Finlandia-romaaniksi 2020: monta kysymystä, vähän vastauksia

Mistä syystä palkinto yhdelle?

Olen lukenut viisi ehdokasta, kuudetta eli Ann-Luise Bertellin Heiman-romaania odotan suomennoksena ensi keväänä. Päivittäin suosikkini vaihtuu, myös valintaperusteluni, joten minulle sopii minkä tahansa romaanin voitto: se edustaa joka tapauksessa kunniakkaasti tämän vuoden romaanitaidetta. Listaan tähän tekijänmukaisessa aakkosjärjestyksessä, miten kukin ehdokas minun mielestäni edustaa tätä kirjavuotta. (Linkit kirjajuttuihini ovat romaanien nimissä.)

Ritva Hellsten: Raija

Hellsten on kirjoittanut elämäkertaromaanin siskostaan Raija Siekkisestä. Autofiktiobuumiin Raija tuo twistiä. Kirjailija näyttäytyy tietoisesti fiktion keinoja hyödyntävässä romaanissa sivuhenkilönä mutta nimeä myöten muunneltuna. Silti kirjailija ammentaa faktoista ja yhteisestä perhetaustasta. Lopputulos on sisäistynyt taiteilijaromaani.

Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Tänä(kin) vuonna on ilmestynyt monta kirjaa sota-ajasta tai sen välittömistä jälkivaikutuksista. Viime vuosina Lapin sota ja naisten sotakokemukset ovat kiinnostaneet entistä enemmän. Kinnunen tuo sodan jälkimaingista esille sellaista kuin ei romaanitaiteemme ennen, naisten vaellusromaanin.

Anni Kytömäki: Margarita

Luonnonsuojelu ja ilmastomuutos ovat aikamme isoja asioita, ja esillä ovat olleet harvinaisten lajien elinehtojen säilyttäminen ja metsäluonnon merkitys hiilinieluna. Siksi Margarita osuu aikaamme, vaikka se sijoittuu 1950-luvulle, suomalaisen luonnonsuojelun käynnistysaikoihin. Kaupanpäällisiksi saa kuvauksen yhteiskunnan ja yksilön roolijaosta sekä yhden naisen kehityskertomuksen.

Heikki Kännö: Runoilija

Tosielämän henkilöt romaanihenkilöinä kuuluvat nykykirjallisuuteen, samoin historiallisen romaanin uudistaminen niin, että siinä on sekä vankkaa taustatietoa että tietoista genren konventioiden uudelleen asettelua. Runoilija sijoittuu Keski-Euroopaan 1880-luvun lopusta 1920-luvun alkuun, mutta se juhlii tämän ajan aateromaanina mielikuvituksen rajattomuutta ja luo mahdollisia maailmoja, myös spefi-viritteisiä tapahtumaketjuja.

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Nykyromaaneissa käytetään paljon näkökulmatekniikkaa, ja siten saadaan kuvaukseen täyteläisyyttä kuten Mustaa jäätä saa sekä nuoren miehen kehityskertomukseen että kahden naisen elämänvaiheisiin. Suomalaisessa prossassa tavallisia ovat tummat sävyt, mutta Vuori-Kemilä kertoo vakavasta unohtamatta arkisen elämän tilannekomiikkaa.

Kirjakilpailu vai mikä?

Jonkin aikaa olemme saaneet arvuutella, mikä romaaneista lehahtaa Hannu Linnun lemmikiksi. Melkein tekisi mieli siteerata Ritva Hellstenin Raija-romaania, ja siteeraankin: ”On väärin, että taiteesta tehdään kilpailulaji, hän väitti.” Ymmärrän kyllä, ettei etsitä absoluuttisen parasta romaania vaan valikoidusta kirjajoukosta nousee valitsijan mielestä yksi vuoden kiinnostavimmista. Eli ei ole kyse kilpailusta vaan palkinnosta: yksi palkitaan niine kriteerein kuin palkitsija asettaa.

Kirja-ala voittakoon, sillä kirjat saavat näkyvyyttä enemmän kuin silloin, jos ei kirjapalkintoja jaettaisi. Siksi toivoisin, että kuuden kirjan sijasta saisimme jatkossa pitkän listan, siis useamman vaihtoehdon ja siten monelle kirjalle buustia. Vai onko niin, että on tietoinen profilointi, että Finlandia-ehdokkaita on kourallinen, kun Runberg-palkinto tarjoaa pitkän esilistan, tänä vuonna 19 ehdokkaan valikoiman?

Lisäksi toivoisin, että Runeberg-palkinto, Tanssiva karhu ja muut kirjallisuustunnustukset poikisivat nykyistä enemmän juttuja, ohjelmia ja muuta hässäkkää. Palaan vielä jutun lopussa medianäkyvyyteen.

Miten määritellä lajit?

Mainitsen taas Raija-romaanin, koska sen päähenkilö oli aikanaan Finlandia-palkintoehdokas novellikokoelmasta. Se muistuttaa siitä, että nykyinen kaunokirjallisuuden Finlandia koskee vain romaaneita.

Miten saisi novellit, esseet ja runot paremmin esille, sillä kyllä nekin ansaitsevat omat megapalkintonsa? Tai miten käy lajien rikkojille? (Tosin joku niistä voi päätyä palkittavaksi romaanina kuten Juha Hurmeen Niemi.) Ja voi marginaalikirjallisuutta, esimerkiksi selkokirjoja! Milloin olet nähnyt niille omistettavan palkintoja tai niitä ylipäätään esillä julkisuudessa?

Lasten- ja nuortenkirjalisuuden Finlandia pohdituttaa, sillä alle kouluikäisten, kouluikäisten ja nuorten kirjat kyllä painivat kovin eri sarjoissa. Palkittavan punnitsee aina aikuinen, joka usein valitsee omin makumieltymyksin kärkeen nuorten aikuisten kirjoja. Ja kyllä, kyllä, onhan tietokirjatkin kovin heterogeenisia elämäkerroista kovaan tutkimuskirjallisuuteen. Ei ole helppoa vetää tai avata lajirajoja.

Miksi lisää medianäkyvyyttä?

Mitä Raija-romaani kertoo minulle kirjallisuuden medianäkyvyydestä? Romaanin päähenkilö meni tolaltaan, koska merkittävä päivälehti ei julkaissut kirjailijan uutuuskirjasta kritiikkiä. Tilanne on muuttunut Raija Siekkisen ajoista yhä pahemmaksi, sillä kirja-arvioiden palstat ovat kaventuneet: yhä useampi kirja jää vaille kritiikkiä.

Kaikki ymmärtävät esimerkiksi Helsingin Sanomien valtaroolin: harva kirja pääsee sen sivuille, mutta niille harvoille vaikutus on suuri. Esimerkiksi kirjastojen varausjonot pitenevät merkittävästi lehden kritiikin jälkeen. Menneen viikonlopun jälkeen (tässä) Hesarin lukijoille ei ole myöskään epäselvää, mikä vaikutus syntyy, kun kriitikko lyttää lukemansa epäselvin perustein. Se herättää epäilyksen: onko vallan lieveilmiönä ylimielisyys? Tuskin kukaan kaipaa kritiikiltä pilkkaa puutteista vaan asiantuntevaa kirjan erittelyä ja esittelyä.

Kirjoista kiinnostuneet kaipaavat perinteisen median juttuja nykyistä enemmän ja laajalla genrekirjolla. Toivon usein monisivuisen, jättikuvin somistetun kirjailijahaastattelun tilalle vaikkapa sitä, että sama tila täyttyisi usean eri kirjan kritiikillä. Meitä bloggaajia, kirjagrammaajia tai kirjapodcastaajia riittää, mutta me emme täytä kirjakritiikin aukkoja.

•

Tänä vuonna Finlandia-juhla televisioidaan suorana. Syy johtunee korona-ajasta, mutta ehkä se sisältää myös oivalluksen tuoda Emma- ja Jussi-palkintojen rinnalle kirjakekkerit parhaimpaan katseluaikaan. Hienoa.

Silti muistuttaisin, ettei yksi lähetys muuta muuten niukkaa Ylen kirjallisuusohjelmatarjontaa. Sitä ei ole uudelle, näkyvälle tasolle nostaneet tv:ssä Helsinki Lit -taltioinnit, aamuiset viikon kirjavartit tai Areena-tallenteet. Peräänkuulutan yhä samaa kuin viime vuonna (juttuni: tässä), joten siteeraan tovin vuodentakaista itseäni:

Maksan Yle-veroa. Kulttuuriuutisten ohella oletan Ylen julkaisevan tärkeimpinä katselu- ja kuunteluaikoina kirjallisuuskeskusteluja, kirjailijahaastatteluita, tavisten, kulttuurihenkilöiden ja julkkisten kirjahyllyesittelyitä, kirjasketsejä, kirjatietovisoja, ideoita iltasaduiksi, lastenkirjavinkkauksia, nuorten omakohtaisia kirjakokemuksia, lukupiirien löytöjä uutuuksista ja jo aiemmin ilmestyneistä kirjoista jne.

Toivemaailmassani julkinen palvelu Yle ei juutu mittaamaan Arena-klikkauksia vaan tarjoaa kunniatehtävänään sitä, mitä sen kuuluu: kirjallisuusohjelmia lukemisen merkityksen vaalimiseksi. Sillä siten se omalta osaltaan edistäisi lukutaitoa – kansalaistaitoa, josta ollaan niin huolissaan.

Ja mikä romaani palkitaan Finlandialla?

Lisäys illalla 25.11.2020: vuoden Finlandia-romaani on…

Onnittelut!