Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta

Ruotsalaisen suosikkikirjailijani Alex Schulmanin lausahdus mainostaa Sara Osmanin uutuuskirjaa siten, että on pakko kiinnostua: ”Kaikki on hysteeristä ja ihmeellistä – ja todella surullista.” Vai onko se setäselittämistä, eikö ollakaan luovuttu naisten hysterialuokittelusta? On otettava selvää!

Osmanin romaani Kaikki mikä jäi sanomatta (Like 2022) lainaa rakenteeseen jännäriltä, kun se purkaa kolmen nuoren naisen käänteitä touko-kesäkuun aikana Tukholmassa. Sofia on somalitaustainen oikeustieteilijä, joka on tutustunut rikkaaseen ja toimettomaan someinfluensseri-Carolineen. Sofian kouluaikojen vanha ystävä on Amanda, joka peittää perhetraumaansa kovaan juhlimiseen.

•

Kolmen nuoren naisen minäkerrontaosuudet vuorottelevat, ja välillä on Amandan nykytilannejaksoja, jotka viittaavat dramaattiseen käänteeseen. Ydintä on kerronta, joka paljastaa kertojien ajatukset ja tunteet: minäkerronta korostaa sitä, miten kolme naista näkee ja kokee toisensa. Ja se on lähtökohdiltaan ihan toista, mitä he sanovat tai näyttävät ulospäin.

Kirja purkaa naistenvälistä ystävyyttä. Keskinäiset kohtaamiset ovat esitystä, ystävyyden teatteria, kun todelliset ajatukset täyttyvät tarkkailusta ja (virhe)tulkinnoista. Jokaisen naisen elämäntilanne ja psyykkinen tila vaikuttavat olevan katkeamispisteessä, mikä edesauttaa purkausta. Siihen tarvitaan kirjan finaali, kosteat juhannusjuhlat.

•

Ulkoisen ja sisäisen ristiriita paljastuu kirjassa, osin osoitellen, osin erittäin terävästi. En tiedä, ovatko menestyskulissi sekä ulkonäköpainotteinen ja taloudellinen hyvinvointifasadi erityisen ruotsalaista, siltä se kuitenkin saadaan romaanissa vaikuttamaan. Niihin revitään nyt kipeitä aukkoja.

Särö syvenee Sofian osuuksissa. Toisen polven maahanmuuttajan kokemuksia ei kaunistella. Sofian passiivisaggressiivinen läsnäolo on kirjan komeinta antia. Hän antaa täyslaidallisen poliittisesti korrektista suvakkiyhteiskunnasta, joka on pinnan alla ihan muuta. Sofian sisäinen puhe maahanmuuttajuudesta täyttyy kaunasta.

”Teidän rajoittuneiden ruotsidemokraattisten herneaivojenne on sitä ehkä vaikea tajuta, mutta matka Ruotsiin ei ala Facebook-päivityksestä ja bissekuvasta Arlandan O’Learysilla. Se alkaa siitä, että jättää taakseen kaiken minkä tuntee ja tietää ja mitä on koskaan rakastanut. Määrittelemättömäksi ajaksi. Ei mitään kissavahteja eikä postin siirtoja. Ettekö te tajua sitä? He haluavat olla täällä yhtä vähän kuin te halautte heidät tänne. Lakatkaa siis imartelemasta itseänne, svedupellet.”

Ajankohtainen muistutushan tämä on nyt keskellä eurooppalaista pakolaiskriisiä. Jo kolme miljoonaa ukrainalaista on jättänyt kaiken. He ovat valkoisia eurooppalaisia, kirjan Sofia on musta somali, jonka perhe on lähtenyt aikanaan sotaa pakoon. Sietää pohtia kaikkiaan pakolaisten kohtelua.

•

Yksi taso kirjassa on naisten perhesuhteet, etenkin äitisuhteet. Ne ovat kaikilla vaikeita, eri syistä. Se on yksi naisten kulissientakaisista vaikuttajista, joista ei paljon muille paljasteta. Poikaystävilläkin on merkitystä, mutta vähemmän kuin luulisi. Sen voin sanoa, että Sofian ja Carolinen kultapossupoikaystävät edustavat miestyyppiä, joka on tottunut elämään omaa etua ja haluja ajattellen. Amandan feminististä kiukkua voi peilata sitä vasten.

Eli löysin kirjasta paljon kiinnostavaa mutten juurikaan hysteriaa vaan kolmikymppisten ajankuvaa ja naiskuvaa. Ehkä hieman tiivistämistä toivon. Kirjan nimi Kaikki mikä jäi sanomatta vaikuttaa sopivan enteellisenä, sillä sisälle pingottuneet ajatukset vaativat ulostulonsa, ja silloin seuraukset ovat kohtalokkaita. Ja surullisia.

•

Sara Osman: Kaikki mikä jäi sanomatta, suom. Sirje Niitepõld, Like 2022, 326 sivua. Sain ennakkokappaleen kustantajalta. Kirja ilmestyi 23.3.2022.