Aihearkisto: Kirjallisuuspohdintoja

Juhani Ahvenjärvi: Maitovalas vatsa täynnä mandariineja

Jos minä saisin päättää, tämän kokoelman nimi olisi ”Järviveden tuoksu autossa”. Joku muu on päättänyt otsikon Juhani Ahvenjärven kokoelmaan Maitovalas täynnä mandariineja (Teos 2018). Tarkoitan sitä, että kokoelma pääosin asettuu lähinnä kotoiseen, ei eksoottisiin hedelmämeriin. En juutu tähän, matkaan itse runoihin.

20180901_224733.jpg

Kaikki kunnia runoille, joiden sisäinen maailma avautuu vain harvoille, kokoelmille, jotka uudistavat kieltä niin, että tulkintaväljyyden mitta on avaruus tai runon puhujan sisäisen maailman aukeamaton arvoitus. Sellaista tarvitaan, lisäksi tarvitaan Ahvenjärven runoutta, joka karsittu sanonta tarjoaa elämyksiä: runo linkittyy tuttuuteen uudella tavalla, ja sitten se laajentaa ymmärrykseni.

Miellyn kokoelmaan, jonka runot ovat lyhyitä, niissä on suora sanajärjestys ja pelkistyksen tuntu, joka ei rajaudu yksiselitteisyyteen. Poimin kolme esimerkkiä.

  1. Havainto voi olla paikallinen, kokemus on universaali, tunne on jaettavissa.

Aurinko kapuaa tahmeitten lehmusten taa. /
Tihkusateet poimuilevat pitkin Pispalaa. /
Punaisten kattojen seassa vihreät katot”

  1. Kun runossa on leikkiä, jota ei ehkä tajua, mutta huvittaahan se, kun hyvin kielellä pelataan.

CORTINA

”Hiihtohissin moottori surisee hillitysti. /
Kuusien takaa kuuluu muminaa /
ja retoromaanista rupattelua. /

Cortina on kohtelias sana, /
kiuas on kissojen aurinko.”

  1. Kun runo välittää mahdottoman, ihmeen, jonka vain luonto voi synnyttää.

”Harso harjulla enteilee aikaista kesää. /
Olenko muistanut istuttaa kanelitangot?”

Olen heikkona luontorunoihin, ja Ahvenjärven kokoelmassa on kiitettävästi etenkin kevään heräämisen runoja, jotka tuntuvat ajankohtaisilta, vaikka luen niitä syksyn alkaessa. Sellaista on kiinnostava runous, häivyttää todellisen ajan ja paikan. Ja vielä: runokielen ja -kuvien napakkuus vetoaa minuun.


En malta olla mainitsematta tätä. Tein kirjastovarauksen Maitovalas vatsa täynnä mandariineja -kokoelmasta Helsingin Sanomien kirja-arvioinnin vuoksi. Silmäilin sen ja kiinnostus heräsi. En ehkä ilman valtalehtijuttua tietäisi Ahvenjärven runojen olemassaolosta. (Kyllä: myös kirjablogivirran voimin tuntematonta nousee lukupintaan, mutta se on toinen tarina.)

Suren kirjakritiikkien vähyyttä valtamediassa. Jos esimerkiksi HS-kulttuurisivujen yhden nelisivuisen iskelmätähtijutun (vaikkapa HS 1.9.2018) pituus olisi neljän sivun (minulla ei ole mitään iskelmäjuttua vastaan) sijasta kaksi, niille kahdelle sivulle mahtuisi jopa kahdeksan uutuuskirjajuttua proosasta, esseistä, runoista ja selkokirjoista. Se poikisi kiinnostuneita lukijoita kirjoille, jotka ovat olemassa ja jotka ovat monelle lukijalle olemassa vain, jos ne näkyvät valtamediassa. Ei mulla muuta. Paitsi tämä Ahvenjärven runon pätkä:

– –
”Marginaalit pysyvät ennallaan, /
laajoina, jos niihin ei kirjoiteta.”
– –

– –
Juhani Ahvenjärvi
Maitovalas vatsa täynnä mandariineja
Teos 2018
runoja
46 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

6 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Runomaraton 2018 Lavaklubilla

Elokuinen runokuu on kääntymässä loppuaan kohti. Olen viettänyt sitä pääosin hiljakseen, itsekseni kuten yleensäkin, runoja lueskellen, ehkä jonkun säkeen itse rustaten. Oli siis aika astua kotisohvan mukavuusalueelta runokatsomoon.

Kansallisteatterin Lavaklubilla 24.8.2018 runojaan luki 15 runoilijaa Runomaratonissa. Ilta oli napakasti organisoitu: illan juontajat Laura Lindsted ja Sinikka Vuola puhuivat jokaisen sisään lyhyesti esitellen ja esittäen yhden kysymyksen. Sitten estradi kuului runoilijalle, joka sai yleisön keskittyneen huomion. Kullakin runoilijalla oli aikaa 7 minuuttia esittää valitsemansa runot.

20180825_090533.jpg

Juontajat Sinikka Vuola ja Laura Lindstedt

Jotkut runoilijat saivat luentaansa rytmiä, syväsävyä, hypnoottisuutta kuten Tuija Välipakka ja Susinukke Kosola. Toiset runoilijat vakuuttivat aidolla läsnäolollaan tai luonnollisella runopuhunnalla kuten Helena SinervoArto LappiSaila Susiluoto ja Olli Sinivaara. En mainitse kaikkia, mutta jokaista kuuntelin kiinnostuneena. (Ja muista syistä lähdin ennen viiden viimeisen esiintyjän osuutta.)

Kuvissa: ylhäällä vasemmalla Olli Sinivaara (sain viimein hankittua omaksi hienon, uusimman kokoelman Purkautuva satama ja siihen omistuskirjoituksen), ylhäällä oikealla Saila Susiluoto ja elämyksellinen Metropolis, alhaalla Susinukke Kosola ja alkuperäinen käsinkirjoitettu Varisto.



Tiedän lavarunouden nousseen viime vuosina jonkinlaiseksi ilmiöksi. Nyt omin silmin yhden keikan kokeneena, en ihmettele sitä. Pölyt pyyhitään entisaikaisesta lausuntamielikuvasta, kun runoilija tulee itse tekstinsä kanssa esille, eteen. Pidän sitä rohkeana, jopa vaativana tekona: tekijä jakaa sanansa kanssani autenttisesti, ainutkertaisessa tilanteessa. Yhtäkkiä intiimi runous on jaettavissa joukolla, silti yksilöllisenä kokemuksena.

Minulle runon lukeminen on intiimiä. Vetäydyn kirjan kanssa kaksin. Sanojen synnyttäjä on näkymätön, henkilöllisyyttä vailla, sillä näkyvillä ovat vain sanat, joiden kanssa pariudun tai en, riippuu runojen kolahtavuudesta. Tarvitsen tekstille aikaa, tarvitsen tekstin visuaalisuuden, sillä sakea sanottava vaatii edestakaista lukemista, sivujen selaamista, sanoihin palaamista. Siksi eKirja ei sovi minulle runoformaatiksi (ks. postaukseni), vaan perinteinen kirjamuoto palvelee runoja parhaiten.

Sopiiko sitten lavarunous? Yhden kokemuksen perusteella: kyllä. Mutta on sillä ehtonsa. Runouden merkitystiheyden vuoksi en juurikaan saanut otetta minulle vieraisiin runoihin, mutta tutut tunnistin ja ne saivat jotain uutta ympärilleen kuultuna ja nähtynä. Yhä edelleen uskon olevani ilman muuta runokirjalukija, mutta lavarunous on kulttuurielämys, jossa vaikuttavinta on tekijän läsnäolo, vakuuttava välitystehtävä. Onhan se kiinnostavaa, miten runo elää runoilijassa, ja minä pääsen näkemään sen.

– –

Ks. Runomaratonin runoilijoiden esittelyt illan ohjelmassa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot, Tapahtuma

Klaaran päivän selkokirjahaaste: koonti 12.8.2018

Maaliskuisena naistenpäivänä 2018 haastoin kirjabloggaajat ja kirjojen lukijat kommentoimaan selkokirjoista (haasteohjeet tässä). Muutama ilmoittautui etukäteen. Tämä koontipostaus kerää osallistuneiden blogilinkkejä ja kommentteja.

selkokirjahaaste2018

Sellainen hytinä minulla on, ettei osallistuminen ole valtaisan vilkasta – ja juuri siksi haasteen viritin ja aion lanseerata sen taas ensi keväänä. Tietoa ja kokemusta selkokirjoista on yhä rajallisesti, mutta sitä tarvitaan lisää ja jostain pitää aloittaa. Moni taitaa ajatella selkokirjallisuuden ehkä olevan jotenkin toissijaista, jotenkin vajavaista ja vain erityisryhmille. Ei. Selkokirjojen tarve lisääntyy koko ajan ja tarjonta monipuolistuu. Valtamedia vaikenee selkokirjoista, mutta minä siis ainakin pidän niistä ääntä – toivottavasti muut myös.

Ilman muuta revittelyrajoitteita on, sillä selkotekstin pitää olla sisällöltään, sanastoltaan ja rakenteeltaan helpompaa kuin yleiskieli – eli kerronnallisesti tai ilmaisullisesti ei voi rajattomasti irrotella, helppous on päämäärä. Selkotekstin kirjoittajan ja lukijan pitää hyväksyä kielelliset ja taitolliset selkoperiaattet. Se ei estä kieli- tai kirjaelämystä, jota kaipaavat monet, joille yleiskieli tuntuu liian vaikealta.

Esimerkiksi YLE on uutisoinut (Lukutaidon rapautuminen… 17.8.2017), miten monet nuoret eivät jaksa lukea edes lyhyttä novellia ja miten kaunokirjallisuuden lukemishaluttomuus vaikuttaa tekstitaitoihin. Siksi on selkokirjoja, keinoja päästä kauno- ja tietokirjallisuuden makuun. Viikko sitten tilaisuudessa, jossa läsnä oli yli 200 äidinkielen ja kirjallisuuden opettajaa, jotkut opettajat ihmettelivät selkokirjaesittelypöydän vieressä, mihin ihmeeseen he tarvitsevat selkokirjoja. No nimenomaan ihmeeseen: niitä tarvitaan esimerkiksi jokapäiväiseen työhön kielen ja kirjallisuuden opettamisessa juuri siitä syystä, että niin opettajien kuin kotijoukkojenkin tehtävänä on kannustaa kirjallisuuden kimppuun – elämyksiin, kokemuksiin, joita vain kirjallisuus voi tuottaa. Eikä selkokirja ole vain kouluikäisten tai nuorten asia, sillä kuka tahansa kirjan pariin kaipaava voi hyötyä selkotekstistä, jos pitkä, vaikea teksti ei tunnu kutsuvalta. Joka lajia joka ikäluokalle löytyy.

Tietoa ja vinkkejä selkokirjoista löydät esimerkiksi

Selkokirjaesitteestä
Selkokirjatietokannasta
Selkokeskuksen sivuilta.

20180811_183717.jpg

Olen itse julkaissut jutut Klaaran päivän selkokirjahaasteen aikana seuraavista kirjoista, seuraavista syistä:

Satu Leisko: Tulin Suomeen – Selkokirjoissa on tarjolla erilaisia tietokirjoja koiranhoidosta avaruuden ilmiöihin, ja Leiskon kirja on tervetullut haastattelukirja kotoutuneista maahanmuuttajista. Selkokirjojen joukossa on paljon alun perin selkokielelle kirjoitettuja kirjoja, niin tieto- kuin kaunopuolellakin.

Nopolat: Heinähattu, Vilttitossu ja ärhäkkä koululainen (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Selkokirjoja mukautetaan jo ilmestyneistä kirjoista, ja sopivia selkokirjoja on tarjolla lapsista vanhuksiin. Hyvä, että lukemaan harjoitteleville lapsille on myös selkokirjoja kuten Heinähattu-kirja.

Miika Nousiainen: Juurihoito (mukauttaja Hanna Männikkölahti) – Myös uudehkoja kirjoja selkoistetaan kaikista genreistä. Paljon on ilmestynyt dekkareita ja perusromaaneita selkomukautuksina. Tänä syksynä on Juurihoidon vuoro. Esimerkiksi nuorten tai aikuisten opetusryhmässä joku lukee alkuperäisen, joku selkomukautuksen – kaikki saavat samasta kirjasta kokemuksen.

Marja-Leena Tiainen: Hiekalle jätetyt muistot – Hienoa, että kirjailija itse mukauttaa kirjansa selkokielelle. Taas on mahdollista toisen lukijan lukea alkuperäinen, toisen mukautus. Nuortenkirjoissa tyypillistä on ongelmakeskeisyys, tai pikemminkin ratkaisu- ja rohkaisukeskeisyys. Siitä tämä kirja on hyvä esimerkki.

Pertti Rajala: Kalevanpoika – Monia klassikoita meiltä ja muualta on mukautettu selkokielisiksi. Kalevanpoika on hyvä esimerkki siitä, miten kulttuuriperintöä tai kokemusta toisen kulttuurin merkkiteoksesta voi selkoteksti välittää saavutettavalla tavalla.

Olen haasteeseen osallistunut myös siten, että minulta on haasteen aikana ilmestynyt selkokielisiä kirjoja: novellikokoelma Hyvä päivä ja romaani Lauralle oikea. Ja koska selkokirjoina voi lukea eri kaunokirjallisuuden lajeja, muistutan, että viime vuosina runojakin on ilmestynyt, ihan itse tein: Kierrän vuoden ja Onnen asioita.

Vuosien varrella kertyneet selkokirjapostaukseni löydät blogistani asiasanan Selkokirja avulla. Taidan olla bloggaajista vilkkain selkokirjapostaaja.

Selkokirjojen lukeminen ei haasteeseen pääty. Minä odotan syksyltä ainakin Tapani Baggen nuortenkirjaa  ja Sanna-Leena Knuutilan uutta päiväkirjaromaania sota-ajalta. Ja monia muita.

Avarra kirjallisuuskäsitystäsi – lue ja vinkkaa selkokirjoista!

Kommentteihin toivottavasti kertyy muiden lukijoiden selkokirjakokemuksia.

13 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Selkokirja

Naistenviikko 2018: koonti

Kesän 2018 kuuma naistenviikko raikastui postaussateesta. Haaste oli käynnissä  jo neljännen kerran. Heinäkuun 18. – 24. päivinä kertyi kirjablogien postauksiin moninaisia juttuja naisteemalla: osa kirjailijoista tai kirjojen päähenkilöistä on viikon nimipäivien viettäjiä, osassa on selvää feminististä klangia, osassa ylipäätään naiset tai tytöt toimijoina ovat pääosassa. Varmaa on se, että kirjavinkkejä on kerätty syksyä ja talvea varten tietokirjoista, elämäkerroista, sarjakuvista, romaaniesta, novelleisista ja runoista sekä lasten ja nuorten kirjoista.

20180720_175746.jpg

Kokoan tähän mukana olleet 23 blogia. Osa postasi joka päivä, muutama muutamasti, jotkut kerran. Linkki vie blogin yhteen naistenviikkojuttuun tai bloggaajan tekemään omaan koosteeseen.

Hyönteisdokumentti (I Know Why the Caged Bird Sings)
Kirjan jos toisenkin (Sisämaa, Kotikoivun alla, Pihka)
Kirjan pauloissa (Toisten elämät, Huone yhdelle: pieni matkakertomus)
Kirjaluotsi (Hiekankantajat, Minun kansani, minun rakkaani, Nainen ikkunassa, Vuosisadan rakkaustarina, Katrina, The Essex Serpent)
Kirjapöllön huhuiluja (Emma, Täydellinen, Verikuu, Sytytä valot / Sammuta valot, Ainoa taivas)
Kirjarouvan elämää (Marlene Dietrich ja salattu sisar, Venäläiset tilikirjani, Poika joka ei itke, Sukellus syvyyksiin, Hän lupasi soittaa)
Kirjamies (Hän sanoi nimekseen Aleia)
Kirja vieköön! (Niin raskas on rakkaus, Kirjosieppo, Laulajan paperit, Älä mene pois, Onnelliset ihmiset ; lukusuosituskooste)
Kirja hyllyssä (Valas nimeltä Goliat, kooste B ja C, Vihan ja inhon Internet, Lempi ja rakkaus, Saniainen kukkii juhannuksena, Aavepianisti, kooste parhaista, Iiris Lempivaaran levoton ja painava sydän)
Kirjojen kuisketta (En palaa takaisin koskaan, luulen)
Kirsin book Club (Seitsemäs kevät, Vihainen leski, Lohikäärmetatuointi ja muita pintanaarmuja, Syvien pohdintojen jaosto, Punainen osoitekirja, Peppi Pitkätossu)
Kulttuuri kukoistaa (Sivuhenkilö, Jos kuolemaon vienyt sinulta jotain anna se takaisin, Olimme kerran)
Luetaanko tämä (Olematon Olga, Viliami oivaltaa numerot, Kaksi päätä ja kahdeksan jalkaa, Revonpuro, Sytytä valot / Sammuta valot)
Luettua elämää (Kielletty hedelmä, Jäljet, Laskeva neitsyt, Saniainen kukkii)
Nanna kirjakimara (Paras mahdollinen maailma, Ikuisesti merkitty)
Nostetaan teksti pöydälle (Tapasin Jeesuksen,  En palaa takaisin koskaan, luulen, Synninkantajat, Neito vanhassa linnassa, Tytöt)
Oksan hyllyltä (Brewster Placen naiset, Over easy, Metsänpeitto)
Pieni suuri piiri  (Sakset tyynyn alla, Kaunis mutta kuollut)
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista (Katriina ja Anu-Riikka)
Tarukirja (Tuulen vihat)
Tuijata (Kauneussalonki, Nimeni on Lucy Barton, Siivoojan käsikirja, Punainen osoitekirja, Saaren runot, Hylkäämisen päivät, Vie minut jonnekin)
Tuulevin lukublogi (Äkäpussi, Emilia Kent, Taiteilijan vaimo)
Yöpöydän kirjat (Sytytä valot / Sammuta valot)

Iloitsen suuresti kiinnostuksesta ja blogien panostuksesta! Naiskirjallisuutta tai naisia kirjallisuudessa saa ja voi lähestyä monin tavoin.

naistenviikko 2018

Logo: Lassi Ahti & Tuija Takala

Haasteen virittely, jossa haasteohjeet ja viikon nimipäivät: tässä.

Haastekäynnistys ja blogien omat linkkaukset: tässä.

Koosteet 2015, 2016 ja 2017.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Lasten- ja nuortenkirjat, Naistenviikko, Novellit, Romaani, Runot, sarjakuva

Jenny Offill: Syvien pohdintojen jaosto

Oletko huomannut, että kirjat vaikuttavat toisiinsa? Tarkoitan sitä, että peräkkäin luetut teokset voivat limittyä toisiinsa, puhelevat keskenään, vaikuttavat erikseen ja yhdessä. Nyt minulle käy niin, että kaksi romaania aviokriisistä kulkevat mielessäni rinnakkain, ehkä jopa täydentävät toisiaan.

Nyt mielessäni surisevassa kahdessa kirjassa on omia painotuksia, ja ne ovat tyyliltään omalakisia, eri tavoin niin väkeviä, että kirjoitan niistä erikseen. Johdattelen silti yhteisesti niihin näin: juonen ydin on se, että aviomies on löytänyt uuden rakkauden. Romaanit kuvaavat vaimon kivuliasta kamppailua tilanteessa, jossa luottamus, odotukset ja kuvitelmat rikkoutuvat. Kumpikin romaani vaikuttaa naisen romahtamisen kuvauksella.

Ja mistä kirjaparista siis on kyse? Äänikirjana kuuntelin Elena Ferranten Hylkäämisen päivät, ja sen perään luin Jenny Offillin Syvien pohdintojen jaoston (Gummerus 2018). Tässä jutussa keskityn Offillin romaaniin.

Offill.jpg

Syvien pohdintojen jaoston tiivis teksti on ensinnäkin kirjallis-kielellisesti hivelevää. Kieli on tarkkaa. Se valottaa tilanteita ja tunnelmia poukkoilevassa rytmissä. Sanavalintani ei ole sattumaa. Kertoja käyttää paljon valoon liittyvää ainesta. Myös avaruus saa kirjassa tilaa. Lisäksi luonteenomaista on viittaustiheys. Välillä lainaukset upottuvat tekstiin, osin ne paljastuvat suoraan.

”Rakas jumala, rakas hirviö, rakas jumala, rakas hirviö hän rukoili tuona iltana ja tärisi kuin narkkari, kunnes aurinko hitaasti taas nousi.
Rilke sanoi: Uskon kaiken taiteen saavan alkunsa siitä, kun ihminen on ollut vaarassa, käynyt jonkun kokemuksen läpi aivan äärirajoille asti, kohtaan josta on mahdotonta päästä enää pitemmälle.”

Offillin kirjan lukija hyötyy lukeneisuudesta, mutten pidä välttämättömänä, että lukija tuntee koko länsimaisen kulttuurihistorian bongatakseen lainauksia. Teksti on itsessään voimakasta, tunteisiin tunkeutuvaa, jopa hypnotisoivaa. Hienosti kirja kuljettaa seuraamaan juonta, jonka lukija raapii itse kokoon. Lukiessa pääsee kaappaamaan kerronnasta vihjeitä romuttumisesta tai selviytymistoiveista.

Samalla päähenkilön persoona välittyy. Tutustun häneen, kirjoittamista opettavaan naiseen, joka heittäytyy, on terävä mutta huomaa elämän huvittavat puolet, jonka toinen kirja ei ota syntyäkseen, joka kärsii unettomuudesta ja rauhattomuudesta ja joka on pakahtua rakkaudesta lapseen ja mieheen. Liimaudun seuraamaan, kuinka hänen käy.

Yhden asian kerronnasta haluan paljastaa. Kirja alkaa naisen minäkerrontana, jolloin hän puhuttelee aviopuolisoaan sinänä. Kun miehen kiinnostus toiseen naiseen jysähtää minäkertojan tietoisuuteen, muuttuu myös kerronta. Kertoja siirtyy lintuperspektiiviin – tai avaruuteen. Katsanto siirtyy etäännytettynä pariskuntaan siten, että heistä kolmannessa persoonassa kerrotaan vaimona ja miehenä. Se säväyttää, sillä näin välittyy sanoja suuremmin tunteita ja merkityksiä.

Suomentaja Marianna Kurtto on mitä ilmeisemmin onnistunut tallentamaan sanavalinnoin ja virkerakentein sävyt ja rytmin. Viimeistelty kerronta antaa lukijalle avaruutta ajatella, muttei eksytä huitelemaan aviokriisin hahmottomalla linnunradalla. Kerronta fokusoi, millä lentoradalla milloinkin kiidetään. Offill on yksityiskohtien mestari. Yksityiskohdat ovat sellaisia, joihin ihminen takertuu, kun jotain kamalaa tapahtuu.

Yksi teema niin Ferrantella kuin Offillillä on lapsen asema aikuisten aviokriisissä. Ferranten kirjassa on paljon siihen liittyvää raadollisuutta, kun taas Offillin kuvaus on hienovaraista. Se ei silti tee aikuissotkujen vaikutuksista lapseen vähemmän kivuliaita. Lapsi on aina aikuisen päätösten uhri. Offillin kirjan tytär jakaa maailman, jossa on vanhempien sähiseviä kuiskausriitoja, kodin ilmapiirijännitteitä ja elämänpiirimuutoksia.

Syvien pohdintojen jaosto sysää minua miettimään, mitkä ovat suhteissa niitä taisteluja, jotka kannattaa sotia, ja minkälaisilta tuntuvat niiden jälkeen voitot, häviöt ja rauhanrakennus. Hieno kirja upeine loppusivuineen pureutuu niihin, ei pureksi puolestani vaan minulle jää möyhennettävää.

– –

Jenny Offill
Syvien pohdintojen jaosto
suomentanut Marianna Kurtto
Gummerus 2018
237 sivua.
Luin BookBeatin eKirjana.

Kirjan on lukenut ja siihen ihastunut ainakin Rakkaudesta kirjoihin.

9 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Susinukke Kosola: Avaruuskissojen leikkikalu

Susinukke Kosolan kokoelma Avaruuskissojen leikkikalu (Sammakko 2016) on saanut alaotsikon tutkielma ihmisyyden valtavirrasta. Jo herää kiinnostus. Yhdistää nyt tuolla tavalla kuivanrapiseva tekstilaji lyriikan avaruuteen!

Kosolan tutkielma leviää moneen suuntaan ja siinä on monia osastoja. Niitä erottavat toisistaan jääkaappimagneettirunot, joita sävyttää seksuaaliviritteisyys. Kirjan osastojen runot eivät seksillä revittele. Niissä on tunnelmia laidasta laitaan, eli niissä on ihmisyyden eri tunnepuolia yksinäisyydestä vihanhallintaan, katoavaisuudesta onnenailahduksiin. Kuvasto on kekseliästä, usein urbaanihkoa, sitä useammin hetkeen osuvaa. Poimin joitain sattuvia säkeitä:

mutta jokaiseen aamuun on nidottu
esitäytetty syntymätodistus –

milloin varjostasi on tullut jokaisen lattian mustelma?

uutisvirtaa pitkin kulkee lautturin tuttu siluetti

Kokoelman loppu äityy proosarunoilemaan, muuten runot asettuvat säkeiksi ja säkeistöiksi. Lisäksi löytyy pari osuvaa listaa. Pidän etenkin kohdista, joissa on ajatuksen suoruutta, mutta huomaan myös pysähtyväni arvoituksiin – kuten näihin avaruuskissoihin. Huomaan silittäväni Kosolan kokoelmaa myötäkarvaan, ehdottomasti, vaikken siitä kaikkea ymmärrä – sehän sopii kissamielikuviin.

avaruuskissojen

Runojen ja sikermien nimet tykästyttävät, vaikka tämä: ”Maailma on sadun painajainen / mutta ruoka on ok”. Runoissa ollaan tosissaan muttei tosikkomaisia, ja suhteellisuudentaju on tallella. Korkealentoisuus ja maailmantuska kuuluvat asiaan samoin kuin tavallisuus. ”Sinä olet ihminen. Se on ihan okei.”

*

Runouden lukeminen on myös sellaista, että yksi sana, sanapari tai käsite voi viedä omille teilleen: säväyttää, kohauttaa tai tyrkätä toisaalle. Silloin on juuri sen aika, otollinen hetki. Minä matkaan joitain kertoja Kosolan runoissa ja runoista muuanne, esimerkiksi silloin, kun runojen puhuja sanelee näin:

– –
          olimme eksynyt hetki keulavalossa

          seuraava hetki on ääneti

Pikku Prinssi oli jo sanonut kaiken, hänenkin
jalkansa kaipasivat sammalta, niillä 
vierailla planeetoilla

Tämä on katkelma viidennestä runosta sikermässä ”Yritän kirjoittaa perhosen mahalaukkuusi jotta joutuisit tappamaan sen”. Tässä runossa (s. 54) ennen sitaattiani on visuaalisesti vahvoja verbalisointeja öisistä katukuvista, ja runo loppuu lainaukseeni. Tulkitsen sanoista monenlaista, esimerkiksi autiutta elämässä, kuoleman läheisyyttä, sen ainaista läsnäoloa ja mahdollisuutta, jopa sen kaipuuta.

Mutta sitten tuohon Pikku Prinssiin, kulttihahmoon, joka laajentaa runoa – jokaista tyyppiin tutustunutta omiin suuntiinsa. Esimerkiksi minä siirryn viisivuotiaaksi isäni kainaloon, kun hän lukee minulle prinssistä avaruutensa yksinäisyydessä; aikahyppään muistisairaan isän runsaan vuodentakaiselle kuolinvuoteelle ja suremattomaan suruuni. Se on hyökyä ylitseni. Vähitellen laskeudun murheeni karhean kraateripintaiselta planeetalta lempimetsäni sammalikkoon.

Tätä(kin) on runous. Se voi irrota sanoista, tekijänsä tarkoituksista. Kieli luo maailmoja, runoilija on ne synnyttänyt, ja lukija löytää niistä omia ulostuloaukkojaan, syvästi subjektiivisia. Siksi(kin) on runo. Kiitos.

– –

Susinukke Kosola
Avaruuskissojen leikkikalu. tutkielma ihmisyyden valtavirrasta
Sammakko 2016
runoja
80 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Avaruuskissojen leikkikaluihin ovat tarttuneet ainakin Kaikkea kirjastaKirjakissa, Kirja vieköön!, Mitä luimme kerran ja Omppu.

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

Saara Turunen: Sivuhenkilö

Minusta tuntuu, että kaipaan jotakin, vaikka en oikeastaan tiedä mitä se olisi. Ikävöin elämän ääntä ja tunnetta. Jotakin sellaista, että tuntisin olevani tapahtumien keskellä enkä sivussa.

Saara Turusen Sivuhenkilö-romaanin minäkertoja kuvaa elämäänsä esikoisromaanin julkaisun jälkeen. Hän etenee kronologisesti ensimmäisen vuoden ja välillä poikkeaa muistelemaan ex-mieheen, nuoruuteen ja lapsuuteen liittyviä asioita. Vuoden mittaan katoavat odotukset esikoisromaanin vaikutuksesta elämänotteeseen. Myös kirjan vastaanotto on pettymys. Yksinäisyyden ja vierauden tunteet lisääntyvät. Se johtaa perimmäiseen kysymykseen:

Miksi minä elän?

Pähkäilen kerrontakerroksia. Romaani alkaa tutulla kuvauksella minäkertojan asunnosta. Sama kämppä kattokoukkuineen ja palmuineen tuli minulle tutuksi Turusen Hanna-novellissa (antologiassa Jatkuu!). Novellin statementit patriarkaalisesta kaanonista ja epätasa-arvoisen sukupuolittuneesta kohtelusta toistuvat romaanissa. Tunnistan riipaisevasti Turusen Sivuhenkilö-romaanista samat yksinäisyyden uhat ja mahdollisuudet kuin Turusen Hanna-novellissa ja Canthin Hannassa.

*

Kerronta ja tyyli on tunnistettavissa Turusen esikoisromaanista Rakkaudenhirviö. Tarkka virke, selkeä sanonta tallentaa havaintoja, tilanteita, ajatuksia ja toimintaa. Välillä on listauksia, jopa proosarunon kaltaisia. Ja varjolista kaanonkirjoista. Päänsisäisen paljastaminen tapahtuu kaikkiaan nasevasti. Esimerkiksi hetket, joissa kertojan tunne sanoo muuta, mutta suu käy kiltisti. Ja häpeän hellittämätön ote.

Sivuhenkilö

Kansikuvassa kuihtuvat esikoiskirjapalkintokukat.

Joukossa on purevuutta ja kitkeryyttä sekä hauskoja huomioita, tarkkailijan väläyksiä etenkin taidepiirien kokoontumisissa, myös perheen parissa. Minua huvittavat ilmaisut tyyliin ”maamme huomattavin sanomalehti”, ”kuuluisa ystäväni” – osoittelevat peitot selvästi tunnistettavien asioiden ja henkilöiden päällä.

Kuka kertoja on? Fiktiorakennelma? Sekä-että-hahmo mielikuvitusta ja kirjailijaa, ”Saara Turunen”? Vai ”oikea” Saara Turunen Rakkaudenhirviö-esikoisromaanin ilmestymisen jälkitunnelmissa? Oikeasti tunnistettavuus, ”oikea”,  hämmentää minua, koska olen kasvanut antibiografiseen kirjallisuuskäsitykseen. Sen tökkiminen saa minut miettimään todellisuuden luonnetta. Sitä, miten asiat näen – tai miten kirjailija näkee ja välittää maailmaa, joka kirjassa muuttuu tarinaksi.

Mitä ihmiset oikein haluavat? Ehkä minun vain kannattaisi sanoa, että kyllä joka sana on omasta elämästä poimittu, että miettikääpä sitä. Olisiko reaktio silloin päinvastainen? Ryhtyisivätkö lukijat epäilemään totuutta, kuten kirjailija Kjell Ove Knausgårdin tapauksessa, jossa keskustelu kääntyy aina siihen, että eihän kukaan voi muistaa sellaisia keskusteluja kahdenkymmenen vuoden takaa, joissa sanotaan, että minä menekin tässä nyt vessaan. Mitä väliä on lopulta sillä, mikä osa taideteoksesta on poimittu todellisesta maailmasta, mikä henkiolennoilta ja mikä mielikuvituksesta? Eikö sellaisen tivaaminen ole samaa kuin hiillostaisi leipuria kertomaan, montako teelusikallista sokeria taikinassa oli? Oliko sillä merkitystä, jos kakku kuitenkin maistui hyvältä?

Noin suoraan Sivuhenkilön kertoja vastaa totuustivaamisiin. Hän kertoo suoraan sekin, miten kertoja kokee ymmärtämättömän kritiikin, sitä myötäilevät blogijutut, kustantamon panostuksen tai sen puutteen, tuttavien kyselyt myynnistä, perheenjäsenten kirjahämmennyksen jne. Hän kertoo suoraan esikoisromaanin tavoitteet ja teemat. Esikoisesta ”viisastuneena” tämän kirjan nimi on suora: miltä tuntuu olla sivussa itsestä, parisuhteesta, perheestä, ystävistä, työstä, erilaisista yhteisöistä.

*

Sivuhenkilö pistää miettimään. Mitä voi julkaista taidekokemuksista? Piti lukea oma Rakkaudenhirviö-postaus ja tarkistaa, kuulunko mutta-varautujiin, HS-kritiikin myötäilijöihin vai johonkin muuhun leiriin. Turunen kuvaa sitä, miten vereslihaisesti tekijä odottaa ja tutkii palautetta. Hän huomaa ystävälle antamastaan palautteestaan arvioimisen vaikeuden.

Myöhemmin jään miettimään, miten hankalaa taideteoksista puhuminen ylipäätään on. En oikeastaan tiedä, miten niistä voisi keskustella loukkaamatta toista. Ehkäpä olisi tarkasteltava ainakin niitä syitä, miksi haluaa puhua kriittisesti. Siis että onko sellaisen takana halu auttaa toista, vaiko jotakin ihan muuta, kuten oman erinomaisuutensa korostaminen.

Niinpä – mitä arviointi sitten tarkoittaa kritiikeissä ja blogijutuissa? En juuri tunne taiteilijoita, eikä teostulkinnoissani ole tarkoitus kirjoittaa heistä henkilökohtaisuuksia, silti on mahdollista, että he ottavat jutut henkilökohtaisesti. Pitääkö minun alkaa säästellä sanojani vai taiteilijoiden kasvattaa paksua nahkaa niin kuin Turusen kirjan kertojaa kehotetaan tekemään? Kun muotoilen mielipiteitäni, pöyhkeilenkö omien oivallusten ihmeellisyydellä?

Jokaisen julkisesti kirjoittavan täytyy tiedostaa ja määritellä toimintatapansa. Niistä ja teoskokemuksesta on syytä rehdisti ja perustelevasti kertoa. Sitä ei voi välttää, että tekijöiden ja lukijoiden (joita ovat myös kriitikot ja bloggaajat) joukossa on erilaisia maku-, tyyli-, aihemieltymyksiä.

*

Sivuhenkilössä melankolia ja erillisyys vallitsevat, vetävät pinnan alle. Loppua kohti pääsen kertojan kanssa haukkaamaan happea. Tukahduttavien asioiden vaikutus vaihtelee eri aikoina. Ja kirjoittaminen on keino käydä niitä läpi. Turusen taiteilijaromaani vakuuttaa kaihtelemattomuudellaan. Se avaa rohkeasti matalat mietteet. Pidän siitä, miten vahva näkemys ja olemisen hauraus yhdistyvät. Pinnalta yksityinen, tunnuksellinen purkaus sisältää jälleen kerran yleisiä, jaettavia asioita.

Mieleeni tulee tilanne viime syksyltä, kun olin teatteri Jurkan näytelmän Kim, Lekki ja Namwaan ennakkoesityksessä. Sen jälkeen haahuilin metrin päässä dramaturgi-ohjaaja Turusesta ja odotin, että hän päättäisi juttunsa tuttavansa kanssa, jotta olisin saanut esittää henkilökohtaiset kiitokset hienosti päähenkilö-kertoja-kirjailija-näkökulmia kieputtavasta Hanna-novellista ja kerrontatyyliltään taitavasta Rakkaudenhirviöstä. Siinä sitten pyörin miettien, millä sanoilla kiitokseni esittäisin. Hetken pälyilin, enkä kehdannut kakistaa kiitoksia ääneen. Miltähän sekin kirjailijasta näytti ja tuntui?

– –

Saara Turunen
Sivuhenkilö
Tammi 2018
romaani
7 tuntia 12 minuuttia, lukija Anni Kaaja
162 sivua.
BookBeat: kuuntelin alun, luin loput eKirjana.

Taitelijaromaani

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Taiteilijaromaani

Kirjan taajuudella: kirjatärppejä

Kirjastokaista ja Kirjasampo käynnistävät tänä keväänä kirjallisuusaiheisten podcast-lähetysten Kirjan taajuudella -sarjan, jonka toimittaa Tuomas Aitonurmi. Hän kutsuu joka lähetykseen keskustelemaan yhden kirjaihmisen. Ensimmäisen lähetyksen aiheena on viime vuoden ja tämän kevään kirjatärpit. Minulla on suuri ilo olla ensimmäinen juttuvieras.

Kirjastokaistan podcastaamuKeskustelun aluksi mietimme virtauksia, joita on käynnissä. Suomen satavuotisjuhla on näkynyt kirjallisuudessa, samoin genrerajojen hämmentäminen ja runoilijoiden ryhtyminen proosalle. Viimeksi mainittuun teemaan keskittyy Tuomaksen vetämä seuraava podcast.

Laadimme ensiksi viisikohtaiset listat viime vuoden kirjoista, ja juttelimme valinnoistamme. Jälleen kerran seulonta tuotti vaikeuksia, joten oli pakko turvata intuitioon. Minä eksyin valinnoissani koko vuoden puolelle, Tuomas pysyi syksyn kirjoissa. Lisäksi Tuomas sijoitti valintamme käynnissä olevan Helmetin lukuhaasteen kohtiin.

Koska virkatyönsä ohella Tuomas bloggaa (Tekstiluola),  linkitän viime vuoden valintakoosteeseen kummankin blogipostaukset. Rupattelumme näistä kirjoista saat kuunnella podcastista tästä linkistä.

VUODEN 2017 KIRJOJA

Anneli Kanto: Lahtarit (Tuijata / Tekstiluola)
Pasi Ilmari Jääskeläinen: Väärän kissan päivä (Tekstiluola / Tuijata)
Tomi Kontion: Saattaa olla (Tuijata)
Pierre Lemaitre: Silmukka (Tuijata)
Marjo Niemi: Kaikkien menetysten äiti (Tekstiluola / Tuijata)
Eino Santanen: Yleisö (Tekstiluola)
Anni Saastamoinen: Depressiopäiväkirjat (Tekstiluola)
Hanna-Reetta Schreck: Minä maalaan kuin jumala (Tuijata)
Petri Tamminen: Suomen historia (Tuijata)
Angie Thomas: Viha jota kylvät (Tekstiluola)

BONUKSET

Juha Hurme: Niemi (Tuijata /Tekstiluola)
Sanna Karlström: Multaa sataa Margareta (Tekstiluola / Tuijata)
Marianna Kurtto: Tristania (Tekstiluola / Tuijata)

KEVÄÄN 2018 ODOTUKSIA

Esittelimme kirjakeskustelussamme myös kevään 2018 odotuksia. Tuomaksen tulevaisuudessa siintävät Hang KanginHarry SalmenniemenSara StridsberginPatti Smithin ja Saara Turusen keväällä ilmestyvät kirjat. Otan oikeuden esitellä muutamalla sanalla omat valintani.

Lasse Hyvärinen: Tuuli ja kissa (Poesia). Kustantaja lupaa vakavanhauskaa proosarunoelmaa, outoa epätarinaa. Odotan tältä siis kummia.  Runokategoriaan minulla on myös vaihtoehto, sillä aiempien kokemusten perusteella kiehtoo Saila Susiluodon (Otava) uutuuskokoelma Metropolis – runoja kaupungin kerrostumista. (Luinkin Susiluodon kokoelman heti äänityksen jälkeen: hienoa lyriikkaa.)

Olli JalonenTaivaanpallo (Otava). Historiallisten romaanien ystävään tämän kirjan markkinointitekstit uppoavat: luvassa on tähtitieteilijän oppipojan matka Saint Helenalta Lontooseen 1600-luvulla. Aikamoisia aiheita, alueita ja aikoja. Jalosen aiemmat romaanit eivät ennustaneet mitään tällaista tulevan, ja sekös vasta kiinnostavaa onkin!

Satu Leisko-JärvinenTulin Suomeen – maahanmuuttajien tarinoita uudesta kodista (Avain). Selkokielisessä kirjassa on yhdeksän haastattelua maahanmuuttajista, jotka ovat aloittaneet uuden elämän Suomessa. Onkin aika, että maahanmuuttajien oma ääni kuuluu, ja on hienoa, että se kuuluu selkokielisenä. Kaiken kirjahihkunnan keskellä on hyvä muistaa, että on monenlaisia lukijoita, joten tarvitaan kirjoja myös heille, joille lukeminen ei ole helppoa. Siksi on – ja pitää olla – selkokirjoja.

Sally SalminenKatrina (Teos), suomentanut Juha Hurme. 1930-luvun menestysromaanin uusi tuleminen kiinnostaa: miten puree ahvenanmaalaiskuvaus vuonna 2018? Myös suomentajaksi tempautuneen Hurmeen panos herättää uteliasuuden.

Pirkko SoininenEllen (WSOY). Kati Tervon Iltalaulajan perään saadaan heti toinen Ellen Thesleff -romaani.  Soinisen romaanissa on luvassa fiktiivisiä päiväkirjamerkintöjä, kuin siveltimenvetoja Firenzestä. Ja Soininen sopii myös runoilija romaanikirjailijana -teemaan. Muuten: Ellen kirjoitti runoja, ja niitä on aikanaan julkaistu.

Ollaan siis kuulolla – kiitos Kirjastokaistan ja Kirjasammon!

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Elämäkerta, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Listaus, Novellit, Romaani, Runot, Sekalaista, Selkokirja, spefi, Taiteilijaromaani, Tietokirja

Vuosikatsaus 2017

On aika kääntää katse hetkeksi takaviistoon ennen sihtiä vuoteen 2018. Tässä palasia nopeasti kuluneesta vuodestani 2017.

Romaanielämys

Yön kantajaArpoa pitää. Tämä ei ennusta hyvää Blogistania-äänestystä ajatellen, vaikka siinä voi valita kolme kirjaa palkintopisteytykseen. Arvon siis vuoden 2017 romaanielämyksiä, osun nyt tähän. Luin tämän kirjan sellaisessa vaiheessa, että kaikki tähdet taisivat olla oikeissa asennoissa: sain uppoutua tarinaan, kerrontaan, tunnelmaan, kohtaloon. Katja Kallion Yön kantaja kantoi minut kevään elämyksellisimpään kirjakokemukseen.

Historiallinen romaani

lahtaritVaikeaa, vaikeaa. Valinta on vaikea, muttei niin vaikeaa kuin sata vuotta sitten, kun piti valita, mitä tehdä ja missä olla mukana. Olkoon: Anneli Kannon Lahtarit (Gummerus 2017) on kirjallinen kaleidoskooppi kevään 1918 tapahtumista. Se välkähtelee ihmisyyttä monessa valossa.

Tietokirja

NiemiJos sie haluut kattavan katsauksen kotimaan kulttuurihistoriasta ryyditettynä maailmantapahtumilla, miljoonien vuosien perspektiivillä ja rempseällä kerronnalla, täs siul on sellainen. Juha Hurmeen Niemi (Teos 2017) tihkuu hurmetta, hurmaa ja hurttiutta.

Dekkari

SilmukkaPierre Lemaitren Verhooven-sarjan karkea väkivalta pisti minut epäröimään, vaikka tiedän herran oleva taitava sanankäyttäjä tilanteiden luojana. Onneksi sidoin itseni Silmukkaan (Minerva crime 2017). Sen psykologisesti piinaava ote piti, kuristi ahmimaan kirjan yhdeltä istumalta henkeä pidätellen. Anteeksi, Adamsberg, salarakkaani (Neptunuksen sauva).

Runokokoelma

Saattaa, ollaKiitos Ompun runohaasteen: luin poikkeuksellisen paljon runoja. Jokainen luettu kokoelma on tarjonnut kielellis-mielellisiä oivalluksia. Jokunen kirja tarjoaa vain muutaman sellaisen, toiset useita ja yksi kokoelma sellaisia kosketuspintoja, jotka horjuttavat ja humalluttavat. Saatan olla hurahtanut: Tomi KontioSaatta, olla (Teos 2017).

Lapset ja nuoret

KoiramäenVastustan lasten ja nuorten kirjojen niputtamista samaan kategoriaan. Kumpikin ansaitsee omat kategoriansa – ja silti niputan ne nyt. Kasaan tähän kimaran. Mauri Kunnas ansaitsee kaikki ylisanat, sillä hän on siirtänyt hienosti kotimaista ja länsimaista kulttuuriperintöä kymmenissä kirjoissa. Siksi Koiramäen Suomen historia on tähän valittava. Muista lanu-kirjoista haluan nostaa selkokirjat. Huoli lukutaidosta on aiheellinen, joten siksi on tärkeää, että on helppoja kirjoja, jotka voivat madaltaa tarttumista kirjaan. Mainitsen tässä nämä: Maalivahdin salaisuus (alkuperäinen, kertomuksia), Unohtunut poika (alkuperäinen, fantasiaa) ja Kotitekoisen poikabändin alkeet (nuortenkijamukautus).

Käännöskirja

Murakami2017Tänä vuonna en innostunut monestakaan käännöskirjasta. Syy voi olla siinä, että lukemiseni painottui pitkälti kotimaiseen kirjallisuuteen. Painin nyt amerikkalaisen, ruotsalaisen, korealaisen ja japanilaisen kirjavalinnan välillä. Olkoon valintani tyylikäs kertomus, jossa ihmisen arvoituksellisuus menneen ja nykyisen taakkoineen välittyy eleettömästi: Haruki Murakami, Rajasta etelään, auringosta länteen (Tammi 2017).

Kesken heitetyistä pettymyksiin

syyskuuHarvoin jätän kirjan kesken; pysyn pitkään toiveikkaana, että kyllä se tästä. Rohkeus katkaista kirjakokemus on vuosien varrella kasvanut. Tänä vuonna kannet menivät kiinni tahmean käynnistelyn jälkeen: Dan BrowninJojo Moyesin ja Sadie Jonesin uutuuskirjojen kanssa kävi köpelösti. Loppuun luin Pauliina Suden Seireenin ja Herman Kochin Pormestarin mutta huokailin pettyneenä pitkittämisen tuskaa ja fokuksen puutetta.

Draama

crown2Tätä en olisi uskonut tapahtuvan. Monien teatteriesitysten, tv-draamojen ja muutaman elokuvan nähtyäni valitsen vuoden draamaqueenikseni Englannin kunigattaren! Tuijoteltuani 20 osaa Elisabethin elämää (The Crown: juttu ensimmäisestä kaudesta; 2. tuotantokausi joulukuussa 2017) olen niiiin koukussa. Kuluneelta kuulostaa se, että sarjassa näytetään, miten kuningatarkin on vain nainen. Vain? Mutta se, miten se näytetään! Yhteiskunnan muuttuminen, poliittiset intressit, kuningashuoneen reliikit – ja pääosanäyttelijän mikroilmeet ilmentämässä mielettömiä myllerryksiä. Koukussa.

Tapahtuma

6390f56d-556a-46ff-9f45-700488e34194Vuoden aikana olin mukana monessa mukavassa. Oli Turun ja Helsingin kirjamessut, useita hauskoja kirjabloggaajatapahtumia, mielenkiintoisia Baba Lybeckin Kirja vieköön -kirjallisuuskohtaamisiltoja ja Finlandia-palkintojakojuhlallisuudet. Kaikki nämä sykähdyttivät. Mieleen painuvin taitaa kuitenkin olla pienen porukan pykäämä Runokävely Suven ja runon päivänä heinäkuussa. Oli ilo olla suunnitteluryhmässä. Erinäisten mietintävaiheiden jälkeen jalkauduimme Esplanadin puistoon, ja runo raikasi kävellessämme kirjailijapatsaalta toiselle parinkymmennen osallistujan voimin. Uudestaan, uudestaan!

Kirjallisuusmedia

101_kirjablogit_pystySuomi 100 -juhlinnassa riemastutti Ylen Kirjojen Suomi -hanke. Yli 80 kirjabloggaajaa postasi Ylen kirjallisuustoimittajien valitsemista itsenäisyyden ajan vuoden kirjoista. Vaikka minulle ehkä epäkiitollisesti osui kaksi jännäriä (vuodet 2016 ja 1993), mukana olo ja muiden postausten seuraaminen ilahdutti. Oli myös hienoa päästä käynnistämään hanke Ylen Kultakuumeessa, jossa tammikuun alussa keskustelin Seppo Puttosen kanssa sadan vuoden kirjoista. Toivottavasti Yle innostuu hankkeen jatkoksi nostamaan kirja-asioita primetime-lähetyksiin.

Matkalla

oopperaTänä vuonna (kuten jo seitsemänä vuotena) matkailin lähinnä Tampereella, tiheästi. Sain kuitenkin mahdollisuuden kahteen Saksan matkaan. Palaan omaan irtiottooni keväällä, jolloin kävin kääntymässä Münchenissä. Vaikka osa matkaa kului käsikirjoitusviimeistelyssä, ympäristö tuki sitä. Nautin kevään väreistä ja lämmöstä, jota Etelä-Saksa tarjosi värjöttelevälle matkaajalle. Nautintoa tuottivat kaupunkikuvan lisäksi lukuisat taidekohtaamiset, jopa Karita Mattilan näkeminen oopperalavalla. Tsüß!

Oma tuotanto

img_6809-1Elämä on sakeanaan askareita ja huolia, joten siihen on syytä saada näkökulmia, pyöristäviäkin. Niistä mietteistä ovat syntyneet runoni, jotka ilmestyivät elokuussa: Onnen asioita (Avain 2017). Kirjoitan runoni selkosuomeksi. Ensinnäkin loogiselta mahdottomuudelta tuntuva yhtälö houkuttaa haasteellisuuden takia, ja toisekseen selkoisuus pakottaa kirkastamaan ajatusta, kieltä ja havaintoja. Vaikka häviän runokeinojen monimuotoisuudelle, saavutan (ehkä, toivottavasti) sen, että tuon runon luo niitä, jotka epäilevät runojen olevan salakieltä, joka aukeaa vasta kielitulkin vastaanotolla. Runoja on monenlaisia, mukaan mahtuu tällaistakin – jokaiselle jotakin ja joillekin kaikkea.

Kiitos lukijoille, kommentoijille

ja muuten harrastukseni mahdollistajille!

Lukuisaa kohtaamisten ensi vuotta!

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Draama, haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani, Runot, Sekalaista, Tapahtuma

Onnen asioita – ja asioita runojen rajoista

Runoudelle on ominaista vapaus. Lyriikka saa rikkoa kielen ja logiikan rajoja pidäkkeettömästi. Kaikenlainen kielen kuvallisuus liittyy runoverbaliikkaan, ja typografisesti voi irrotella siinä kuin sanomisen tavassakin.

Ei runoille silti vierasta ole pysyä rajoissa. Aikojen saatossa runoja on sovitettu erilaisiin mittoihin kuten sonetit, heksametrit, nelipolviset trokeet ja haikut. Kukaan ei kyseenalaista, etteikö mitallinen runous ole runoutta.

En tiedä, kyseenalaistaako kukaan sitä, voiko selkokielellä runoilla. Todistelen silti, että voi. Selkokieli asettaa runolle rajat mutta mahdollistaa runon. Selkokielessä sanasto, rakenne ja sisältö ovat yleiskieltä helpompia. Kielen kuvallisuus ei voi olla yltiöpäistä, eikä mielleyhtymästä toiseen voi loikkia. Lähtökohtana on se, että lukijalla voi olla kielellisiä vaikeuksia, mutta hän pääsee selkon ansiosta osalliseksi lukemaansa.

Olen haastanut itseni ja runon taipumaan selkoon. En tosin rajaa ketään pois: tarkoitan runoni kaikille runoilmaisusta kiinnostuneille. Kirjoitan värssyni kuitenkin siten, että niitä voivat myös lukea myös lukijat, jotka hyötyvät helposta kielestä. Runoistani voi poimia havainnon ja kokemuksen – sellaisenaan jaettavan, sellaisenaan mielikuvia virittävän. Runoissani pyrin ilmaisun selkeyteen, mutta silti jää arvoitus, joka runoihin kuuluu: lukijan vapaus tulkita sanoja, kielen kuvia ja merkityksiä. Monista runoista saattaa löytää symbolisia tasoja, jos niin haluaa.


Onnen asioita (Avain 2017) on toinen selkorunokokoelmani. Ensimmäisessä kokoelmassani Kierrän vuoden (Opike 2016) tarkastelen ihmistä ja luontoa eri vuodenaikoina. Onnen asioita -runoissa katse tarkentuu arkihavaintoihin. Runoissa ollaan kotona, metsässä ja matkalla. Niissä ollaan silmä ja korva tarkkana. Niissä päädytään tien päälle. Niissä kosketetaan ja kosketutaan.

Sanat on kirjoitettu paperille.
Minä näen ja luen ne.
Niin myös sinä.

Joka kerta minua koskettaa
tämä ihmeellinen mahdollisuus.
Voi jakaa paperilla maailman.

Onnen asioita -runoissani sana ”onni” esiintyy vain kerran. Sanakirja sanoo sanasta monta merkitystä, esimerkiksi suuri ilo, syvä tyytyväisyys, kohtalon suopeus, onnellinen sattuma. Onnen tunne ei aina ole suuri, selvä tai suora, mutta sellaiseksi voi kokea tilanteen, joissa jokin tuttu asia tuntuu oikealta tai näyttää uudelta, jokin voi muuttua tai jokin kuormittavassa hetkessä voi kääntyä. Onneksi.

– –

Tuija Takala
Onnen asioita. Selkorunoja
Avain 2017
91 sivua.

Kiitos kustannustoimittaja-Katjalle ja Avaimen graafikolle.

Onnen asioita2

12 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, omat, Runot, Selkokirja

Hömppää kesälle 2017

Mitä on hömppä? Piti oikein kysyä käsityksiä työkavereilta. Monen henkilön todistamana hömppä tarkoittaa viihdyttävää ja kevyttä luettavaa, se on kaukana tiedosta ja todesta. Koehenkilöni tosin totesivat, että hömppä vaihtelee sen mukaan, kuka sen määrittelee. Hömpässä voi ailahtaa ihmiselämän tärkeitä aiheita, mutta oleellisinta on helppo ajanviete. Sanakirjastakin sen tarkistimme. Hömppää on hölmö, hassu, höperö; hölynpöly.

Hömppyys askarruttaa, sillä olen koostamassa viiden kirjan hömppäsuosituslistaa kesälle 2017.  Ylen Kirjojen Suomi kerää listauksia muutamalta kirjabloggaajalta (#hömppäkirjalista), ja on hauska tutkia, minkälaiseksi kukin hömpän käsittää. Myös Kirjojen Suomi -kirjakummi Antti Tuuri julkaisee hömppälistansa, ja teidät kaikki on haastettu julkaisemaan omianne.

Mielestäni hömppää voi olla missä genressä tahansa, ja hömppyys vaihtelee aivottomasta ajanvietteestä viihdyttäviin viisauksiin. Hupsutuksissa on liukkaasti etenevä juoni, jossa on kommelluksia ja jossa johdatellaan onnelliseen loppuun. Helposti näistä kirjoista tunnistaa genreen sopivan tarinankuljetuskaavan. Hömpässä voi olla vakuuttavaa historian, ajan ja tapojen kuvausta, mutta päähenkilön tilanne ja suhteet vievät päähuomion. Muut henkilöt ovat lähinnä tyyppejä, ja usein päähenkilöissäkin tapaa toisista tarinoista tuttuja piirteitä. Hömpän seurassa hupi ja ajanviete korostuvat, ja vaikka kirjassa voidaan sivuta vakavia teemoja, painottuu päähenkilön suloinen selviytyminen.

Sitten hömppäsuosituslistaani:

Hömppä-Tuijata2

Alan Bradleyn Flavia de Luce -sarja, viimeisin suomennos Kuolleet linnut eivät laula (suom. Maija Heikinheimo, Bazar 2017)

Dekkareihin laskettava Flavia-sarja viihdyttää ja poikkeaa päähänkilön suhteen arvioitusdekkarikaavasta. Flavia on 11-vuotias kemiallisten reaktioiden nero, joka ratkoo kotikylän visaisia murhia. Viimeinen suomennettu osa on luiskahtaa jo kaiken uskottavuuden toiselle puolelle, mutta 1950-luvun brittiläinen maaseutukartanomiljöö ja tarkkasilmäinen ihmelapsikertoja tarjoaa kelpo ajanvietettä. Vakavia aihelmia voi onkia tytön traagisesta perhetilanteesta, mutta neidin nokkeluus voittaa kaiken. Sarja jatkuu jo syksyllä.

 

Helen FieldingBridget Jones. Mad about The Boy (suom. Annika Eräpuro, Otava 2013)

Hupsujen kirjanaisten kuningatar on Bridget Jones. Hän tempaisee varmasti lukijan irti arjesta lemmenhuolineen. Haluan palata muistoissa parvekelukuhetkiin, jolloin ääneen nauroin sarjan viimeisen osan leskiäidin ensiaskelia somessa, eikä deittailukaan vakavaksi vetänyt. Piristävää, rentoa ja hulvatonta viihdettä! Sopii myös äijien kokeilla rajojen rikkomista Bridgetin seurassa.

 

Eve HietamiesHammaskeiju (Otava 2017)

Tämän kevään iloisin kirjayllätys on ollut Hammaskeiju. En ole Pasasen pojista kertovaa sarjaa seurannut, mutta yksinhuoltajaisästä ja pontevasta pojasta kertovan trilogian viimeinen osa valloitti. Ei kirja silkkaa hölynpölyä ole, sillä kirjassa kerrotaan esimerkiksi uupumuksesta ja kehitysvammaisten oikeuksista, mutta kirjan viihdyttävyysarvo on korkea. Huumori, tilannetoilailut ja sanailu käyvät sydämeen ja nauruhermoon. Hömppä saa minun puolestani olla myös tällaista lämmintä hupsuttelua isoilla asioilla.

 

Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sarja, esimerkiksi ”Jees, Nurmijärven mämmiä”, sanoi vääpeli Ryhmy (Karisto 1943)

Armas J. Pulla saattaa olla listassani yllätys. Yhtenä varhaisteinikesänä nappasin Ryhmy ja Romppainen -kirjoja setäni hyllystä ja naureskelin näille sotatoimi- ja kotirintamahupailuille. Aina neuvokas Ryhmy hallitsee poikkeustilanteet apurinsa Romppaisen ja kevyen kenttäkissansa Mörököllin kanssa. Vauhtia ja vaarallisia tilanteita tietysti riittää sota-aikana. Niiden lekkeriksi laittaminen varmasti kirjojen ilmestymisaikoina kevensi sotaponnisteluja. Kirjat olivat sodan jälkeen kiellossa 1990-luvulle asti epäkurantin neuvostoaineksen vuoksi. Luin pari Jees-kirjaa nyt kesän korvalla, ja lapsekkailta ne nyt tuntuivat mutta tarjosivat ikkunan menneeseen – ja huvitusta. Muuten: yksi Jees-kirja on Kirjojen Suomi -listalla, ja sen saa sitä kautta digitaalisesti luettavaksi.

 

Kaari Utrion historiaromaaneista esimerkiksi Vaitelias perillinen (Tammi 2009)

Tiedän, tiedän: eivät Kaari Utrion historialliset romaanit ole täyttä hömppää. Niissä on kunnioitettavan tarkkaa tapojen ja ajan kuvausta. Esimerkiksi Angelika-sarja tai Kristiina Vuoren ensimmäiset historiaromanssiteokset ovat hömpämpää. Minulle Utrion romaanit ovat tarjonneet viime vuosina tärkeää ajanvietettä, sillä olen kuunnellut niitä äänikirjoina pitkien automatkojen viihdykkeenä. Austenmainen säätyläistarkkailu on kirjojen yksi puoli, mutta hupsuin osuus niissä on aina lemmenpari, jonka lukija/äänikirjan kuuntelija arvaa heti romaani alussa saavan toisensa, mutta monet mutkat on matkattava ennen papin aamenta.

P.S. Linkki Ylen Kirjojen Suomi -hömppäkirjajuttuun on tässä.

 

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Sekalaista

Ryan Stradal: Keskilännen keittiöt 

Kivat kirjat

Miltä tuntuu, kun lukee ihan kivaa kirjaa? ”Ihan kiva” voi kuulostaa aika lattealta. Muistan ystäväni kertoneen pienen lapsen selittäneen käsitteen näin: ”Ihan kiva yhtä kuin nolla.” Kirjaa kuvailtaessa kivuus ei välttämättä tarkoita yhdentekevyyttä, nollaantumista tai tekstin tallomista.

Ihan kiva kirja ei ole säkenöivä, maailmaa mullistava tai huikea lukukokemus. Se on kuitenkin kirja, jonka lukee mielellään ja soisi muidenkin lukevan. Se on hyvää ajanvietettä, miellyttävää arjen täytettä. Se täyttää kirjallisuuden tehtäviä, eli kirjan myötä kulkee erilaisten henkilöiden matkassa, jakaa kokemuksia tarinan ja tapahtumien kanssa.

Kivoja kirjoja tulee luettua aika paljon. Ne voivat olla joskus kuin seisovaa vettä mutta onneksi usein raikkaita kulauksia huippuviinien tai hapantuneiden maistiaisten välissä.

Raikas kulaus Keskilännestä

Tuollaisia tuumasin, sillä luettuani J. Ryan Stradalin Keskilännen keittiöt (Tammi 2016) ei päähäni aluksi kirjasta välittynyt muuta, kuin että se on kiva kirja. Viihdyin hyvin, mutten mieti kirjaa kaihoisasti jälkikäteen. En myöskään mieti henkilöiden kohtaloita, kuljin tyytyväisesti vain kirjan verran heidän kanssaan. Enkä himona merkinnyt sivuilta sitaattiehdokkaita.

Kirjan rakenne on tosi kiva. Siinä edetään kronologisesti mutta episodisesti. Eva syntyy alussa ja on lopussa kolmannellakymmenellä. Kirjan luvuissa hän on enemmän tai vähemmän esillä: välillä päähenkilönä, välillä vain ohimennen sivuhenkilönä.

Ehkä rakenne vaikuttaa siten, että en hurahda henkilöihin, sillä kaikkea ikään kuin sivutaan. Hetkittäin heihin pureudutaan ja tartutaan kohtaloiden koskettaviin kohtiin. Ne on vain jotenkin helppo sivuuttaa. Teksti tokenee nopeasti tyypistä ja tilanteesta toiseen.

keskilannen-keittiot

Ravinnoksi

Keskilännen keittiöissä maistellaan ja laitetaan ruokaa. Reseptiikkaa on hieman, se ei ole pääasia vaan elämän sopassa sattumien löytäminen ja keitoksen maustaminen oman maun mukaan. Toisilla makuaisti on todella tarkka, toisilla ei. Näin niin kuin vertauskuvallisesti.

Ja löysin kuin löysinkin sitaatin ravintolarekvisiitasta. Se johdattelee siihen, miten tarinoilla viihdytetään ja luodaan mielikuvia:

Evasta oli mukava pysähtyä katsomaan seepiansävyistä valokuvaa, joka esitti paikan omistavia Jack Daughertya ja Ismael Mendozaa, ja kehystettyä ”Lulu’sin tarinaa”, jonka oli tarkoitus viihdyttää pöytää jonottamaan suostuvia asiakkaita. 

Eva päätti, että sitten kun hänellä olisi oma ravintola, hän ripustaisi eteiseen samanlaisen taulun, ja omassa tarinassaan hän mainitsisi – -.”

– –

Ryan Stradal
Keskilännen keittiöt
suomentanut Mari Hallivuori
Tammi 2016
romaani
392 sivua.
Lainasin kirjastosta.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Romaani

Sanna Karlström: Päivänvalossa

Runo on vapaa kielellinen lehahdus, ja kun se tavoittaa minut, ei tunteelle välttämättä ole sanoja, vaikka se syntyy sanoista. Voin myös antaa runon laskeutua lintuna olkapäälleni livertelemään. Ei se välttämättä laula samalla kielellä kuin minä, silti minä kuulen sen, ehkä jopa jotain uutta itsestäni ja elämästä.

Runoja saa tulkita jokainen omalla tavallaan, etsiä merkitykset itsestään. Voi olla, että saa irti jotain, mitä kirjoittaja on tarkoittanut, muttei voi olla varma. Runo on siis kartta, joka annetaan suunnistajalle, mutta suunnistaja etsii itse rastit  – ja näkee maaston ja maiseman.



Moisiin mietteisiin minut johtaa Sanna Karlströmin runokokoelma Päivänvalossa (Otava 2007). Olen sen joskus ostanut ja lukenut. Kun palaan siihen vuosia myöhemmin, tarjoaa se jotain ensimmäisestä lukukokemuksesta mutta myös uutta. Nämä runot eivät tyhjene tai vanhene.

paivanvalossa

Kokoelma jakaantuu neljään osaan. Ensimmäinen kertoo mielestäni kasvusta, toinen toipumisen tiestä, kolmas jakamisen kokemuksista. Viimeisessä osassa on vain yksi runo ”Kun laskee kädestään kynän ja paperin”. Siitä luen syklisen jatkuvuuden: jonkun lopettaminen tietää jonkun toisen aloittamista. Lohdullista.

Olen ensimmäisellä lukukerralla taitellut kirjasta muutamia sivuja hiirenkorville. On mielenkiintoista etsiä, mikä silloin on merkityissä runoissa vaikuttanut. Huomaan samojen runojen koskettavan taas. Esimerkiksi ”Olen huijannut vain hieman”. Yhä runon puhuja puhuttelee minua, on kuin minä. Koettaa pärjätä.

Sitten on runoja, joihin lukukertojen välillä vierineet vuodet ovat lisänneet merkityksiä. Tähän esimerkiksi:

Miksi me olemme täällä.

Vanhus kaivaa silmälasit esiin
nähdäkseen pienen kirjoituksen:
Jos et sinä ole, en minä ole.

Kokoelmassa toistuvat valkoiset takit, laboratorio, linnut, paperit. Siinä on luopumisen läheisyyttä, mutta löydän paljon myös mahdollisuuksia – ainakin voi valita, mitä näkee, kun katsoo.

Sanna Karlström on yksi lempirunoilijoistani. Hänen runoissaan läkähtelevät sanavalintojen ennustamattomuudet ja vahva visuaalisuus.

Kaiken keskellä havainnekuvan
silmiään räpyttelevä tyttö

narulla kuivuu taivaansininen,
pilvistä riisuttu,
varjoton päivä.

– –
Sanna Karlström
Päivänvalossa. Runoja
Otava 2007
48 sivua.
Olen ostanut kirjan.

runohaaste

Karlströmin runot sopivat Ompun runohaasteeseen.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Runot

101 kirjaa: haaste lukemaan

Tammikuun ensimmäisellä viikolla julkistettiin Ylen Kirjojen Suomi -hankkeen monipuolinen kirjallisuustarjonta: pitkin vuotta tulee juttuja tv:ssä, radiossa, netissä ja kirjablogeissa 101 kirjasta (katso lista): jokaiselta itsenäisyyden vuodelta on valittu yksi kaunokirja, joka jollain tavalla kuvaa kyseistä aikaa ja suomalaisuutta.

Kirjavasti kirjoja

Kun aloin tutkia Ylen toimittajien Seppo Puttosen ja Nadja Nowakin kokoamaa kirjavalikkoa, ronkin sieltä ensin epäkohtia. Kahlailin vuosia ja hain valittujen tilalle vaihdokkaita. Syynäsin nais-mies- ja genretasapainoa. Nopeasti huomasin hommani vaikeuden. Kyllä lyriikkaa ja novellistiikkaa on aika vähän, draamasta ja esseistiikasta puhumattakaan. Toisaalta proosapainotus edustaa enemmistön lukumieltymyksiä. Poimin vuosia ja sovitin niihin toisia kirjoja – ja myönsin, että harvoin se onnistui.

Ilahduttavaa on genrekirjavuus. Varhaisvuosikymmenille on hienosti löytynyt myös lasten- ja nuortenkirjallisuutta, runoja, pakinoita, hupailuja ja joku eräseikkailukin, mutta toisaalta lähivuosikymmeniltä uupuvat rohkeat valinnat vaikkapa viihteestä ja lastenkirjallisuudesta.

kunnasMonissa listakirjoissa yllättää se, että kirjailija on itsestään selvä valinta, mutta tuotannosta poimittu teos ei välttämättä ole ilmeinen. Mutta kun tarkemmin mietin, monet kirjavalinnat ovat perusteltavissa jollain läikähtävällä tavalla. Esimerkiksi vuoden 1997 kirja on Mauri Kunnaksen Koiramäen joulukirkko, joka on muistokirja tuhopoltossa vaurioituneelle Tyrvään vanhalle kirkolle. Kirjan tuottamia varoja käytettiin kirkon entisöintiin. Kunnaksen pieni kuvakirja kertoo menneestä ja voi ilahduttaa lukuhetkin lapsia ja aikuisia, lisäksi se kuvastaa kulttuurisesti merkittävää yhteisvastuullista hanketta. Voisiko olla oikeampaa valintaa kirjavuoteen 1997?

Houkutus rinnastuksiin

jees-punamultaaTietysti listalla ovat PuhdistusSinuhe ja Tuntematon sotilas, olkoon vain. Herkullista on tutkia listan rinnakkaisia. Vuoden 1945 Sinuhe-kirjaa edeltää yksi tyttöaikojeni suosikin Armas J. Pullan Ryhmy ja Romppainen -sotahupailusarjan osa Jees, leskiyli-insinöörskä!, sanoi vääpeli Ryhmy (1944). Kauheaa ja riemastuttavaa! Jos Waltari allegorisoi sota-aikaa muinaiseen Egyptiin, Pulla koitti hukuttaa sotaponnistelutuskia huumoriin. Nyt lupaan lukea uudelleen ainakin yhden Pullan kirjan historiasilmin; etsin selityksiä, miksi sodan jälkeen valvontakomissio kielsi Pullan kirjat.

Sama raikas rinnakkaisuus näkyy Tuntemattoman sotilaan (1954) ympärillä: Näkemiin, Helena (1953) ja Rauha S. Virtasen Seljan tytöt (1955) näyttävät rintamakirjan kumminkin puolin sodanjälkeistä selviytymiselämää nais- ja tyttönäkökulmasta. Nuo kaikki kolme kirjaa olivat nuoruuteni vaikuttajakirjoja.

101_sanapilvi_wordle

101-kirjan asiasanapilvi (kuvakaappaus Ylen sivuilta)

Suosittelen tutkimaan kirjalistaa monelta kantilta. Voi vaikka bongailla, millaisia kirjoja on peräkkäisinä vuosina ja minkälaisia kirjapareja voi solmia niin, että kirjojen ilmestymisen välissä on vuosia, vuosikymmeniä.

Yllätykset houkuttelevat lukemaan

Olen lukenut elämäni varrella listan kirjoista yli puolet, ja valtaosalta kirjailijoista olen lukenut jonkun muun kirjan. Joukossa on myös tuntemattomia tekijöitä ja teoksia. Esimerkiksi Anders Cleven Katukiviä (1959) ei ole aiemmin kopistellut tietoisuuteeni.

Martti Larnin Kuilu (1937) kiinnostaa aikaan nähden poikkeuksellisen aihevalinnan vuoksi, ja ajattelin sen homoseksuaalisuuskuvausta peilata vuoden 2014 Kissani Jugoslavia -romaaniin. Varsinaiset 1920-luvun tulenkantajarunot listalta puuttuvat, joten tulen tutkailemaan, miten Unto Seppäsen novelleissa (1927) hurmahenki näkyy. Sille haen pariksi Maarit Verrosen vuoden 2009 novelleja. Ja sitten on tämä lähtölaukaus: outo vuoden 1917 romaani.

101 kirjaa -hankkeen huikea sivutuote on se, että Kansalliskirjasto on digitalisoinut melkein kaikki valitut kirjat ja jokainen halukas lukija voi lukea niitä verkkokirjoina. Minä lainasin oitis verkkokirjastosta Konrad Lehtimäen utopia/dystopia-romaanin Ylös helvetistä (1917). Minkälainen mahtaa olla sen kuva maailmasta?

Kirjabloggaajat ja 101 kirjaa

101_kirjablogit_pystyEdelliseen kysymykseen saa vastauksia viimeistään 5.12., jolloin Yle käsittelee kirjaa ja jolloin Kulttuuri kukoistaa siitä postaa. Kirjablogit ja 101 kirjaa on osa Ylen hanketta: joka kirjasta postaa kirjabloggaaja samana päivänä, kun kirja on esillä aamu-tv:ssä ja radion Sadan vuoden kirjat -sarjassa. Mukana olevat bloggaajat ovat arvonnan perusteella saaneet blogissa puitavan kirjan.

Ensimmäisenä käsitellään 10.1.2017 vuoden 2016 kirja, Ilkka Remeksen Kiirastuli. Siitä poikkeuksellisesti postaa viisi blogia: Kirsin Book Club (7.1.), Kirjallisia (8.1.), Kaiken voi lukea (9.1.) ja Ja kaikkea muuta (11.1.). Oma juttuni ilmestyy 10.1. Toinen kirjani on Matti Yrjänä Joensuun Harjunpää ja rakkauden nälkä (1993, postaus 30.3.).

Haaste

Minusta 101 kirjaa on jo nyt onnistunut hanke: kirjallisuus on esillä, valituista kirjoista ollaan kiinnostuneita ja valinnoista keskustellaan. Lista näyttää monikirjavan kirjallisen historiamme. Siitä sopii valita luettavaa, joka on sinulle yllätys, outo, ylittämätön tai suosikki vuosien takaa. Tai voit valita syntymävuotesi kirjan. Tähän haasteeseen kenenkään ei tarvitse ilmoittautua tai siitä julkaista tilitystä – kunhan nauttii lukemisesta.


Suoria linkkejä:

Kirjojen Suomi
101 kirjaa: kirjaesittelyt ja niistä linkki kansalliskirjaston verkkokirjojen lainaamiseen
Kirjablogit ja 101 kirjaa
Kultakuumeen keskustelu 101 kirjaa -kirjavalinnoista 3.1.2017: Kai Ristola, Seppo Puttonen ja Tuija Takala

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja

Marika Helovuo: 100 syytä lukea

Tarvitseeko minut vakuutta lukemisen hyödyistä? No, aina voi vahvistua. Joskus ahkera lukeminen nostattaa syyllisyydentunteita, kun aikaa vievä harrastus haukkaa ison osan muusta tärkeästä. Hyvät syyt siis syyniin.

Marika Helovuo on koonnut 100 syytä lukea. Tämä Lukukipinän sytytyskirja (Avain 2016) lähinnä suunnataan empiville lukijoille vaan toimii se himoharrastajallekin. Kirjan sata argumenttia ovat pistämättömiä. Vaikka kirjassa korostuu se, että lukemiseen ei tarvita syytä, todistaa tukku viime aikojen tutkimuksia kirjallisuuden lukemisen hyödyt. Todistelun runsaus ei tunnu tarkoitushakuiselta, vaikka tähtäin on ilmeinen: perustelut voivat olla vain lukemisen puolesta.

Siteeraan syytä 82, jonka voisi luulla tyhjentävästi kiteyttävän koko asian, mutta siitä huolimatta Helovuo saa ne 99 muutakin kohtaa kuulostamaan oleellisilta ja tosilta.

Kirja on ihmisen kokoinen mielekäs kokonaisuus tässä ympärillämme vellovassa informaatiotulvassa. Mitä enemmän meille on luettu satuja ja tarinoita ja mitä enemmän me luemme kaunokirjallisuutta, sitä paremmin kertomusten ja tarinoiden kaavavarastot meillä on. Kokonaisuuksien lisäksi saamme kirjallisuuden kautta omaan sisäiseen tarinaamme aineksia muiden tarinoista ja osaamme hahmottaa omaa tarinaamme suhteessa muihin.

Kirjassa viitataan Falubertiin, jonka mukaan tulee lukea 1500 kirjaa, jotta pystyy kirjoittamaan yhden kirjan. 100 syytä lukea -kirjan kirjoittaja on vuorenvarmasti niin tehnyt. On ilo lukea luistavaa asiaproosaa, jossa yhdistyy tieto, kokemus ja näkemys. Ote on vankan asiantunteva mutta miellyttävän suhteellisuudentajuinen, sävyltään kepeä. Lisäksi selkeä rakenne tukee helppolukuisuutta.

Suosittelen Lukukipinän sytyttäjää kaikille kirjallisuuskasvattajille ja ylipäätään lukemisesta kiinnostuneille, vaikkei vakuuttelua tarvitsisikaan. Lähestymistapa on kattava, sillä kirjassa otetaan huomioon kaikki ikävaiheet sikiöstä kuolevaan. Sopivasti siinä myös sirotellaan tuoreita kirjavinkkejä, vaan miksei niitä voisi olla enemmänkin.

100-syyta-lukea

Lopuksi pähkäilen, miten saisi ujutettua kirjan todelliselle kohderyhmälle: porukalle, joka ei lue. Soisin, että Kela sujauttaisi 100 syytä lukea -kirjan äitiyspakkauksiin. Jospa sen lisäksi kirjaintoilijat värväytyisivät agenteiksi, jotka tekijänoikeuksien rajoissa syöttäisivät someen aina silloin tällöin jokusen kirjassa kerrotusta 100 syystä.  Ja jokainen himolukija hankkikoon tämän kirjan lahjaksi tutulle, joka ei lue. Moinen aktivismi sopisi ensi vuoden tempausten kuten Kirja-Suomi 2017 ja YLE:n 101 kirjaa henkeen.


Marika Helovuo
100 syytä lukea. Lukukipinän sytytyskirja
Avain 2016
asiaproosaa lukuhalun nostatukseen
147 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Kulttuuri kukoistaa -blogissa on infoa kirjabloggaajien ja YLE:n yhteistyöstä: Kirjablogit ja 101 kirjaa. Sen on tarkoitus viritellä tulta lukukokemusten jakamiseen.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Kirjallisuus, Kirjallisuuspohdintoja, Tietokirja