Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

Suomalaisnaisia oli syystä ja toisesta saksalaisjoukoissa Pohjois-Norjassa, ja kun Saksa hävisi sodan, naiset jäivät norjalaisten vangeiksi. Tommi Kinnusen romaani Ei kertonut katuvansa (WSOY 2020) kertoo pienen naisporukan pitkästä tunturivaelluksesta kotikonnuille kesällä 1945. Se ei ole romaani Lapin sodasta vaan sodan vaikutuksista.

wp-1597393966355.jpg

Romaani etenee naisten jalanjäljissä. Naiset on leimattu saksalaisten huoriksi, ja siitä ulkoisena merkkinä on sängeksi ajettu pää. Yksi naisista ajattelee näin:

”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.”

Ensin autokuormallinen naisia pääsee vapaaksi ja vaeltaa Suomen puolelle, sitten heitä on kävelemässä Lapin halki enää viisi: Irene, Veera, Katri, Siiri ja Aili. Raskasta taivallusta seurataan Irene etunenässä, muista naisista tihkuu tietoa vähemmän. Tietoa ei muutenkaan paljon levitellä, ei syitä, mennyttä, kokemuksia tai tulevaa – vain sirpaleita. Näin välittyy väkevästi se, mikä sodassa ja sen jälkeen jäi ilmapiiriin muhimaan: vaikenemisen ja puhumattomuuden kulttuuri.

”Irene tiesi, ettei voisi koskaan puhua tästä matkasta kenellekään. Hän ei saisi kuvailla toisille sen kestoa tai raskautta, ei muistella kävelykumppaneita tai edes koettaa selvittää, miten Ailin tai Siirin kävi. Sen sijaan hänen oli pysyteltävä lopun ikäänsä hiljaa ja väisteltävä joka kysymystä, joka liittyi sodan loppuun, saksalaisiin ja hänen suhteeseensa sotaan.”

Kinnusen kieli ja kerronta kirjan alkupuolella pitävät minut naisista ja osittain tapahtumistakin etäällä. Kerrontatapaan on siirtynyt vaikenemisen kulttuuri, eli henkilöillä on paljon salattavaa. Välillä välähtää henkilöiden ajatuksia ja muistoja. En saa lukijana niskalenkkiä henkilöistä, en edes Irenestä.

Silti romaanin alkupuolen arvostan kyllä tapahtumien kuvausta – käsittämättömän rankkaa naisten kävelyä karussa maisemassa miinoitetuilla, poltettujen kylien kivisillä reiteillä heikoin varustein, nälkäisinä ja näännyksissä – mutta pysyn aluksi siististi kaikesta etäällä. Vaan sitten tulee luku 3: jaloissani alkaa tuntua, sisuksissani kiertää naisten nälkä ja kohtalot; luvuissa 4 ja 5 vaikuttuneisuuttani ei estä enää mikään.

wp-1597395437359.jpg

Koen romaanin yhtäältä Irenen ja kävelykumppaneiden vaellusromaanina, joksi se on myös alaotsikoitu. Mutta toisaalta se on kollektiiviromaani, joka kuvaa laajasti ihmisten välitilaa sodan päätyttyä ennen rauhan aikaan asettumista. Siten raskas jalkapatikka näyttäytyy minulle myös metaforana rankasta siirtymästä. Siksi naiset ovat sattumanvaraisesti hetken yhdessä ja kohtaamiset arvaamattomia.

Jokainen sodan kokenut on vähintään sisältä haavoittunut, eikä mikään ole kuin ennen. Sitä Kinnunen kuvaa vaeltajien ja ohimenevien kohtaamisten avulla siten, ettei minunkaan käsitykseni sodan päättymisen ajasta ole enää ennallaan.

”Hänen elämänsä oli samoin tavoin pirstaleina kuin jokaisen matkalla tavatun ihmisen, eivätkä heidän laupeudentyönsä, leivänpaistonsa ja saunanlämmityksensä, olleet olleet muuta kuin keino hetkeksi yrittää unohtaa se, mitä oli tapahtunut.”

Naisten suhteet ilmaistaan hienovireisesti, samoin tunnelmien vaihtelut ja suhtautuminen muihin koko vaelluksen aikana. Psykologinen kuvaus kukoistaa: henkilöiden toiminta ja käytös ovat heille itselleenkin välillä täysi arvoitus ja yllätys, ja välillä se on linjassa sen kanssa, minkä naiset olettavat kuuluvan heidän persoonaansa.

Kinnusen taito kuvata eri-ikäisiä naisia korostuu kirjassa, mutta eniten ihastelen sitä, miten avioliitossaan ja aikuisesta pojastaan etääntyneen Irenen vaiheet ja tunteet välittyvät. Romaanissa on monia hienoja ratkaisuja, ja yksi on se, miten yksi kerrallaan naiset jäävät matkasta ja jäljelle jää Irene. Myös se säväyttää, miten vakavanetäinen kanttorinrouva Irene ja saman paikkakunnan rempseä ja iloluontoinen Veera asetetaan rinnakkain: lähtökohdistaan huolimatta ihmiset voivat joutua samaan tilanteeseen ja selviävät siitä kukin tavallaan mutta toisiaan syvemmin kohtaamatta. Hetkellisesti yhteinen laulu voi yhdistää.

Romaanin loppu nostaa vaelluksen välitilan siirtymäluonnetta. Se myös pakottaa henkilöitä ratkaisuihin. Lopun kuvaus Irenen paluusta runnelluille kotikulmille on latautunut. Paikat ovat Neljäntienristeyksestä tuttuja, ja värähdän, kun tuttu kätilö seuraa katsellaan Irenen paluuta. Kytkös Kinnusen esikoisromaaniin tuntuu oikealta ratkaisulta.

Vaikuttava romaani jää vaeltamaan pitkäksi aikaa mieleeni viimeisten sivujen jälkeen. Ei kertonut katuvansa kietoo historialliseen romaaniin ajattoman ihmis- ja maailmankuvan, jossa päätekijänä on sattumanvaraisuus ja muutos sekä ihmisen ihmeellinen kyky sopeutua, jättää taakseen käsittämätöntä, tehdä pahaa, ehkä joskus hyvää ja irrottautua mustavalkoisuudesta.

Ainoa mitä hän tästä kaikesta oli oppinut, oli se ettei elämä säilynyt kauaa samanlaisena, vaan virtasi toisaalle heti, kun siihen alkoi tottua.”

Ihailen sitä, miten Kinnunen malttaa jättää lukijalle tilaa täydentää henkilöiden sivupolut, menneen ja tulevan. Nostan hattua myös sille, että kirja konkretisoi, millaisesta täystuhosta rakentui hyvinvointi-Suomi ja millaisia miinoja sen rakentajat kantoivat sisällään.

Tommi Kinnunen
Ei kertonut katuvansa. Vaellusromaani
WSOY 2020
romaani
351 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

7 responses to “Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa

  1. Niina

    Kiinnostava arvio, kiitos tästä tekstistä! 🙂 sellainen korjaus, että ”Kotiin päästyään hän ei aikonut olla syyllinen mihinkään sellaiseen, mistä miehiäkään ei syytetty.” on Siirin näkökulmasta, ei Irenen. Pidin tällaisesta sirpaleisesta hahmokuvauksesta ja tuo Siirin miete vain jäi mieleeni lähtemättömästi.

    • Kiitos tarkennuksesta! Liputin kirjan täyteen potentiaalisia sitaatteja – tyhmyyksissäni jäi tämä blogikirjoitusvaiheessa tsekkaamatta, kun olin niin Irenen maailmoissa. Näin ajatellen sitaatti sopisi hänellekin. Mutta toki korjasin!

      Romaanissa on useita kotia siitä, miten sota kohtelee miehiä ja naisia eri tavoin, eikä naisten osa näy tarpeeksi, ei kaikki se, mitä he kokevat ja missä ovat osallisia. Joten se on osa Kinnusen kirjan aihetta ja teemoja.

  2. Tuijata, todella hyvä teksti huikeasta kirjasta! Kinnunen on yksi parhaista.

    ♥♥

  3. Kirsi

    Voi luoja, miten loistava teos. Yksi kotimaisen kirjallisuuden helmiä kautta aikojen.

  4. Paluuviite: Tommi Kinnunen: Ei kertonut katuvansa – Bibliofiilin päiväunia

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Google photo

Olet kommentoimassa Google -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out /  Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s