Hilary Mantelin Susipalatsi sai minut lähes tolaltaan ihailusta (tässä). Jostain syystä trilogian toinen osa on notkunut seitsemisen vuotta kirjahyllyssäni. Ehkä ensimmäisen osan hullaannus viivytti minua. Koska juuri on ilmestynyt sarjan päätösosa Kuningashuone, palasin Henrik VIII hoviin ja Thomas Cromwellin neuvonantajahomman ihmettelyyn.
Syytettyjen salin (Teos 2012) tapahtumissa edetään syyskuusta 1535 elokuuhun 1536. Henrik alkaa kyllästyä prinssejä tuottamattomaan Anne Boleyniin ja vilkuilla valjua Jane Seymorea, ja Anne saa muitakin vastustajia. Ensimmäinen kuningatar Katariina kuolee, mikä kiihdyttää keskustelua, kuka on tai oli laillinen puoliso. Henrikin tyttäret teini-ikäinen Mary ja parivuotias Elizabeth sekä avioliitot ovat vain pelinappuloita, kun varsinainen taistelu käydään vallan, uskonnon ja rahan kesken.
•
Käänteiden seuraaja ja katalysaattori Thomas Cromwell hoitaa valtiosihteerin tointa toimien aina Henrikin (ja omien) etujen mukaan. Hän kuulee juorut ja laittaa niitä liikkeelle, lisäksi hän löytää porsaanreijät, joista ahtaudutaan näennäisen laillisin liikkein Henrikin tahdon mukaan. Syytettyjen salien kulminaatio on Annen mestaus oletetun aviorikoksen vuoksi. Henrik solmii uuden liiton kymmenen päivää edellisen vaimon kuoleman jälkeen.
Kaiken takana on Henrikin vimma saada miespuolinen Tudorien vallan perijä. Sitä on nykyvinkkelistä vaikea käsittää, mutta asian merkityksellisyyteen saa vahvistusta vaikka seuraamalla Ylen esittämää tv-sarjaa Espanjalainen prinsessa. Sarja sinänsä ei ole parasta A-luokkaa, mutta se osaltaan kuvaa sitä, miten perijyys hallitsee toimintaa, mikä merkitys juonitteluilla on hovissa ja miten Henrik saa ensimmäisen puolisonsa. Eli valtion muut touhut tuntuvat olevan alisteisia perijän saamiseksi.
Itse Henrik muistuttaa Trumpia: valtaa pitävä, joka hallitsee pelolla, sillä kuka tahansa voi saada hetkenä minä hyvänsä kenkää (menettää päänsä), valeuutisia syötetään ja syytetään, mielialat vaihtuvat, vastustajia ja hännystelijöitä riittää. Kaikki, mikä ei ole hallitsijan puolella, on ”pahaa”. Henrikin naisasioita hallitsee lapsekas hullaannus, ailahtelevuus ja kaiken selittäminen jälkikäteen epätoivoisesti omaksi eduksi.
•
Mutta itse asiaan, Mantelin tekstiin. Se on vertaansa vailla, vaikken hurmaantunut Syytettyjen salista siten kuin Susipalatsista. Silti tilanteiden, henkilöiden ja dialogien hallinnan sävykkyys lyö ällikällä. Cromwellin mutkikas persoona välittyy kiehtovana, hänen menneisyytensä kietoutuu nykyisyyteen, ja jokainen elinkerrosten säie erottuu miehen tilanteiden hallinnassa ja suhteessa muihin henkilöihin.
”- Sinä se et hätkähdä mistään, Wyatt sanoo äänessään tahatonta, liki pelonsekaista ihailua. Mutta hän, Cromwell, ajattelee: hätkähdin minä, mutta kukaan ei tiedä, tietoja ei näemmä ole tihkunut ulos.”
Matelin hän-tyylin taidokkuus hätkähdyttää siinä kuin Cromwellinen henkilökuvakin. Ja vielä siitä sävykkyydestä: kirjassa kuljen kauhun tunnelmista huvittaviin. Esimerkiksi Cromwellin kohtaamiset suurlähettiläs Chapuysin kanssa hykerryttävät. Niissä on ymmärryksen ja sanan säilän sähinää.
”Hän kohtaa [Chapuyissin] katseen ja hymyilee. – En ikinä menetä malttiani. Sen, minkä teen, myös tarkoitan tehdä.
– Aina et kyllä tarkoita sitä, mitä sanot.”
Henrikin naimakatastrofien selvittäminen on yksi puoli, mutta romaanin paraatipuoli kertoo vallasta ja siihen vaikuttamisesta. Kirjan viime sivulla aateliton, kyläsepän poika Cromwell palkitaan paronin arvonimellä. Ei sitten muuta kuin Kuningashuoneen kimppuun – kuinkas sitten kävikään.
•
Hilary Mantel
Syytettyjen sali
suomentanut Kaisa Sivell
Teos 2012
romaani, trilogian toinen osa
509 sivua.
Ostin kirjan vuosia sitten.
Tuijata. Kulttuuripohdintoja 