kirjan loppua kohti suru raottuu.

”- –
Kirjoitan ne tyyntymään. Painan pari lumpeenlehteä
veden pintaan kuin laastareita laittaisin.
Vähän ne jäävät repsottamaan, nyt kirjoitankin
kuritonta liplatusta, ilonpuuskia, isä opettaa isoveljeä uimaan.

Kaiken olen saanut, on taas kesä.
Ei koskaan enää se kesä.”

– –
Anna Elina Isoaro
Tämänilmaiset
Aviador 2019
runoja
83 sivua.
Sain kirjan kustantajalta Turun kirjamessuilla.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Pauliina Haasjoki: Pääskynen ja lepakko

Mieleni minun tekevi kirjoittaa runojen lukemisesta. Se ei ole helppoa, sillä ei ole yhdenlaista runoa eikä samanpuisia lukijoita.

Olen elämäni aikana lukenut pinnalta helppoja runoja, jotka ovat jääneet pitkään mieltä kaihertamaan. Minulle ei siis kiinnostavan runon mitta ole kryptisyys, vaan runo voi olla myös selkeää kieltä, silti sana-asettelu sisältää monitulkintaisuutta. Se tuottaa nautintoa, sillä silloin runon tunnelma ja ajatukset tuulettavat päätä, eikä se tuuli nopeasti tyynny.

Minulle ovat myös tuttuja runot, joiden yksityiset kuvat, fragmentaariset ja yhteensovittamattomat säkeet resonoivat jotain, jota en kykene sanottamaan. Ne ehkä saavat minut ymmälleen, uppeluksiin tai sumuun, mutta silti ne vaikuttavat siten, että kielikorvani kuulee jotain merkittävää. Iso osa saa jäädä epäselväksi, mutta joukosta poimin säkeitä, jotka erotan selvästi. Haluan kuunnella niitä lisää.

Annan runojen rauhassa tavoittaa eri lukijat eri tavoin. Jo yksi sana kantaa kirjaimissaan eri lukijoille eri konnotaatioita. Minulle ”lepakko” sisältää rapinan lapsuudenkodin makuuhuoneen seinän välissä öinä, jolloin kesän valo oli mennyttä. Tai ”pääskynen” tuo mieleen hurjat syöksyt samaisen lapsuudenkodin ruohikkoisella pihalla ennen matalapainetta ja sankkoja sateita. Jollekin toiselle lukijalle niissä on jotain ihan muita merkityksiä. Tai runoilijalle.

wp-1578638654325.jpg

*

Pauliina Haasjoen Pääskynen ja lepakko (Otava 2009) on ensi lukemalta oma maailmansa, jossa hapuilen unenomaisessa tunnelmassa. Sumuvaloina minulla välkkyy konkreettisia kohtia ja sellaisia säkeitä ja lauseita, joissa on jotain hienoa – kuvia ja mielikuvia, jotka tuntuvat palleassa. Tällaisia:

”- –
Lehmä syö lehmäntatin,
lammas syö lampaankäävän.
Mitä voit ajatella, ajattele sitä.”

Tai sitten runo vie johonkin tilanteeseen ja tilaan, jonka koen omakseni. Ja samalla se notkahduttaa tutun hämmentävään ja kiinnostavaan uuteen kuten säkeet runosta ’Valjaat”:

”Ja sitten pudotus, kuin metsän sammalpohjalle,
tai mielen pohjalle, missä hiljaisin karja laiduntaa.
Ja taas taivaalle, kuin kappale työntäisi kappaletta.
Ja taas maahanpäin, kuin suuren kellon soittaja.”

Ei minun kaikkea tarvitse ymmärtää. Esimerkiksi ”pääskynen” ja ”lepakko” voivat säilyttää eläinominaisuutensa tai sitten ne voivat olla personifikaatioita tai symboleja kahden ihmisen erilaiselle ominaislaadulle. Erityisesti nautin runosta, jossa nämä hahmot laulavat kirkossa: ”Olemisen reuna on teroitettu /olemisesta putoaa läpi”.

Kokoelman viimeinen runo poistaa suojukseni. Runo saa alkunsa Eeva-Liisa Mannerin runositaatista ”Jos onni olisi hyvännäköisissä tilanteissa, maailma säteilisi pois”. Haluan tämän soivan minussa pitkään, esimerkiksi tämän runon osan:

”Sillä jos onni olisi vain rakastettavissa asioissa, maailma säteilisi pois.
Jos ei koskaan löytäisi itseään tienoolta,
jos ei tavoittaisi itseään sieltä missä ajatteli olevansa täysin kadoksissa,
rannalta joka on kuivuneen levän peitossa.
Jos kukaan ei sanoisi hyvää yötä muille kuin rakastamilleen.
Jos kukaan ei rakastaisi sellaista mitä ei ennen rakastanut.”

– –

Pauliina Haasjoki
Pääskynen ja lepakko
Otava 2009
runoja
71 sivua.
Lainasin kirjastosta

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Viestini Ylelle Finlandia-palkintojen jälkeen 2019

Bio Rexissä salillinen kirjaihmisiä hihitti, kun Finlandia-kirjapalkintojen jakotilaisuuden juontaja luki vahingossa tapaa-sanan ”tappaa”, kuunteli palkintokirjojen valitsijoiden vakuutteluja lukemisen ja kirjojen tärkeydestä ja nyökytteli jokaiselle palkinnolle: ansaittu voitto.

Hienoja palkintokirjoja, varmasti. Olen lukenut palkituista vain Pajtim Statovcin Bollan, ja sen palkitseminen on kaikin kriteerein oikein, eikä se vähennä viiden muun ehdokasromaanin tuottamaa lukunautintoa – tai satojen muiden tänä vuonna ilmestyneiden kirjojen. Ihan niin kuin nuortenkirjapalkittu Marisha Rasi-Koskinen sanoi: ”Tarvitaan monenlaisia kirjoja, monenlaisille lukijoille.” Hän lisäsi, että hän kirjoittaa kirjoja heille, jotka lukevat.

Lukijoista on pulaa. En lähde erittelemään lukuisia syitä. Pysähdyn yhteen: kirjan ja lukemisen näkyvyyden ongelmiin mediassa. Enkä lähde erittelemään kirjakritiikkipalstatilan kaventumista. Keskityn tällä kertaa kansanradiotyyppisesti Ylen rooliin.

Maksan Yle-veroa. Saan vastineeksi yhden tv-kirjailijahaastattelun lauantaiaamuisin, joitain kirja-aiheisia juttuja radiossa ja kirjatapahtumataltiointeja. Joku vuosi sitten kirjaohjelmat tv:ssä olivat lähinnä Norjasta ostettuja kirjailijahaastatteluja ja torstaiaamujen kirjavartteja. Se ei minua lohduta, että voin Arenasta veivata samoja ohjelmia vaikka päivittäin. Kysyn: missä ovat parhaaseen katsomisaikaan lähetetyt kirjaohjelmat, joissa esitellään lasten- ja nuortenkirjoja, selkokirjoja ja muita kaikkien genrejen kirjoja?

Maksan Yle-veroa. Siksi oletan, että tilastojen mukaan suomalaisten yksi yleisimmistä harrastuksista näkyisi näyttävästi Ylessä. Jos eivät kirjat näy julkisuudessa eivätkä ohjelmatarjonnassa, ei Yle ole tehnyt osuuttaan #lukuliikkeessä eikä muissa  sivistystavoitteissaan. On kyse arvovalinnasta: jos kirjallisuus on näin vähäisessä roolissa Yle-tarjonnassa, se kertoo siitä, ettei lukemisen, lukutaidon ja kirjallisuuden merkitys ole panostuksen arvoinen.

Maksan Yle-veroa. Oletan, että saan vastineeksi myös kirjallisuusjuttuja. Ei minulla ole erityistä syytä asettaa vastakkain urheilua ja kulttuuria, mutta ehkä esimerkkini konkretisoi ajatuksiani – kärjistän tietoisesti.

Lähes joka uutislähetyksessä on urheilu-uutiset. Niissä selvitetään tuloksia, julkaistaan haastattelupätkiä urheilijoista ja valmentajista, luetellaan NHL- ja Formula-tapahtumia. Miksei joka uutislähetyksessä ole kulttuuriuutisia samoin periaattein kuin uutislähetyksissä mainitaan suomalaisurheilijat sekä tulokset meillä ja maailmalla?

Tällaisia. ”Pajtim Statovci kansainvälisen kirjallisuuspalkinnon jakotilaisuudessa.” ”Laura Lindstedtin romaanille taas uusi käännössopimus.”  ”Antti Tuomaisen dekkari sai Timesin huomion.” ”Saksalaislapset kiittävät Timo Parvelan tarinataitoa.” ”Anna-Kaisa Linna-Ahon esikoisromaani käsittelee uudella tavalla kotirintamaa.” ”Kirsi Ellilän romaani Lepra kertoo voitetun sairauden varjoista.” ”Kersti Juvan Löytöretki suomeen avaa kielen merkitystä.” ”Mariskan runot jatkavat lastenrunoperinnettä.” ”Sanna Karlströmin Alepala-runokokoelma yhdistää arkista kuvastoa lyriikkaan.” ”Selkokielinen äänikirja Minna Canthin Hannasta juhlistaa klassikkokirjailijan 175-merkkivuotta.” ”Kustannustoimittaja kertoo, miten Jussi Nikkilän käsikirjoituksesta syntyi esikoisromaani.” Jne.

Näitä otsikoita ja niistä juttuja riittäisi joka uutislähetykseen ja niistä omiksi ohjelmaideoiksi. Siis jos niin valitaan –  jos kirjallisuudella on se arvo, josta juhlapuheissa todistetaan. Kun kirjat eivät näy julkisuudessa, ne pysyvät näkymättöminä, tavoittamattomina. Silloin ne eivät näy kaikille ihan normaalina ajankäyttövalintana. Se on arvovalinta.

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Maksan Yle-veroa. Hyvä toimitusjohtaja, Merja Ylä-Anttila: saitte valita kaunokirjallisuuden Finlandia-palkinnon. Hyvä valinta! Valitkaa seuraavaksi Yle-tarjontaan kirjallisuus.

20191127_160925_resize_69.jpg

24 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, kirjapalkinnot

Oma saalis haasteessa #kirjaostos

Haastoin huhtikuun lopussa lukijoita ja kirjabloggaajia kertomaan kevään kirjaostoksista (haaste #kirjaostos: tässä). Tänään on koonnin aika, ja tähän juttuun listaan omani.

20190428_083437.jpg

Hankin kirjakaupasta Tiina Lehikoisen runokokoelman Terra Nova (Poesia 2019). Runous on pienlevikkistä kirjallisuutta, joten haluan tukea sitä, samoin osuuskuntatyyppistä kustannustoimintaa.

Marketista ostin Orhan Pamukin uutuussuomennoksen Punatukkainen nainen (suomentanut Tuula Kojo, Tammi 2019). Pidän tärkeänä lukea kirjaa kielialueelta, josta ei paljon käännetä. Toivottavasti laadukasta käännöskirjallisuutta ilmestyy jatkossakin.

Lastenkirjallisuuden myynti on huolestuttavasti laskussa. Ostin vuoden 2017 lasten- ja nuortenkirjallisuuspalkinnon voittaneen kirjan Avain hukassa (S&S 2017), jonka on runoillut ja kuvittanut Sanna Mander.

Olen ostanut lisäksi Fabriikki-kustantamon verkkokaupasta tulevaa Islannin matkaa ajatellen Kätlin Kaldmaan kirjan Islannissa ei ole perhosia (2017). Se ei ole vielä tupsahtanut postiluukusta.

20190530_090639.jpg

Ennen haastetta hankin Sanna Karlströmin runokokoelman Alepala (Otava 2019) ja Miki Liukkosen romaanin Hiljaisuuden mestari (WSOY 2019). Runot ja kokeellisluontoinen proosa ovat sellaisia, joita en verkkokirjoina lue.

Ostoksi lasken myös kirjat, joita luen eKirjoina. Maksan kuukausimaksua BookBeatiin, jossa luen uutuuskirjoja (viimeisin Alan Bradleyn Kuolon kultaiset kiharat). Jonkin verran kuuntelen myös sieltä äänikirjoja (viimeisin Johanna Venhon Ensimmäinen nainen). Siitä minulla ei ole täyttä selvyyttä, mikä osa kuukausimaksusta valuu käyttämieni kirjojen kirjailijoille ja kustantajille.

Joku korsi kekoon on näistä kasautunut, jotta kirjoja ilmestyisi jatkossakin. Joka tapauksessa nautin lukuharrastuksestani, ja siksi ostan muutaman kirjan vuodessa sen lisäksi, että lainaan kirjoja kirjastosta tai saan jokusen arvostelukappaleen.

Haasteeni #kirjasostos
Koontipostaukseni #kirjaostos

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, Dekkari, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani

Koonti: #kirjaostos

Suomalaiset ostivat vuonna 2018 kolme miljoonaa painettua kirjaa vähemmän kuin viisi vuotta aiemmin. Kirjojen ostajien ja ostosten määrä on selvästi vähentynyt. Äänikirjojen suosio on sen sijaan kasvussa. Toisaalta suomalaiset harrastavat lukemista: se on Suomi lukee -tutkimuksen mukaan suosituin vapaa-ajanviettotapa. Huolta herättävät nuorten lukutaidon heikentyminen ja kirjojen hinta. (HS 8.5.3019)

20190428_083437.jpg

Huhtikuun lopussa käynnistin #kirjaostos-haasteen, koska kirjoja ilmestyy vain, jos kirjoja ostetaan, eli niiden tekijät saavat tuloja. Silloin ostettavaa tai kirjastosta lainattavaa on jatkossakin. Näin kirjojen ostaminen pitää yllä suomalaisten suosituinta harrastusta. Ja jos oma kirjahylly on jo täynnä, kirjaostoksen voi kierrättää tutuille tai tuntemattomille.

Haaste on aina vapaaehtoinen, ja jokainen arvioi ostamismahdollisuudet tilanteensa mukaan. Haasteena #kirjaostos ei myöskään aseta vastakkain mitään tai syyllistä ketään.

Mutta kirjojen ostamisesta! Siinä roposia siirtyy kirjallisuuden jatkuvuudelle. Valinnan varaa on! Joten nyt on aika kysyä: mitä kirjoja sinä ostit kevään aikana?

20190526_103741.jpg

Tähän postaukseen kokoan kirjabloggaajien ostosjuttuja ja lukijoiden ostoskommentteja.

Kiitos kirjallisuuden puolesta. Lukemisiin!

29 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Ennen Helsinki Litiä 2019: Cusk ja muuta

Nautin kirjallisuustapahtumasta, jossa saa hissukseen istua pimäessä salissa kuuntelemassa kirjailijahaastatteluja ilman ympäröivää messuhässäkkää. Siksi odotan loppuviikon Helsinki Lit -tapahtumaa 17.–18.5.2019. Ehkä eniten odotan Rachel Cuskin ja Philip Teirin kohtaamista.

Teir on kirjoittanut avioliiton kariutumisesta ja niin myös Cusk. Tyylit ja näkökulmat ovat erilaisia. Olen kirjoittanut Cuskin Siirtymä-romaanista jo aiemmin, tässä siitä pätkä:



Pinnallisesti, kovin pinnallisesti lukien Siirtymä on kavalkadi Fayen satunnaisia kohtaamisia. Samoin kuin Ääriviivoissa minäkertoja dokumentoi ihmisten kertomuksia. Kertoja itse vaikuttaa tarkkailijalta, joka referoi muiden juttuja tai eteen tulleita tilanteita. Ytimen löydän tästä sitaatista:

”- – ja ajattelin, että ihmiset paljastavat itsensä huomioissa, joita tekevät muista.”

Siinä se on. Fayen kertomat huomiot sanottavat osaltaan hänen omaa tilaansa äitinä, naisena ja kirjailijana. Sen lisäksi kertojan kokemukset ja kirjaan tallentuneiden henkilöiden turinat antavat aimon kokemuksen vanhemmuudesta, parisuhteista ja elämänvalinnoista. Etenkin lapset korostuvat, vaikka he näennäisesti jäävät ikään kuin taustaksi. Myös muuta pohdittavaa punkaa, esimerkiksi pahuus.

20190407_104410.jpg



Cuskin Ääriviivatromaania kuvailemaan löysin termin konfabulointi eli jälkikäteinen tarinointi. Päähenkilö jää syrjään, kun ympäröivät äänet ja tarinat täyttävät tilan. Se, mitä kertoja valikoi kerrottavaksi, se kuvaa myös kertojaa.

Helsingin Sanomien (15.5.2019) artikkelissa Cusk kertoo oman avioeron ja sukupuolten roolien tutkimisen vaikutuksesta romaaneihinsa. Kertojaäänen häivyttäminen ja omien elämäntapahtumien liitäminen fiktioon on leimallista. Ehkä tarkoituksellisesti provosoiden Cusk julistaa vain autobiografian ainoaksi taidemuodoksi ja silkan fiktion keinotekoiseksi. Hän ei usko toisten sisäisten maailmojen saavuttamiseen vaan irtiottoon subjektiivisuudesta, sellaiseen kuin romaaniensa päähenkilöön Fayeen, taustakuuntelijaan.

Cuskin ajatukset kiinnostavat siinä kuin hänen kirjansakin, vaikka minä uskon yhä fiktioon ja tarinaan – en ehjiin vaan fiktion vinkeistä tulkiten ja merkityksiä kooten – ja henkilöihin, jotka kantavat tarinaa ja johon heijastelen selityksiä. Kylläpä on mainio mahdollisuus saada kuulla lauantaina lisää kirjallisuuskästiyksistä kirjailijan itse kertomana.

Hatunnosto etukäteen Helsinki Litin ohjelmalle. Tässä vielä luettelo tapahtuman kirjailijoista, joiden teoksia tai teoksen (uuden tai vanhan) olen esiintyviltä kirjailijoilta lukenut ja postannut:

Nina Lykke
Saara Turunen
André Aciman
Joakim Zander
Satu Vasantola
Hassan Blasim
Kaisa Haatanen
Rachel Cusk
Philp Teir
Sjón
Kai Aareleid
Joel Haahtela

20190516_073124.jpg

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut

Minna Canth 175 vuotta

Kun ajattelen kotimaisen kirjallisuuden naisia, Minna Canth on yksi yönaisistani – naisista, jotka inspiroivat, ihastuttavat ja ihmetyttävät aikaansaannoksillaan. Seitsemän lapsen yksihuoltaja, kauppias, mesenaatti, kirjallisen salongin emäntä ja monenlaisten yhdistysten perustajajäsen käänsi aikalaistekstejä, kirjoitti sanomalehtiin, loi ensimmäisiä suomenkielisiä näytelmiä ja proosatekstejä. Häkellyttävää.

20190303_191329.jpg

Ihailtavinta on se, että Canth on inhimillisen ailahteleva ja ristiriitainen. Kirjeissään hän avoimesti purkaa mieltään masennusjaksoja peittelemättä, epävarmuudet ja mielenmuuttamiset näkyvät myös, samoin välittyvät riemukkaat jaksot, jolloin terävyyttä, puhtia ja itsetuntoa riittää.

Canthin tuotanto kaunokirjallisine teoksineen, kirjeineen ja kiistakirjoituksineen on niin runsas, että sieltä saa irroteltua jos jonkinmoista mottoa. Esimerkiksi toisinaan Canth uhosi, ettei välitä muiden mielipiteistä – ja toisaalta välillä lukkiutui kotiin mielensä pahoittaneena. Kuuluisa on esimerkiksi ”Kaikkea muuta kunhan ei vaan puolikuollutta nukkuvaa elämää”, vaikka tylsiä ja matalapaineisia päiviä kirjeiden perusteella Canthillakin oli. Tai se ajatus, jossa hän kuvaa elämää muuttuvaiseksi ja puuttuvaiseksi. Lausahdus toistuu melankolisessa hengessä niin kirjeissä kuin Hanna-romaanissa ja novellissa ”Kauppias Roller”.

Juhlavuosi osoittaa, että Minna Canth puhuttelee. Niin monta erilaista teosta on viime ja tänä vuonna ilmestynyt (ja vielä ilmestyy) häneen liittyen – ja ne kiinnostavat. Voit esimerkiksi klikata blogissani asiasanaa Minna Canth, ja pääset juttuihini mestarin tuotannosta ja näytelmäversioista sekä Canthista kirjoittaneiden tietokirjoista ja lastenkirjoista.



Hetken harkinnan jälkeen julkaisen vaatimattoman henkilökohtaisen 175-merkkipäiväonnittelun. Tanka-runo juhlistakoon sitä, miten kunnioitan Canthin hillitöntä tarmoa yhdistyneenä haurauteen. Se tekee hänestä ylivertaisen esikuvan.

Kaikkea muuta

ynnä puolikuollutta.

Nukuksissakin.

Kaikkiaan muuttuvaista.

On kanttia sanoa.




Minna Canthin juhlavuoden postaukset kerää Yöpöydän kirjat. Haasteessa (13. – 19.3.2019) julkaisin

Jätä kommentti

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Blogistania-ehdokkaani 2018

Kirjabloggaajat äänestävät tänään vuoden 2018 kirjoista. Neljän kategorian tulokset julkistetaan huomenna (ks. Blogistania-esittely). Listaan linkkeineen omat viime vuoden huippuni.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Finlandia

3 pistettä
Olli Jalonen: Taivaanpallo
”Olen lukenut kevääni hienoimman (historiallisen) romaanin, joka puhuttelee minua monella tasolla ja joka avaa sitä, miten ympäristö, aika ja asema rajaavat meitä. Aluksi minun on vaikea päästä kielen rytmiin mukaan, mutta kun sen saavutan, se siirtyy verenkiertooni.”

2 pistettä
Minna Rytisalo: Rouva C
”Rouva C. vetoaa minuun sisällön, kerronnan ja kielen keinoin. Teksti tehoaa heti alkuunsa, kun haparoiva pari löytää toisistaan vastakappaleensa – ja tiedän liiton päättyvän varhain aviomiehen kuolemaan; tiedän Minnan leskeksi, joka synnyttää seitsemännen lapsen miehen kuoleman jälkeen. Tietoisuus avio-onnen rajallisuudesta virittää oitis tunnetaajuudet. Ja vielä tämä: Että kirja voi päättyä siihen, kun kaikki kirjallisuushistoriaan präntätty vasta alkaa. Mikä oivallus!”

1 piste
Peter Sandström: Äiti marraskuu
”Kirja merkitsee minulle silkkaa kaunokirjallisuutta, joka on samaan aikaan kirkasta ja sameaa: selkeän arkipäiväistä ja arvoituksellisen yllättävää. Olen aiemmin luonnehtinut Sandströmin tyyliä sakeaksi, enkä osuvampaa tämän uuden kirjan ilmaisutavalle keksi.”

Pisteet kerää blogi Tuntematon lukija.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Globalia

3 pistettä
Johannes Anyuru: He hukkuvat äitiensä kyyneliin
”Anyurun käsittelytavan omaperäisyys kääntää uutisaiheet kaunokirjallisuudeksi, jossa on jotain odottamatonta, käsittämätöntä ja vavisuttavaa.”

2 pistettä
Rachel Cusk: Ääriviivat
”Kerronta, kieli ja tunnelma kietoutuvat hienosti toisiinsa. Romaanin henkilöt kulkevat ohi, niin ihmiset ohittuvat, mutta sellaisiahan ihmiset ovat. Ja aina voi kulkea myös itsensä ohi.”

1 piste
Melba Escobar: Kauneussalonki
”Escobarin romaani osoittautuu todella purevaksi sekä kerronnan että yhteiskuntanäkemyksen kannalta. Dekkarin piikkiin menee se, että romaanissa tapahtuu nuoren tytön murha, mutta mitään perinteistä jännitystä lukijan on turha odottaa. Ainakin minä sain lukijana kirjasta paljon odotuksiani enemmän.”

Pisteet kerää blogi Kirjamies.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Kuopus

3 pistettä
Maria Turtschaninoff: Maresin voima
”Maria Turtschaninoff on luonut mielikuvitushistoriaan lumoavan fantasiamaailman, jossa uskomukset, ympäristö ja henkilöt välittyvät elävästi. Teossarjaa luonnehtisin feministiseksi fantasiakirjallisuudeksi, voi sen sijoittaa myös YA-kirjallisuuteen, mutten näe lukijalle yläikärajaa.”

2 pistettä
Satu Leisko: Unohtunut kansa
”Osa osalta Leisko saa fantasiaosuuden tuntumaan luontevalta. Nyt Harsomaan ilkeiden ja alistuvien olentojen asetelma on selkeästi rajattu muutamaan outoon otusheimoon, ja se palvelee kirjan teemoja. Tärkeitä asioita ovat oman arvon ymmärtäminen, itseensä uskominen ja uskaltaminen.”

1 piste
Leena Virtanen & Sanna Pelliccioni: Minna Canthin uskomaton elämä ja vaikuttavat teot
”Rakenteellisesti kuvakirjan tarina pomppii yhdenpäivän kehyskertomuksesta historiafaktoihin ja yhteiskuntaolojen kuvailuun, mukana on sitaatteja Minnalta ja Minnasta. Näin kirjan lukija pääsee asemoimaan päähenkilön aikaan ja paikkaan. Ihan lopussa on vielä muutamia faktoja ja kakkuresepti.”

Pisteet kerää blogi Yöpöydän kirjat.

blogistanian_kaikki_2018_vaaka.jpg

Blogistania Tieto

3 pistettä
Mia Kankimäki: Naiset joita ajattelen öisin
”Ilahdun ajatuksesta, että kertoja ajattelee rakenteen jazzin kaltaiseksi. Tosiaan tekstistä toisinaan törähtää totuuden torvi, rymisee ravisteleva rumpu tai soi sopusointuinen sävel. Kirjassa on omakohtaista elämäntilannepohdintaa ja painostavia kirjankirjoitustuskan vuodatuksia. On matkakuvauksia safareilta tadegallerioihin, taideresidensseistä Atlantin rannoille. Luen maisemista, ruuista, ruumiintuntemuksista, elämyksistä, ystävistä, tuttavuuksista. Kertojan soolo-osuudet siirtyvät välillä yönaisten elämäkerroiksi, joita kertoja vapaasti kommentoi. Hän eläytyy ja tekee tulkintoja. Tekstin äänimassasta erottaa riitasointuja: ei kaikki naisfiilistely ole vain hymistelyä. Paljon on nautinnollista eri instrumenttien yhteissoittoa, jossa sulautuvat vuosisadat, kulttuurit ja kertojan tulkinnat.”

2 pistettä
Teemu Keskisarja: Saapasnahka-torni
”Keskisarjan kirjoitustyylin vallattomuus yhdistää entisajan ilmaisutapaa moderniin, ja näin syntyy hykerryttävää tekstiä.”

1 piste
Helena Ruuska: Hugo Simberg
”Kirjasta välittyy tunne-elämältään ailahtelevan symbolistin vaiheet siten, että elämäntapahtumat ja taideteosten synty kulkevat rinnan.”

Pisteet kerää blogi Hannan kirjokansi.

20190223_093619.jpg

26 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Dekkari, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Listaus, Romaani, Tietokirja

Jatkot – Turun kirjamessut 2018

Pari viikkoa sitten vietin etkoja, nyt on jatkojen aika – eli messut ovat osaltani ohi. Kirjakivaa todella riitti monen viikon edestä. Koostan kokemastani tunnelmat tiivistetyn kuvakavalkadin keinoin.

Ohjelmapäällikkö Seppo Puttonen kiteytti messujen puolivälissä, että Viro-teema on näkynyt hyvin ja ilahduttanut monia, lisäksi luonnonsuojeluaihe on kerännyt kiitosta, sillä esimerkiksi Itämeren tilasta käydyt keskustelut ovat vetäneet väkeä ja jaossa ollut ”Istuta kirja” -puusiemenpussi on kiinnostanut.

Heli Laaksonen: Ykköne
– Mun osastol o välil vartin viro kiele kurssei.

20181005_100551.jpg

Tuija Hannula, Sanna-Leena Knuuttila, Jasu Rinneoja ja minä sekä haastattelija Eliisa Uotila: Selkokirjapaneeli
– Selkokirja voi sisäänheittää kirjallisuuteen, siksi selkokirjat kuuluvat kaikille.

FB_IMG_1538729914816.jpg

Satu Koskimies ja Vilja-Tuulia Huotarinen: Emilia Kent
– Lähetimme Rouva Kent -tiedostoa toisillemme meilinä. Teimme väliin lisäkertomuksia emmekä edenneet järjestyksessä vaan teimme tekstiä kuin palmikkoa. Emme enää muista, kumpi on kirjoittanut mitäkin.

20181005_124857.jpg

Tuija Takala: Lauralle oikea
– Vaikka selkokirja on helppo lukea, se voi sisältää eri tasoja erilaisille lukijoille. (selfie haastattelijoiden kanssa)

20181007_101449.jpg

Siiri Enoranta, Magdalena Hai ja Siri Kolu: Seksiä, Röh
– Meidän kirjailijoiden tehtävä on tuoda esille kirjoissamme, että seksuaalisuutta on monenlaista.

20181005_142211.jpg

Lauri Seutu, Markku Kesti, Tuomas Aitonurmi, Juha Itkonen ja Ville Vaarne: Lukevien miesten paneeli
– Nyt kaikki miehet malliksi: näkykää tuolla ympäriinsä niin, että lukekaa ja hymyilkää samalla.

20181005_144054.jpg

Minna Rytisalo: Rouva C. Kirjanlukuilta Pienessä kirjapuodissa
”Kaiken toistuessa tuntui siltä että sitä jatkuu ikuisesti ja elämän keskikohta taitaa vain mennä ohi, kerta kaikkiaan se hetki jolloin pitäisi pysähtyä tajuamaan, että tässä se on, kaikki se mitä olen odottanut ja aina halunnut, ja tämän jälkeen se ei koskaan palaa, – – .”

Nyrok Dolls (mm. vokalistit Mauri Kunnas ja Silja Sillanpää, kitaristi Kjell Westö, basisti Pekka Seppänen)
– Soittakaa Paranoid!

20181005_213419.jpg

Sirpa Kähkönen, Li Andesson, Kari Mäkinen ja Kari J. Kettula: Romaani ja rakkaus
– Rakkaus rikkoo konventioita.
Keskustelijoiden esimerkkikirjat:
Jelena Tšisovan romaani Naisten aika (Sirpa Kähkönen)
Paavo Rintalan näytelmä Pitkä matka Veronaan (Kari Mäkinen)
Märta Tikkasen runoelma Vuosisadan rakkaustarina (Li Andersson)

20181006_105604.jpg

Maria Tutschaninoff: Maresin voima
– Jokaisessa kirjassani on monta lankaa, josta voisin vetää uuteen tarinaan.

20181006_112619.jpg

Olli Jalonen: Taivaanpallo
– Kirjoissa on yleensä erilaisia puolia, joten voi sanoa, että kirjassani on ainakin pieni seikkailu. Matkustin 1980-luvulla Sant Helenalle ja siellä tapahtui sellaista kuin lapsuudeessa, jotain kertautumatonta ja hienoa, ja jo sillä matkalla innostuin Halleysta, joka teki monipuolisesti kaikkea tieteen alalla 1600-luvulla.

20181006_141727.jpg

Elina Knihtilä, Jouko Jokinen, Minna Rytisalo ja Jenni Haukio: Mitä Minna tekisi?
– Ehkä Minna Canth olisi nyt anarkisti, joka tubettaisi epäkohdista.

20181006_130955.jpg

Pajtim Statovici, Tuomas Aitonurmi, Kirsi Hietanen, Arja Korhonen, Jonna Tapanainen ja minä, vetäjänä Airi Vilhunen: Rakkautta kirjoihin vai maksettua markkinointia?
– Kirjabloggaaminen on harrastus, jossa on vapaus kirjoittaa kirjasta niin kuin haluaa ja vinkata omasta mielestä hyviä kirjoja.

Kiitos Turku!

Erityiskiitos Tarinan taika -osaston osaaville haastattelijanuorille – kuuntelin monta taitavaa lähetymistä luettuihin kirjoihin!

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjailijatapaaminen, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Kirjamessut, Kulttuurimatkailu, Selkokirja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Klaaran päivän selkokirjahaaste: koonti 12.8.2018

Maaliskuisena naistenpäivänä 2018 haastoin kirjabloggaajat ja kirjojen lukijat kommentoimaan selkokirjoista (haasteohjeet tässä). Muutama ilmoittautui etukäteen. Tämä koontipostaus kerää osallistuneiden blogilinkkejä ja kommentteja.

selkokirjahaaste2018

Sellainen hytinä minulla on, ettei osallistuminen ole valtaisan vilkasta – ja juuri siksi haasteen viritin ja aion lanseerata sen taas ensi keväänä. Tietoa ja kokemusta selkokirjoista on yhä rajallisesti, mutta sitä tarvitaan lisää ja jostain pitää aloittaa. Moni taitaa ajatella selkokirjallisuuden ehkä olevan jotenkin toissijaista, jotenkin vajavaista ja vain erityisryhmille. Ei. Selkokirjojen tarve lisääntyy koko ajan ja tarjonta monipuolistuu. Valtamedia vaikenee selkokirjoista, mutta minä siis ainakin pidän niistä ääntä – toivottavasti muut myös.

Ilman muuta revittelyrajoitteita on, sillä selkotekstin pitää olla sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan helpompaa kuin yleiskieli – eli kerronnallisesti tai ilmaisullisesti ei voi rajattomasti irrotella, helppous on päämäärä. Selkotekstin kirjoittajan ja lukijan pitää hyväksyä kielelliset ja taitolliset selkoperiaattet. Se ei estä kieli- tai kirjaelämystä, jota kaipaavat monet, joille yleiskieli tuntuu liian vaikealta.

Esimerkiksi YLE on uutisoinut (Lukutaidon rapautuminen… 17.8.2017), miten monet nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyttä novellia ja miten kaunokirjallisuuden lukemishaluttomuus vaikuttaa tekstitaitoihin. Siksi on selkokirjoja, keinoja päästä kauno- ja tietokirjallisuuden makuun. Viikko sitten tilaisuudessa, jossa läsnä oli yli 200 äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, jotkut opettajat ihmettelivät selkokirjaesittelypöydän vieressä, mihin ihmeeseen he tarvitsevat selkokirjoja. No nimenomaan ihmeeseen: niitä tarvitaan esimerkiksi jokapäiväiseen työhön kielen ja kirjallisuuden opettamisessa juuri siitä syystä, että niin opettajien kuin kotijoukkojenkin tehtävänä on kannustaa kirjallisuuden kimppuun – elämyksiin, kokemuksiin, joita vain kirjallisuus voi tuottaa. Eikä selkokirja ole vain kouluikäisten tai nuorten asia, sillä kuka tahansa kirjan pariin kaipaava voi hyötyä selkotekstistä, jos pitkä, vaikea teksti ei tunnu kutsuvalta. Joka lajia joka ikäluokalle löytyy.

Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

20180811_183717.jpg

Olen itse julkaissut jutut Klaaran päivän selkokirjahaasteen aikana seuraavista kirjoista, seuraavista syistä:

Satu Leisko: Tulin Suomeen – Selkokirjoissa on tarjolla erilaisia tietokirjoja koiranhoidosta avaruuden ilmiöihin, ja Leiskon kirja on tervetullut haastattelukirja kotoutuneista maahanmuuttajista. Selkokirjojen joukossa on paljon alun perin selkokielelle kirjoitettuja kirjoja, niin tieto- kuin kaunopuolellakin.

Nopolat: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä kirjoista, ja sopivia selkokirjoja on tarjolla lapsista vanhuksiin. Hyvä, että lukemaan harjoitteleville lapsille on myös selkokirjoja kuten Heinähattu-kirja.

Miika Nousiainen: Juurihoito (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Myös uudehkoja kirjoja selkoistetaan kaikista genreistä. Paljon on ilmestynyt dekkareita ja perusromaaneita selkomukautuksina. Tänä syksynä on Juurihoidon vuoro. Esimerkiksi nuorten tai aikuisten opetusryhmässä joku lukee alkuperäisen, joku selkomukautuksen – kaikki saavat samasta kirjasta kokemuksen.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot – Hienoa, että kirjailija itse mukauttaa kirjansa selkokielelle. Taas on mahdollista toisen lukijan lukea alkuperäinen, toisen mukautus. Nuortenkirjoissa tyypillistä on ongelmakeskeisyys, tai pikemminkin ratkaisu- ja rohkaisukeskeisyys. Siitä tämä kirja on hyvä esimerkki.

Pertti Rajala: Kalevanpoika – Monia klassikoita meiltä ja muualta on mukautettu selkokielisiksi. Kalevanpoika on hyvä esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöä tai kokemusta toisen kulttuurin merkkiteoksesta voi selkoteksti välittää saavutettavalla tavalla.

Olen haasteeseen osallistunut myös siten, että minulta on haasteen aikana ilmestynyt selkokielisiä kirjoja: novellikokoelma Hyvä päivä ja romaani Lauralle oikea. Ja koska selkokirjoina voi lukea eri kaunokirjallisuuden lajeja, muistutan, että viime vuosina runojakin on ilmestynyt, ihan itse tein: Kierrän vuoden ja Onnen asioita.

Vuosien varrella kertyneet selkokirjapostaukseni löydät blogistani asiasanan Selkokirja avulla. Taidan olla bloggaajista vilkkain selkokirjapostaaja.

Selkokirjojen lukeminen ei haasteeseen pääty. Minä odotan syksyltä ainakin Tapani Baggen nuortenkirjaa  ja Sanna-Leena Knuutilan uutta päiväkirjaromaania sota-ajalta. Ja monia muita.

Avarra kirjallisuuskäsitystäsi – lue ja vinkkaa selkokirjoista!

Kommentteihin toivottavasti kertyy muiden lukijoiden selkokirjakokemuksia.

15 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

4 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

3 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot