Päivittäinen arkisto: 28 kesäkuun, 2020

Eeva Kilpi: Laulu rakkaudesta

Kyllä nämä ovat jo klassikkorunoja. Sekin runo, jossa pieni, urhea nainen lupaa itselleen lämmittää saunan ja pitää itseään hyvänä. Kuuntelen siis Eeva Kilven esikoisrunokokoelmaa Laulu rakkaudesta ja muita runoja (WSOY 1972, 2020). Tosiaan, kuuntelen Eija Ahvon paisuttelemattoman tyylikkääseen lausuntatyyliin lukemia runoja, joista monet ovat tuttuja antologioista. Se jo todistaa, että Kilven runot vetoavat moniin ja kestävät aikaa.

Kilven lyhyt ja suora runokieli hivelee. Ei sillä etteikö fragmenttimeininkikin minua välillä lyriikassa viehätä, mutta Kilven runokieli on kuin virkistävää lähdevettä. Teeskentelemätön paljaus ja välittömyys osuvat mielen hyvinvointikeskukseen. Runot eivät silti ole mitenkään lässyjä tai yksituumaisia, vaikka asia ja tunne pukeutuvat selkeiksi sanoiksi. Osa runoista käy melkeinpä selkorunosta, tämäkin, no, lopun virkerakennetta lukuunottamatta:

”Siis kauneutta on.

Rakkautta on.

Iloa on.

Kaikki maailman kurjuudesta kärsivät,

puolustakaa niitä.”

Tai tämä runo, joka osoittaa, miten pienistä elementeistä syntyy sanoman syvyys. Runon ensimmäisen sanan kin-pääte on oleellinen, ilman sitä runo olisi havainto, nyt se on runon puhujan koko olemusta ravisteleva tunne:

”Tuulikin on tänään lämmin.

Uitu.

Pesty pusero ja rintaliivit.”

Suorasti sanottu puhuttelee, havaintojen kirkkaus vakuuttaa. Niissä on Kilven runojen voima. Rakkausrunoissa runojen puhuja antautuu täysin, vaikka aavistaa lemmen esteet ja keston rajallisuuden. Lisäksi mukana on koko ajan yksinäisyyden säie. Niistä syntyy rakkausrunojen tunnemaailman sisäinen ristiriita, niiden vetoavuuden ydin.

Kokoelman toisessa osassa kuulen 70-luvun henkeen kantaaottavuutta maailman tilasta. Kuvastossa kulkevat Jeesus, köyhät, nälkä ja sen semmoiset. Runojen Eeva on tiedostava mutta myös vastarannan kiiski: ”enkä pelännyt kirjoittamista oikeistolehteen, en leimatuksi tulemista”. Runojen puhuja ihmettelee, että hän kannattaa demokratiaa: ”tulen kuitenkin aina kuulumaan / vähemmistöön: kummallisiin”. Hänelle elämä on yksilön kertomus.

Runokokoelman loppuosan nimi on ”Laulelmia”. Runoissa on säkeistöt laulujen tapaan, on myös soinnullisuutta ja rytmiä – terää ja pehmeyttä sopivassa suhteessa. Nimiruno ”Laulu rakkaudesta” on hieno hymni sille, että ihojen ilot eivät ole siloisuudesta kiinni. Runon lopetus iskee ja lujaa:

”- –

Ja minun kyhmyni painautuvat sinun

kuoppiisi,

sinun ryppysi minun uurteisiini

ja kärsimyksesi äärellä minä rukoilen hiljaa

kuolemaasi.

On kirkkaana päivä ja ilta.”


Eeva Kilpi

Laulu rakkaudesta ja muita runoja

WSOY 1972/2020

runoja

44 minuuttia äänikirjana, lukija Eija Ahvo

91 sivua eKirjana.

Kuuntelin ja luin BookBeatissa.

4 kommenttia

Kategoria(t): Kirjallisuus