Kuukausittainen arkisto:heinäkuu 2020

F. M. Dostojevski: Vanhan ruhtinaan rakkaus. Klassikkohaaste 11

Kirjabloggaajien klassikkohaastetta varten vilkuilin kirjahyllyni lukemattomia kirjoja, ja silmiini osui Dostojevskin tiiliskivituotannosta poikkeava teos. Vanhan ruhtinaan rakkaus (Gummerus) on parisataasivuinen romaani, jossa ei filosofeerata uskosta tai toivosta, vaan huvitellaan ihmisen osalla.

Klassikkohaaste11

Haastetta emännöi blogi Kirjan jos toisenkin.

Vanhan ruhtinaan rakkaus hymähdyttää karkeana satiirina. Touhu käynnistyy sillä, että Mordasovin suppeiden seurapiirien kiistanalainen johtohahmo ottaa huusholliinsa avosylin vastaan vanhan ruhtinaan.

”Maria Aleksandrovnan hurmasi hänen oma neroutensa. Hän oli hahmotellut suuren ja rohkean suunnitelman. Naittaa tytär rikkaalle ruhtinaalle, vanhalle rammalle, naittaa salassa, käyttäen hyväksi vieraansa heikkojärkisyyttä, naittaa varkain keinoin – niin kuin olisivat sanoneet Maria Aleksandrovnan viholliset – ei ollut ainoastaan uskaliasta, vaan jopa häikäilemätöntä. Tietysti suunnitelma oli kaikin puolin edullinen, mutta vastoinkäymisten sattuessa sen keksijää kohtasi tavaton häpeä.”

En paljasta vaiheita tai lopputulosta, sillä romaanin ydin on tapahtumien kehittely ja kerrontatapa. Henkilöhahmot on ronskisti tyylitelty, esimerkiksi Maria-rouvan juonittelua edesauttava kaunopuheinen manipulaatiotaito sujuu ylivireisesti. Ruhtinaan hahmon groteskius kuvaillaan herkullisesti: huvittaa seniilin seniorin habituksen turhamainen tuunailu, sillä herran kehosta ei löydy montaa ehjää tai aitoa kohtaa. Ja surkuhupaista on hömelön ylimyksen mieltymys reheviin muotoihin. Marian Zaida-tyttäressä sekoittuvat mainiosti selväpäisyys ja tunteellisuus, ja jo vanhapiikaikäisen neidon romanttisuus pistetään liiallisen Shakespearen lukemisen piikkiin.

Romaanin kaikkitietävä kertoja iloittelee yksityiskohdilla. Kertoja on kronikoitsija, joka paljastaa naimakauppakatastrofin yksityiskohdat hykerrellen inhimillisille heikkouksille. Juorujen ja pahantahtoisen kyttäämisen kulttuuria repostellaan; ihmisen taipumus ulkokultaisuuteen, manipulointiin ja pöhköyteen tunnistetaan ja tunnustetaan.

”Heikot ja tyhjänpäiväiset luonteet, jotka ovat tottuneet alistumaan pysyvästi ja jotka vihdoin päättävät olla järkähtämättömiä ja lujia, tulevat pian rajalle, jossa heidän järkähtämättömyytensä ja lujuutensa pettää.”

Dostojevski verbaalitulittaa ylhäisön tapoja ja toimia, etenkin laskelmointia ihmissuhteissa. Kiertely-kaartelu-puhe, huhujen tulipalonkaltainen leviäminen ja naimakauppasuunnitelmat tuovat mieleen Jane Austenin. Esimerkiksi Järki ja tunteet -romaaniin löydän monia herkullisia yhtymäkohtia. Suosittelenkin Kersti Juvan uuden Austen-suomennoksen lukemista Dostojevskin romaanin rinnalla.

wp-1594819358158.jpg

Uskon Dostojevskin olevan omimmillaan vakavissa klassikkojärkäleissään, ja Vanhan ruhtinaan rakkaus on tietynlainen vapauttava sormiharjoittelu. Kevyehkö säätyläisten reposteluromaani sopii silti lukutilanteeseeni, siksi välkky hupailu virkistää ja sallin romaanin kärjistävän tyylittelyn. Mielistyn romaanin onnistuneeseen loppuun, jossa kaiken kohkaamisen jälkeen kertoja siirtyy kolme vuotta eteenpäin ja osoittaa meille lukijoille tunteiden ja pyrkimysten suhteellisuuden: muutaman vuoden vieriessä vanhat toilailut ja sydämen asiat haalistuvat, tuskin muistuvat mieleen. Eteenpäin on elävän mieli – hyvässä ja pahassa.

*

F. M. Dostojevski
Vanhan ruhtinaan rakkaus
suomentanut Juhani Konkka
Gummerus 1983 (neljäs painos), ensimmäinen painos 1939
romaani, venäjänkielinen teos ilmestyi 1859
215 sivua.
Löysin kirjan kirjahyllystäni.

Juttuja tästä kirjasta: Vajaa kirjahylly, Jokken kirjanurkka ja Sivuhenkilö.


Aiemmat klassikkohaastejuttuni:

Anne Frankin päiväkirja (Klassikkohaaste 10)
Halldór Kiljan Laxness: Salka Valka (Klassikkohaaste 9)
Minna Canth: Salakari (Klassikkohaaste 8)
Goethe: Faust (Klassikkohaaste 7)
Oiva Paloheimo: Tirlittan (Klassikkohaaste 6)
John Galsworthy: Omenapuu (Klassikkohaaste 5)
Anna Ahmatova: Valitut runot (Klassikkohaaste 4)
Jane Austen: Neito vanhassa linnassa (Klassikkohaaste 3)
William Shakespeare: Romeo ja Julia (Klassikkohaaste 2)
Mihail Bulgakov: Saatana saapuu Moskovaan (Klassikkohaaste 1)

4 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Romaani

Kolme viihdekirjaa kesältä 2020

Luen monenlaista, ja lomahengessä lomailen lukuvalinnoissakin. Muutama murha ja romanssi mahtuu mainiosti kesään, siis kirjakokemuksena.

Valitsen esiteltäväksi kolme romanttisen viihteen edustajaa. Niitä yhdistää se, että päähenkilöt ovat yli 30-vuotiaita, eli eivät ihan neitosia, ja kaikilla on kalvava suhde takana. Myös ura ja muu elämän sisältö on hakusessaan. Yksi tai useampi ystävä tukee, ja se kuuluu oleellisesti genreen. Jokainen päähenkilönainen uuden edessä karistaa vanhan kumppanin pölyjä sekstailemalla sisällyksettömästi, ja mahdollisesti sen perään löytyy aikuisiän ”se oikea”.

Miten näistä kaavoista yhä uudelleen ja uudelleen löytyy uutta kirjoitettavaa ja lukijalle edes hitusen kiinnostavaa? Siksi, että arkkityypit ja tutut tarinakaavat auttavat relaamaan, tyhjentymään ehkä jonkin painavamman varalle. Ja jos hyvin käy, voi huvittua jostain uudesta kulmasta tuttuun asetelmaan – tai vain antaa hömpän viedä.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua

Colganin edellinen suomennos nauratti klisekimarana, eikä uusi suomennos Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua (Gummerus 2020) omaperäisyydellä juhli, mutta toimii uutuus minulle paremmin kuin ensi suomennos. Minulle Colganin bravuuri on esitellä uusi kiehtova paikka Brittein saarelta, ja tässä kirjassa cornwallilaisen kalastajakylän ominaispiirteet välittyvät viehättävästi. Romanssiosuudet ja näppärästi löytyvä uusi ura on kuvattu genreuskollisen ennalta arvattavasti, siis turvallisen viihdyttävästi. Kirja sopii lomalukemistoon kesäkuuman pehmittämään päähän.

Jenny Colgan: Majakanvaloa ja tuoreen leivän tuoksua, suomentanut Paula Takio, Gummerus 2020, 279 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä

Kangaksen kirja kertoo rempseän hauskasti yllätyseron kokevasta nelikymppisestä naisesta, jonka ura on myös kriisissä. Piristävää on, että näkösällä on myös suru ja yksinäisyys, silti kepeä ote pitää kirjan viihdegenressä. Kangas ei varo ylilyöntejä satunnaisten heilojen kuvauksessa, ei myöskään eksentristen lapsuudenystävien luonnehdinnoissa. Kärjistykset kyllä kaventavat antia, vaan hauska välipala kirja on, eikä loppuratkaisussa päädytä konventionaalisimpaan tilanteeseen.

Marja Kangas: Miestä näkyvissä, WSOY 2020, 253 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo

Lehtisen kirjassa tutkijataustainen nainen eristäytyy suomalaiseen saareen nuolemaan haavojaan. Yleensä genren kirjoissa perhe jää taustalle, mutta Lehtisen päähenkilölle isällä on suuri merkitys, samoin päähenkilön äitiarvoituksella, jonka lukija arvaa oitis vaan ei päähenkilö. Lehtinen on mutkaton kertoja, ja jopa yllätyn, miten hyvin viihdetyyli vetää. Lehtisen hömppä on aika jalat maassa -tyylistä, mutta loppuratkaisun epäuskottavuus jää minua kalvamaan. Paria asiaa jään myös ihmettelemään: päähenkilön art dego -intohimo jää hataraksi, vaikka kansi antaa ymmärtää toisin, ja pensionaatin nimi viittaa Jotunin järisyttävään romaaniin, jonka perusteella nimettyyn majoituspaikkaan ei ainakaan minua eritysemmin houkuttaisi mennä.

Tuija Lehtinen: Pensionaatti Huojuva talo, Otava 2020, 171 sivua eKirjana; luin BookBeatissa.

2 kommenttia

Kategoria(t): Hömppä, Kirjallisuus, Romaani

Camilla Grebe: Varjokuvat

Olen lukenut nyt parhaan kirjan Camilla Greben tuotannosta. On hän aikaisemmissakin dekkareissaan (rullaile postaukseni niistä) onnistunut kuljettamaan hyvin rinnan juonta ja henkilökuvausta. Lisäksi Greben dekkareissa on onnistunut se, että joka kirjassa pääosassa on yksi tutkintaan osallistuvista poliiseista, ja sivuhenkilöinä jatkavat muista osista tutut henkilöt. Uskon, että siksi sarjan osia voi lukea satunnaisessa järjestyksessä.

Varjokuvat (Gummerus 2020) kertoo sarjamurhilta vaikuttavista tapauksista. Ensin lattiaan naulataan Tukholmassa nainen 1944, ja tutkintatilanteeseen osallistuu naispuolinen poliisivoimien edustaja, Elsie. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin naisten naulaaminen jatkuu, ja silloin tapauksia on tutkimassa Elsien tytär Britt-Marie. Tragediat jatkuvat 80-luvulla, jolloin profilointia aloitteleva, aiemmista sarjan osista tuttu Hanne on mukana, ja tällä vuosikymmenellä tapaukseen tarttuu Malin, joka on jo kerran ollut sarjassa pääroolissa. Grebe käyttää onnistuneesti tuttua konstia syventää henkilöitään kuvaamalla sekä privaattia että työtoimintaa.

Henkilögalleriassa ja juonessa on uutta, vanhaa ja tuttua, mikä toimii erittäin hyvin. Saan tietoa tuttujen henkilöiden menneestä ja nykyisyydestä, esimerkiksi Hannen 80-luku avioliittoineen saa lisävaloa. Naispoliisipioneerien Elsien ja Britt-Matien eri vuosikymmenten kokemukset antavat perspektiiviä ja koskettavat. Yksi romaanin teemoista on naisten asema poliisityössä eri vuosikymmeninä. Kiinnostavan yleissivistävää on, miten Grebe esittelee naisten aseman miesvaltaisella alalla. Oleellista on vallankäyttö – ja sen osaavat hyvässä ja pahassa myös esinaiset.

wp-1595313989766.jpg

Grebe yllättää kerronnalla. Vasta viime metreillä paljastuu, kuka kertoo. Pitkin kirjaa kertoja näyttäytyy ja tarjoaa poikkeuksellisen tunnelman: tämän kirjan tarina on jonkun käsissä ja minun täytyy lukijana antautua hänen kerrontansa ja valintojensa valtaan. Kertojasalaisuus virkistää dekkarigenreä sen lisäksi, että kerronta päästää henkilöiden sisälle. Ihan lopussa mietin joitain epäuskottavuuksia: mitä kertoja voi kuvaamistaan tilanteista tietää? Mutta kyllä kertoja tekee kaikkensa hälventääkseen epäilyjäni:

”Yritin kaikin voimin ymmärtää, koska ymmärsin, että se voisi pelastaa minut. Myönnän kyllä, että olen välillä pannut omiani, mutta ainoastaan muuttaakseni käsittämättömän käsitettäväksi, pukeakseni mielettömyyden sanoiksi.”

Mieliin painuvinta antia Varjokuvissa on se, miten se pistää pohtimaan pieninä äidittömiksi jääneitä tai lapsina vaurioituneita aikuisia sekä julmasti kesken jääneitä elämiä ja koston kierrettä tai sen katkaisua. Pienin konstein koskettaen romaani jättää sekä lohduttoman että toiveikkaan olon. Dekkarigenren suhteen jää toiveikas olo: psykologinen, henkilökeskeinen dekkari voi hyvin tällä tavalla toteutettuna.

Camilla Grebe
Varjokuvat
suomennos Sari Kumpulainen
Gummerus 2020
dekkari
279 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Naistenviikko 2020: koonti

Kuudes kesä naistenviikkohaasteen juttupaisteessa! Haasteohje on ollut perinteisen väljä: postata voi naistenviikon nimipäiviin liittyen tai ylipäätään naisnäkökulmasta (haaste: tässä). Viikon kirjajutuissa on kirjallisuutta laidasta laitaan juuri niin kuin pitääkin.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Tässä luettelossa on linkit naistenviikkohaasteen blogeihin, ja blogit liittävät halutessaan tämän jutun kommenttikenttään suorat linkit naistenpäiväjuttuihin tai niiden koosteisiin. Osa blogeista on postannut päivittäin, osa yhden tai useamman jutun niin, että noin sata erilaista kirjaa esittäytyy tällä teemalla haasteen vastaan ottaneissa blogeissa.

Kiitän kaikkia virkeästä ja virkistävästä osallistumisesta!

Amatöörihumanisti
Elämä on ihanaa
Jokken kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Kuunnelut äänikirjat
Lastenkirjavuosi
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Pieni suuri piiri
Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Susimetsä
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Aikaisempiin koosteisiin pääset tästä, ja tulevaisuus häämöttää tällaisena:

wp-1595483642572.jpg

40 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Tiina Piilola: Kalevalan naiset

Tiina Piilola on väitellyt tohtoriksi Kalevalan naisista, ja kirja Kalevalan naiset (S&S 2019) jatkaa siitä populaariin tyyliin. Kirja sopii täydellisesti naistenviikolle (haaste tässä, lista mukaan ilmoittautuneista blogeista: tässä), ei vain siksi, että kirjoittajan nimipäivä osuu viikolle. Onnittelut kaikille Tiinoille ja kalavalaisten naisten hengenheimolaisille, joille Piilolan kirja on omistettu!

naistenviikko 2020

Piilola avaa ensin esipuheessa kirjan lähtökohdan, kalevalaisten naisten tarinat:

”Ne kertovat, mitä on tehtävä silloin, kun maailmasta ei löydy tilaa olla sellainen kuin tuntee olevansa – että on sukellettava Ainon lailla kalana veteen, lehahdettava Louhen tavoin lintuna ilmaan tai uskallauduttava tutusta tuntemattomaan niin kuin Marjatta. Ja seurattava puolukan kutsua.”

Tuossa on jo lueteltu naishahmot, joihin kirjassa syvennytään, lisäksi kirjassa esiintyvät Ilmatar, Pohjan neito ja Lemminkäisen äiti, ja kaikista kirja tarjoaa muhevaa tulkintaa. Kalevalan naiset saa minut taas kerran innostumaan kansanrunoutemme ja Lönnrotin koontikirjan kielellisestä ja tarinallisesta moni-ilmeisyydestä. Piilolan lennokas tyyli sytyttää, ja reipas tapa sanailla vakuuttaa minut: juuri näin rempseästi perinteeseen täytyy tarttua.

wp-1591523842472.jpg

Kirjassa on tutkimuksellisen taustan ohella raikasta subjektiivisuutta. Kirjoittaja poimii aiempia tutkimuksia ja tulkintoja sekä esittelee omiaan. Nautin tällaisesta yhdistelystä ja esseistisestä otteesta. Lisäksi Kalevala-aiheiset kuvataideteokset saavat osansa, ja siitä syystä kaipaan kirjaan kuvaliiteittä.

Piilola kytkee myös nykyilmiöitä tutkimusaiheeseensa. Ja hän haastaa, esimerkiksi vanhustenhoidon nykytilasta:

”Toivoa sopii, että tämä epäkohta toimii kuin puolukka Marjatalle ja saa nyky-Marjatat havahtumaan, kuulemaan kutsunsa sekä vaatimaan nykymenoon muutosta niin pontevasti, että Väinämöisten on kuultava se ja reagoitava siihen. Nykymeno ei voi enää jatkua.”

Hienoja symbolisia ulottuvuuksia irtoaa jokaisesta naisesta, mutta ehkä kirjottaja on innostunut etenkin Ainosta, Louhesta ja Lemminkäisen äidistä. Eikä Kalevalan miehiä voi ohittaa, noita erehtyväisiä turjakkeita, ukkopahoja kosio- ja kostoretkillään. Esimerkiksi Lemminkäisen äidin huivilipojasta kirjassa on muhevaa tulkintaa. Kiinnostavinta taitaa minulle silti olla se, miten kirjan hahmoista sukeutuu symbliikkaa ihmisyyden kehitysasteista, skaala kulkee reflektointiin kykenemättömistä omien tekojensa tunnustajiin ja muodonmuuttujiin.

Feministinen tarkastelu uppoaa minuun, ja viihdyn letkeästi etenevän tekstin kyydissä. Nyt mieleni minun tekevi lukea Kalevala taas kerran.

– –

 

Tiina Piilola

Kalevalan naiset

S&S 2019

255 sivua.

Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Akka.

8 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Aase Berg: Akka

”Minä akkaan suoraan tämän kirjan ja sivumennen sanottuna loppuelämänkin läpi. Tarkoitan: en ole enää hienotunteinen. Tästä lähtien minä, nainen, paskat välitän käytöstavoista. En ole miellyttävä. En halua jämähtää rakkaussuhteiden pysyviin neuvotteluasetelmiin, joissa nainen vetää aina lyhyemmän korren.”

Ja niinpä täältä pesee -asenteella Aase Berg perkaa ”toisen naisen” -kokemuksen kirjassaan Akka (Siltala 2020). ”Akka” on substantiivi ja verbi, ”akka” on asenne. Autofiktio, juu, kyllähän kirjan tarina omakohtaiselta vaikuttaa. Runoilija-esseisti-kriitikko-minä kertoo, miten hän hullaantuu valokuvaajaan ja miten heidän seksinsä on taidetta. Kumpikin lupaa erota tahoillaan, mutta vain kertojanainen eroaa. Kuumaa suhdetta kestää pari vuotta. Mies vetäytyy, ja sitten akka nousee siivilleen suhteen tuhkasta akkaamaan.

wp-1593543443235.jpg

Kertoja antaa ymmärtää, ettei tässä nyt henkilökohtaista likaämpäriä kaadeta vaan rakenteita. Rakenteiden seinät on pykätty patriarkaatista ja luokkajaosta. Tähän liittyy kommentteja tyyliin: ”Miehet pettävät aina.” Ymmärrän yleistykset, kun pettymys korventaa, mutta… (Minäkertojan aviomieshän ei petä vaan kertoja.)

Suorasukaisuuden lisäksi kirjassa on sillisalaattia kaunokirjallisesta ja lyyrisestä ilmaisusta esseistiiseen tyyliin ja pamflettiin. Eniten minua kiehtoo kertojan jakautuminen minäkertojaksi ja Thelmaksi. Kirjassa rakkaussuhteen osapuolet on nimetty, ja Thelma nähdään ulkopuolelta, ”minä” sisäpuolelta:

Mutta en ollut epäluuloinen luonne, niin kuin ei Thelmakaan, ja mies lensi korkealla, kauniin värinen, perhoslepattava henkilö, niin vilpitön voimassaan ja heikkoudessaan, ihastuttavan itseironinen, suorastaan kyyninen, metanarsisti.”

Siinä se tuli! Lupauksistaan luikerteleva rakastaja luokittuu narsistiksi. Ok, se selittää paljon. Narsismi nähdään yhdeksi miehen petturuuden perusteeksi, toisena on miehen vaimon painostus. Mies siis nysvää ydinperhessään ja sliipatussa kodissaan. Minun puolestani petetty rakastajatar saa sylkeä vihaansa ja pettymystään mieheen, mutta se minua nyppii, että minäkertoja pilkkaa ja tölvii petettyä vaimoa. Oli miten oli: mies jäi vaimon luo, se oli miehen valinta, miehen syy – miksi Akka syytää sappeaan vaimoon?

No, vihaisessa kerronnassa virkistää suorasukaisuus ja tyyli. Asia kuitenkin toistuu niin tautologisesti, että en koe uskottavana rakenteiden kritisointia, ja lopulta anniksi jää kertojan katkeruus ja kyvyttömyys itsearviointiin. Mieleeni tulee toinen ruotsalaiskirjailija Lena Andersson jonka suhdepettymyskirjoissa on itseironiaa ja muitakin sävyjä, ja siksi ne toimivat minulle Akkaa paremmin.

Mutta kaiken kaikkiaan: osuuhan tämä kirja naistenviikolle. Akkuutta on kiinnostava pohtia, vaikkei Akka sytytäkään.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Aase Berg
Akka
Suomennos Jyrki Kiiskinen
Siltala 2020
311 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita lukijoita muun muassa Maailmankirjat ja Omppu.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko

Päivi Laitinen: Reissunaisia

Kevään matkustuskielto ehkä korvensi kaikkia reissuleenoja ja matkamatleenoja. Minä vietin kotoiluhetkiä reissunaisista lukien. Sitä sopii muistella naistenviikolla Leenan ja Matleenan päivänä (ks. naistenviikkohaasteeni).

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Päivi Laitinen esittelee kirjassaan Reissunaisia (Tammi 2019) 10 maailmanmatkaajaa 1800-luvulta nykyaikaan. Reipashenkisiksi esikuviksi rohkeudesta ja ennakkoluulottomuudesta sopivat kaikki.

Laitinen jaksottelee naiset viideksi pariksi otsikoin Tutkijat, Etsijät, Kirjoittajat, Kilpailijat ja Seikkailijat. Laitinen on valinnut joukkonsa omien intressiensä perusteella.

’Monet näistä reissunaisista olivat luonteiltaan melkoisia monitahokkaita: he samanaikaisesti sekä ylläpitivät että rikkoivat oman aikansa normeja. Se että vaatimattomasta ikäneidosta tuli kuuluisa tutkimusmatkailija, että pastorin tytär ihastui revolverisankariin tai pienten lasten äiti lähti lähes puolitoista vuotta kestäneelle maailmanympärysmatkalle, kertoo vastakohtaisuuksista, ja ne jos mitkä kiinnostavat aina.”

Osa naisista on tuttuja Mia Kankimäen kirjasta Naisia joita ajattelen öisin. Siinä matkustajanaisista suosikikseni nousi Isabella Bird, ja taas säväyttää tämän naisen suoraselkäinen matkanteko ja ehkä pieni romanssinpoikanenkin pyssymiehen kanssa. Mukana on myös Suomen-seikkailija Ethel Tweedie, jonka kirjan Suomi-reissusta olen lukenut aikoja sitten. Kotimaisista kulkijaleideistä oman lukunsa saa Helinä Rautavaara.

wp-1583944585597.jpg

Uusista tuttavuuksista kiinnostun kahdesta naisesta. Huvitun ökyrikkaasta Louise Arner Boydista, jonka perintö palaa arktisten alueiden tutkimusretkillä. Uskomatonta, että kouluttamaton raharikas on oikuillaan mahdollistanut tutkimusmatkat, joiden kuvien ansiosta voidaan nyt seurata ikijään katoa. Toinen hätkähdyttävä rajojen rikkoja on Isabella Ebenhardt, joka tekeytyi arabinuorukaiseksi ja esihippityyliin vaihtoi paikkaa ja paria vapaana sieluna. Seikkailujen lopun traagisuus hätkähdyttää.

Omat yksin matkustamiset vaikuttavat kirjan naisten reissuihin verrattuina säälittäviltä hyvinvointihyppäyksiltä. Olen lentänyt kätevästi muutaman tunnin kohteeseen, kun yli sadan vuoden takaiset kulkupelit ja maailmankolkkien infrastruktuuri ovat olleet tyystin toista. Eikä eurooppalaisissa suurkaupungeissa törmää sellaisiin seikkailuihin kuin esimerkiksi kirjan nykyaikaedustaja, yksinjuoksija Rosie Swale Pope Siperian tai Alaskan metsissä.

Kirja on viihdyttävä esittely erikoisnaisista. Laitinen kirjoittaa virkeää asiatyyliä, sujuvaa ja selkeää, silti persoonallista. Mukava on näinä maailmanaikoina matkailla kirjakeinoin.

– –

Päivi Laitinen
Reissunaisia. Seikkailijoita, tutkijoita ja edelläkävijöitä
Tammi 2019
tietokirja
383 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Asiaproosa, Elämäkerta, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Tietokirja

Sayaka Murata: Lähikaupan nainen

Naistenviikko on puolivälissä. Haasteviikossa olen siinä vaiheessa, että on kevään kummallisimman naistuttavuuden aika.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Lähikaupan nainen (Gummerus 2020) upottaa kertojansa maailmaan. Romaanin minäkertoja Keiko tekee osa-aikatyötä 18 vuotta kauppaketjun rivityöntekijänä. Ja se on hänelle kaikki.

Keiko on akateemisesti kouluttautunut mutta sosiaalisesti rajoittunut, sanatarkasti asioita tulkitseva nainen, joka kyllä ymmärtää ympäristön paineet naiselle. Ympäristö ei todellakaan anna hänen niitä unohtaa: pitäisi olla mies ja lapsia, ja jos ei niitä, ainakin työn pitäisi olla toisenlainen. Kirpeästi ja kipeästi Keiko välittää, millaista vaivaa hän joutuu näkemään peittääkseen kaikki omituisuutensa.

wp-1583914659665.jpg

Keikon koko elämän täyttää myymälätyö, ja hän on ohjelmoinut kaikki elintoimintonsa siten, että ne palvelevat työnantajaa. Se ei riitä, harvoin elämässä mikään riittää. Keiko tulee ymmärtämään, että työssä hänet voi korvata hetkessä. (Läksiäislahjana työkavereilta on keksipaketti.) Työn varaan ei siis voi laskea, entä kanssaihmisten? Keiko päätyy järjestelyyn täydellisen hylkiömiehen kanssa täyttääkseen ympäristön odotukset oikeanlaisesta elämästä. Silkkaa satiiria!

Juonen jorinointini tuntuu turhalta, sillä oleellisinta on kertojan tapa ilmaista sisäistä ja ulkoista. Se sopii mainiosti osoittamaan, että omituisempia kuin rajoittunut kertoja ovat oletukset oikeanlaisesta naisen elämästä ja siitä, miten ne edelleen palvelevat patriarkaattia.

Muratan pieni, vinksahtanut tarina virkistää, ja romaanin loppu riemastuttaa. Näinkin joku voi löytää tarkoituksensa. Lue – tai kuuntele, sillä kirja sopii hyvin äänikirjaksi.

– –

Sayaka Murata
Lähikaupan nainen
suomentanut Raisa Porrasmaa
Gummerus 2020
äänikirjana 3 tuntia, 50 minuuttia,
lukija Vuokko Hovatta.
Kuuntelin BookBeatissa.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): Äänikirja, haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Paula Havaste: Morsiusmalja

Naistenviikollani (haaste tässä) on vuorossa nyt kolmas osa Paula Havasteen sarjaa (ensimmäinen ja toinen), jossa päähenkilönä on talon emäntä Vilja Neuvosto-Virossa. Morsiusmalja-romaani jatkaa melko suoraan edellisestä osasta.

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Vilja-sarjan viehätys perustuu ajankuvaan ja päähenkilön kehityskaareen. Arvostan Havastetta arkistotietojen romaanillistajana. Uskottavasti hahmottuu maalaistila, joka on muutettu tallinnalaistaiteilijoiden vierastaloksi. Maalaistalo rakennuksineen, eläimineen ja lähialueineen rajaavat elinpiirin, johon kuuluu läheinen kolhoosi talkoovelvollisuuksineen.

Ja ne työt! Ne todella dokumentoituvat romaaniin. Yksi kantavista teemoista on maalaisnaisten raadanta, etenkin suhteessa passattaviin kulttuurialan miehiin. Kirja konkretisoi tauottoman aherruksen, jota ei raskaus eikä synnytys muuksi muuta. Täytyy sanoa, että Viljaan henkilöityy sosialistisrealistinen työn sankari, vaikka ”puhdas aate” ei todellakaan ole tarkoitus, sillä kyllä koko ajan kirjassa henkii neuvostoideologiaa kritisoiva vastatuuli.

Morsiusmaljan alussa Viljan ja Villemin taloon saapuva kaltoinkohdeltu tyttö, ja juoneen kuuluvat myös talossa asuvien kahden miehen riskialtis suhde ja vierastalon vaihtuvat vieraat. Romaanissa on seksuaalisuuteen liittyviä teemoja, joihin liittyvät väkivallan ja vähemmistöön kuulumisen vaikutukset. Maalaisuuden ja kaupungin erot sekä neuvostoaatteen asettamat rajat puheille, käytökselle ja toimintamahdollisuuksille pysyvät yhtä kuristavina aiheina kuin ennenkin kirjasarjassa.

wp-1592370676650.jpg

Realismin eittämätön etu on todenoloisuus, mutta tällä kertaa olen hetkittäin hyytyä kronologiseen tapahtumatallennukseen. Tunnen sympatiaa Viljaa kohtaan, mutta nyt yllättävästi tunnelmaani tunkee myös ärtymys. Se johtuu siitä, miten Vilja varoo osa osalta vetäytyvämmäksi muuttuvaa miestään. Ongelma on puhtaasti minussa, sillä Vilja on juuri sellainen, miksi naiset on kovissa oloissa kasvatettu: hiljaisiksi, pelokkaiksi alamaisiksi. Naisten ja miesten rooleissa on kuvatussa ajassa ja kulttuurissa kuilu. Tiedostan, että on epäreilua arvioida asiantilaa nykyvinkkelistä.

Ja sitten vielä Viljan ja Villemin suhteesta. Neuvostoaatteen tasa-arvo-jargon ei yllä parisuhteisiin, jos ei mihinkään muuhunkaan. Ja Villem – ärsyttävän omahyväinen, itsekäs pronssitähtimies, joka on yksi sietämättömimmistä romaanihenkilöistä pitkästä aikaan. Sehän ei ole sinänsä huono asia, mutta hahmo jää minulle tyystin persoonattomaksi ja hämäräksi.

Työteliäs Vilja ei ennätä paljon Morsiusmaljassa fundeerata. No, ihan vähän kyllä naistenvälisestä ystävyydestä ja haaveesta vapaudesta – omasta ja Viron. Kiinnostavaa romaanissa on se, miten totalitarismi vaikuttaa ihmisiin ja heidän suhteisiinsa sen lisäksi, että mutkallisia ne ovat muutenkin.

”Ehkä tulisi päivä, jolloin matkalle lähtisi Villemin sijaan hän itse, astuisi linjuriin, heilauttaisi huolettomana kättään ja matkustaisi vaikkapa tätiä tapaamaan. Ehkä tulisi joskus kaukaisessa tulevaisuudessa sekin päivä, jolloin kaikille synkille salaisuuksille vain kohautettaisiin hartioita ja todettaisiin, että se oli vanhan Eestin aikaa se. Tulisi uuden Viron uusi aika, vielä joskus.”

Paula Havaste
Morsiusmalja
Gummerus 2020
romaani, kolmas osa Vilja-sarjaa Saarenmaalta
237 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muut naistenviikkokirjani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Sara Medberg: Kamarineitsyt 

Nyt niuhotus pois, on aika historiaviihteen. Sellaisen hupsun romanttisen, jossa toisilleen luodut parit ovat heti selvillä, mutta suhteiden sinetöimistä saa odottaa loppusivuille. Naistenviikon haasteeni Saran-päivän kirja vie humputtelemaan!

naistenviikko 2020

Katso lista blogeista, jotka ovat mukana haasteessa: tässä.

Sara Medberg on aiemminkin viihdyttänyt Turkuun sijoittuvalla menneen maailman salonkimeiningillä, Kultaportin kaunottaret. Nyt romaanissa Kamarineitsyt (Otava 2020) miljöönä on saari Turun kupeessa ja siellä rapistunut kartano. Sattuman sanelemana kartanon neidin kamarineidoksi päätyy köyhtynyt porvarisneito Charlotta. Ei hän oikeastaan mikään tyttönen ole vaan kolmikymppinen nainen.

wp-1590302671243.jpg

Samaan aikaan toisaalla: Tukholmassa itsellinen pitsimatami Emilie liikkuu luvattomilla teillä, mutta hänkin päätyy Turkuun. Charlottalla ja Emiliellä on kummallakin menneisyyden salaisuuksia, ja juonta kuljetellaan niitä kohti romanttisin virityksin.

Nyt ei ole nokon nuukaan sattumilla, niitä piisaa. Lisäksi saa noukkia lukuisia luonnehdintoja hiusten ja silmien väristä, naisten söpöydestä sekä aatelisherrojen salskeudesta, sillä päähenkilönaisten liepeillä liikuskelee synkeä, tumma, salaperäinen paroni Ridderlöv ja valoisa, viehättävä kapteeni Nordfelt. Ihan pöhköhän tämä tarina on. Eikä jää epäselväksi, että perinteet velvoittavat:

”Iltahämyn hiljalleen hiipiessä esiin, kastehelmien tiivistyessä korsiin ja usvanhaiventen kohotessa maasta otti Charlotta esiin neiti Austenin Ylpeyden ja ennakkoluulon ja luki sitä ääneen.”

Ei ole kiitollisin tilanne tämänsorttiselle kirjalle, että luen sen heti Jane Austenin Järki ja tunteet -uuskäännöksen perään. Kamarineitsyen kesy ote pysyy kaukana austenmaisesta tapakulttuurisatiirisuudesta, eikä kielellisesti kerronta saavuta esikuvansa sävytyksiä. Medbergin tekstiin myös pujahtaa ilmaisuja, jotka ovat tätä päivää eikä 1810-lukua, ja välillä tapojen ja aikojen ominaispiirteiden osoittelu ei ihan liu’u kaunokirjalliseksi. Austenilaista toki on romanssivirityksissä ja sankarihahmoissa, jotka ovat vuosisatoja jo olleet romanttisen viihteen toimivia konventioita.

Harmitonta huvia silti. Sillekin on aikansa ja paikkansa, ja kyllä minä tästä huvituinkin.

– –

Sara Medberg
Kamarineitsyt
Otava 2020
romaani
274 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Kirjailijan kotisivujen otsikko on osuva: http://austenstyle.blogspot.com/

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

8 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Hömppä, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Helena Sinervo: Tytön huone

Naistenviikolla 2020 postaan naiskirjoja tytöstä akkaan (haaste: tässä, ja ilmoittautuneet blogit olen listannut tänne). Tytön ja äidin tarinalla aloitan.

naistenviikko 2020

Helena Sinervon yhdenpäivänromaani Tytön huone (WSOY 2020) kertoo kuusikymppisestä Saarasta, jonka ylioppilaaksi päässyt ainoa Sofia-tytär muuttaa pois kotoa. Ilmastotiedostava tytär on lähdössä illalla laivalla Tallinnaan, sieltä bussimatkaamaan Euroopan halki Havren ja sieltä laivalla Kanadaan. Lähtöpäivän aikana äiti poukkoilee luopumisen tuskasta ja huolesta eletyn elämän moninaisiin mietteisiin. Lapsen konkreettinen matka on äidille mentaalimatka itseensä.

”Luoja, miten kukkuroillaan minä olen, Saara nauroi. Kosminen pursotin, eräänlainen!”

Näkökulma pysyy Saarassa, mutta välillä häntä tarkastellaan ulkopuolisen kertojan keinoin, välillä minämuotoisesti. Yhdistelmä virkistää vellontaa, jossa Saara päivän aikana vuorotellen kelluu ja uppoaa. Tunnekuorma heiluttaa Saaraa surusta iloon, tuskallisista muistoista elähdyttäviin. Siihen sekoittuu paljon konkreettista vanhenemiseen ja muutokseen liittyvää sekä paljon konkretiasta irtoavaa ajattelua.

Pidän siitä, että saan lukijana palapelipaloja, joiden paikkaa etsin tarinassa. Kaikki Saaran kokema ei selity heti. Etenkin minua miellyttää päähenkilön tunnevaihtelu. Saaran koomisuutta ei peitellä, ei myöskään epävarmuutta eikä vuosikymmeniin mahtuvia tragedioita.

Ja Saaran nauru! Sinervo kirjottaa kirjaan kerroksia, joissa selityksiä saa hakea kulttuuriperinnöstä. Raamatun Saara nauruineen kietoutuu kirjan päähenkilöön. Sofia-nimi tarkoittaa puolestaan viisautta.

”Sofia on viisas nuori aikuinen, Saara ilahtui, viisaampi kuin olen koskaan ollut. Ehkä en ole tullut vielä siksi joka olen. Ehkä olen vasta matkalla.”

”Jeanin tapaus on järkytyksen aluetta syvällä matelijan aivoissa.”

Miten huolehtia oikein? Tai oikeastaan: olenko elänyt oikein ja miten elää oikein? Miten sattuman sanelevat kokemukset muokkaavat ihmisen sellaiseksi kuin hän on? Siinäpä Saaran pulmat – kaikkien.

wp-1589701122616.jpg

Saaralla on yksi nuoruuden ydinkokemus, joka on vaikuttanut häneen siitä eteenpäin. Tapaus Jean. Vaarojen maailma näyttäytyy varomattomasta ensin vaarattomalta. Miten siihen pitäisi valmistautua ja valmistaa? Ja miten silti säilyttää pelottomana mahdollisuudet?

Sinervon romaanissa sukupuolen, seksuaalisuuden ja identiteetin rakentuminen on liikkeessä, koska Saaran ja Sofian sukupolvilla on aivan eri ote niihin. Sofian sukupolvella on paljon enemmän harmaata aluetta kuin ennen on ollut.

”Musiikin avulla voi selvitä mistä tahansa, niin se vain on, Saara vakuutti.”

Saara on musiikin ammattilainen, ja siksi musiikin merkitys korostuu romaanissa. Esimerkiksi viheltyy kepeä Schubertin Forelli vaaran säveleiksi, lämpimiä muistoja koskettaa Ravelin Pavanese. Niitä kuuntelin lukemisen lomassa. Mutta lavennan Saaran selviytymiskeinon: joillekin pelastus on musiikki, joillekin ehkä esimerkiksi kirjallisuus.

Yllätyn, etten meinaa saada juttuani kirjasta tyrehtymään. En ensin lukiessani ollut romaanista erityisen täpinöissäni. Mutta kun mietin sen sisältöä, mieleeni tupsahtaa uusia, aina uusia puolia. Olen myös liputtanut pieniä liimalappuja suhteellisen paljon pitkin sivuja: sanailun taitoa siis löytyy.

Minusta romaanin aihe on tärkeä. Äitiyden ja siitä erillisten yksilöominaisuuksien kysymyksiin Tytön huone antaa paljon ajateltavaa. Harvoin näin nävertävästi romaanissa on käsitelty äidin ajatuksia lapsen lehahtaessa kotipesästä.

– –

Helena Sinervo
Tytön huone
WSOY 2020
romaani
250 sivua.
Lainasin kirjan kirjastosta.

Muita naistenviikon 2020 kirjojani ovat Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

2 kommenttia

Kategoria(t): haaste, Kirjallisuus, Naistenviikko, Romaani

Naistenviikko 2020 alkaa!

Naistenviikko alkaa huomenna, ja viikon aikana sataa kirjablogeissa naisjuttuja. Olen haastanut bloggaajia mukaan vapaamuotoiseen kesähaasteeseen (tässä), ja ilokseni on jo lupautunut liuta postaajia. Osallistuminen ei ole myöhäistä nytkään tai koko viikon aikana.

Tähän mennessä (18.7.) ilmoittautuneet blogit:

Amatöörihumanisti
Elämä on ihanaa
Jokken kirjanurkka
Kirjakaapin kummitus
Kirjaluotsi
Kirjan jos toisenkin
Kirjan pauloissa
Kirja vieköön!
Kirjarouvan elämää
Kirsin Book Club
Kirjasähkökäyrä
Kulttuuri kukoistaa
Kuunnelut äänikirjat
Lastenkirjavuosi
Luettua elämää
Nannan kirjakimara
Nostetaan teksti pöydälle
Oksan hyllyltä
Pieni suuri piiri
Sataa valoa
Sheferijm – Ajatuksia kirjoista!
Susimetsä
Tarukirja
Tuijata
Tuulevin lukublogi
Yöpöydän kirjat

Koontipostukseni ilmestyy aamuvarhain 25.7.2020, ja siihen pyydän osallistujilta vielä linkkauksia naistenviikkojuttuihin.  

naistenviikko 2020

Haasteeni on käynnissä kuudetta kesää. Bloggaajien juttuja ja kirjavinkkejä on ollut joka kesä ilo lukea. Toiset postaavat teemasta joka päivä, toiset yhden tai pari juttua, ja näkökulmat vaihtelevat virkeästi. Odotan siis taas innolla moninaisia juttuja. Edellisten vuosien koonnit ovat tässä.

wp-1593672464169.jpg

Itse julkaisen jutun joka päivä. Tämän vuoden naistenviikkokirjani ovat naispuolisten sanastoon kytkettyjä, ilmestymisjärjestyksessä: Tytön huone, Kamarineitsyt, Morsiusmalja, Lähikaupan nainen, Reissunaisia, Akka ja Kalevalan naiset.

Mainion valaisevaa naistenviikkoa!

18 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Pihla Hintikka: Hetken Pariisi on meidän

Pihla Hintikan esikoisromaanissa toimitaan otsikon osoittamana Pariisissa, joskin lyhyt hyppäys vie Hailuotoon: Hetken Pariisi on meidän (Otava 2020). Kirjan henkilöt elävät omia käännevaiheitaan, joihin vaikuttaa se, mitä maailmassa tapahtuu. Pinnan alla piilevät #meetoo, pakolaistilanne ja suurkaupunkien terrorismiuhat.

Romaani seuraa kolmea naista Pariisissa. Elena on nelikymppinen, arvostettu galleristi, kolmekymppinen Ines kipuilee juorulehden toimittajana ja parikymppinen Alma syttyy mallimaailman tähdeksi. Tieten tahtoen ilmoitan henkilöiden iät ja ammatit, sillä niillä on merkitystä. Kirja kuvaa eri-ikäisten naisten asemaa kovan kilpailun aloilla, joissa suhteet, tyyli ja ulkonäkö vaikuttavat etenemiseen.

wp-1592455999376.jpg

Hetken Pariisi on meidän tuo metropolimeininkiä ja muodikkuutta kirjallisuuteemme. Taide- ja lehtimaailmasta on paljon kirjoja, mutta muoti- ja mallitouhuista ei niinkään. Niin pinnallinen minäkin olen, että harhaudun välillä pohtimaan, onko kyse viihdekirjasta vai mistä. Eihän se ole aiheesta kiinni! Ja on romaanissa viihdemäisyyttäkin, ehkä eniten Ineksen ja Alman tarinoiden alkuvaiheissa, mutta moinen karisee matkan varrella – ehkä Ineksen osuudessa ihan lopuksi viihdevibat palaavat.

Vaivihkaa luodaan naisten löyhät yhteydet toisiinsa kerronnalla, jossa naisten tarinat vuorottelevat. Virkistävää minäkerronnan valta-aikana on se, että kerronta etenee hän-muodossa. Kiinnostavinta romaanissa on tapa katsoa henkilöitä. Kerronta kulkee ulkoisen ja sisäisen rajapinnoilla, mikä pitää lukuvireen yllä. Henkilöiden tilanteeseen on ote, mutta maltetaan: kaikkea ei kerrota heti. Lukijalle jää päättelemistä henkilöiden satuttavimmista haavoista.

”Almaa kouraisi vatsasta. Ehkä hän oli tehnyt itselleen karhunpalveluksen. Ehkä hän oli seonnut. Ehkä hän ansaitsi tämän kaiken. Kysymykset tulvivat päälle, ja hän oli hukkua niiden alle.”

Terävästi romaanissa on tilanteita, joissa kirjan naisten ammattialojen sovinismia ja hyväksikäyttöä raapaistaan. Raapaisu tarkoittaa myös sitä, että romaanissa on todella paljon aihelmia. Taitaa olla ehkä liikaa, sillä jokaisella naisella on työn lisäksi suhdepulmia ja ympärillä paljon henkilöitä, ja niissä on sellaista, johon paneutuminen syventäisi otetta. Esimerkiksi feministiryhmästä irtoaisi lisää, samoin pakolaiskysymyksestä, hyväksikäytön eri muodoista – ja niin edelleen.

Vaikutan siis hivenen varaukselliselta, mutta kyllä kirja on rakentunut niin, että se vetää mukaansa. Päähenkilöissä riittää seurattavaa, ja siksi ahmattina luin romaanin yhteen kyytiin.

Pihla Hintikka
Hetken Pariisi on meidän
Otava 2020
romaani
317 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Magdalena Hai: Haiseva käsi & muuta selkokirja-asiaa

Magdalena Hain kertomuskokoelma Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita (Avain 2020) on hieno lisä genreen, jota on selkokielisenä vielä vähän. Klassikkokauhutarina Dracula on jo selkoistettu, ja onhan myös Baskervillen koirassa kauhuelementtejä. Nuorille suunnattu tarinakokoelma täydentää oivasti selkokauhuvalikoimaa, eikä lisä olisi pahitteeksi.

Riikka Tuohimetsä on mukauttanut Hain kauhunovellit selkosuomeksi. En ole lukenut alkuperäistä kirjaa, joten en voi arvioida, mitä muutoksia Tuohimetsä on tehnyt. Lopputuloksesta voin sanoa, että kirjan 12 novellia ovat selkeää, sujuvaa ja helppoa suomea, jossa puhekieli kuulostaa luontevalta. Lukijaa helpottavat joka tarinan alun pienet tiivistykset ja tarinoiden sisällä otsikot, joissa selvennetään esimerkiksi aikahyppäyksiä.

wp-1594637061456.jpg

Hain tarinat käynnistyvät kouluikäisten ja yläkoululaisten arjesta. Novellit kertovat yksinäisyydestä, ystävyydestä, erilaisuudesta, kiusaamisesta ja epävarmuudesta. Yhtäkkiä tavallisuuteen ilmestyy nyrjähdys. Tarinoiden kauhuainekset ovat tehokkaita, sillä ne yhdistyvät tunnistettavaan, tavalliseen arkeen kotona tai koulussa. Rohkeasti tarinat näyttävät, että pelkoihin on aihetta, toisaalta pelkoja etäännyttää mystiikkaan tai unenomaiseen epätoteen.

”Aarni rimpuilee ja rimpuilee,
mutta ei pääse irti.
Kurkkua kuristaa.
Hän yrittää löytää astmapiipun,
mutta hänen kätensä uppoaa nuoren puun sisään.
Aarni tuntee, kuinka ahne ja nälkäinen puu on.
Aarni näkee, kuinka käsi muuttuu harmaaksi.
Iho muuttuu puun kaarnaksi.”

Suosikkitarinoitani ovat esimerkiksi Pahanukke, jossa alusta asti yliluonnollisuus kiehtoo, ja Takapenkin tyttö, joka yhdistää liiallisen yksinäisyyden kouluampumistapaukseen. Niminovelli Haiseva käsi osoittautuu hulvattomaksi zombie-jutuksi. Uskon esiteinien löytävän kirjasta paljon kiehtovaa ja pureksittavaa, ehkä jopa yöunta häiritsevää.

Mutta miten nuoret löytävät tämän kirjan tai miten aikuiset saavat tiedon, että nuoren tai aikuisen lukupinoon voi sujauttaa tämän tai muun selkokirjan? Voisiko jokainen kirjallisuuden parissa työskentelevä tai kirjoja vinkkaava ottaa niistä selvää? Voisiko jokaisen kohtuullisen suurilevikkisen lehden kulttuuritoimitus esitellä vähintään kerran vuodessa selkokirjoja ja haastatella selkotekijöitä? Kertoisiko Yle kulttuurikatsauksissaan myös selkojulkaisuista?

Selkokirjat on ensisijaisesti suunnattu lukijoille, jotka hyötyvät helposta kielestä, ja heitä on Suomessa noin 750 000, eli joukko ei ole mitenkään marginaalinen. Lisäksi monet muutkin hyötyvät selkosta. Silti selkokirja ei edelleenkään ylitä mediakynnystä, vaikka käynnissä on #lukuliike ja muita lukemista edistäviä hankkeita.

Tarvitsemme erilaisille lukijoille monipuolista kirjallisuutta ja tietoa kirjoista. Kirjavaihtoehtoja löydät esimerkiksi blogini avainsanalla selkokirja ja selkotekijä. Selkokirjojen vain täytyisi näkyä muun kirjallisuuden rinnalla muuallakin kuin blogissani, jotta niistä tiedettäisiin, mahdolliset ennakkoluulot karisisivat ja selkokirjat tavoittaisivat lukijat.

Magdalena Hai
Haiseva käsi ja muita kauheita tarinoita
selkomukautus Riikka Tuohimetsä
Avain 2020
155 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kauhu, Kirjallisuus, Lasten- ja nuortenkirjat, Selkokirja

Heinäkuun runot

Harteilla kannan
sanojen painon, kielen
siirtolohkareet.
Jos taakka jakaa joku?
Jos saan kallion tuen?

*

Vihersokeus
voi olla sitä, että
metsäsilmäilee.

*
Sade lahjoittaa
parastaan: sammaltuoksun.
Hengitän juhlaa.

*

Pelastan niityn
leikkurin terältä ja
kasvatan päivää.

*

Kukkien sisus,
alttiina tunkeutujan
ottaa osansa.
Miltä kannalta katson?
Lisääntykää, täyttäkää.

 

2 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus, omat, Runot