Metsänpeitto on tila, jossa tuttu metsäympäristö muuttuu täysin tunnistamattomaksi, maisema voi kääntyä ylösalaisin eikä sieltä pääse pois. Tarvitaan väkevät loitsut ulospääsyyn. Nyt puolestaan on tarjolla voimalliset lyyriset rivit, jotta voi päästä sisään, ei metsään vaan veteen. Auli Särkiön runokokoelma Vedenpeitto (Poesia 2019) upottaa vesielementin eri olomuotoihin.
Runot keskittyvät veteen, kaikki runot jollain tavalla nivoutumat siihen. Se miellyttää, ja toinen asia, mikä minua miellyttää, liittyy runokielen elastisuuteen. Särkiö johtaa sanoja omanlaisesti: todellisuus unehtuu, nukahtamisen uneudessa, iho hiusuu aaltoihin.
Kokoelman alusta en oikein saa otetta, mutta edetessäni alan kellua kielessä ja mielikuvissa. Runojen tapa välittää veden kuvajaisia kiehtoo minua, tai kuten Kirja vieköön -blogisti toteaa: niissä on maaginen imu. Ajattelen, että kokemusta voimistaisi se, että voisi lukea runoja veden äärellä.
Lumoudun luontoelämyksistä, ja syntyykin houkutus siteerata useaa runoa, taitoa tavoittaa kielellä se, mitä silmät näkevät vettä katsoen tai siihen vaipuen. Siteeraan tänne yhden runon kokonaan (visuaalisesti en pysty runoa jäljentämään ihan autenttiseksi):
kellun rannasta
värjäydyn
veden taivas
iskee mustaan syvyyteen poimuja
sormet puiden kasvot
nukkuvien pisaroiden verkko heitettynä
valoon
Särkiön runot virtaavat vailla isoja alkukirjaimia tai pisteitä, pilkutkin hakevat paikkansa ihan toisin kuin oikeakielisyysohjeissa. Mutta vielä kuvien väkevyydestä. Jokaisella on omat pehmetä kohtansa, joihin sanoilla osua. Kurjet nokkaisevat minussa selittämättömään kipu- ja onnenpisteeseen, joten näihin sanoihin, näihin tunnelmiin:
näköpiirin rajalla
suon untuvassa kurki
hiipiytyy ihmishahmoonsurren lähdettä joka tuhoutuu
aarrekätköjen tukkiessa sen
– –
Auli Särkiö
Vedenpeitto
Poesia 2019
runoja
57 sivua.
Lainasin kirjastosta.
Kirja on vuoden 2020 Tanssiva karhu -palkintoehdokas. Muita ovat
Rosanna Fellman: Strömsöborna
Anna Elina Isoaro: Tämänilmaiset (juttu tässä)
Matti Kangaskosi: Johdatus pimeään (olen lukenut, mutta se vei minut tummuuteen, jossa en nähnyt postata)
Silja Kejonen: Lähetä minulle ympyrä (juttu tässä)
Jouni Teittinen: Sydäntasku (juttu tässä)
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 
Tämä oli aivan ihana, oma bloggaukseni ei ollenkaan tee tälle oikeutta. Jännä nähdä kuka Tanssivan karhun nappaa! Teittisen ja Isoaron kokoelmat olen myöskin lukenut, siis vain puolet tänä vuonna. Hyvää runosunnuntaita Tuija.
Kiitos samoin, Riitta!
Oma kirjasuosikkini ei ole kisassa mukana (Sirpa Kyyrösen Nimesi on Marjatta), mutta hyviä ovat lukemani ehdokkaatkin. Se, että jokin on suosikki, ei vähennä muiden kiinnostavuutta tai taidokkuutta. Koska runoudessa (kuten muussakaan taiteessa) ei voi kilpailla, palkittavuus johtuu siitä, että jokin piirre tai tunnelma teoksessa vetoaa palitseviin enemmän kuin jokin toinen. Veikkaan, että Lähetä minulle ympyrä palkitaan. En tiedä, miksi, vain vaisto sanoo niin. Tai miksei Vedenpeitto – upottavaa vesitunnetta!
Miten niin oma bloggauksesi ei tee oikeutta? Vangitset siinä oman lukutunnelmasi!