Kuukausittainen arkisto:kesäkuu 2020

Emma Kantanen: Nimi jolla kutsutaan öisin

Yöpöydän kirjat -blogi haastaa kesäkuun aikana julkaisemaan juttuja sateenkaarikirjallisuudesta. Postaan haasteessa kirjasta, jossa suhteisiin vaikuttavat kulttuuri- ja kielierot.

Emma Kantanen on peligraafikko, joka on työskennellyt Roviolla ja kiinalaisessa peliyhtiössä. Sitä ei voi ohittaa Kantasen esikoiskirjassa Nimi jolla kutsutaan öisin (Gummerus 2019). Romaani kertoo Kantasen oloisen naisen Kiina-vuodesta.

Minäkertoja kuvailee olosuhteita pelifirmassa, jossa piraattitoiminta kuuluu oleellisesti konseptiin. Työaikalaeista ei ole kuullut kukaan, ja paineisessa hommassa on fysiikka ja psyyke koetuksella. Pään päälle käy lisäksi se, että harva osaa englantia, eikä kertoja osaa kiinaa. Ulkopuolisuuden tunne on kouriintuntuva.

Kirjan kiinnostaviin hetkiin kuuluvat havainnot kulttuurisista tulkintavaikeuksista ja ihmisten välisistä suhteista työssä ja privaatisti. Kertoja etsiytyy vapaa-ajallaan lesbopiireihin, joiden hierarkinen lala-kulttuuri on kertojalle aivan uutta, jopa vaarallista. Kirja kuvaa hyvin piilotettua alakulttuuria, jossa uusi tulokas etsii ja hukkaa paikkaansa.

Kirja vaikuttaa kertojan irtiotolta, määmatkalta. Mielenkiintoista on se, miten varoittamatta kaiken keskellä kertoja heittää jotain isästään, äiti mainitaan puistattavasti vain kerran. Aluksi isämuistelot vaikuttavat helliltä, vaan vähitellen satuttavat irtokivet lentävät peruskallioksi luulemastani taustatekijästä.

20190619_061942.jpg

Paikoitellen kaipaan tiivistämistä, sitten siellä täällä on kaunokirjallista lentoa. Eksentrinen kokemus välittyy. Siinä merkitystä on, missä ja milloin milläkin nimellä kutsutaan tai keneksi itsensä kokee, mitä antaa itselleen tapahtua.

”Joku sanoi nimeni enkä ollut täysin varma, oliko se alkuperäinen vaiko kiinalainen nimeni. Jos alkuperäinen nimeni lausui kiinalaisittain, se oli tavallaan sama asia.
Minun oli edelleenkin vaikea uskoa olevani olemassa, kun joku Pekingissä lausui nimeni.”

– –

Emma Kantanen
Nimi jolla kutsutaan öisin
Gummerus 2019
autofiktio
430 sivua.
Lainasin kirjan kaverilta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta

Kyllä nämä ovat jo klassikkorunoja. Sekin runo, jossa pieni, urhea nainen lupaa itselleen lämmittää saunan ja pitää itseään hyvänä. Kuuntelen siis Eeva Kilven esikoisrunokokoelmaa Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY 1972, 2020). Tosiaan, kuuntelen Eija Ahvon paisuttelemattoman tyylikkääseen lausuntatyyliin lukemia runoja, joista monet ovat tuttuja antologioista. Se jo todistaa, että Kilven runot vetoavat moniin ja kestävät aikaa.

Kilven lyhyt ja suora runokieli hivelee. Ei sillä etteikö fragmenttimeininkikin minua välillä lyriikassa viehätä, mutta Kilven runokieli on kuin virkistävää lähdevettä. Teeskentelemätön paljaus ja välittömyys osuvat mielen hyvinvointikeskukseen. Runot eivät silti ole mitenkään lässyjä tai yksituumaisia, vaikka asia ja tunne pukeutuvat selkeiksi sanoiksi. Osa runoista käy melkeinpä selkorunosta, tämäkin, no, lopun virkerakennetta lukuunottamatta:

”Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä.”

Tai tämä runo, joka osoittaa, miten pienistä elementeistä syntyy sanoman syvyys. Runon ensimmäisen sanan kin-pääte on oleellinen, ilman sitä runo olisi havainto, nyt se on runon puhujan koko olemusta ravisteleva tunne:

”Tuulikin on tänään lämmin.

Uitu.

Pesty pusero ja rintaliivit.”

Suorasti sanottu puhuttelee, havaintojen kirkkaus vakuuttaa. Niissä on Kilven runojen voima. Rakkausrunoissa runojen puhuja antautuu täysin, vaikka aavistaa lemmen esteet ja keston rajallisuuden. Lisäksi mukana on koko ajan yksinäisyyden säie. Niistä syntyy rakkausrunojen tunnemaailman sisäinen ristiriita, niiden vetoavuuden ydin.

Kokoelman toisessa osassa kuulen 70-luvun henkeen kantaaottavuutta maailman tilasta. Kuvastossa kulkevat Jeesus, köyhät, nälkä ja sen semmoiset. Runojen Eeva on tiedostava mutta myös vastarannan kiiski: ”enkä pelännyt kirjoittamista oikeistolehteen, en leimatuksi tulemista”. Runojen puhuja ihmettelee, että hän kannattaa demokratiaa: ”tulen kuitenkin aina kuulumaan / vähemmistöön: kummallisiin”. Hänelle elämä on yksilön kertomus.

Runokokoelman loppuosan nimi on ”Laulelmia”. Runoissa on säkeistöt laulujen tapaan, on myös soinnullisuutta ja rytmiä – terää ja pehmeyttä sopivassa suhteessa. Nimiruno ”Laulu rakkaudesta” on hieno hymni sille, että ihojen ilot eivät ole siloisuudesta kiinni. Runon lopetus iskee ja lujaa:

”- –

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun

kuoppiisi,

sinun ryppysi minun uurteisiini

ja kärsimyksesi äärellä minä rukoilen hiljaa

kuolemaasi.

On kirkkaana päivä ja ilta.”


Eeva Kilpi

Laulu rakkaudesta ja muita runoja

WSOY 1972/2020

runoja

44 minuuttia äänikirjana, lukija Eija Ahvo

91 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus

Arttu Tuominen: Hyvitys

Arttu Tuominen sai vuoden 2020 Johtolanka-dekkaripalkinnon edellisestä romaanistaan Verivelka (WSOY 2019). Senkin luin, mutta postaaminen jäi. Pidän esikoista pätevänä jännityskirjana, jossa pointti on enemmänkin poliisihenkilöiden persoonat, taustat ja toiminta kuin jännitysjuoni. Toisaalta ne punoutuvat yhteen.

Suhteeni dekkareihin vaihtelee. Välillä on pakko pitää pitkä tauko, sillä väkivallan viihdeluonne riepoo. Minua kiinnostavat psykologiset, henkilövetoiset ja kerrontaan jäynää tuovat dekkarit, mutta kavahdan verikekkereitä ja jännäreitä, joissa sotketaan rikosta tutkiva osaksi rikosta, siis sen kohteeksi tai osalliseksi. Näissä lukumieltymysrajoissa siis arvioin.

Verivelka veti puoleensa etenkin rikostutkija Jari Paloviidan moraalisen ristiriidan kuvauksena. Myös taustahahmo Henrik Oksman herätti kiinnostuksen. Hyvitys (WSOY 2020) onkin lähinnä Oksman-romaani, sillä nyt Henrikin sisäinen kamppailu saa päähuomion. Ja se kiinnostaa, siinä on jotain uutta dekkarigenreen.

wp-1592466571281.jpg

Pidättyväinen tyyppi salaisuuksineen ei ole tuore juttu, ei sekään, että Henrikissä on älykkyyttä, hillittyä särmää ja pinnan alla suurta surua. Mutta hän vetoaa rikkinäisenä. Se, mitä lapsuudenkodista paljastuu, heilauttaa varmaan joka lukijaa. Kun muissa tilanteissa hernekepiksi kuvaillusta Oksamanista sukeutuu Rambo, toista tasoa tuo henkilökuvaan se, miten aseeton hän on isänsä suhteen. Eli Henrik Oksamanista syntyy ehdottomasti seuraamista vaativa dekkarihenkilö.

Verivelan varsinainen juoni kieppuu valitettavan ajankohtaisen aiheen ympärillä: muukalais- ja homoviha. Tärkeä aihe saa hyvin tilaa niin, että pöyristyttävät viha- ja uhkapuheet sekä uskonnon että fasismin suunnasta saadaan näyttämään tulenarkuutensa. Koska itse en ymmärrä ihmisten luokittelua alkuperän tai seksuaalisen suuntautumisen mukaan, puistattavat toisin tavoin ajattelevien ajatukset ja teot. Ja juonesta: porilaisessa homoravintolassa räjähtää pommi ja tekijää etsitään. Päädytään normanbates-tyyppiseen kauhujen taloon, jossa tappaja ja lietsoja majailee, ja sen yksityiskohtien kuvailussa on tehoa:

”Takaseinän vaha-Jeesus nytkähti liikkumaan rasahdellen ja naksahdellen. Se nosti päänsä ja katsoi suoraan eteenpäin. Silmiin syttyi kaksi sinistä valoa, suu aukesi ja sieltäkin kajasti sininen hohde. Jeesus alkoi nytkähdellä ja kiemurrella ristillä, se heilutteli päätään ylös alas ja sivulle, nosti selkänsä kaarelle. Kädet ja jalat tempoivat kuin se yrittäisi repiä itsensä irti nauloista. Suu aukeni ja sulkeutui aivan kuin se olisi huutanut tuskasta.”

Kiinnostavuuden ohella minun on rehellisyyden nimissä todettava, että kielenkäyttäjänä Tuominen ei minua täysin vakuuta. Kerronta on välillä jäyhää ja kökköä, osin myös luentomaista, eli asiat eivät ole kaikilta osin sulaneet kaunokirjallisuudeksi. Perinteistä genreen kuuluvaa löydän aika paljon: ratkaisemattomat kotipulmat, paikallispoliisin arvovaltakisa KRP:n kanssa, poliisi-intuition korostaminen… Ja kuitenkin: ahmin.

P.S. Kesäkuussa on käynnissä kirjabloggaajien sateenkaarihaaste. Hyvitys sopii pride-teeman kirjaksi. Haastetta kokoaa Yöpöydän kirjat.

Arttu Tuominen
Hyvitys
WSOY 2020
dekkari, Delta-sarjan toinen osa
223 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Muita lukijoita mm. Kirjaluotsi, Kirsin Book Club ja Luetut.net.

2 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Hilary Mantel: Syytettyjen sali

Hilary Mantelin Susipalatsi sai minut lähes tolaltaan ihailusta (tässä). Jostain syystä trilogian toinen osa on notkunut seitsemisen vuotta kirjahyllyssäni. Ehkä ensimmäisen osan hullaannus viivytti minua. Koska juuri on ilmestynyt sarjan päätösosa Kuningashuone, palasin Henrik VIII hoviin ja Thomas Cromwellin neuvonantajahomman ihmettelyyn.

Syytettyjen salin (Teos 2012) tapahtumissa edetään syyskuusta 1535 elokuuhun 1536. Henrik alkaa kyllästyä prinssejä tuottamattomaan Anne Boleyniin ja vilkuilla valjua Jane Seymorea, ja Anne saa muitakin vastustajia. Ensimmäinen kuningatar Katariina kuolee, mikä kiihdyttää keskustelua, kuka on tai oli laillinen puoliso. Henrikin tyttäret teini-ikäinen Mary ja parivuotias Elizabeth sekä avioliitot ovat vain pelinappuloita, kun varsinainen taistelu käydään vallan, uskonnon ja rahan kesken.


Käänteiden seuraaja ja katalysaattori Thomas Cromwell hoitaa valtiosihteerin tointa toimien aina Henrikin (ja omien) etujen mukaan. Hän kuulee juorut ja laittaa niitä liikkeelle, lisäksi hän löytää porsaanreijät, joista ahtaudutaan näennäisen laillisin liikkein Henrikin tahdon mukaan. Syytettyjen salien kulminaatio on Annen mestaus oletetun aviorikoksen vuoksi. Henrik solmii uuden liiton kymmenen päivää edellisen vaimon kuoleman jälkeen.

Kaiken takana on Henrikin vimma saada miespuolinen Tudorien vallan perijä. Sitä on nykyvinkkelistä vaikea käsittää, mutta asian merkityksellisyyteen saa vahvistusta vaikka seuraamalla Ylen esittämää tv-sarjaa Espanjalainen prinsessa. Sarja sinänsä ei ole parasta A-luokkaa, mutta se osaltaan kuvaa sitä, miten perijyys hallitsee toimintaa, mikä merkitys juonitteluilla on hovissa ja miten Henrik saa ensimmäisen puolisonsa. Eli valtion muut touhut tuntuvat olevan alisteisia perijän saamiseksi.

Itse Henrik muistuttaa Trumpia: valtaa pitävä, joka hallitsee pelolla, sillä kuka tahansa voi saada hetkenä minä hyvänsä kenkää (menettää päänsä), valeuutisia syötetään ja syytetään, mielialat vaihtuvat, vastustajia ja hännystelijöitä riittää. Kaikki, mikä ei ole hallitsijan puolella, on ”pahaa”. Henrikin naisasioita hallitsee lapsekas hullaannus, ailahtelevuus ja kaiken selittäminen jälkikäteen epätoivoisesti omaksi eduksi.


Mutta itse asiaan, Mantelin tekstiin. Se on vertaansa vailla, vaikken hurmaantunut Syytettyjen salista siten kuin Susipalatsista. Silti tilanteiden, henkilöiden ja dialogien hallinnan sävykkyys lyö ällikällä. Cromwellin mutkikas persoona välittyy kiehtovana, hänen menneisyytensä kietoutuu nykyisyyteen, ja jokainen elinkerrosten säie erottuu miehen tilanteiden hallinnassa ja suhteessa muihin henkilöihin.

”- Sinä se et hätkähdä mistään, Wyatt sanoo äänessään tahatonta, liki pelonsekaista ihailua. Mutta hän, Cromwell, ajattelee: hätkähdin minä, mutta kukaan ei tiedä, tietoja ei näemmä ole tihkunut ulos.”

Matelin hän-tyylin taidokkuus hätkähdyttää siinä kuin Cromwellinen henkilökuvakin. Ja vielä siitä sävykkyydestä: kirjassa kuljen kauhun tunnelmista huvittaviin. Esimerkiksi Cromwellin kohtaamiset suurlähettiläs Chapuysin kanssa hykerryttävät. Niissä on ymmärryksen ja sanan säilän sähinää.

”Hän kohtaa [Chapuyissin] katseen ja hymyilee. – En ikinä menetä malttiani. Sen, minkä teen, myös tarkoitan tehdä.

– Aina et kyllä tarkoita sitä, mitä sanot.”

Henrikin naimakatastrofien selvittäminen on yksi puoli, mutta romaanin paraatipuoli kertoo vallasta ja siihen vaikuttamisesta. Kirjan viime sivulla aateliton, kyläsepän poika Cromwell palkitaan paronin arvonimellä. Ei sitten muuta kuin Kuningashuoneen kimppuun – kuinkas sitten kävikään.


Hilary Mantel

Syytettyjen sali

suomentanut Kaisa Sivell

Teos 2012

romaani, trilogian toinen osa

509 sivua.

Ostin kirjan vuosia sitten.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus

Auli Särkiö: Vedenpeitto

Metsänpeitto on tila, jossa tuttu metsäympäristö muuttuu täysin tunnistamattomaksi, maisema voi kääntyä ylösalaisin eikä sieltä pääse pois. Tarvitaan väkevät loitsut ulospääsyyn. Nyt puolestaan on tarjolla voimalliset lyyriset rivit, jotta voi päästä sisään, ei metsään vaan veteen. Auli Särkiön runokokoelma Vedenpeitto (Poesia 2019) upottaa vesielementin eri olomuotoihin.

Vedenpeitossa vesi vertautuu uneen. Se on yksi vesiulottuvuus. Lisäksi näen värssyissä veden pinnan alle, pinnan alta ja pinnalla. Pääasiassa vesi virtaa vapaana, mutta on myös hyhmän ja jään hetkiä. Ja tarkoitan nyt konkreettisesti runokuvia mutta myös symbolisesti ja lukukokemuksena.

Runot keskittyvät veteen, kaikki runot jollain tavalla nivoutumat siihen. Se miellyttää, ja toinen asia, mikä minua miellyttää, liittyy runokielen elastisuuteen. Särkiö johtaa sanoja omanlaisesti: todellisuus unehtuu, nukahtamisen uneudessa, iho hiusuu aaltoihin.

Kokoelman alusta en oikein saa otetta, mutta edetessäni alan kellua kielessä ja mielikuvissa. Runojen tapa välittää veden kuvajaisia kiehtoo minua, tai kuten Kirja vieköön -blogisti toteaa: niissä on maaginen imu. Ajattelen, että kokemusta voimistaisi se, että voisi lukea runoja veden äärellä.

Lumoudun luontoelämyksistä, ja syntyykin houkutus siteerata useaa runoa, taitoa tavoittaa kielellä se, mitä silmät näkevät vettä katsoen tai siihen vaipuen. Siteeraan tänne yhden runon kokonaan (visuaalisesti en pysty runoa jäljentämään ihan autenttiseksi):

kellun rannasta

                  värjäydyn

   veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
     sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
        valoon

Särkiön runot virtaavat vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, pilkutkin hakevat paikkansa ihan toisin kuin oikeakielisyysohjeissa. Mutta vielä kuvien väkevyydestä. Jokaisella on omat pehmetä kohtansa, joihin sanoilla osua. Kurjet nokkaisevat minussa selittämättömään kipu- ja onnenpisteeseen, joten näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:

näköpiirin rajalla
suon untuvassa                            kurki
hiipiytyy            ihmishahmoon

    surren lähdettä joka tuhoutuu
aarrekätköjen tukkiessa sen

– –
Auli Särkiö
Vedenpeitto
Poesia 2019
runoja
57 sivua.
Lainasin kirjastosta.

Kirja on vuoden 2020 Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Muita ovat
Rosanna Fellman: Strömsöborna
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (juttu tässä)
Matti Kangaskosi: Johdatus pimeään (olen lukenut, mutta se vei minut tummuuteen, jossa en nähnyt postata)
Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (juttu tässä)
Jouni Teittinen: Sydäntasku (juttu tässä)

3 kommenttia

Kategoria(t): Kilpailu, Kirjallisuus, Runot

Anne Cathrine Bomann: Agathe 

Aina ei täyteläiseen romaaniin tarvita paljon. Kun aiheina ovat elämän mielekkyys, yksinäisyys, rakkaus ja kuolema, niille voisi uhrata satoja sivuja. Anne Cathrine Bomann on päättänyt toisin, sillä noin sata sivua riittää romaaniin Agathe (Gummerus 2020).

wp-1590139169183.jpg

Romaanin kertojahenkilö on päättänyt eläköityä. Hän käynnistää lähtölaskennan: enää muutama sata kohtaamista terapia-asiakkaiden kanssa. Terapoitaviensa jaaritteluun kyllästynyt psykiatri piirtelee vihkoonsa lintuja, kun asiakkaat pulputtavat probleemiaan. Mutta.

” ’Mutta mitä se tarkoittaa?’
Niin yksinkertainen kysymys.
Vastatessani olin kiusallisen tietoinen siitä, että minulla olin tasan 71 keskustelua ennen eläkepäiviä, ja vain 6 niistä kävisin Agathen kanssa. Äkkiä luku, joka oli aina ennen tuntunut liian isolta, olikin pelottavan pieni.
’Se tarkoittaa, että teidän täytyy opetella näkemään itsenne, Agathe.’ ”

Uusi asiakas Agathe tuo mukanaan käännekohdan. Nuoren naisen elämänpettymyksen tunne imeytyy terapeuttiin, käy käänteinen transferenssi. Lisäksi sihteerin elämäntilanne ja hänen poisjääntinsä töistä keikauttaa päähenkilön elämän tarkkaa, eristäytynyttä järjestystä.

Ulkoinen liikehdintä romaanin tarinassa on pientä, sisäinen suurta. Romaani paljastaa minulle, miten ajatusrakennelmat itsestä, muista ja niiden merkityksistä ovat nimenomaan rakennelmia, joiden osissa pienetkin liikahdukset vaikuttavat. Kirjassa on muutama koskettava kohta, joista puen yhden kysymykseksi: kuka on seinänaapurimme? Seinänaapuri on konkreettinen mutta myös symbolinen. Tuntemisen estää erottava seinä, samanlainen, jonka rakennamme itsemme ja tunteidemme väliin.

Ei ole sattumaa, että romaanissa viitataan kuuroon ja sokeaan. Ne ovat sekä symboleja että konkreettisia aistivammoja, jotka rajoittavat mutta myös mahdollistavat hyvää ja pahaa – yksilö voi aina valita tekojaan. Ja romaanin päähenkilöksi valikoituu psykiatri, jotta paljastuu, ettei ihmismielen ammattilainen ole sen parempi itsensä tai elämän tuntija kuin muutkaan. Mutta oppia voi. Koskaan ei ole myöhäistä.

Ihastun Bomannin vähäeleiseen kerrontaan, jossa tapahtumat ja tunteet välittyvät selkein sanoin, napakoin virkkein, hallituin siirtymin lyhyestä luvusta toiseen. Arvostan aukkoja, jotka jäävät lukijan täytettäviksi. Romaanissa on lisäksi viehättävää ajattomuutta. Päähenkilö plaraa muistiinpanojaan 1920-luvun loppupuolelta, mutta tapahtuma-aika voi olla ihan missä kohtaa vain modernin psykologisoinnin aikakaudella. Eikä paikallakaan ole erityismerkityksiä.

Agathe-romaani saa minussa miellyttävän mahdollisuuksien olon. Siirrän Bomannin romaanin listaan, jolle kerään lohtukirjoja.

– –

Anne Cathrine Bomann
Agathe
suomentanut Sanna Manninen
Gummerus 2020
(pienois)romaani
61 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Anne Vuori-Kemilä: Mustaa jäätä

Anne Vuori-Kemilän esikoisromaani Taivas ilman reunoja antoi lupauksen: juonisäikeet punoutuvat pitäväksi köydeksi, jonka alku ja loppu on psykologisesti pätevä henkilökuvaus. Vuori-Kemilän toinen romaanin Mustaa jäätä (Karisto 2020) jatkaa tuotantoa samoin vahvuuksin. Mutta mitä meinaa musta jää?

”Minä kysyin, oliko kävelyteillä mustaa jäätä, helpostikaan ei huomaa, etenkin jos on liukkaat jalkineen. Nainen vilkaisi kenkiään, sanoi että on pitävät pohjat.”

Näin alkaa kahden naisen suhde, jossa liukastellaan ja kaadutaan. Eletään pohjoisessa Suomessa menneitä vuosikymmeniä, jolloin erilaisuus leimasi. Naisten elämään liittyy perheiden hylkäämistä ja ympäristön hyljeksinnän sietämistä.

Gulffi näyttäytyy järeänä, helposti kiihtyvänä jyränä, kun taas Elffi eli Siiri on hauras ja venyvä. Totuus suhteesta on monitahoinen, ja siihen vaikuttavat rakkauden erilaiset puolet. Rakkaus lapseen joutuu vaakakuppiin aikuisen rakkauden kanssa, ja siitä riittää romaanin loppuun asti jännitettä. Pidän romaanin yhtenä hienoista oivalluksista sitä, miten suhteessa hiertävä asia mittaa rakkautta. Ja miten voi mitata sellaista, jolle ei ole asteikkoa?

wp-1592225456182.jpg

”Käännyin tuijottamaan seinäpaneelin puoliksi irronnutta ruuvia. Ristipääruuvi, helposti voisi kiristää oikealla työkalulla, pistää jengoilleen. 

Olisiko minusta jengoilleen palauttajaksi? Päätin ottaa riskin.”

Romaani kertoo paljon siitä, miten elämä voi mennä jengoiltaan ja miksi. Yksilön ydin, perhesuhteet ja sairaus löystyttävät ruuvia yhtä tehokkaasti kuin ympäristön odotukset. Kaiken tämän välittää romaanin tehokas kerronta. Virkkeet naksahtelevat lyhyesti mutta sävykkäästi. Henkilöiden kohtaloissa on traagisuutta, mutta Vuori-Kemilällä on taito hymähdyttää koomisin pilkahduksin. Dialogi luistaa ja tilanteet elävät, samoin henkilöt. Gulffin omaperäisyys sykähdyttää ja Elffin sisäiset ristiriidat ja sairaudet riipaisevat. Entä Antti?

Romaanissa on kolme kertojaa, joista romaanin alkupuolella lukija tapaa Antin pikkupoikana. Poika asuu perheensä kanssa Elffin ja Gulffin asunnon lähellä. Gulffi häälyy Antin voimahahmona, Antin isän vastavoimana. Ihailen tapaa, miten lapsen silmin tarinalinjat kuljettuvat lukijalle. Siksi romaanin alku imaisee mukaansa, ja siinä on sopivasti väkevää, perinteistä proosatyyliä ja kuvastoa. On työläisiä, ajankuvaa ja miljöötä vuosikymmenten takaa.

Musta jää etenee liukkaasti Antin, Gulffin ja Elffin kertomana. Antin kasvutarina viistää naisten elämää. On raikasta, että naisten tarinassa tavallaan ulkopuolisesta lapsesta kasvaa aikuinen, jonka elämänvaiheissa aina välillä vaikuttavat entiset naapurit. Gulffin ja Antin outo ystävyys tuo kirjaan hupia, murhetta ja yllätyksiä. Rouhea nainen saa pojasta silminnäkijän erityisille tilanteille.

Vaikka Antti jää hieman huterammaksi henkilöhahmoksi verrattuna romaanin naisiin, hänkin tuo romaaniin oman osansa teemaan: miten kasvaa itsekseen perheen ja ympäristön paineiden ja omien ristiriitojen keskellä? Ja mitä kaikkea rakkaudessa voi piillä?

Anne Vuori-Kemilä
Mustaa jäätä
Karisto 2020
romaani
297 sivua.
Sain kirjan kirjailijalta.

Jätä kommentti

Kategoria(t): Kirjallisuus, Romaani

Camilla Grebe: Horros

Myönnän: minulla alkaa mennä annat, karinit, camillat ja muut pohjoismaiset naisdekkaristit sekaisin. Viime vuosina en ole kovin ahkerasti genreä seurannut. Tällä viikolla postailen pitkästä aikaa useastakin dekkarista.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kun nappaan välipalalukemiseksi Camilla Greben kirjan Horros (Gummerus 2019), hoksaan: tämä on sarjan kolmas osa (tässä ensimmäinen ja tässä toinen). Grebe kirjoittaa lukijaystävällisesti niin, että ei tarvitse tuntea aiempia osia, jotta pääsee henkilöihin ja jännitykseen mukaan. Kirjassa nousee aina eri poliisi framille ja uusi keissi. Horros-romaanissa paneudutaan Manfredin perheessä tapahtuneeseen tragediaan ja sen rinnalla kulkevat rikosjuttuun liittyvien henkilöiden kerrontaosuudet.

20190719_083815.jpg

Kovin syvälle en henkilöihin yllä, mutta tarpeeksi, jotta mielenkiintoni säilyy. Luulen Greben kokoavan kirjallaan kirjoa äitiydestä, sillä niin monta ilmentymää siitä kirjaan mahtuu. Päällimmäisenä keikkuu toivo, että lapsi selviää. Sitä saa lukijakin toivoa – ja pelätä. Hieman kirja tyrkkii myös pohtimaan sometetun elämän yhteyksiä ”oikeaan” elämään: eroja, hyötyjä ja riskejä.

Juonta jäntevöittää tuttuakin tutumpi keino: yksi kertojahenkilö joutuu mahdottomaan pulaan, ja lukija pidetään viimeiseen asti epätietoisena, kuinka käy. Ja toimiihan se! Ahmin ratkaisuun asti.

Tekee mieli marista liian helpoista sattumista ja romaanin pahiksen psyykkisistä ylilyönneistä, mutta kirja vastasi tarpeitani. Tarvitsin juuri lukupäivän harmaaseen pilvipoutaan eskapistista jännitystä.

– –

Camilla Grebe
Horros
suomentanut Sari Kumpulainen
Gummerus 2019
269 sivua.
Luin eKirjan BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Leena Lehtolainen: Valapatto

Leena Lehtolainen on näemmä päästänyt päähahmonsa Maria Kallion välillä sapattivapaalle, sillä Valapatto (Otava 2019) on itsenäinen ja erillinen jännäri konkarin tuotannossa. Luin kirjan ja kirjoitin siitä heti kirjan ilmestyttyä, mutta jutun julkaisu säästyi dekkariviikolle.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Jännäri alkaa sillä, että kielitieteilijä Tomas Lupo napataan Helsinki-Vantaan lentokentällä, ja hän päätyy epätodennäköisin vaihein luonnonsuojelualueella majailevan luomu-Aino-erakon hoteisiin. Kolmekymppiset, elämässä jo kovin karuja kokeneet nuoret aikuiset alkavat haparoiden ja tahtomattaan selvittä Tomaksen kohdalle sattunutta tapahtumaketjua. Siihen liittyvät vaarallinen prätkäjengi, Tomaksen ystävä ja yllättävästi myös Ainon lapsuustrauma.

Valapatossa valkenevat vähittäin henkilöiden ja tapahtumien kytkökset. Lukijalle paljastetaan eri henkilöiden näkökulmista enemmän kuin mitä kirjan henkilöt tietävä toisistaan. Sellainen juonen rakentelu vetää, sillä haluan tietää, koska ja mitä selviää kenellekin ja miten sitten käy.

20190820_121818_resize_56.jpg

Jännärijuoneen liittyy muutakin kuin väkivaltaa sekä sen seurauksia ja uhkaa. Tärkeä teema on ystävyys. Sekä Aino että Tomas ovat tahoillaan tehneet verivalat, ja kokemukset ystävän pettämisestä vaikuttavat heidän ratkaisuihinsa. Ystävyysproblematiikka kuvataan kirjassa kiinnostavasti, ja sen käsittely tuo päähenkilöiden kuvaukseen sävyjä.

Lehtolaisen kirja on sujuvaa ammattijännäristin työtä. En voi kuitenkaan painaa villaisella latteita asioita. Kirjassa on tolkuttomasti sattumia. Siitä tulee epäuskoinen olo. Muutakin epäuskottavaa löydän kuten Ainon pomon hahmo ja prätkäjengiläisten puheenparret. Alkukohtaamisesta lähtien romanssin mahdollisuus on ilmeinen. Huomaan sen hyväksyväni, sillä päähenkilöt rakennellaan siten, että heille toivoo vain hyvää.

– –

Leena Lehtolainen
Valapatto
Tammi 2019
jännäri
246 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Max Seeck: Uskollinen lukija

Uskollinen lukija (Tammi 2019) on ensimmäinen lukemani Max Seeckin dekkari. Tunnelmani ovat ristiriitaiset.

Plussapisteitä ropisee kerronnasta ja kielenhallinnasta. Kirjassa on monia kohtia, joiden kuvauksesta yllätyn iloisesti. Sujuva ilmaisu, paikoin kielipilkahdukset ja lukijaan luottava viittauksellisuus miellyttävät. Itseironiakin välähtää, tai sellaista ainakin aistin kirjan yhdestä keskushenkilöstä, dekkarikirjailijasta.

Pidän myös henkilökuvauksesta. Tärkeät henkilöt hahmottuvat luonteikkaasti. Lajille tyypillisesti poliisiryhmän erilaiset persoonat ja heidän suhteensa valaistaan kiehtovasti. Etenkin päällikkö Erne on mieliin painuva. Päähenkilö Jessican salaperäisyys kannattelee dekkaria.

Aluksi vierastan takaumia Venetsiasta, ja kirjan puolivälissä alan epäillä niiden mielekkyyttä. Takaumat kuitenkin selittävät päähenkilöä ja kahden henkilön yhteyden, ja pidän siitä, että paljastus säästellään ihan loppuun.

wp-1578929737457.jpg

Kehun kerrontaa, mutta juonen uskottavuudessa olisi vielä preppaamisen varaa. Myönnän, että omaperäisiä vaiheita on, mutta loppu selittyy turhan härösti, jopa laskelmoidulta tuntuvaan tyyliin ”kansainvälinen menestysdekkari”. Muistuttaisin juttuni lukijoita siitä, että harvoin siedän päähenkilön henkilökohtaista kytköstä rikosvyyhteen. Sehän se taas tässä nyppii kulttivouhotuksen lisäksi.

Ai niin, se juoni. Ruumiita alkaa siunaantua romaanin suosikkidekkaristin kirjoja apinoiden, ja niitä ratkoo poliisipoppoo kiinnostava Jessica etunenässä. Odotan seuraavaa kirjaa ja sen murhamysteerien loppukäänteiden uskottavuutta, sillä kirjoittaa Seeck osaa.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Max Seeck
Uskollinen lukija
Tammi 2019
dekkari
253 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

1 kommentti

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus, Romaani

Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään 

”Mikä joissain ihmisissä oli vialla? Kaikissa heissä jotka löivät ja uhkailivat? Miten ihmisissä, jotka ulospäin näyttivät ihan tavallisilta ja vaikuttivat kaikin puolin toimivilta yksilöiltä, saattoi olla niin paljon pahaa.”

Ninni Schulmanin dekkari Älä kerro kenellekään (Tammi 2020) pureutuu lähisuhteiden väkivaltaan. Alun sitaattini kiteyttää kirjan tunnelmista oleellisen, eli dekkarissa näkyy monin tavoin tapahtuva perheensisäinen paha. Kirja ei etsi syitä tai selityksiä vaan vastuuta.

wp-1591880968389.jpg

En ole aiemmin lukenut Schulmanin kirjoja, joten sarjan henkilöt eivät ole tuttuja. Hyvin kirja toimii ilman ennakkotietoa. Keskeisiä henkilöitä ovat poliisitutkintaa johtava Petra, tutkinnassa mukana oleva Christer ja journalisti Magdalena. Heidän myötään seurataan eri-ikäisiä parisuhteita ja niiden kipupisteitä. Varsinainen rikostutkinta kohdistuu kadonneeseen lastensuojelun työntekijään, ja tilanteeseen johtaneita perhesyitä siitäkin löytyy.

Rikostutkinnan myötä kirjassa seurataan pariakin perhehelvettiä, joka voi tapahtua kenen tahansa naapurissa. Niistä voi ajatella, miksi nainen ei lähde. Vaan juuri niinhän nujerrusmekanismi menee. Tragedian paljastuttua yhteisö voi vain kauhistella:

”- Tätä emme olisi osanneet aavistaa.”

Schulmanilla on hyvä tarkoitus herätellä reagoimaan heti ympärillä aistittuihin vaaran merkkeihin. Dekkari ei kovin syvälle aiheeseen mene, mutta juoni rakentuu jäntevästi. Kiinnostavasti mukana on myös suhdekuvaus, jossa vasta viritellään vaaran merkkejä ja jätetään auki, onko suhteella toivoa. Melko kliseinen ja ärsyttävä journalistihenkilö yllättää lopussa, ja käänne tuo kirjaan mukaan oikean ja väärän harmaan alueen, omantunnon kolkkeen ja vaikeat kompromissit.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

– –

Ninni Schulman
Älä kerro kenellekään
suomentanut Eliisa Salminen
Tammi 2020
dekkari
240 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

3 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, Kirjallisuus

Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu

Dekkariviikon kunniaksi yksi kustantaja yllätti minut iloisesti lähettämällä uuden norjalaistuttavuuden. Heine Bakkeidiltä on suomennettu nyt kaksi jännäriä, ja minä syöksyin heti uusimpaan: Paratiisin kutsu (Into 2020).

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Kakkososa on kirjoitettu taitavasti siten, että siinä viitataan ensimmäiseen osaan, ei selitellä turhia, mutta uusi lukija saa tarvittavaa pohjatietoa. Se avittaa ymmärtämään päähenkilö Thorkild Asken persoonaa ja tilannetta. Kirjan pointti pitkälti on kertojapäähenkilö, ja tietysti jännärijuonellakin on osuutensa.

Tiivistän tapahtumat näin: keski-ikäinen dekkarikirjailija Milla tarvitsee etsivän taustoittamaan suosikkisarjansa uusinta osaa. Todellisuudessa hän tarvitsee etsivää löytämään kadonneen tyttärensä. Taustalla lymyää henkilökohtaisia tragedioita ja sarjamurhaaja tai sarjamurhaajia.

wp-1591426219392.jpg

Pääasiassa kirja etenee rouhean Thorkildin minäkerrontana, mutta nykytyyliin välillä on kadonneen tytön tajunnanvirtaa. Keino on tehokkaaksi todettu, ja toimii se nytkin. Minun makuuni kirjassa murhataan ja kadotaan liikaa. Toisaalta minun makuuni sopii rouheus ja groteskius sekä merkillisten ihmissuhteiden tragikoomisuus. Etenkin Thorkildin ja hänen entisen pomonsa Gunnarin suhde hyrisyttää, ja myös terapeuttiin hänellä on veikeä suhde.

Pidän toisaalta siitä, miten Bakkeid todella tietoisena esikuvistaan tai edeltäjistään varioi lajin kaavoja ja tyyppejä. Nesbøn Harry Holen varjo on silti välillä pimittää Thorkildin. Eli taas synkeänä häärii murjottu, yksinäinen, päihderiippuvainen ex-poliisi joka sanailee tylysti, hoksaa kaiken, näkee kulissien taa ja tihkuu rähjäromanttista vetovoimaa. Voi ei, miksi kaikki naiset lankeavat tähän kolhoon, itsetuhoiseen tyyppiin kuten Holeen? Antaa Thorkildin itse vastata:

” ’Minussa he tietävät mitä saavat.’
’No mitä?’ Gunnar tivaa ja tuijottaa minua katseella, josta kuvastuu yhtä aikaa halveksuntaa ja vilpitön hämmennys.
’Miehen, joka loukkaa heitä yhä uudelleen ja pettää hädän hetkellä. Sekin luo omanlaistaan turvaa. Että tietää sen heti kättelyssä. Olen turvallinen kärsimyksen lähde. Sekä heille että sinulle.’ ”

Oi, dekkareiden tekijät, antakaa minulle norjalainen rujonkomea poliisi, jota kirjojen ohikiitävät naiset eivät kaikki ja siinä siunaamassa hamua vällyihinsä!

Psykologisella tai tunnepuolella kirjan kuvaus ei erityisemmin loista, joskin Chandler-henkinen kovistyyli sellaista ehkä edellyttääkin. Esimerkiksi Millan mielenkiintoisen särmikäs hahmo ja hänen eräänlainen mieshaareminsa jäävät aika ohuelle kuvaukselle. Mutta kyllä teksti vetää ja siinä on viistoa menoa, joka pitää matkassaan. Olin aika alkuvaiheessa varma syyllisestä ja hieman pettynein mielin jatkoin hamaan loppuun, jossa minut reippaasti yllätettiin.

– –

Heine Bakkeid
Paratiisin kutsu
suomentanut Jonna Joskitt-Pöyry
dekkari
Into 2020399 sivua.
Sain kirjan kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

9 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta

Dekkariviikko jatkuu! Nyt on vuorossa uutta brittijännistystä. Viikon ensimmäinen dekkarini on taas kerran laatua loihtiva Håkan Nesserin Vasenkätiseten seura.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Seitsemän valhetta -trillerin (Otava 2020) mielenkiintoisuus liittyy minäkerrontaan. Elizateth Kay rakentaa romaanin siten, että minäkertoja Jane kertoo takautuvasti seitsemän valheensa vaiheet. Heti alkuun lukija tietää, että Jane on syyllinen johonkin. Vähitellen selviää mihin, miten ja miksi – ja mitä siitä vielä seuraa. Entä kenelle hän tätä kertoo, sillä Jane aina välillä sinuttelee?

Eli Kay ripottelee kiinnostavia koukkuja ja siten jotain uudenlaista virettä lajityyppiin. Harmillisesti jännite aina välillä löpsähtää, ja olenkin sitä mieltä, että pieni tiivistäminen tekisi kirjalle terää. Ja hiukan minulle jää perustelemattomaksi, miksi mukana juonessa on pakkomielteinen bloggaaja…

wp-1591338722282.jpg

Jane hallitsee kaikkea. Hän ei ole varsinaisesti epäluotettava kertoja, vaikka sitäkin välillä epäilen. Ei, hän rehellisesti selostaa kohtalokkaat valheensa. Kohtalokkaita ne ovat hänen elämänsä tärkeimmälle ihmissuhteelle. Jane on traaginen hahmo, jonka perhesuhteet ovat kompleksisia ja rakkaussuhde Jonathaniin on saanut murheellisen lopun, mutta hänen koko elämäänsä on tukenut ystävyys Marnieen.

”Aikoinani ennen Jonathanin kuolemaa, mietin joskus, tulisiko suuren menetyksen kärsineestä ihmisestä väistämättä myötätuntoisempi. Nyt kun olen kokenut oma suuren tragediani, minusta tuntuu aivan varmalta, että – sikäli kuin tämä on mahdollista – vastaus on sekä ehdottomasti kyllä että ei todellakaan. Kykyni tuntea sääliä on vahvistunut, mutta olen vähemmän empaattinen.”

Kirja tutkii psykologisin tuntosarvin yksinäistä naista, jonka pään sekoittavat elämänpettymykset ja rakkaudettomuus. Sitten seuraa jotain peruuttamatonta, minkä Jane voi selittää itselleen ystävyyden säilyttämisenä. Lukija näkee toisin. Siinä roikkuu kirjan koukku, josta välillä kiemurtelen irti mutta riipun kirjan loppuun asti.

– –

Elizabeth Kay
Seitsemän valhetta
suomentanut Pirkko Biström
Otava 2020
trilleri
367 sivua.
Sain ennakkokappaleen kustantajalta.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

5 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Håkan Nesser: Vasenkätisten seura

Dekkariviikko on ilo aloittaa laatudekkarilla. Håkan Nesserin uusin suomennos Vasenkätisten seura (Tammi 2020) on jännityskirjallisuutta minun makuuni. Pääosia näyttelevät herkulliset henkilöhahmot, ihmisuhteet ja menneisyyden jäytäminen. Vaikka juoni rakentuu murhien selvittämiseen, oleellista on motiivi, joka liittyy inhimillisiin erehdyksiin ja niiden seurauksiin.

dekkariviikkologo2020

Dekkariviikon juttuja kokoaa blogi luetut.net.

Hienosti Nesser jälleen kutoo tarinaverkkoa sen ympärille, että tapaus kaukana menneisyydessä laukaisee toisaalla kohtalokkaan tapahtumaketjun. Eli kun Maasdamilainen nainen ja jenkkisotilas kohtaavat sota-aikana, ratkaistaan vuonna 2012 usean ihmisen surmaketju. Enempää en juonesta kerro kuin sen, että kirjassa kulkevat rinnan 60-luku, 1990-luvun alku ja marraskuu 2012.

Tapahtumat käynnistyvät siitä, kun Van Veeteren lähestyy kärttyisästi 75-vuotispäiväänsä ja saa tiettäväksi vanhan tuhopolttotapauksen uudet käänteet. Lukijaa todella hemmotellaan, sillä tapaus mutkistuu siten, että selvitystyöhön osallistuu myös ruotsalaispoliisi Barbarotti. ”Monimutkainen sopusointu”, toteaa muussa yhteydessä Barbarotti ja pukee sanoiksi tunnelmani. Ja Nesserille tyypillisesti lukija saa odottaa yli puolenvälin, että rikostutkinnassa tapahtuu jotain. Se sopii minulle.

wp-1591338700629.jpg

Oi, salarakkaani Barbarotti (sori, Adamsberg)! Miehen paluu ilahduttaa (eikä minulla ole mitään Van Veetereniäkään vastaan). Barbarotti möyrii leskeydessä mutta hän uskaltaa jo katsoa tulevaisuuteen. Jumala-jutut putkahtelevat päähän entiseen malliin, ja ne ovat eräänlainen peili sille, miten toisaalla konkari Van Veeteren filosofeeraa tukeutuen maallisiin päättelyketjuihin. Tämä on herkkua!

Taustalla jyskivät traagiset ihmiskohtalot itse rikosjuonessa. Romaanissa on silti paljon hyväntuulista sanailua, hykerryttäviä tilanteita, havaintoja ja kohtaamisia. Pääpaino on pariskuntadialogeilla. Van Veeteren vaimoineen ja Barbarotti työpareineen tarjoillaan lukijalle lämmöllä; he ovat malli pariskunnista, joiden välillä toimii tajunnanvirtamainen vuorovaikutus, puoliskon kunnioitus omana itsenään ja yhteisen ajan arvostus. Se lämmittää, vaikka:

”Jos tätä keskustelua ei olisi käyty, Van Veeteren mietti, olisiko sillä ollut maailman tulevaisuuden kannalta mitään merkitystä?

Ei tietenkään. Eihän perhosen siiveniskulla ollut melkein ikinä vaikutusta. Sama päti haluumme löytää elämästä kaavoja: tarpeellista ja äärimmäisen vaarallista silloin kun luulemme löytävämme niitä.

Kyllä perkele täsmälleen niin.”

– –

Håkan Nesser
Vasenkätisten seura
suomentanut Aleksi Milonoff
Tammi 2020
dekkari
326 sivua eKirjana.
Luin BookBeatissa.


Dekkariviikolla 2020 julkaisen jutut näistä jännäreistä:

8.6. Håkan Nesser: Vasenkätisten seura
9.6. Elizabeth Kay: Seitsemän valhetta
10.6. Heine Bakkeid: Paratiisin kutsu
11.6. Ninni Schulman: Älä kerro kenellekään
12.6. Max Seek: Uskollinen lukija
13.6. Leena Lehtolainen: Valapatto
14.6. Camilla Grebe: Horros.

6 kommenttia

Kategoria(t): Dekkari, haaste, Kirjallisuus

Sally Rooney: Normaaleja ihmisiä – kirja ja tv-sarja

Sally Rooneyn romaani Normaaleja ihmisiä (Otava 2020) on siinä mielessä normaali (nuorten aikuisten) romaani, että siinä kaksi nuorta löytävät toisensa ja seksin. Se on aika tavallista romaaneissa, elämässä myös. Normaalia on sekin, ettei kaikki voi mennä putkeen. Eihän siitä syntyisi romaania tai draamaa.

Olen hieman pettynyt romaaniin. Sen askelmerkit on tarkkaan asetellut. Nuoret ovat kyllä seurattavaksi luotuja: rikas, surullinen tyttö Marianne ja köyhä, kunnollinen poika Connell lukiossa ja yliopistossa. Kumpaakin vaivaa trauma jos toinenkin. Tärkeitä aineksia ovat sosiaaliset paineet ja yhteiskuntaluokkaerot, jotka iskevät kiilaa parin väliin. Liian asetelmalliseksi menee tämä: rikkaalla tytöllä on ankea perhe ja kivalla, köyhällä pojalla ihana äiti.

wp-1591359390601.jpg

Romaanissa on kuitenkin kohtia, jotka kohottavat. Nuorten suoruus toisilleen lähitilanteissa (etenkin jaksoina, jolloin heillä ei ole seksisuhdetta) ja pidättyväisyys muiden seurassa kuvataan koskettavasti vääntelemättä rautalankaa. Samoin välittyy, miten kumpaankin sattuu, ja miltä masennus tuntuu. Ja sitten tämä:

”Connell pitelee Mariannen kättä hetken, hänen peukalonsa liikkuu Mariannen rystysillä. Sitten hän nostaa käden huulilleen ja suutelee sitä. Marianne tuntee musertuvansa ihanasti Connellin valtaan, hänet täyttää valtava ekstaattinen syvä miellyttämishalu.”

Romaani panttaa onnistuneesti Mariannen ongelmallista suhdetta itseensä ja seksuaalisuuteensa, ja toisaalta se perustelee psykologisesti pikkuhiljaa, miksi Connell toistuvasti vetäytyy pelästyneenä. Lisäksi jää väreilemään, mitä mahdollista peruuttamatonta vahinkoa Mariannen isä, veli ja äiti ovat tehneet Mariannelle. Ainakin arvottomuuden tunteen, jota ei suhteen alku Connellin kanssa ainakaan paranna.

Ja Connell, täydellinen – erheineen, epävarmuuksineen. Mitä muuta voin sanoa nuoresta miehestä, joka jää tunneiksi tuijottamaan Vermeerin maalausta ”Maalaustaide”!

Ja sitten käy niin, että varautuneisuuteni kirjan suhteen rapisee tv-draaman (Elment Pictures, BBC, Hulu 2020) katsojana. Se mikä romaanissa tökkii, soljuu televisiossa vaikuttuneisuuslokerooni. Nuorten herkkyys ja hauraus välittyvät niin, että täti-ihminen täällä ihmettelee. Intiimi ja intensiivinen kuvaustapa jopa tuntuu tirkistelyltä, samalla etuoikeudelta: saan olla tässä kasvussa mukana.

wp-1591359470779.jpg

Mariannen (Daisy Edgar-Jones) ja Connellin (Paul Mescal) näyttelijät tekevät kaikesta totta. Naamat punottavat, hiki helmeilee, katseet kohtaavat, ilmeet ja asennot kertovat. Nyt ei esitetä – paitsi siis silloin, kun nuoruuden epävarmuudessa pitää toiselle esittää, että ei tässä nyt mitään, vaikka sisuskalut rusentuvat pettymyksestä, pelosta ja siitä, ettei sanotuksi saa sitä, mitä ajattelee ja toivoo. Haavoittuvuus riipaisee, niin myös rakkaus, jota ei saa sanotuksi. Ja sitten, kun sen saa sanotuksi – tässähän pakahtuu.

Jaksossa, jossa Connell potee masennusta, on kohtia, jotka läpäisevät kaikki suojukset. Surua, ja samalla hyvyyttä ja kauneutta. Kun Marianne Lundista Skypen kautta auttaa ystäväänsä nukkumaan, se on hyvää ja kaunista.

En ehkä ihan kaikkia rakastelukohtauksia olisi kaivannut, mutta tulihan todistettua, että nämä kaksi sopivat fyysisesti toisilleen. Ja ainahan kuuluu nuorten keksiä seksi niin kuin eivät muut tietäisi siitä mitään. Mutta entä miten he sopivat psyykkisesti, miten riittää uskallusta siihen, että yksi ihminen voi ja saa olla kuin koti, hyvä koti?

Rooney on ollut käsikirjoittamassa romaania 12-osaiseksi sarjaksi, joka seuraa uskollisesti kirjan juonta ja tarinaa. Ja draamaksi kirja erittäin hyvin sopii jo episodimaisen rakenteensa vuoksi – ja siksi, että henkilöhahmot syvenevät. Nuoren parin on-off-suhde ja siihen vaikuttavat asiat asettuvat koskettavaksi draamaksi, ja se vetoaa toivomaan heteronormatiivista päätöstä: voi kunpa he saisivat toisensa. Lähikuvat, valaistuksen kauneus ja melankolinen indiepoppi lisäävät tehoja.

wp-1591359416241.jpg

Sally Rooney
Normaaleja ihmisiä
suomentanut Kaijamari Sivill
Otava 2020
romaani
258 sivua.
Blogeissa mm. Kirsin Book Club ja Helmi Kekkonen.

Normaaleja ihmisiä
Elment Pictures, BBC, Hulu 2020
tv-sarja
Yle Areenassa: tässä.

7 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus